Otavainen 8, 1922
Vanha totuus on, että ihailijan on parasta pysyttää sopiva välimatka itsensä ja ihailunsa esineen välillä, sillä lähempi tutkiskelu voi useinkin tuottaa ihailijalle ikäviä yllätyksiä, jotka vaikuttavat hiukan ristiriitaisesti hänen tunteisiinsa — tuollainen "ihailu matkan päästä" kestää aina kauimmin. Jos siis joku tämän jutelman lukijoista sattumalta ehkä on purppuran ihailija, niin on viisainta, että hän jättää seuraavat rivit lukematta, sillä koristelematon kertomus purppurasta, ilman satujen ja tarujen sille suomaa ihannoimista, ei ole juuri omansa herättämään eikä ylläpitämään sitä kohtaan ihailua, korkeintaan ehkä mielenkiintoa.
Vain vähän enemmän kuin yksi vuosikymmen on kulunut siitä, jolloin purppuran arvoitus kyettiin ratkaisemaan tieteellisellä varmuudella. Purppura joutui nimittäin noin puolisentoistatuhatta vuotta takaperin pois käytännöstä ja kansainvaellusten myllerrykset peittivät sen täydelliseen, todella arvoitukselliseen hämärään. Ainoa, mitä siitä tiedettiin oli, että se oli ollut väriaine, jota oli saatu jostain eläimestä, purppurakotilosta, mutta muuta ei mitään. Ei edes sitä, mitä kotilolajia oli raaka-aineena käytetty, eikä varmuudella sitäkään, minkä väristä purppura oli ollut. Luultiin, ja useimmat luulevat vieläkin, että purppura olisi ollut helakanpunaista.
Yhden ainoan kerran on uudenajan ihminen saanut kosketella anttiikin purppuralla värjättyä kangasta. Se tapahtui v. 1872, jolloin erään vanhalla ajalla Milanossa hallinneen piispan maalliset jäännökset otettiin pois hautakammiostaan. Piispan kuolinviitan kangas oli tosin maatunut, mutta purppura, jolla se oli värjätty, oli säilynyt. Kolmen italialaisen kemistin, joitten tutkittavaksi talteen saatu purppura uskottiin, ei kuitenkaan ponnisteluistaan huolimatta, onnistunut poistaa purppuran salaperäisyyttä.
Sittemmin useat tutkijat käsittelivät tätä kysymystä, mutta vasta saksalainen tiedemies Paul Friedländer onnistui yrityksissään. Hänen oli aluksi määrättävä, mikä välimeren lukuisista purppurakotilolajeista oli se, josta vanhanajan värjärit saivat tämän kallisarvoisimman värinsä. Perustuen Pliniuksen teoksissaan antamiin kuvauksiin purppurakotilosta, hän päätti, että kyseenäoleva laji on murex brandaris; tämän lajin kotiloitten kuoria on enin tavattu anttiikin värjäämöjen entisillä sijoilla, mikä seikka myöskin puhuu selvää kieltään. Friedländer uutti väriaineen kahdestatoistatuhannesta kotilosta ja sai täten kokoon — puolisentoista grammaa purppuraa. Tätä menettelytapaa käyttäen — ja se oli ainoa, mikä vanhalla ajalla tunnettiin — tuli purppuran valmistus siis entisaikaan suunnattoman kalliiksi. On laskettu, että purppurakilon hinta oli aikoinaan 500,000 markkaa, joten yhden ainoan viitan purppuralla värjääminen maksoi kymmeniätuhansia, nykyajan rahassa laskettuna.
Ei ole kumma, että kesti lähes puolitoista vuosituhatta, ennenkuin purppuran valmistus uudelleen opittiin, sillä sekin vähä, minkä jokainen murex brandaris sisältää purppura-ainetta, on kotilossa vielä aivan väritöntä, muuttuen vasta auringonvalon vaikutuksesta sinisen punaiseksi, melkeinpä sinipunervaksi (violetiksi), eikä suinkaan helakanpunaiseksi, jonka väriseksi purppuraa tavallisesti luullaan.
Kemiallinen analyysi on osoittanut, että lähes puolet purppura-ainemäärästä on bromia, purppura-aineen tieteellinen nimi on dibrom-indigo. — Nykyajan ihminen, joka on tottunut toinen toistaan loisteliaampiin keinotekoisiin väreihin, ei tosiaankaan tuntisi mitään mielihyvää pukeutuessaan purppuranväriseen asuun, siksi mitättömältä tämä "kuninkaitten väri" nyt tuntuu. Paraana todisteena purppuran vähäpätöisyydestä värinä on, että jo kuusi vuotta ennenkuin purppuran valmistus uudelleen keksittiin, oli parin tiedemiehen sattumalta, aivan toisaanne tähtääviä tutkimuksia suorittaessaan, onnistunut laboratoriossaan synteettisesti valmistaa dibrom-indigoa, t. s. keinotekoista purppuraa, tämän herättämättä värinsä puolesta minkäänlaista huomiota. — Todellakin hauska sattuma: valmistetaan keinotekoista purppuraa, eikä kuitenkaan tiedetä, mitä purppura on.
Nykyään ei purppura maksa sen enempää kuin mikä muu huononpuoleinen väriaine hyvänsä, eikä kuitenkaan kenenkään päähän pälkähdä ruveta sitä käyttämään, niin kehnoa se on kaikkien mielestä värinä. Onhyvin luultavaa, että purppuran suuri kysyntä ja sen tavaton arvo anttiikin aikana johtui pääasiallisesti sen luonnottomasta kalleudesta. Monet seikat todistavat, että tuona aikana, jonka klassillista makua on totuttu ylistelemään, hinta oli ratkaisevana tekijänä nautinnonvälineiden todellista arvoa määrättäessä.
- O. A. W.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti