20.2.20

Katri Lagerblad: Värisointu ja kukkaryhmät.

Puutarha 9, 1913

Jos tarkastamme luonnonniittyjä, varsinkin kevätkesällä, niin kilpailevat siellä kukkaset toistensa kanssa väririkkaudesta ja loistosta. Sellaisenkin, joka tavallisesti kulkee silmät ummessa, täytyy se huomata. Kirkkaassa kevätauringossa noiden värien täytyy ehdottomasti vaikuttaa elähdyttävästi mieleen. Alhaisemmallakin kehityskannalla olovalla on väriaisti jossakin määrin kehittynyt. Esim. lapsessa voimme erilaisten värien vaikutuksen huomata. Hän osaa tajuta esineen värin ennenkuin sen muodon. Onhan tunnettua, että lapset rakastavat vaaleita ja loistavia värejä — eivät esim. pidä siitä, jos hoitaja on tummaan pukuun puettu. Ja luonnonkansat, nehän maalaavat ruumiiseensa erivärisiä kuvioita ja käyttävät kirjavia höyheniä ja sulkia koristuksenaan. — Mutta niinkuin kaikilla aloilla ihmisellä on kehittymisen mahdollisuuksia ja itsensäkasvattamisen velvollisuuksia, niin voi hän väriaistiansakin kehittää. Jos sitä olemme tehneet, voimme me luoda ympäristömme miellyttävän näköiseksi, useinkin vähemmillä kustannuksilla kuin sellainen, jolla ei ole niinsanottua hyvää makua. — On kansoja, varsinkin itämailla, jotka koristeissaan ja ornamenteissaan ovat kehittyneet hyvinkin pitkälle, mitä värien käyttöön tulee. — Mutta mitä niinkutsuttu väri sitten oikeastaan on? Mistä johtuu se, että esineitä tarkastaessamme toiset näyttävät punaisilta, toiset keltaisilta, sinisiltä j. n. e.

Samalla tavalla kuin ääni syntyy jonkun esineen väräjämisen tai liikkumisen kautta, niin ajatellaan valonkin syntyvän. Me kuulemme äänen sen kautta, että tuo ääntä synnyttävä esine panee ilman ympärillään aaltomaiseen liikkeeseen — samalla tavalla, kuin heittäessämme kiven veteen siitä leviää joka suuntaan peräkkäin seuraavia aaltoja. Kun ääniaalto sattuu korvaamme, tajuamme sen äänen eli kuulemme. Samoin ajatellaan valon syntyvän, niinsanotun ilmakehää täyttävän eetterin liikkeen kautta. Valaiseva esine panee eetterin aaltoliikkeisiin, ja kun nämä aallot tapaavat silmämme, käsitämme me valon. — Niinkuin kuullessamme äänen, eroitamme korkeita ja matalia, kovia ja heikkoja ääniä, sen mukaan miten laajoja ääniaallot ovat ja miten nopeaan ne seuraavat toisiaan, samoin eroitamme erilaisia valoja valoaaltojen laajuuden jaliikkeen nopeuden mukaan. Näitä eri valoja kutsumme väreiksi. Siis värit ovat ainoastaan erilaisia valovaikutuksia, jotka silmiimme sattuvat. — Päivän valo ja myöskin auringon valo on kokoonpantu useista värisäteistä, jotka kaikki yhdessä muodostavat valkean eli värittömän valon. Mutta tämän valkean valon voimme me useammilla eri tavoilla eroittaa eli hajoittaa yksinkertaisiin värillisiin valosäteisiin. Jos tarkastamme esim. sateenkaaren spektrumia, niin näemme ensiksikin kuusi (6) pääväriä: punaisen, oranssikeltaisen, keltaisen, vihreän, sinisen ja violetin, sekä näiden välillä useita välivärejä. Jos nämä värit yhdistämme oikealla tavalla prisman avulla, niin saamme uudelleen valkean valon. — Kun sanomme jostakin esineestä, että se on esim. punainen, niin johtuu sen punainen väri siitä, että tämä esine imee itseensä kaikki muut värisäteet paitsi punasen, joka heijastuu siitä takaisin ja kohtaa sitten silmämme. Silloin käsitämme värin punaiseksi. Me eroitamme kolme (3) niinsanottua perusväriä, nimittäin: punainen, keltainen ja sininen. Näitä 3 väriä emme voi saada esille sekoittamalla muita väriä keskenään, mutta perusvärejä yhdistämällä eri suhteissa toisiinsa, saamme kaikki muut värit — ja kaikki yhdessä muodostavat ne valkean. Sinisestä ja keltasesta muodostuu vihreätä, punasesta ja sinisestä violetti (sinipunanen), keltasesta ja punasesta oranssi. Joka värisädettä vastaa aina toinen, joka yhdistettynä tämän kanssa muodostaa valkean värin. Näitä toisiaan vastaavia värejä kutsumme komplementti väreiksi. Jos asetamme kuusi (6) sateenkaaren väriä peräkkäin (eli toisin sanoen perusvärit ja niitä yhdistämällä muodostuneet ensimmäiset 3 väriä) ympyrän kaareen niin, että jaamme ympyrän 6 yhtä suureen osaan ja annamme kullekin värille yhtä suuren tilan, niin tulevat siinä komplementtivärit vastakkain. Niin vastaa sinistä oranssi, punasta vihreä ja keltasta violetti. — Kun eri värejä tarkastamme, niin huomaamme, että ne vaikuttavat eri tavalla mieleemme. Siitäpä on johtunutkin, että väreille annetaan eri merkityksiä. Göthe sanoo esim.: Vihreätä pidetään toivon värinä, kun taas uskollisuus puetaan siniseen. Kukan sini on lemmikille antanut nimensä. Rakastetulle osoittaa orvokkivihko kunnioitusta, mutta kun rakkaus sitoo seppeleitä, tekee hän sen ruusuista ja punaisista verbenoista. Keltaisessa komeilee ylpeys, piilee kateus j. n. e.

Kun väreistä puhumme, eroitamme niinsanottuja lämpimiä ja kylmiä värejä. On huomattu, että kirkkailla ja valoisilla väreillä on jotain lämmittävää, joka kai johtuu siitä, että aurinko, samalla kun se valaisee, myöskin lämmittää. Lämpimiä värejä ovat: punanen, oranssi, keltanen, keltasenviheriä, kylmiä taas: sininen, indigo, violetti. Vihreä väri on lämpimän ja kylmän keskivälillä, samoin purppura. Valkea lasketaan lämpimiin väreihin ja musta kylmiin. Sinistä pidetään kylmimpänä, oranssia lämpimämpänä värinä. Kaikki värit tulevat lämpiraämmiksi, mitä enemmän valkeata ne sisältävät ja kylmemmiksi, mitä vähemmän niissä sitä on. Jos käytetään lämmintä ja kylmää väriä vierekkäin, vaikuttaa lämmin vielä lämpimämmälle ja kylmä vielä kylmemmälle.

Jos kauvan katsomme samaa väriä, niin me siihen lopulta väsymme. Meidän silmämme kaipaa vaihtelua ja sitä on meidän ympäristöömme hankittava. Mutta siinä juuri tarvitaan taitoa, että voimme tuon vaihtelun saada sellaiseksi, että se meitä miellyttää. Kun yhdistämme värejä toisiinsa, on meidän otettava huomioon sekä värien sopusointu, joka tekee miellyttävän vaikutuksen meihin, sekä värivastakohdat, joilla ymmärretään sitä muutosta, joka eri väreissä tapahtuu, kun ne asetetaan vierekkäin. Vastakohtien kautta saamme me eloisuutta väriyhdistyksiin. Värisopusointu taas vaikuttaa tyynnyttävästä. Jos tarkastamme jotain niistä väreistä, joita sateenkaaren spektrumissa huomasimme, esim. punasta, niin se ikäänkuin vaatii komplementtiväriään, nim. vihreätä, vierelleen. Tämän voimme yksinkertaisella kokeella huomata esim. siten, että asetamme punaseksi värjätyn paperipalasen valkealle pohjalle ja tarkastamme sitä pitemmän aikaa, niin näemme sen ympärille muodostuvan vihertävän kehän. Samoin on muidenkin värien laita. Jos tarkastamme esim. punaista kukkaa vihreän ruohon tai vihreitten lehtien ympäröimänä, niin näyttää se siinä paljon komeammalta ja loistavammalta, kuin jos me sen taitamme ja panemme maljakkoon ilman vihreitä lehtiä. Samalla tavalla kuin vihreä kohottaa punaista väriä, niin punainenkin vaikuttaa vihreään. Harvoin ovat värit luonnossa aivan puhtaat, mutta jossain määrin voimme kukkia istuttaessamme kuitenkin ottaa huomioon väriopin yleiset säännöt. Värejä, joita luonnossa yleisimmin tavataan, ovat ruusunpunanen, — valkea ja punanen, — vaaleanvihreä — valkonen, vihreä, ruskea —musta, punanen, tumman vihreä, musta, vihreä, vaaleankeltanen — valkonen ja keltanen, tummankeltainen — musta, keltainen, liila — valkea sinisen violetti, tumman violetti — musta, violetti. Näille vastaavat värit ovat: ruusunpunaiselle tummanvihr. sininen, ruskealle vaal. sinis. vihreä, violetille vaalean vihr. keltainen, lilavärille tummankelt.; tumman valkeata ja mustaa pidetään myös vastakkaisväreinä, ja jos on kukkia, jotka ovat hyvin tummia, melkein mustia, vaativat ne rinnalleen vaaleita värejä. Komplementtivärien sanomme muodostavan sopusointuisia vastakohtia, koskapa ne kohottavat toistensa vaikutusta. On neuvottu mille värille tahansa etsimään komplementtiväri siten, että asetetaan määrätty väri mustalle pohjalle ja tuijotetaan siihen jonkun aikaa. Kun senjälkeen katsoo valkeaa paperia, niin näkee siinä komplementtivärin. Jos asetamme kaksi väriä vierekkäin, jotka väriympyrässä ovat joko vierekkäin tai vaan yhdeu värin eroittamat, esim. punasen, keltaisen — sinisen ja vihreän, — niin ne vaikuttavat räikeästi eli eivät ainakaan soinnu hyvin yhteen. Jos sellaisia värejä on käytettävä vierekkäin, niin voimme niitä välittämässä käyttää valkeata tai harmaata, jotka ovat niinsanottuja neutralisia värejä, samoin kuin mustakin. Kun asetamme kaksi väriä vierekkäin, vaikuttavat ne aina jossain määrin toisiinsa, antamalla toisilleen osan komplementtiväristään. Niin vaikuttavat punanen ja sininen toisiinsa, että punanen saa vähän oranssia, sininen taas vähän viheriäistä. Sitävastoin eivät komplementtivärit eikä valkea ja musta yhdistettyinä muihin väreihin muuta niiden vaikutusta.

Kun tarkastamme eri värejä, niin toiset niistä vetävät huomiomme enemmän puoleensa, ovat eloisampia, jotavastoin toiset jäävät enemmän syrjään. Siinäkin näemme samat lait kuin eroittaessamme värit lämpimiin ja kylmiin. Valoisat, lämpimät värit ovat esiinpistävimmät, jotavastoin kylmät värit pysyttäytyvät enemmän taka-alalla. Edellisiä sanotaan aktiivisiksi, jälkimmäisiä passiivisiksi. Näiden välillä on vihreä ja punainen neutralia. Kun esim. puutarhassa käytämme erivärisiä kukkia, tulisi meidän koettaa käyttää niitä oikessa suhteissa. Passiivisia väriä voimme käyttää suhteellisesti paljon enemmän, koska ne eivät ole niin silmiiD pistäviä. Aktiivisista varsinkin keltainen väri on hyvin näkyvä ja usein sitä käytetäänkin liian suurissa määrin. Vielä olisi muistettava, että koska lämpimät värit pitävät itse huolen vetää silmämme puoleensa, niin voimme me käyttää niitä kauvempanakin rakennuksesta, ilman että ne siltä jäävät huomaamatta. Sitävastoin on meidän kylmiä värejä käytettävä lähempänä olinpaikkaamme, jotta me ne huomaisimme. Kuitenkin, jos kylmiin väreihin on sekoittunut paljon valkeata, niin näkyvät ne kauvempaakin. Valkeata väriä voimme me käyttää jokseenkin runsaassa määrässä. Vihreätä me tapaamme luonnossa kaikkein eniten. Se ei ole lämmin eikä kylmä väri ja vaikuttaa rauhoittavasti mieleemme, ja sitähän puutarhoissakin tavataan runsaasti.

Kukkia istuttaessamme ei ole niinkään helppoa saada ne siten asetetuiksi, että kokonaisvaikutus olisi tyydyttävä. Vaikkakin olisimme istutuksemme oikein suunnitelleet, niin voi tapahtua, että kun kukat aukeavat, ne ovatkin toista väriä kuin olemme ajatelleet. Kun saamme siemeniä varmasti taatuista lajeista, niin voimme vähitellen hankkia puutarhaamme kauniita, aistikkaita värejä.

Sanotaan kyllä, että makuasioista ei pidä kiistellä, mutta luulen, että me voimme vaikuttaa hyvin paljon toisiimme kauneus- ja väriaistin kehityksessä. Tässäkin suhteessa voivat neuvojat puutarhoja perustaessaan ja kukkapenkkejä laatiessaan ja istuttaessaan kansaa kasvattaa niin, että he kehittyvät näkemään, mikä on todellista kauneutta. Ihmiselämässä on niin paljon sellaista, mitä sanotaan kauniiksi, mutta mikä ei sitä ole. Todellista kauneutta me nautimme silloin, kun sielumme tuntee lepoa siitä, että silmämme, järkemme ja tunteemme ovat tyydytetyt.

- Katri Lagerblad.

17.2.20

Betonipintojen käsittelystä.

Rakennustaito 21, 1.11.1915

Betonipintojen huonoimpia puolia on niiden rapautuminen, halkeileminen, epätasaistuminen, huokoisuus ja tomun muodostaminen. - Rapautuminen aiheutuu tavallisimmin kosteudesta, joka on tunkeutunut huokoisiin paikkoihin. Tämän vuoksi on tarpeellista että betonipinnat tehdään vedenpitäviksi sellaisiin kohtiin, jotka ovat valetut märästä, lihavasta seoksesta, ei vesi pääse tunkeutamaan, samalla kun kuivasta ja laihasta seoksesta muodostuu huokoisin pinta. Sementtitiilet yleensä ovat huokoisia, ne kun valmistetaan kuivasta seoksesta valmistamisen jouduttamiseksi.

Betonirakenteet voidaan tehdä vedenpitäviksi monella tavalla. Tavallisimmat ovat:

1. Päällystää ne sementtilaastikerroksella, jossa on sama määrä sementtiä ja hiekkaa märkänä sekotuksena.

2. Päällystää ne tervahuovalla ja asfaltilla.

Rapautuminen estetään, jos pintaa hangataan kloorivetyhapolla. Tällöin käytetään 1 osa happoa 5 osaan vettä ja seos hierotaan pintaan jäykällä pesuharjalla.

Halkeimia syntyy sen vuoksi, että sementti pinnalla kovettuu ja kutistuu nopeammin kuin syvemmällä. Tämä voidaan osaksi välttää peittämällä pinta kostutetulla hiekalla tahi sahajauhoilla.

Huokoisuus aiheutuu laihasta ja kuivasta sekotuksesta. Tomun muodostuminen aiheutuu useista syistä, kus ten liian laihasta, liian kuivasta tahi liian marasta sekotuksesta, huonosta hiekasta, puutteellisesta sekottas misesta, vieraista aineksista. Tämä epäkohta voidaan paraiten estää sivelemällä pinta 2 à 3 kertaa keitetyllä liinaöljyllä.

Epätasaisuudet johtuvat huonoista tahi rikkonaisista muoteista sekä huolimattomasta massan survomisesta. Tämän vuoksi on tärkeätä että muotit tehdäänhuolel5 lisesti ja parhaista aineista. Pinta ei tule tasaiseksi ja kauniiksi ellei muotteja tehdä pontatuista laudoista ja niitä ennen survomista huolellisesti öljytä. Öljyn ases mesta voidaan käyttää suopaa, rasvaa, paraffinia tahi pahvia. Hyvin hyvä keino on sivellä muotit paksulla öljyllä ja sitten käsipalkeitten avulla puhaltaa hiekkaa pinnalle. Hiekka tarttuu öljyyn ja sitten betoniin ja seurauksena on miellyttävä betonipinta. Kysymyksen ollessa seinäpinnoista, jotka jälestäpäin on tarkoitus päällystää jollakin seuraavassa selitettäs väliä tavalla, on muottien erikoinen käsitteleminen tietysti tarpeetonta; nämä voidaan tällöin tehdä huo5 nommistakin aineista ja vähemmän huolellisesti.

Vaikka käytettäisiin hyvinkin hyviä muotteja, on vaikeata kokonaisuudessaan välttää saumojen jättäs mästä merkkejä pintoihin. Tämän vuoksi on erinäisissä tapauksissa koetettu muottien saumojen päälle naulata pieniä kolmikulmaisia listoja, jotka jättävät syvennyksiä betoniin, vähän muistuttaen saumoja graniittifasadissa.

Ulkopuolisia betonipintoja on käsitelty monilla eri tavoilla, tarkoituksella saada niistä enemmän yhtenäis siä ja eristettyjä sekä samalla tehdä rakennus miellyttävämmän näköiseksi. Eri menettelytavat voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: a) siveleminen, b) peittäminen ja c) päällimäisen betonikerroksen poistaminen.

Siveleminen. Tässä ryhmässä erotetaan värjääminen ja maalaaminen. Värjättäessä käytetään pääasiallisesti sementti; tahi kalkkisekotuksia. Hyvä sementtisekotus saadaan 3:sta osasta sementtiä l:teen osaan hiekkaa, sekottamalla riittävästi vettä. Edullista on käyttää seosta niin paksuna kuin suinkin. Sen pitää olla hyvin muokattua ennen käyttämistä. Seos antaa harmaan värin. Vaaleampi väri saadaan lisäämällä seokseenkipsiä. Jos lisätään 10 painoprosenttia punaväriä, saadaan kaunis tiilenpunanen väri.

Tavallista kalkkiväriä, sammutetusta kalkista ja vedestä, käytetään myöskin ulkopuolisiin pintoihin, mutta se on sementtiseoksia huonompi. Sadevesi kuluttaa sen helposti pois ja pitää sen vuoksi usein uudistaa. Lämmintä vettä käytettäessä imeytyy seos helpommin pintaan ja tulee pysyvämmäksi; sen vuoksi on sekottaessa käytettävä kiehuvaa vettä ja seos siveltävä sen vielä ollessa lämmin. Kalkkiväri saadaan kovemmaksi ja kestävämmäksi lisäämällä siihen suolaa ja sinkkisulfaattia, 0,5 kg suolaa ja 1 kg sinkkisulfaattia 1/3 hl kalkkia. Sekottamalla erilaisia värejä, saadaan monellaisia värivivahduksia.

Kaikki Yhdysvalloille kuuluvat majakat ja merimerkit ovat värjätyt seuraavalla tavalla kokoonpannulla kalkkivärillä : 1/3 hl kalkkia sammutetaan kiehuvassa vedessä ja siivilöidään; tämän jälkeen lisätään 1/6 hl suolaa, joka ensiksi on liuvotettu veteen, 3 kg riisijauhoa, keitettynä ohkaseksi velliksi, ½ kg espanjanvalkosta ja 1 kg valkosta liuvotettua vetoliimaa. Seos sivellään lämminnä ja antaa selvän ja valkosen sekä verrattain kestävän värin.

Liimavärissä on slammattua liitua, joka yhdessä määrätyn väriaineen kanssa sekotetaan vedessä paksuksi massaksi, jota sitten riittävästi jatketaan vedellä. Tätä seosta voidaan käyttää ainoastaan sisäpuolisiin seiniin ja kattoihin, mutta on tavallista kalkkiväriä huonompaa. Paras tapa käsitellä sisäpuolisia pintoja on sivellä ne sementtiseoksella ja, jos ne tahdotaan valkoisiksi, jälestäpäin kalkkivärillä. Kalkkiväri on siveltävä sementin vielä ollessa kosteaa, koska se silloin tulee pysyvämmäksi.

Betonipintojen maalaaminen ei saa tapahtua ennen kuin ne ovat täysin kuivat, öljyväriä käytettäessä ovat pinnat ensiksi alustettavat sivelemällä niihin seosta, jossa on sama määrä sinkkisulfaattia ja vettä. Tämän pohjustamisen jälkeen orr pintojen ennen maalaamista annettava kuivaa 2 à 3 vuorokautta.

Hyvä öljyvariseos betoniseinille valmistetaan seuraavalla tavalla. Sama määrä valkosta, hienoa hiekkaa ja ja sammuttamatonta kalkkia sekotetaan kumpikin kahdessa lasketaan hienon seulan läpi. Tähän sekotetaan raakaa liinaöliyä niin paljon että siitä tulee tavallisenpaksuista. Jotakin erikoista väriä toivottaessa, lisätään väriaine öljyyn ennenkuin se sekotetaan muihin aineisiin.

Erään toisen hyvän sekotuksen muodostaa 50 kg puhdasta hiekkaa, 50 kg lyijyvalkoista, 20 lit. raakaa liinaöljyä, 2 kg umbraa, ½ kg kuivaamisainetta ja ½ lit. tärpättiä. Sekotetaan hyvin ja sivellään harjoilla.

Halpa ja hyvä tapa käsitellä ulkopuolisia betonipintoja on sivellä ne tavallisella punatervalla lisäämällä siihen punaväriä. Näin saadaan tummanpunanen väri, joka vaikuttaa lämpymältä ja tyyneeltä, samalla kun terva imeytyy pintaan, eristäen ja tehden sen kestäväksi.

Peittäminen. Betonipinnan peittäminen tapahtuu tavallisesti kolmella eri tavalla, tiilillä, kivillä ja rappauksella. Kaksi ensiksimainittua ovat vanhimmat, koskapa niitä käyttivät vanhat roomalaiset jo 2000 vuotta sitten.

Ulkopuolisen betonirungon peittäminen tiilillä tahi erityisillä betonilevyillä, on nyttemmin hyvin tavallista, varsinkin Amerikassa, jossa suuri määrä muodikkaita teollisuusrakennuksia on tehty tällä tavalla. Ymmärtäväisesti käyttämällä tiiliä, eri värisiäkin, voidaan saada aikaan varsin kauniita tuloksia.

Rappaus betonipinnassa ei ole kestävä. Hyvin suosiollisten olosuhteiden vallitessa pysyy se korkeintaan 10 à 15 vuotta.

Rapattavat betonipinnat pitää ensin huolellisesti puhdistaa ja pitää niiden olla niin epätasaisia kuin suinkin, jotta laasti pureutuisi kiinni. Pinnat ovat myöskin hyvin kasteltavat, etteivät ne imisi vettä rappauksesta ennenkuin tämä on ehtinyt kovettua. Tärkeätä on että rappauslaasti huolellisesti muokataan ja likistetään kiinni pintaan ettei rappaukseen jäisi välilomia aiheuttamaan halkeamia ja rappauksen irtilohkeilemista.

Portland-sementti ja valkoinen hiekkasekotus on sopiva ulkoseinien rappaukseen. Lisäämällä eri aineita aikaansaadaan eri värejä. Tällainen seos muodostaa pinnan, joka on miltei yhtä kestävä ja pysyvä kuin graniitti. Menettelytapa on peräisin Amerikasta, jossa sitä on viime vuosina käytetty. Siellä nimitetään tätä "Stonekote'ksi".

Päällimäisen betonikerroksen poistaminen. Tähän ryhmaan kuuluu joukko menettelytapoja, joista tärkeimmät ovat hakkaus, hiominen, harjaaminen ja petsaus.

Kun on tarpeellista muodostaa erikoisen kauniita pintoja, on ryhdyttävä erinäisiin toimenpiteisiin ennen betonin valamista. Tavallisin menettelytapa pitäisi olla valaa ulkopuoliset osat eri massasta kuin sisäosat. Valamisen tulee kuitenkin tapahtua samalla kertaa, jotta eri massat sitoutuisivat yhteen. Ulkokerrokseen käytetään sekotusta sementistä, hiekasta ja hienonnetusta kivestä suhteessa 1: 1½ : 2½,ja kerroksen paksuus ei saa olla pienempi kuin 25 m/m.

Hakkaus tapahtuu joko käsin tahi puristetun ilman avulla. Pienissä töissä on ensiksi mainittu halvin. Bes tönin tulee olla 2 à 3 viikon ikäisen ennenkuin hakkääminen voi alkaa. Jos suurempia kiviä on lähellä pintaa, saa hakkaaminen alkaa vasta 2 à 3 kuukauden kuluttua, koski kivet aikaisemmin irtaantuisivat. Paras tulos saadaan, jos betonipinnassa on ainoastaan hienompia aineksia.

Betonipinnan hiominen käy laatuun tiilellä, hiekkakivellä tahi karborundumilla, ja pitää sen tapahtua viimeistään 2 vuorokauden kuluttua valamisen jälkeen. Hiomista helpotetaan käyttämällä sen yhteydessä seosta sementistä ja hiekasta suhteessa 1:2. Vettä tarpeen mukaan.

Harjaaminen tapahtuu ennen betonin kovettumista ja on sen tarkoituksena poistaa niin paljon sementtiä että alemmat kerrokset tulevat näkyviin. Tätä menettelytapaa käytetään ainoastaan silloin kun ulkopinta on pantu kokoon erityisestä seoksesta, sisältäen hienoa soraa, hienoksi rouhittua graniittia tahi tiiltä ym., joka sementin poistamisen jälkeen tulee esiin.

Kantavista rakenteista ei muotteja luonnollisesti voida poistaa ennenkuin betoni on kovettunut, ja sellaisten osien harjaaminen on jokseenkin vaivaloista. Se toimitetaan tällöin kankeilla metallilankaharjoilla.

Käyttämällä betonissa eri värisiä ja kokoisia kiviä, aikaansaadaan eri näköisiä pintoja. Tulos on parempi jos pinta jälestäpäin pestään kloorivetyhapolla, 1 osa happoa 5 osaan vettä.

Suunnilleen sama pintavaikutus kuin edellä aikaans saadaan myöskin seuraavalla menettelytavalla. Muotit vuorataan sisäpuolelta 10—15 mm. paksuisella jäykällä savikerroksella johon upotetaan vieri viereen pieniä eri kokoisia kiviä. Betoni valetaan ja survotaan lujasti. Muottien poistamisen jälkeen voidaan savi pestä pois, kivet kun ovat tarttuneet betoniin.

Petsaus voi tapahtua joko kloorivetyhapolla tahi rikkihapolla; edellinen on kuitenkin sovivampaa. Happoa jatketaan vedellä, kahdesta kuuteen osaatv vettä yhteen osaan happoa, riippuen käsiteltävän betonin ijästä. Väkevintä seosta käytetään jos betoni on 4 viikkoa vanhempaa, ja asetetaan se tällöin hapon vaikutuksen alaiseksi ½ tunnin ajaksi, jonka jälkeen se huolellisesti pestään pois. Näin käsitellyt pinnat, joissa on Valkosta hiekkaa ja hienoksi rouhittua kiveä, muistuttavat hyvin luonnollista kivipintaa. Petsausta ei voida tehdä jos betonissa on kalkkikiveä tahi mars moria, sillä happo turmelee ne. Hapon perinpohjainen poispeseminen on tärkeätä tahrojenkin muodostumisen välttymiseksi.



- Teknisk Tidskrift.

10.2.20

Yellow.

The Cyclopædia; or, Universal Dictionary of Arts, Sciences, and Literature.
by Abraham Rees, D.D. F.R. S. F.L.S. S.Amer.Soc
WIth the assistance of eminent professional gentlemen.
Illustrated with numerous Engravings, by the most distinguished artists.
London, Printed for Longman, Hurst, Rees, Orme, & Brown, Paternoster-Row, 1819
YELLOW, in Dyeing, is one of the five simple and mother colours, See COLOUR.

The only materials used by the calico-printers for the production of fine yellows are the quercitron-bark (see QUERCUS), and the Weld, or Reseda Luteola, which see. In order to obtain calicoes of the finest yellow or more delicate lemon colour, it is necessary to dry the pieces in the open air, as the stove would not fail to injure such colours; stove-drying having a tendency to change a yellow into an orange. In the operation of dunging the mordants for these pale yellows, care should be taken that it be not done at a higher temperature than 96° or 100°, as such a high temperature would impair their beauty. But besides, by dunging at this low temperature, the dyeing may be completed at about 110° which will give a much livelier colour than if a higher temperature had been employed. For all the different shades of reds and yellows, the mordant employed by calico-printers is the acetate of alumine; which is prepared by a mixture of the sulphate of alumine with acetate of lead, both in a Rate of solution; fo that, on the theory of double decomposition, sulphate of lead is formed, which precipitates while the acetate of alumine remains in solution. Of late this article has been prepared from the pyroligneous acid, by means of lime and alum, in the following manner: — The pyroligneous acid is first passed through a still, to divest it of a portion of the tar which is always dissolved in it: it is then saturated with lime or whiting; and the acetate of lime thus formed is decomposed by a heated solution of sulphate of alumine. The result of this double decomposition is sulphate of lime, which precipitates, and acetate of alumine, which is drawn from the sediment of the calcareous sulphate, and preserved for use. Mr. Parkes cautions the manufacturer against the use of lime in the process for making acetate of alumine; and he says that the true mode of making it, though more expensive, is that recommended by Berthollet, which consists in decomposing sulphate of alumine by means of saccharum saturni, or acetate of lead. Mr. Parkes mentions a method of producing yellows on calico, which, though not often practised, has nevertheless a very good effect. The process is as follows: — A ong decoction of bark, thickened with gum tragacanth, is to be mixed with a portion of very pure muriate of tin; and this, when printed with the usual management, will produce a colour of great brightness and durability. This mode possesses one very important advantage; viz. that if it should be necessary to pad a piece in diluted acetate of alumine to obtain a pale lemon ground, the yellow figures previously done by the above process will not give out any part of their colour to the second mordant; whereas, whenever a ong yellow has been produced in the common way, the pattern is very apt to spread, and to become irregular, and often to stain the ground, when the piece comes a second time into the acetate of alumine. Parkes's Eff. vol. ii.

Turmeric likewise gives a good yellow, though not the best.

Woollen cloth, impregnated with a solution of alum and tartar, acquires on being boiled with the watery decoction, an elegant, but not very durable orange-yellow or gold-coloured dye. It is rarely made use of by the dyers, on account of its price, and the perishableness of its colour.

There is also an Indian wood that gives a yellow colour bordering on gold. This wood, called fustick, is a species of mulberry-tree, of a deep sulphur-yellow colour, which it readily gives out both to water and spirit. The watery decoction dyes prepared woollen of a very durable orange-yellow: the colour is imbibed by the cloth in a moderate warmth, without boiling.

The fustet or fustel of the French is a yellow wood or root, very different from our fustick; it gives a fine orange dye to woollen, but the colour is extremely perishable in the air. This is called cotinus coriaria, or Venice sumach.

The leaves of many kinds of herbs and trees give a yellow dye to wool or woollen cloth that has been previously boiled with a solution of alum and tartar. There is, indeed, no colour for which we have such plenty of materials as for yellow.

Mr. Hellot observes, in his Art de Teindre, that all leaves, barks, and roots, which on being chewed discover a slight aingency, as the leaves of the almond, peach, and pear trees, ash-bark (especially that taken off after the first rising of the sap in spring), the roots of wild patience, etc. (see LEAF), yield durable yellows, more or less beautiful, according to the length of time that the boiling is continued, and the proportions of alum and tartar in the preparatory liquor: that a large quantity of alum makes these yellows approach to the elegant yellow of weld; that if the tartar is made to prevail, it inclines them to an orange; and that if the roots, barks, or leaves, be too long boiled, the yellow proves tarnished, and acquires shades of brown. Neumann's Chemical Works, by Lewis, p. 384. 434.

The Chinese are famous for their yellows in dyeing, which never change with washing. They make this dye of the flowers of the acacia, in a manner in which we might use several of our productions to a great advantage.

It is thus: they gather the flowers before they are perfectly ripe, and dry them in an earthen vessel over a gentle heat, till they crisp up in the manner of tea-leaves: they then add to them the ripe seeds of the same tree in different proportions; and then boiling them in river water with alum, they give the yellow in any degree that they please.

They have three kinds of yellow, which they distinguish by the names of Ngo-boang, king-hoang, and hoang alone.

The first of these is the brightest yellow: to dye five or six ells of silk of this colour, they use a pound of the flowers of the acacia, about two ounces of the seeds, and four ounces of alum.

The king-hoang is a somewhat deeper yellow: to dye this, they use the same ingredients in the same proportion as in the former case; and when the silk is dry from the dipping in this, they give it a second dipping in a slight tincture of Brasil wood: this brings it to the fine strong yellow we see.

The hoang, or pale yellow, is made of the same ingredients as the first, only instead of fourr ounces of alum they put in but three ounces river water is found to be greatly preferable to any other for the extracting of these colours; but even in that there is great difference, some doing the business much better than others.

The Chinese are so expert in judging on this occasion, that they can tell by the taste of water whether it will or will not do; and if it taste faint they know it is faulty; but they dip the pieces twice into it instead of once, and the colour succeeds well.

The flowers of the acacia, when they have been prepared by malting in this manner, may be kept all the year round, and employed in dyeing as occasion requires, only there is to be longer boiling for the dried flowers than the fresh ones; and it is always found that the fresh flowers give the brightest colour. Obs. fur les Coutum. de l'Afie, p. 254.

Greens are usually made of yellow and blue mixed. With yellow, madder red, and goat's-hair prepared with madder, are made the golden yellow, Aurora, pansy, nacarate, Isabella, and chamois colour, which are all casts or shades of yellow.

Mr. Peter Woulfe has given the following receipt for making the yellow dye: - Take half an ounce of powdered indigo, and mix it in a high glass vessel, with two ounces of strong spirit of nitre, which should be previously diluted with eight ounces of water, for preventing the indigo's being set on fire by the spirit; because two ounces and a half of strong spirit of nitre will set fire to half an ounce of indigo: let the mixture stand for a week, and then digest it in a sand-heat for an hour or more, and add four ounces more of water to it; filtre the solution, which will be of a fine yellow colour. If the indigo be digested twenty-four hours after the spirit of nitre is poured upon it, it will froth and boil over; but after standing about a week, it has not that property.

One part of the solution of indigo in the acid of nitre, mixed with four or five parts of water, will dye silk or cloth of the palest yellow colour, or of any shade to the deepest, and that by letting them boil more or lets in the colour. The addition of alum is useful, as it makes the colour more lasting: according as the solution boils away, more water mull be added. None of the colour in the operation separates from the water, but what adheres to the silk or cloth; and consequently this colour goes far in dyeing.

Cochineal, Dutch litmus, orchil, cudbear, and many other colouring substances treated in this manner, will all dye silk and wool of a yellow colour.

The indigo which remains undissolved in making Saxon blue, and collected by filtration, if digested with spirit of nitre, dyes silk and wool of all shades of brown, inclining to a yellow.

Cloth and silk may be dyed green with indigo; but they must first be boiled in the yellow dye, and then in the blue. Phil. Tranf. vol. lxi. part i. p. 129, etc. See DYEING.

Painters and enamellers make their yellow of massicot, or, as some write it, masticot, which is cerusse raised to a yellow colour by the fire; or with yellow ochre. Limners and illuminers make it with saffron, French berries, orcanette, etc.

Mr. Boyle tells us a most beautiful yellow may be procured by taking good quicksilver, and three or four times its weight of oil of vitriol, drawing off, in a glass retort, the saline menstruum from the metalline liquor, till there remains a dry snow-white calx at the bottom: on pouring a large quantity of fair water on this, the colour changes to an excellent light yellow.

He says he fears this colour is too costly to be used by painters, and he does not know how it would agree with every pigment, especially oil colours. Works abr. vol. p. 91, See VITRIOL.

Branton observes, that it was anciently the custom to paint a man's door yellow, and strew his hause with falt, to declare him a traitor to his king.

9.2.20

Enamels.

Scientific American 23, 26.2.1848

For the Scientific American.

Yellow enamel.
Take four parts of a flux, made of glass of lead one pound, pearl ashes 6 owes, and borax four ounces, and mix with one part of antimony and the same of sulphured of silver, made by putting plates of silver into a crucible with flowers of sulphur and submitting them to a red heat, and afterwards reducing it to powder. These should be mixed and vitsitied together and afterwards levigated (ground fine) with one part of the salts of tin. It is then ready for enamel painting and makes a splendid opaque yellow. If six parts of the above flux be used with calcined silver two puts, and antimony half a part, and fluxed in a proper vessel till all are transparent and atterwardslevigated, it makes a bright transparent yellow and the antimony can be omitted it greater transparency is wanted. If crocus (the sulphate of iron burnt in a crucible) be used instead of the antimony in the foregoing receipt, a very firm and clear cool yellow is the result, one fit for farming some kind of greens; or for a deep dull yellow omit the silver and add antimony, flux until perfectly vitrified and afterwards levigate with one part of the salts of tin, when it will be fit for use. It is a very good and strong yellow, and very cheap.
A yellow enamel verging towards orange, can be made with the above first mentioned flux fused until transparent with one part sf crocus This enamel is valuable for brown mixtures and shading different yellows. Ochre used in fluxing is also a good and cheap subgenee for making yellows. Orpiment is also used for making yellows with the above flux, but it must not receive much heat.

Bright Orange.
Take of ultramarine, or cobalt, and the opaque yellow mixture, first described in this article, each one part, and of the flux first mentioned two parts, and just mix them well together, when they will be ready for painting. If the same flux be used in six parts, to one part of the precipitate of copper from a sulphate by an alkali, and fluxed together until they are transparent, a composition for a fine deep green enamel is the result. It can be made to any shade of lightness by using any quantity necessary of the transparent yellows previously described. If cobalt and a yellow made from crocus mixed with their proper fluxes, be levigated together, they make a fine mixture for a bright transparent enamel green.

If the first mentioned flux six parts, of ochre one part, and copper calcined to a purple color one part, be well fluxed to, her and afterwards ground fine with one plot of the calx of tin, it makes a good composition fur a cheap green. By the greater quantity of cobalt used so are these greens made dark, and light by adding the salts of tin or antimony in greater proportions to the lightness required.

If the precipitate of gold and calcined silver be used with their proper fluxes and mixed together, it makes a splendid bright orange enamel. Antimony used along with these red and yellow coloring substances in different proportions, will make all the different shades of orange.

Copper calcined to redness and red tartar or argil, one part each, with any of the fluxes mentioned, if fused together until they are transparent and no longer, and then levigated with an equal part of the glass of antimony, a very cheap orange composition fur enameling is the result. Transparent purple and opaque purples are made by mixtures of the precipitate of gold along with cobalt or ultramarine and any if the fluxes mentioned. For the transparent purples the coloring matter us first vitrified with the fluxes and afterward levigated for the painting, but for opaque purples the coloring matters are only well mixed with the fluxed at a medium heat and not vitrifled. This is the difference between the two ways, transparent and opaque enamel colors.

Brown Enamels.
By mixing any of the purples mentioned along with bright yellow and a very small portion or manganese and an equal part of calcined tin, a fine brown enamel is the result. They must be levigated for use. According as the browns are wanted on the yellow shade, more yellow is added, and for the red shade more red, for the dark blackish brown more manganese, and for the clear olive use ultramarine and yellow and a small portion of manganese. Light and dark shades can be made by adding a greater or less quantity of the calx of tin for lightness, and of the dark coloring matter for darkness.

Black enamel.
Take of the flux first described six parts, of cobalt one part, of antimony one part, of scarlet ochre and magnesia each a fourth part, mix and fuse them together until they become a black of the deepest cast. If borax be used in a greater quantity, a softer enamel is the result. This composition is good for painting enamel dial plates or painting on china, or enamel grounds, is the manner of prints, or for light or shade, like India ink for water colors. By using with this the greater quantity of borax and arsenic, fine outward touches may be trade on hard enamel grounds, as they will run with but little heat and show the finest shade without any danger of fusing a hard ground that has much flint or Venitian glass in its composition.
The fine colors on china, so dazzling and so truly beautiful, are all made of the foregoing compositions. Great skill is used and much practice required to do them well and touch secrecy observed regarding the business —The source from whence the foregoing information is derived is rarely opened.

- M. K.

7.2.20

Kahvista. XVI.

Tiedotuksia jäsenkaupoille 39, 9.10.1926

Värjätty kahvi on nyt Suomessa "päiväjärjestyksessä" Hallituksen Eduskunnalle tekemän esityksen johdosta, että sen tuontitullia korotettaisiin 50 %:11a. Edistysmielisen osuuskauppaliikkeen kanta ja toimenpiteet tässä kysymyksessä ovat luonnollisesti kaikille tunnetut ja hyvin muistettaneen Hämeen—Satakunnan piirin Liikkeenhoitajain kerhon vuonna 1923 tekemä päätös ja sitä seurannut KK:n samana vuonna valtioneuvostolle jättämä anomus väärennystarkoituksessa värjätyn kahvin kaupan kieltämiseksi. Nyt ovat nämä toimenpiteet siis lopultakin johtaneet niin pitkälle, että tullinkoroitus joutuu eduskunnan pohdittavaksi.

Värjätyn kahvin arvottomuudesta ja jopa useissa tapauksessa vahingollisuudestakin, sekä sitäpaitsi sen kaupan maallemme tuottamista suurista taloudellisista tappioista on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Useimmat yksityiskauppiaatkin ainakin väittävät olevansa sen kauppaa vastaan, mutta kun kuluttajat itsepintaisesti sitä suosivat ja nimenomaan kauppiailta vaativat, on näiden ollut mukauduttava ja pidettävä sitä saatavana. Eipä OTK:kaan ole voinut pysyä kokonaan siitä erossa.

Kuitenkin on tämäkin kysymys aiheuttanut vastakkaisiakin mielipiteiden ilmaisuja ja varsinkin saksalaiset kahvinvälittäjät, jotka värjätyn kahvin kaupasta ovat enimmin hyötyneet, ovat tehneet voitavansa edelläselostettujen rajoittamistoimenpiteiden estämiseksi. Esim. Hampurin Liikemiesyhdistys on lähettänyt Helsinkiin lähetystön selittelemään suomalaisille liikemiehille ja taloudellisille järjestöille saksalaisen liikemaailman kantaa tässä Suomen sisäisessä kysymyksessä, jopa mainitaan Saksan Hallituksenkin sekaantuneen siihen tekemällä huomautuksiaan Suomen Ulkoasiainministeriölle. Samoin tuntuu Suomessakin vielä olevan erilaisia mielipiteitä värjätystä kahvista. Sitä ainakin todistaa erään "ammattimiehen" Suomalais-Saksalaiselle Kauppakamariyhdistykselle lähettämä kirjelmä, jossa koetetaan selittää värjätyn kahvin suuria "ansioita" ja samalla painostaa sitä seikkaa, että sen eroittaminen luonnollisesta kahvista on tullitarkastuksessa muka mahdotonta.

Vastaukseksi tähän lausuntoon on sitten m.m. eräs kahvikauppias lähettänyt kirjoituksen, jossa sanotaan niin selviä tosiasioita värjätystä kahvista, että katsomme olevan syytä sen tässäkin julkaisemiseen. Vastauksesta selviää sitäpaitsi jokseenkin kohta kohdalta edellämainitulle Kauppakamariyhdistykselle lähetetyn lausunnon sisältö, joten viimemainitun julkaiseminen ei tässä ole tarpeellinen. Vastaus kuului:


"Värjätyn kahvin tuonti maahamme.

Arvoisassa lehdessänne oli v.k:n 27 p:nä julkaistuna erään ammattimiehen suomalais-saksalaiselle kauppakamarille jättämä värjätyn kahvin tullinkoroitussuunnitelmaa koskeva lausunto. Kun se mielestäni kaipaa selvittelyjä, pyydän lehdessänne sijaa seuraavalle:

Saadakseen värjättävän kahvin tasaiseksi europalailäinen kahvinvärjääjä täyttää kahvissa esiintyvät rosot ja suuret saumat, s.o. hän paklaa kahvin. Paklausaineena on vesi ja sahajauho, lyhyesti sanottuna: sahajauho-tahdas. Jokainen voi itse arvostella, missä määrin kahvin arvo edellä mainittua menetelmää käyttämällä parantuu.

Herra ammattimies mainitsee, että kahvi värjättäessä papuluokkiin. Kuin näin tehdään, on siitä etua, sillä eri suuruisiin papuluokkiin lajiteltu kahvi paahtuu tasaisesti. Mutta lajittelua ei suinkaan tarvitse toimittaa värjäyksen yhteydessä, eikä näin läheskään aina tapahdu. Lajittelu ei suinkaan edellytä sekä paklausta että värjäystä, sillä lajitteluhan on aivan itsenäinen, yksinkertainen menettely. Kone, jolla se toimitetaan, maksaa vain muutaman tuhannen Suomen rahassa.

Peittelemättä sanottuna on kahvin värjäämisen tarkoituksena saada kahvi paremman näköiseksi kuin mitä se luonnossa on. Sittenkun kahvit paklaus- ja värjäysmenetelmin on saatu paremman näköisiksi, antaa värjääjä niille tavallisesti erilaisia kauniita nimiä. Niinpä esim. kauniiksi värjättyä Rio-kahvia voidaan sanoa nimellä Portorico-Nikaragua-art. Jos värjääminen onnistuu hyvin sekä jos kahvin väri ja sen muoto y.m. suhteet sen sallivat, voi värjääjä jättää art-nimityksen pois ja ristiä kahvinsa kokonaan toiseksi - ja merkillistä kyllä - aina korkeampiluokkaiseksi kahviksi kuin se todella on. Niinpä esim. hyvin värjättyä Minas-kahvia tarjotaan usein Santos-kahvina. Olisi hauska tietää, millä tavalla hra ammattimies tämän selittää.

Hra ammattimies selvittelee edelleen, ettei Saksassa saisi käyttää kahvin värjäämiseen myrkyllisiä! värejä. Kun Saksassa itsessään ei myydä värjättyä kahvia, toimitetaan siellä tapahtuva kahvin värjääminen melkein poikkeuksetta vapaasatama-alueilla. Olisi näin ollen suotavaa, että hra ammattimies toteaisi sen saksalaisen viraston tai virkamiehen, joka valvoo kahvin värjäystä. Ja ennen kaikkea olisi hra ammattimiehen selvitettävä, miten tarkka ja effektiivinen kysymyksessä oleva valvonta ja tarkastus on.

Hra ammattimies väittää vielä, että kahvin "jalostaminen" ei kallistaisi kahvin hintoja. Hänen lauseensa kuuluu: "Tätä suosittua ja parannettua kahvia saa joskus halvemmalla kuin alkuperäistä Brasiliasta". Onhan sattunut niinkin, että Ruotsista on lähetetty New-Yorkiin alkuperäistä Santos-kahvia. Tämä tietysti todistaa vain sitä, että hyvien konjunktuurien vallitessa voi sattua yllätyksiä. Mutta jos kahvin Jalostaminen" maksaa ainoastaan 5 markkaa 50 kilolta, kuten ammaittimies väittää, niin mistä johtuu, että meidän on värjätystä kahvista maksettava 5 à 8 shillingiä enemmän 50 kilolta samana aikana kuin suoraan alkuperämaasta tuotetusta? Esimerkiksi tätä kirjoitettaessa maksaa poimittu, värjätty kahvi noin 90 sh. 50 kilolta, kun taas parhaiden Riolaatujen ykkönen maksaa 84 shillingiä cwt:ltä. Hintaero on varsin huomattava. Ja vaikuttipa tähän eroon "jalostaminen" tai mikä tahansa, on eroon käytetty raha hukkaan heitettyä.

1 Tästä on OTK lilakin monta kokemusta.Kuten edellä mainitsin, käytetään kahvin värjäämisessä sahajauhojen ohella vettä. Viimemainittu lisää tietysti huomattavasti kahvin painoa. Hra ammattimies on kaiketi usein ostanut Saksasta värjättyä kahvia. Luultavasti yhtä usein on hänen ostamissaan värjätyissä kahvilajeissa esiintynyt mittatappiota siitä huolimatta, että konnossementtia seurannut virallinen painotodistus on osoittanut kahvimäärän täysipainoiseksi ja että tavara on tullut suoraan Hampurista saksalaisella laivalla ja on heti Suomen satamaan saavuttuaan virallisesti punnittu, jolloin mittatappiot on havaittu. Onko hra ammattimies koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä merkillinen ilmiö johtuu haihtumisesta? "Jalostusveden" haihtumisilmiöstä ostajalle johtuvaa tappiota ei korvaa lähettäjä ja vain ani harvoin sen tekee vakuutusyhtiökään.1 Tämän seikan hra ammattimies kai hyvin tuntee. Ja hän tietänee myös, että kauppiaan on laskelmissaan otettava huomioon tällainen painotappio, joten Suomen kansa saapi maksaa nämä "viulut".

Se seikka, että elintarpeitakin väärennetään värjäämällä, ei suinkaan oikeuta ketään kahvin väärentämiseen. Eräs saksalainen riisimylläri pahoitteli kerran allekirjoittaneelle sitä seikkaa, että kilpailu pakoittaa "puleeraamaan" riisiä. Hän näytti näitä riisin "puleeramiseen" käytettäviä, sangen epämieluisia värejä eikä sanonut kotitaloudessaan sallivansa "puleeratun" riisin käyttöä. Mitä Suomen voin värjäämiseen tulee, lienee tuo aika jo ohi eletty. Luulen Voinvientiosuusliike Valion antavan näistä seikoista kysyttäessä auliisti tietoja jos hra ammattimies niitä haluaa saada.

2 Myöskin Ruijassa, Pohjois-Norjassa, käytetään värjättyä kahvia. - Kauppalehden huomautus.Kuvaavaa muuten on, että värjättyä kahvia käytetään melkein yksinomaan Suomessa ja varsin vähän aivan pohjoisimmassa Ruotsissa.2 Ennen maailmansotaa vei Saksa värjättyä kahvia paljon Afrikaan, mutta lienee mainitun kahvin vienti sinne nyt loppunut.

Hra ammattimies selittää myös, että Rio-kahvin vientipaikoilla värjätään niinikään kahvia. Tässä hän on oikeassa, mutta huomattava on, että Riö-kahvin vientipaikoilla tuo värjäys on varsin vähäistä. Eikä se siellä kuuman ilmanalan ja tarkoitukseen sopimattoman sahajauhon vuoksi soveltuisikaan suuremmassa mittakaavassa. Se pieni määrä, mikä näillä seuduin kahvia värjätään, lähetetään aivan kehittymättömimpiin maihin. Suomelle ei ole kunniakasta kuulua näiden maiden joukkoon. Keski-Amerikassa n.s. "pestyt" kahvit "puleerataan", mutta ei värjätä. Tämä tapahtunee sen toimituksen yhteydessä, jolloin kahvipapujen ympärillä oleva hedelmäliha poistetaan kosteamenetelmän avulla ja jolloin itse pavuissa syntyy pieni käymisprosessi. Missään tapauksessa ei tätä toimitusta ja eurooppalaista kahvin värjäämistä tule sekoittaa toisiinsa.

Hra ammattimies väittää vielä, että olisi mahdotonta aina erottaa värjätty ja alkuperäinen kahvi toisistaan, joten siis värjätyn kahvin tuontikielto ei olisi mahdollinen toteutettavaksi. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Mutta sensijaan on kyllä varsinkin ei-ammattimiehelle vaikea tehtävä erottaa toisistaan vähän värjätty ja vain puleerattu kahvi. Mutta olivatpa vaikeudet vaikka suuretkin, on kuitenkin syytä luopua värjätyn ja useimmiten pahasti paklatun kahvin käytöstä, sillä se on taloudellisesti järjetöntä. Sitäpaitsi esiintyy värjätyn ja puleeratun kahvin myynnissä sellaisia seikkoja, jotka eivät ole hyväksyttäviä.

Hra ammattimiehen lausunnosta saapi sen käsityksen kuin värjätyn kahvin kaupassa olisi kysymys vain Hampurin, Lyypekin, Bremenin ja mahdollisesti Amsterdamin, jopa Tukholman eräitten liikepiirien eduista. Tässä on kuminkin kysymys tuontimaan, siis Suomen eduista. Ja jos Suomi kieltää värjätyn kahvin tuonnin tai asettaa sille korkeamman tullin kuin alkuperäiselle kahville, ei se suinkaan sillä estä kahvin tuontia mainituiltakaan paikkakunnilta, kunhan vain tuo kahvi on oikeaa, alkuperäistä.

5.2.20

What is Color?

Manufacturer and builder 4, 1889

To the Editor of the Manufacturer and Builder:

I have been somewhat amused in the perusal of your correspondent's — Mr. Heckert — reply in the March number of your excellent magazine (which, by the way, in passing, let ote say, shows by its full pages of original and most interesting matter that your corps of writers are full of thought, and that your efforts to make a readable journal are not made in vain. It is considered one of the brightest and best of the whole list of monthly journals, and the wonder is that you can furnish to much for so little money. It ought certainly to find a place in every family).

But, to return to Mr. Heckerth reply to my query,

"What is Color?" That he may sot his mind at rest oat my seeking to quote him to disadvantage in his article, "The Universal Law of Nature and Source of Phenomena." in my use of his statement: "In fact, there is no such thing as color," and in my transferring it, as he asserts, "to where it did not belong." and in my attributing to his theory the exact points which he had given as erroneous, I will here say that I am perfectly willing to great him the full benefit of all he said on that point, and in the exact connection in which he said it, and then leave your readers to judge if I placed him in a more unfavorable light than he himself has done.

After describing at considerable length his idea of a new theory based on his hypothesis, that "atom of matter differently shaped constitute the various elements in existence (each element having its peculiar shape), which elements, when acted on by heat, produce different combinations and motions of matter. All phenomena in nature being the result of such combinations mid different angles of motion," he then goes on to sty:

"It is by this code that nature transacts a large variety of its phenomenal business: by it we distinguish what we call one color from another, and one sound from another. In fact, there is no such thing as color: it is simply the effect on our eyes of certain numbers of vibrations or impacts reaching the sensitive nerve of the eye in a given time. Such melons, advancing at certain angles peculiar to certain elements, a combination of elements producing a corresponding change in the angle of motion and its effect on the eye. which we call a change of color.

"Our present theory of colors is untenable, and many deductions therefrom erroneous, such as the conclusion that if certain combinations produce white or black, such results are not colors. The fact that sound and color are derived from similar causes enables me to illustrate this phenomena of combined colors by one of combined sounds. If the observer is on one of two trains moving rapidly in opposite directions, the bell on the approaching trails will indicate to the ear a cousin pitch as measured in music, which is due to a certain number of vibration, or angles of motion, reaching the ear; the instant the trains pass each other, the bell of the receding train falls several steps, which is due to a less number of impacts on the car in the same duration of time.

In the same manner, what we call colors, being the result of a certain number of impacts on the eye in a even time; and when two or more elements are united, we realize a change in the number of such impacts, or angles of motion, on the eye, which we call a change of color, the same as we call achange of sounds by the moving trains; and if the different vibrations noted by the ear are sounds, then for the same reason the different vibrations noted by the eye are colors. The fact has been fully demonstrated that each step, or note, in music has also its peculiar color, which can be made apparent to the eye; which fact entirely destroys the present theory that different shades of color depend on the absorption of certain rays light, all such erroneous deductions being duo to the transposition of cause and effect."

Now, I will submit that if in my condensed quotation I have attributed to his theory the "exact points" which he gave as "erroneous" it is not anywhere apparent.

Note, Mr. Heckert, a word or two with you. Yes, I have heard of such a thing as "color blindness," and, somewhere else, as a "seeker after knowledge," I have read and the savans had established a statidard by which the various functions of individuals were all measured, and those "found wanting" in any facility were counted as being deficient in that respect. Therefore, my dear sir, I am exceedingly puzzled to understand how you are to prove your case by an argument on the theory of "color blindness."

You ask: "Does coal thrown on the fire always remain black?" Why not? But if it does change its color, what, may I ask, is the agent that produces it? You surely must have read that out from this self-same black coal, over four hundred shades of color pigments are produced, among the chief of which are saffron, violet, blue and indigo. And still you call color merely a phenomena produced on our eyes by the movement of certain distict wave lines, or angles of motion! What is the trouble with your theory, that you ask in one breath: "Does coal thrown on the fire always appear black, and the summer foliage always green," and in the next assert that their colors are varied by certain changes of temperature? Can it be that you can not quite stifle the idea, that comes up in spite of your-self, that after all, heat may be as much the prime producer of all color as of all substance? What other view cen we take of it, when you cite to as the different colors allown on the piece of steel when submitted to varying temperatures? Does a book, which is made up from different aubstances, such as white paper and black printing ink, become any the less a book when the shades of night have drawn their mantle of darkness over the earth? Are the stars in the heavens any the less stars when shut out room our view by the blazing light of the noonday sun, than when night has shrouded the earth in darkness and they appear to us? Even you must concede that, were it not for their color, we would have no knowledge of their substance.

But want of time and space will prevent my pursuing the subject further in this communication.

- Seeker After Knowledge.

New York, April 1, 1889

4.2.20

The History of Printing. (Concluded from No. 41.)

Scientific American 42, 10.7.1847

The press was at the commencement a very rode machine. The first change in their make was wrought by an ingenious printer of Amsterdam, named Blaew, who had been brought up as a carpenter, but having become acquainted with Tycho Brahe, he turned his attention to the making of astronomical and mathematical instrument, and he published an Atlas in three volumes folio, in the execution of which he engaged all the celebrated geographers of his time. Having discovered many imperfections in the printing-presa, he studied to remedy them, and he succeeded in making many improvements. He caused nine to be made after his plan, and named them after the fuses. Presses of the structure soon became general in the Low Countries, from whence, after a bigotted attachment to the clumsy old ones, they were used by the printers there, it was not until the commencement of the present century that any further improvements of consequence were introduced. The Stanhope and the Columbian presses are well known as being the very successful result of efforts to improve the mechanism of printing, and these hand presses have perhaps reached the ultimatum of the excellence of which they are capable. The first of those we have just named, was the invention belongs to his lordship, who declined to take out a patent for it, and the manufacture of presses upon this plan became common. Its superiority consisted in this, that by the adjustment of the screw and lever a single pull was sufficient to take off an impression, but on the old system two separate efforts were required. Not more than 250 impressions however per hour, could be worked off with the most improved press; and as the impression was only on one side, it followed that only 125 printed sheets could be executed in that time. In 1814, steam power was first applied to the process of printing, and the machine has now been brought to such perfection that upwards of four thousand sheets can be printed in an hour, this being the rate at which the "Sun" newspaper is printed daily.

Before we can print, we must have types, and typefounding ie generally a separate trade. The different sizes in which the typesare cast, are termed bodies, and there are nineteen of them. About a hundred pounds weight of type is considered a moderate sized fount. The matrix is of copper impressed by a steel punch, and it is placed in a steel mould the size of the shank of the type. The mould is then held in the founder's left hand whilst he pours the moniten metal out of a ladle into it, with his right. The mould isq uickly opened, the type thrown out, and the workman repeats the process. In this way from 400 to 550 types can be coat per hour. Towards the end of the sixteenth century a printer at Leyden, first used stereotype printing in producing a quarto edition of the bible. William Ged, an English goldsmith, was the first who used the process in Britain, about 1725, and having entered into partnershi pwith two other persons, they obtained a privilege from the University of Cambridge, for printing bibles. Some quarrel unluckily broke out, and one of the partners maliciously injured the works The bibles printed after this were so full of errors that the king prohibited them to carry on their operations further. The mode of forming stereotype plates is this; after the type has been composed and set ie form as if it was to be printed from, it is carefully cleaned and then oiled. A cast is then taken from it in plaster of Paris, and then baked. When hard enough, it is placed in a box or frame, and a quantity of moulten metal is then poured over the whole. The plaster is then removed and the stereotype plate is produced, from which almost any number of copies can be taken as they are wanted. When a large number of copies are required, and particularly where simultaneous publication at several places, is necessary, the stereotype process is generally adopted. The early printery were usually their own publishers; and publishers now-a-days are frequently their own printers, especially when periodical works are in question.

30.1.20

(Mainosvihkonen) Valuable recipes for coloring from Apothecary Hall

Valuable recipes for coloring from Apothecary Hall
H. D. Thatcher, proprietor, Potsdam, N. Y.
Where all the material for coloring can be obtained.
Fay's Steam Presses, Potsdam.

1860

[Mainosvihkonen]
Copyright to be secured upon the Dye Recipes.

The secret of coloring woolen and cotton goods, so that they will not fade
Many people suppose that the same dyes that they have used with entire success upon woolen, must prove equally satisfactory upon cotton goods. This however will not always be the case for while many of the regular dyes for woolen will answer well on cotton, many will not do at all. Others will dye the goods quite well, and on rinsing loose nearly all their color. Now then, in furnishing the following recipes, care has been taken to give particular directions for both. The publisher desires to say further, that all the recipes herein given, have either been originated or proven by personal investigations, and that if good dyes are used by skillful manipulators as herein directed, no one need fail to obtain a good color.

Do not try to color a large amount of cloth with a small amount of dyes. Use plenty of water while coloring, as the cloth or yarn will take out all the coloring material whether there is more or less water, and when there is plenty of water the cloth will not dye spotted. In coloring old goods always select a deeper or darker shade if you change the color at all. A clean wooden stick with which to lift the eloth frequently to the air while in the heated dye, should always be used.

Before buying your dyes weigh your cloth if you have conveniences or estimate its weight.


[Advertisement.]
[Liikkeen mainos rakennuksiin käytetyistä aineista, myös värejä]
For Building.
Dry Lead,
Ground Lead,
Dry Zinc,
Ground Zinc,
Burnt Umber,
Raw Umber,
Rose Pink,
Burnt Sieima,
Raw Sienna,
Yellow Ochre,
Venetian Red,
Red Lead,
Mineral Paint,
Chrome Green,
Chrome Yellow,
India Red,
Green for Blinds,
Quaker Green,
Drop Black,
Vermillion,
Tube Paints,
Coach Varnish,
Furniture do.
Demar do.
Shellac, do.
Japan,
Asphaultum,
Boild Linseed Oil
Raw Linseed Oil,
Turpentine,
Glue,
Resin, Sand Paper,
Window Glass,
Picture Glass,
Glass, Store Frt's do. cut to order,
Putty,
Smalts Blue, do Red, do Brown,
Gold Leaf,
Gold Bronze,
Glazier Points,
Pumice Stone,
Gum Shellac,
China White,
Ivory Black,
Litharge,
Red Chalk,
White Chalk,
Patent Dryer,
Lampblack,
Sulphate Zinc,
Grainers Mater'l,
Drafting Inst'rs
Recipes for Coloring.

For 4lbs. Madder red, on Woolen.
Take 2lbs. Madder
4 ozs. Madder Compound.
Let the madder soak twelve hours in sufficient soft water to cover the cloth you wish to dye, then add the madder compound, wet your cloth in clean soft water, wring it out and put it into the dye, place the kettle over the fire and bring it slowly to a scalding heat, keep it at this heat for one half hour if a light red is wanted and longer if you desire a dark one, or until you have the desired shade, then rinse immediately in cold soft water. (Remember that frequently raising the cloth with a clean stick so as to expose it to the air will very much improve the color.)

For 4 lbs. Beautiful Scarlet, on Woolen.
Take 4 oz. Powdered Cochineal.
4 oz. Pure Cream Tartar.
8 oz. Cochineal Compound.
8 oz. Alum.
Bring to a boiling heat sufficient soft water to cover the cloth you intend to dye, then add the powdered cochineal, and pure cream tartar, boil for ten minutes, then add the cochineal comp., stir them well together with a clean stick, then strain, after which iho cloth or yarn may be put in and kept quite hot for half an hour, frequently stirring and exposing to the air, then remove from the dye and rinse m alum water made by dissolving 4 oz alum in one gallon of soft water.

For 4 lbs. Pink, on Woolen.
Take 1 oz. Powdered Cochineal.
¼Alum.
Boil the powdered cochineal in sufficient soft water to cover your cloth for half an hour, then strain carefully to remove all sediment, and put in your cloth, having been previously soaked in alum water, and let it stand until you have the desired shade.

For 4 lbs. Royal Purple, on Woolen.
Take 1½ oz. Cudbear.
Boil the cudbear in sufficient soft water to cover your cloth, for half an hour; then strain until you have removed all the sediment; and bring again to a boiling heat; then soak your cloth in strong saleratus water, and put it into the dye and let it remain until you have the desired shade.

For 4 lbs. Orange, on Woolen or Cotton.
Take6 oz Sugar Lead,
4 oz. Bichromate Potash,
Bring to a boiling heat in two kettles, sufficient soft water ureach to cover your cloth; then add to one kettle the sugar lead, and to the other the bichromate potash; then soak your cloth in lime water (of the proper strength to drink) then place your cloth in the kettle of lead and boil 5 minutes; then transfer it to kettle of bichromate potash and simmer until you have the desired shade, then rinse as usual.

For 4 lbs. Yellow, on Woolen or Cotton.
Take 4 oz. Sugar Lead,
2 oz. Bichromate Potash.
Oroceed in the same manner as for orange.

For 4 lbs. Yellow, on Woolen.
Take 3 lbs. Fustic,
1½ lbs. Alum.
Steep to get the strength and proceed as usual.
Note — Saffron, steeped in earthen and strained, colors aa fine straw color. It makes a delicate or deep shade according to the strength of it.

For 4 lbs. Blue, on Woolen.
Take 10 ozs. Alum,
5 ozs. Cream Tartar,
4 ozs. Chemic Blue.
Bring to a boiling heat in a brass kettle, sufficient soft water to cover your cloth, then add the alum and the cream tartar, when dissolved put in your cloth and boil one hour; it is then to be taken out and thrown into warm water, previously mixed with a greater or less proportion of chemic blue, according to the shade the cloth is intended to receive. In this water it must be boiled untill it has acquired the desired color.

For 4 lbs. Blue, on Cotton.
Take 5 ozs. Copperas,
6 ozs. Prussiate Potash,
2 ozs. Sulphuric Acid,
Dissolve the copperas and the prussiate potash in sufficient hot water to cover your cloth; put in your cloth and lot it remain for half an hour frequently raising it to the air, then take out your cloth and V.dd the sulphuric acid, stir all well together, then put in your cloth again and keep hot uniil your cloth is colored. Color in brass.

For 4 lbs. Green, on Cotton
Take 3 ozs. Copperas,
4 ozs. Prussiate Potash,
2 ozs. Bichromate Potash,
3 ozs. Sugar Lead,
2 ozs. Sulphuric Acid,
Dissolve the Copperas, Prussiate of Potash, Bichromate Potash and the Sugar Lead in sufficient hot water to cover your cloth; put in your cloth and let it remain for half an hour, then take out your cloth and add the sulphuric acid; stir well together and again put in your cloth, only keep hot untill colored. Color in brass.

For 4 lbs. Green, on Woolen.
Take 1 lb Alum,
4 lbs. Fustic,
4 ozs. Chemic Blue,
Steep the fustic (not boil) until the strength is out, add the alum and soak the cloth in it until it acquires a good yellow, then remove the chips and add the chemic blue by degrees until you have the desired color.

For 4 lbs. Black, on Wool or Cotton.
Take 4 ozs. Ext. Logwood or 2 lbs. chips.
2 ozs. Blue Vitriol.
Dissolve the Ext. Logwood and the blue Vit. in boiling water sufficient to cover your cloth; then wet your cloth in warm water and put it into the dye. In dying cotton add 2 ozs. sugar lead and 2 ozs. copperas.

For 4 lbs. Salmon, on Woolen or Cotton.
Dissolve 4 oz otter in sufficient soft water to cover the cloth you wish to dye; add sufficient soft soap to make an ordinary suds, boil together for ten minutes, then put the cloth into the dye and keep near a boiling heat for half an hour; then remove and rinse in clean soft water.

For 4 lbs. Crimson, on Woolen.
Take 1 lb Lac Dye,
4 ozs. Muriate Tin.
Put the lac dye into a brass kettle and pour sufficient soft water upon it to cover the cloth you wish to dye. After it has stood twelve hours add the muriate tin, stir well together and put in your cloth; bring slowly to a scalding heat, retaining this temperature for half an hour for a light crimson or two hours for a deep crimson.

For 4 lbs, Blue, on Cotton or Woolen.
Take 2 oz. Pulv. Birmington Blue.
4 oz. German Compound.
Dissolve the Birmington Blue in sufficient hot water to cover your cloth; put in your cloth and keep hot for half an hour; take out your cloth and add the German Compound; again put in your cloth and keep hot until colored.

29.1.20

Under den unmittelbaren Nutzen der Insekten. II. (Osa)

Under den unmittelbaren
Nutzen der Insekten.
Von dem Königl. Gerichtsamtmann Keferstein in Erfurt.
Erfurt, in der Maring'schen Buchhandlung.
1827.

---

*) Lach. lapp. I. pag. 258. Bei Kirby und Spence Einleit. Th. I. S. 558.

*2) Trans. of the Society of arts. В. ХХIII. p. 411. Bei Kirby Th. I. S. 558.

*3) 1. c.

*4) Réaumur, III, 95. Bei Kirby Th. I. S. 558 und 559.

*5) Fauna Suecica, editio altera, Nr. 1521. Cynips quercus folii.
So wichtig aber auch die Insekten durch die Produktion der Seide für den menschlichen Haushalt sind, so wird dies doch wohl durch" die Färbematerialien, die sie uns liefern, noch übertroifen. Es sind aber besonderzs schwarze und rothe Farben, die wir von ihnen entnehmen. Schwarz be reitet man hauptsächlich aus Galläpfeln, die auch das Hauptingredienz un serer Dinte ausmachen, und Roth ziehen wir aus mehreren Coccus-Arten, wohin zumal der Gummi-Lak, Kermes, das Johannisblut und die Cochenille gehören. Doch gewiss auch noch andere Farben könnte man von den Insekten gewinnen. So habe ich die Exkremente der Wolfsmilchraupe, Sphinx euphorbiae, mit einem Aufgusse von Weingeist längere Zeit stehen lassen, und obgleich sie nicht völlig aufgelöst wurden, so lieferte doch dieser Aufguß eine sehr schöne grüne Farbe. Lïnnée erzählt in seiner lappländischen Reise, dass die Galläpfel von Aphis pini an den Spitzen der Fichtennadeln zur Zeit der Reifheit bersten und ein pomeranzengelbes Pulver ausstreuen, was Flecken auf den Kleidern hinterlässt und wohl als Färbesteff gebraucht werden könnte*. Eben so trägt in Indien Terminalia citrina, ein daselbst gemeiner Baum, eine Art von Galläpfeln, das Produkt eines Insektes, welche auf allen Märkten als eins der anwendbarsten Färbemittel verkauft werden und womit die Eingebornen ihr bestes und dauerhaftestes Gelb färben*2. Gleichfalls wird in Guinea und Surinam eine daselbst einheimische Milbenart, Trombidium tinctorium (Acarus Linn.), als Farbe gebraucht; Kirby bemerkt hierbei, ob unser Trombidium holosericeum, ausgezeichnet durch den blendenden Schimmer seines Scharlachs und das schöne Sammtgewebe seines Pelzes, nicht auch eine brauchbare Farbe liefern könne?*3. Ja Réaumur hat angegeben, wie sich aus dem Kothe der gemeinen Kleidermotte schöne Wasser farben gewinnen liessen. Um feines Roth, Gelb, Blau, Grün oder irgend eine andere Farbe oder Farbenschattirung zu erhalten, hat man nichts weiter zu thun, als die Larven mit Tüchern dieser Farbe zu füttern, und indem die Exkremente die Farbe in Schönheit unverändert behalten, lassen sie sich zugleich sehr leicht mit Wasser mischen*4. Doch kehren wir zu den Galläpfeln zurück, die theils als Färbematerial, theils, besonders wegen ihrer adstringirenden Kraft, bei der Gerberei und auch als Arzneimittel gebraucht werden. Vorzüglich ist es unter den Insekten die Gattung Cynips Linn., wo von das Weibchen die Eier in besondere Theile gewisser Pflanzen legt, die da durch anschwellen und zum Theil sonderbare Auswüchse bilden. Diese dienen der Larve so lange zum Aufenthalt, bis sie ihre Verwandlung überstanden hat und nun ale vollkommenes Insekt hervorbricht. Im Allgemeinen kann man diese Auswüchse mit dem Namen Gallen belegen, und hier liefert die Eiche, die bei uns wenigstens wohl die meisten Insekten beherbergt, auch die meisten und verschiedenartigsten solcher Gallen, gewöhnlich Galläpfel genannt. Man findet aber dergleichen Galläpfel theils an dem Stamme, theils an den Eichenblattstielen und Grösseren Ribben, theils an dem Reiche oder der Eichel selbst, theils an den Blättern, und in jedem haust eine besondere Cynipsart, und jeder von diesen verschiedenen Galläpfeln hat seine eigenthümliche Grundform. In unsern Eichenwäldern finden wir die meisten und grössten Galläpfel in kugelicher Gestalt auf den Blättern als ein Produkt des Cynfps quercus folü L., und obgleich solche gegenwärtig gar nicht benutzt werden, sondern wir uns lediglich der ungarischen oder levantischen Galläpfel bedienen, so versichert doch Linnée in seiner Fauna Suecica, dass aus diesen Galläpfeln die Dinte bereitet würde*5. Zwar hat Linnée die Cynipsart, welche die levantischen Galläpfel hervorbringt, nicht gekannt, und es wäre möglich, dass er die levantischen mit den einheimischen Galläpfeln für identisch gehalten und geglaubt hätte, dass beide das Produkt eines und desselben Insektes seven, doch bleibt es immer auffallend, dass er dabei nicht bemerkt haben sollte, wie lediglich die levantischen zur Dintebereitung benutzt würden. Es ist mir daher wahrscheinlicher, dass zu Linnées Zeiten die einheimischen Galläpfel zu dem angegebenen Zwecke benutzt wurden, vielleicht auch noch gegenwärtig in Schweden benutzt werden, und ich hege die Ueberzeugung, dass sie gewiss auch bei uns eben so gut Behuss der Dintebereitung benutzt werden könnten, nur dass man vielleicht eine Grössere Masse davon gebraucht.

Heut zu Tage gebraucht man besonders zweierlei Arten von Galläpfeln als Färbematerial und in der Gerberei; die einen werden vorzugsweise Galläpfel, die andern Knoppern genannt Jene haben eine mehr runde, diese eine mehr eckige Gestalt. Die vorzugsweise so genannten Galläpfel, kommen auf einer, in ganz Kleinasien, vom Bosphorus bis Syrien, von den Küsten des Archipelagus bis zu den Grenzen von Persien verbreiteten Eichenart, der Quercus infecto ria des Olivier, vor. Doch sollen nach Sestini's Versicherung die Galläpfel aus Kurdistan von Quercus phellos herkommen, obgleich dieser nach Persoon ein Bewohner Nordamerika ist, und zwar soll nicht dег männliche, sondern nur der weibliche Baum, und zwar lediglich dann viel Galläpfel hervorbringen, wenn er wenig Früchte hat. (Viaggio da Constantinopoli a Bassora, fatto d'all abate Domenico Sestini. 1786. 4. — Viaggio di ritorno da Bassora a Constantinopoli fatto d'all abate D. Sestini. 1788. 4. Im erstem Werk S. 161.). Der Stamm der gedachten Quercus infectoria ist krumm; sie erreicht selten die Höhe von 6 Fuss und zeigt sich häufiger unter der Gestalt eines Busches als eines Baumes. Die Galläpfel sind holzig, hart und schwer; gewöhnlich sind sie rund und voll Unebenheiten, die zum Theil spitz zulaufen. Sie finden sich aber auf den Stielen der kleinsten Zweige und erreichen 4 bis 12 Linien im Durchmesser. Das Insekt, welches sie hervorbringt, ist von Olivier zuerst unter dem Namen Diplolepis gallae tinctoriae beschrieben, hat einen gelben Leib, dunkele Fühler und einen glänzend braunen Rücken. Gewöhnlich werden die Galläpfel im Juli, wo sie am grossten und schwersten sind, und ehe noch das Insekt ausgekrochen ist, gesammelt. Sie sind dunkel von Farbe und heissen im Orient Jerli, im Handel aber grüne, schwarze auch blaue Eichäpfel. Die bei der Lese übersehenen Galläpfel werden später, wenn das Insekt schon ausgekrochen ist, gesammelt, sind leichter, von heiterer Farbe, heissen daher auch weisse und sind von weit schlechterer Beschaffenheit. Obgleich man auf derselben Eiche noch verschiedene andere Gallen findet, so werden doch nur die berührten gesam melt. *) Olivier, Reise. Th. I. S. 348 bis 350.

*2) Einleit. Th. I. S. 549.

*3) Olivier, Reise. Th. II S. 759.

*4) Loewe, physikalische Zeitung auf das Jahr 1784. 4. S. 55.
Die Galläpfel aus der Gegend von Mossul und Tocat, und überhaupt aus der östlichen Gegend der Türkei sind weniger geschätzt, als die von Aleppo, Smyrna, Magnesia, Karahissar, Diarbekir und dem Innern von Anatolien; daher kostet auch der Centner von jenen in der Regel 2 bis 3 Piaster weniger*. Sonderbar ist es, dass nach Kirby's Versicherung die Galläpfel auch aus Ostindien* bezogen würden*2, wogegen Olivier erzählt, dab Galläpfel ein wichtiger Gegenstand des Handels von Kleinasien nach Indien wären; indem sehr viel dahin geschickt würden*3, und ich glaube, dass der letzteren Nachricht mehr als der ersteren zu trauen ist. Heut zu Tage werden in den deutschen Fabriken bei der Theuerung der levantischen Galläpfel, dergleichen vorzüglich aus Ungarn bezogen, die sich hauptsächlich durch eine weissere Farbe unterscheiden. Obgleich eie nicht ganz so viel Färbestoff als die levantischen enthalten, so können sie doch eben so gut wie diese gebraucht werden und sind bedeutend wohlfeiler. Leider kennt man aber weder die Eiche, welche sie liefert, noch das Insekt, dem- sie ihren Ursprung verdanken, da sie von Naturforschern noch nicht beobachtet sind; vielleicht sind sie das Produkt der gemeinen Eichen, wo nur der Färbestoff durch dawärmere Klima mehr concentrirt worden ist. Ich schliesse dieses aus einem in der Loewe'schen physikalischen Zeitung enthaltenen Berichte, worin es heisst, dass, obgleich es in Kroatien, Lyka und Bosnien viele Zwergeichen gebe, doch keine Knoppern, desto mehr Galläpfel aber sich- auf denselben fänden. Diese Galläpfel lieferten jedoch keine so gute Dinte, als die von den gemeinen Eichen*4. Wenn daher in den angegebenen Ländern die gemeine Eiche zur Dintebereitsng brauchbare Galläpfel liefert, so dürften die jetzt im Handel vorkommenden, von dort sich herschreibenden, wahrscheinlich dergleichen seyn.

*) Olivier, Reisen. Th. I. S. 551.

*2) Schriften der berlinischen naturforschenden Gesellschaft. IV, 1. Doch habe ich leider den Aufsatz nicht selbst gelesen, sondern kenne ihn blos aus Recensiones.

*3) Loewe, physikalische Zeitung auf das Jahr 1784. S. 35.

*4) S. Loewe 1. с.
Doch gehen wir zu den, den Galläpfeln ähnlichen, Knoppern über. Man findet sie auf der Quercus aegylops, die von den Griechen Vilani genannt wird, und auf der Westküste von Anatolien, auf den Inseln des Archipelagus, Gorfu, Cephalonien und ganz Griechenland vorkommt. Sie ist kaum so gross wie unsere Zirneiche, und die grossen Kelche werden eben so wie die Galläpfel zum Färben benutzt*. Nach des Hrn. v. Burgsdorf Beobachtung ist es Cynips quercus calycis, der braun und oben mit blasseren Längsstreifen versehen ist, welcher sein Ei in den Kelch legt und dadurch die Galle hervor bringt*2; wogegen ein Ungenannter in der physikalischen Zeitung versichert, dass keineswegs der Kelch, sondern die milchige oder weiche Frucht gestochen würde. Nachdem dieses geschehen sey, ergösse sich der Saft, oder dehne sich vielmehr über den ganzen Kelch in stumpf - stacheliger Figur aus und, wenn die Frucht gleich gross wäre, auch über diese, so dais sie halb oder ganz, ja oftmals auch der Kelch davon eingeschlossen würde, wodurch denn dieser verdürbe und klein erhalten würde, doch ohne Verletzung*3. Wir beziehen die Knoppern nicht sowohl aus Kleinasien, als aus Ungarn, der Moldau, Wallachei und* den benachbarten Gegenden. Das Jahr 1783 lieferte eine so ausgezeichnet reiche Erndte, dass die Metze, die sonst 2 bis 5 Gulden kam, nur 4 bis 6 Groschen kostete. In Ungarn und den angeführten Ländern scheint es auch nicht Quercus aegylops, sondern die gemeine oder Som mereiche zu seyn, welche die Knoppern liefert*4 und nach des voraufge führten Hrn. v. Burgsdorf Versicherung kommt die Knopper und namentlich auch das sie hervorbringende Insekt in Deutschland, wenn gleich selten, vor, und wenn dieses mit den in Ungarn sich findenden identisch seyn dürfte, so ist es doch noch immer einer Frage unterworfen, ob die levantischen Knop pern auch demselben Insekt ihren Ursprung verdanken, da man hierüber noch keine bestimmten Beobachtungen hat. Gleichfalls werden in Frankreich die Galläpfel oder Knoppern, welche Gascogne und die Provence liefern, benutzt, doch stehen sie den levantischen bei weitem nach (s. Savary diction. de commerce article, galle) und ich habe keine näheren Notizen weder über die Eiche noch das Insekt, welches sie hervorbringt, auffinden können.

*) Theophrast hist. plant. 5, 6. und 5, 8. Cael. Rhodig. lib. 24. cap. 5. S. 919. (der die in den Eichen entstehenden Thierchen galbae nennt). Dioscorides lib. 1. pap. 125.

*2) De insectis. Amstelodami 1671. 8. S. 255. sqq.

*3) Descriptiones animalium. pag. 22.
Was aber die Galläpfel in weiterer Bedeutung betrifft, so kannten sie zwar die Alten schon sehr wohl, so wie ihr Gebrauch besonders in der Medicin bekannt war, doch wurden sie für Pflanzenauswüchse gehalten, in welchen sich nur bisweilen zufällig Fliegen fänden*. Erst in den neuern Zei ten, und hauptsächlich durch Redi*2, ist die wahre Entstehung der Gallen bekannt geworden.

Forskâl führt in seinen naturhistorischen Beobachtungen Egyptens drei Arten von Galläpfeln auf, die im Handel dort vorkommen, nämlich Gallae quercinae, Gallae tamaricis und Gallae indicae, und berichtet zugleich von den letztern, dass sie verbrannt, pulverisirt und mit Wasser, worin Gummi aufgelöst sey, vermischt würden. Mit dieser Auflösung mahlten sich aber die arabischen Weiber und besonders die Mädchen, schwarze Linien*3. Ob diese indischen Galläpfel wirklich aus Indien kommen, und welcher Pflanze, und welchem Insekte sie ihren Ursprung verdanken, darüber ist nichts bekannt. Doch auch China hat seine eigenen Galläpfel. Es belegen nämlich die Chinesen die Nester einer auf den Blättern und Aesten des Baumes Yen-fau-tse lebenden Insektenart mit dem Namen Ou-poey-tse. Sie ähneln den Ulmengallen und sind so scharf und adstringent, dass sie alle Arten von Galläpfeln übertreffen. Doch dunkel und verworren sind die Nachrichten darüber. Es sind nämlich diese Ou-poey-tse die Behältnisse, worin die erwähnten Insekten ihre Eier legen und mitunter so gross als eine Faust, wo sie dann aber auch von einem ausserordentlich grossen Wurme hervorgebracht werden sollen.

*) Winterbothams ausführliche Darstellung von Sina und seinen zinsbaren Staaten, aus dem Englischen von J. С Fick. Erfurt 1798. Th. I. S. 567.

*2) Hist. nat. 15, 6. — Ed. Franz, cap. 12.

*2) Journal complémentaire du dictionnaire des sciences medicales. Tome IX. Cahier 56. Juin 1821. à Paris 1821. Notizen über die Pistacien und Terpentinbäume und die Gallen oder Bläschen, welche die Saumlaus Aphis pistaciae L. auf ihnen erzeugt, van d'A... und Virey (aus den medicinischen Annalen des Pierer und Choulaut auf 1822. Heft I. S. 98.

*4) De nat. anim. 3, 46. S. auch Ctesias in Indicis apud Photium pag. 70., wo es heisst: In Indien werden Thiere erzeugt, von der Grösse der [-] und von rother Farbe. Sie haben sehr lange Füsse und sind weich anzufühlen. Sie ent stehen auf den Bäumen, die das [-] hervorbringen und nähren sich von de ren Früchten, denen sie auch eben so verderblich sind, wie in Griechenland die [-] dem Weinstocke. Die Indier zerquetschen diese Thiere und färben damit ihre Kleider purpurn und was sie sonst noch damit färben wollen, und diese Gewänder sind auch noch schöner, als die in Persien gefärbten. — Also höchst wahrscheinlich eine Coccus- oder Aphis - Art.
Gewöhnlich findet man sie jedoch von dei Grösse einer Kastanie und von run der oder länglicher Gestalt. Anfanglich haben sie eine dunkelgrüne Farbe, werden jedoch nach und nach gelb, und die Hülse, obgleich ziemlich fest, wird dann sehr spröde. Dasselbe Insekt, was diese Gallen hervorbringt, soll auch zugleich eine Art Wachs produciren. Die Bauern sammeln diese Ou-poey-tse, ehe noch das eingeschlossene Insekt ausgeschlüpft ist und tödten solches dadurch, dass sie die Gallapfel eine Zeitlang in siedendes Wasser thun. Man gebraucht aber diese Ou-poey-tse, theils um dem Papiere j theils um der Seide, ehe sie verwebt wird, eine schöne schwarze Farbe zu geben. Gleichfalls schwärzen sich die chinesischen Gelehrten damit in ihrem Alter die Barte und in der Medicin werden sie sehr hoch gehalten*. Endlich ge hören noch hierher die Pistaciengallen, die schon Plinius gekannt zu haben scheint*2. Man findet nämlich auf allen Arten der Pistacien und zwar auf Pistacia vera, terebinthus, lentisci, chia vel cypria und auch atlántica nach Desfontaines, Gallen oder Bläschen, welche der Aphis pistaciae L. ihren Ursprung verdanken. Sie haben nach Verschiedenheit des Insekts auch verschie dene Formen; so werden die schotenförmigen Bläschen durch Aphis varietas ramuli, die kugelichen durch Aphis varietas pedunculi, die wulstigen (en bourrelets) durch Aphis varietas folii hervorgebracht. Auch hat jede dieser Gallenarten wieder ihren eigenthümlichen Sitz an einem bestimmten Theile des Baumes; die schotenförmigen auf den äussersten Enden der Aeste, wo die Blüthenknospen entstehen, die kugelichen an den Blüthenstengeln (pedoncules floraux), die wulstigen an den Blättern, und es werden diese Gallen zum Rothfärben, so wie auch im Orient zur Parfümirung des Mundes gebraucht*3. Wahrscheinlich ist diese, besonders in China uni Persien vorkommende, Pistaciengalle mit dem Gallapfel identisch, wovon Savary in seinem Dictionnaire de commerce (article, galle) erzählt, dass es eine eigene röthliche Art in der Türkei von der Grösse einer Haselnuss gebe und Bazgendge genannt würde. Man bediente sich aber derselben zur Versetzung der Cochenille. Auch lässt sich hierdurch jene bis jetzt problematisch gebliebene Anführung des Aelian am besten erklären. In Indien, so erzählt er nämlich*4, werden Thiere erzeugt von der Grösse der [-] und von rother Farbe, die dem Zinnober roth nahe kommt. Sie haben sehr lange Füsse und sind weich anzufühlen. Sie entstehen auf den Bäumen, die das [-] hervorbringen und nähren sich von deren Früchten. Die Indier sammeln sie, drücken sie, aus und färben damit ihre Kleider purpurroth und was sie sonst damit färben wollen. Ein solches Kleid wird auch dem Perserkönige geschickt. Nach Aussage des Ctesias schätzen die Perser diese Kleider mehr, als die inländischen, und sie sind prächtiger und glänzender, als die berühmten sardianischen Kleider.

Eigen ist es, dass man, fast so weit die Geschichte reicht, sowohl in der alten als neuen Welt, Insekten und namentlich Coccus-Arten zum Rothfärben gebraucht hat; so in China und Ostindien den Gummi-Lack, in Persien, Syrien, Kleinasien und Südeuropa den Kermes, in Nordeuropa das Johannisblut und in Amerika die Cochenille. Der Gummi-Lack, welcher besonders in den indischen Provinzen Bengalen und Pegu häufig vorkömmt, ist das Prodult einer Schildlaus, Coccus ficus Fabr., auch Coccus lacca genannt. Die unter dem Namen Gummi-Lack bekannte Substanz klebt das Thier an die Zweige mehrerer Bäume, namentlich der Ficus indica und religiosa, Mimosa cinerea und Butia frondosa dergestalt fest, dass dadurch Zellen gebildet werden, worin sich die Eier befinden; auch geben manche von diesen Bäumen, namentlich Plaso horti malabarici, schon an und für sich einen rothen Kleber. Kommt dieses Produkt in seinem natürlichen Zustande, noch unabgesondert von den Zweigen, woran es befestigt ist, zu uns, so wird es Zweig-Lack (Stick-lac) genannt; Kornerlack (Seed-lac) aber, wenn er abgesondert, gestoben und der Grössere Theil des Farbestoffes durch Wasser ausgezogen ist. Lumpenlack (Lump-lac) heisst er geschmolzen und in Ku chen geformt, und Schelllacl? (Shell-lac) geseihet und in durchsichtige Tafeln geformt. In ihrem Vaterlande wird diese Substanz sehr mannichfach benutzt. Man gebraucht sie namentlich zur Verfertigung von Halsschnur - Kugeln, Ringen und andern weiblichen Zierrathen. Mit Sand gemengt braucht man ihn als Schleisstein, und mit Lampen - oder Elfenbein - Schwarz (Russ oder Frankfurter Schwärze), (nachdem der Gummi-Lack zuvor in Wasser mit ein wenig Borax aufgelöst worden), entsteht eine Dinte, die nicht leicht zerstörbar ist, wenn sie durch Wasserdampf getrocknet wird. Früher bediente man sich seiner hauptsächlich in der Mischung der Firnisse bei der japanischen Waare und zur Verfertigung von Siegellack, doch ist er jetzt bei weitem wichtiger geworden, seitdem man ihn als Stellvertreter der Cochenille beim Scharlachfärben anwendet. Roxburgh fand nämlich, dass besonders die Eier den meisten Farbestoff enthalten, und dass dieser im frischen Zustande in Grösserer Quantität existirt, als wenn sie getrocknet sind. Es wurden daher zu Calcutta durch Fällung des Färbestoffes aus dem Zweig-Lack aus einer Laugenauflösung mittelst Alaun eine grosse Menge der Substanz, die Lac-Lake heisst, verfertigt und nach England geschickt, wo Anfangs der Verbrauch so beträchtlich war, dass in den drei Jahren vor 1810 der Absatz davon zu Färbematerialien einer halben Million Pfund, dem Gewichte nach, von Cochenille gleich bam. Gegenwärtig wird noch eine neue Zubereitung der Lackfarbe unter dem Namen Lac -dye aus Indien eingeführt, die an die Stelle des Lac -Lacke mit solchem Gewinn gesetzt ist, dass die ostindische Gesellschaft in wenigen Monaten 14000 Pfund in dem Handel mit Scharlachtüchern, die mit dieser Farbe und Cochenille zusammen gefärbt worden, ohne dass die Farbe schlechter war, gewonnen hat.

*) S. Philos. Trans. for 1781. Vol. 71. Р. II. Nr. 24. (Aufsatz von Kerr). — Asiatic Researches von 1789 und 90. (wo Roxburghs Aufsatz befindlich). — Kirby etc. Th. I. S. 556. — Godofredi junioris observationes de gummi laccae aliisque materiis, in dem Appendix ad Volumen tertium actorum physico - medicorum. Acad. Caesar. Leopoldin. Carolinae naturae curiosorum in Germania, pag. 60 — 76. — Turners Reise in Butan und Tibet, welche in: Harnisch, die wichtigsten neuem Land- und Seereisen, Th. 6. Leipzig 1824. s. Einleitung, angeführt ist. — Lesser, -theolog. des insectes. Tom. II. S. 165. Ferner: Journal complémentaire du dictionnaire des sciences medicales, Tome X. Cahier 59. Septembre 1821. à Paris chez Pankouke. 8. S. 578., worin ein Aufsatz von J. Virey, welcher die ausführ liche Monographie des Gummi- Lack und die Resultate neuerer Forschungen über die Cochenille enthält. — Auch Reise der holländischen Gesandtschaft nach Sinin den Jahren 1655 — 1657. S. 556.

*2) In Germania. cap. 17.

*3) Heumanns Vorrede zu Tresenreuters Abhandlung rom Hopfen, §. 9. Bei Schrank Fauna boica. Bd. II Abtheil. 1. S. 148.

*4) Frisch, Insekten. Th. V. S. 6. S. auch Schrank 1. с.

*5) De insectis. lib. 5. cap. 1. S. 255.

*6) Histoire des drogues, à Paris 1694. Fol. Buch 5. S. 161.

*7) In Dioscoridem. lib. 4. cap. 59. (apud Breynium cap. 8).

*8) Geographica ad calc. hist. armen. ed. Whisbok. Lond. 1756. pag. 335—368. — Bei Sprengel, Geschichte der Botanik. 1817. Th. I. S. 185.

*9} Revue encyclopédique, à Paris. Février 1825. pag. 550.

*10) Schauplatz der Raupen etc. S. 167.

*11) Alle diese Nachrichten über Coccus radicum sind entnommen zumal aus: J. P. Breynii hist. nat. cocci radicum tinetorii, cum figur. coloratis. Gedani 1731. 4. — Philosophical transactions. Band 54 für das Jahr 1764. Art. 15., nach dem Auszug in dem neuen Bremischen Magazin Band I. Stück 3. S. 599. — Schrank, fauna boiea. — Frisch, Insekten, Th. V. S. 6. — Abhandlungen der schwedischen Akademie der Wissenschaften, Band III. Bei Fuessli: Neues Magazin der Ento mologie, Bd. II. S. 23 u. 24. . S. auch Caelius Rhodiginus lib. 8. cap. 11. (298.): Est autem (Purpurae genus) ex vermículo quem Poenorum lingua carmen dicit: unde officinis frequens carmesini nomen elatura. Habetur autem certis locis carmesis, uti proditum eruditis est, ex herbae radice, quam saxifragam vocent, quaeque pimpinella sit vel ei proxima.
Lange Zeit herrschte übrigens über die Naturgeschichte des Gummi - Lacks grosse Dunkelheit; Rajus hielt es für ein ausschwitzendes Harz, doch auf das Ansehen von Tachard und Tavernier gestützt, glaubten die meisten Naturforscher: es wäre das Produkt einer Ameisen- oder Bienenart. Da traten Kerr und besonders Roxburgh auf, und lieferten in den Philosophical Transactions und den Asiatic ) searches die vollständige Naturgeschichte, welche durch neuere Beobachtungen nun ganz ausser Zweifel gesetzt ist*. Uebrigens dürfte dieser Gummi -Lack identisch mit den eben angeführten Pistaciengallen seyn.

Wenn aber das Gummi -Lack als ein Produkt von China und Indien er scheint, so benutzte doch auch das nördliche Europa mehrere ihm eigenthümliche Coccus-Arten zum Rothfarben. Es wächst nämlich fast in ganz Europa auf sandigen und steinigen Feldern eine Pflanze, Scleranthus perennis. Wenn man zu Ende Mai und Anfang Juni deren Wurzel untersucht, so findet man, zumal in der Ukraine, PodolienMasovien, Volhynien, Litthauen, Preussen, Pommern, der Mark, Mecklenburg, auch wohl im Braunschweigiscben, kleine sphärische, purpurfarbene Körner daran hängend, die aus einem zarten Häutchen, das einen rothen Saft enthält, bestehen. Sie sitzen bald einzeln, bald in Menge, mitunter bis zu 40 beisammen, und man findet sie theils von der Grösse eines Mohn - theils von der eines Pfefferkorns. Esind dieses die Puppenhülsen des Coccus radicum, und es schlüpfen, aus dea kleinen, geflügelte Männchen, aus den Grösseren aber ungeflügelte Weibchen, welche nach geschehener Begattung in die Erde kriechen, und unter Ausschwitzen einer weisslichen Wolle sich in eine Masse von 50, ja bisweilen von 150 Eier, dem unbewaffneten Auge kaum sichtbar, auflösen, woraus nach Verlauf von etwa einer Woche im August die Larven hervorkriechen. Jene Bläschen oder Puppenhülsen werden nun um Johanni, kurz vor, ihrer Verwand lung dergestalt gesammelt, dass die Ortsbewohner die Pflanzen mittelst beson derer, kleiner Spaden ausheben. Man thut sie darauf in irdene Geschirre und trocknet sie beim Feuer langsam aus, wobei sie eine fettige, wenig Färbestoff enthaltende Materie ausschwitzen, und zugleich einen sehr durchdringenden, doch^aber eben nicht widrigen, urinösen Geruch von sich geben. Sie werden sodann theils in Körnern, theils in Klumpen verkauft und zum Rothfärben gebraucht; weil aber die Einsammlungszeit dieser Insekten gewöhnlich Johanni ist, so wurden sie, zumal früherhin, gemeiniglich Johannisblut genannt. Ihre Benutzung steigt bis in die Zeiten des Alterthums hinauf. So ist es höchst wahrscheinlich, dass die purpurn gefärbten linnenen Gewänder, von denen Tacitus erzählt, dass sich dadurch die germanischen Weiber von den Männern hauptsächlich unterschieden*2, mit diesem Coccus radicum gefärbt waren. In den Capitularien der fränkischen Könige werden die Johanniswürmer (vermicula) unter die herkömmlichen Dienstreichungen gezählt*3. Dem Stifte zu St. Emitieran in Regensburg mussten die in Baiern entlegenen Unterthanen jährlich eine gewisse Quantität des sogenannten Johannisblutes eindienen*4. Ulysses Aldrovandus, der im Anfange des 17ten Jahrhunderts starb, erwähnt dieses rothfärbenden, in Polen und Deutschland vorkommenden Coccus radicum*5 Gleichfalls versichert Peter Pomet in seiner 1694 herausgekommenen Histoire des drogues, dass sich in Frankreich häufig ein kleines, dunkelrothes Korn von der Grösse eines Stecknadelknopfes an der Wurzel der Pimpinelle finde und von den Färbern unter dem Namen Korn - oder Wald - Cochenille Eekauft würde*6. Auch Janus Cornarius erzählt in seiner 1557 herausgekom menen Ausgabe des Dioscorides, dass in Podolien die an den Wurzeln einer der Wegebreite ähnlichen Pflanze sich findenden Körner unter dem Namen Zscherbitz, gesammelt und dazu gebraucht würden, um Zeuge Scharlachund Carmoisinroth zu färben; es koste aber an dem Fundorte der fünfte Theil eines Pfundes 5 bis б Goldgulden*7. Der Gewinn dieses Produktes war zumal in Polen so bedeutend, dass der König Sigismund im Jahr 1601 einen Zoll darauf legte, und die polnischen Edelleute, die in der Ukraine Ländereien besassen, verpachteten die Einsammlung dieses Coccus mit vielem Vortheil an die Juden. Gegenwärtig wird dieses Johannisblut wohl nur noch in einigen Gegenden Polens und der Ukraine, wo man es am häufigsten findet, gesammelt und von den Landesbewohnern gebraucht, aber nicht mehr als Handelsartikel ausgeführt. Doch nicht blos der Scleranthus perennis liefert diesen Coccus, sondern auch bei andern Pflanzen, namentlich bei Hieracium pilosella, Arbutus uva ursi und Poterium sanguisorba findet man an den Wurzeln diese oder eine verwandte, zum Pvothfärben dienende Coccus-Art. Ja Moses von Chorene, der im Anfange des fünften Jahrhunderts lebte, erwähnt in seiner Geographie, dass am Ararat ein Wurm an der Wurzel eines Grases vorkomme, der zum Rothfarben tauglich sey*8. Gewiss ist dieses auch eine hierher gehörige Coccus-Art; doch scheint die Kenntniss des Insekts und die Benutzung verloren gegangen zu seyn, indem ich bei keinem neueren Schriftsteller etwas darüber habe auffinden können: Auch in der Revue encyclopedique des Jahres 1825 kommt ein. Artikel vor, wornach in der Ukraine ein neuer Strauch entdeckt war, der Würmer, die das beste Carmoisin lieferten, ernähre. Das Pfund solle nicht mehr als 2 Rubel — 2 Francs — kosten, und so viel Farbe als ½ Pfund Cochenille geben*9. Doch ist dies wahrscheinlich nichts weiter, als eine neue Erwähnung des schon längst be kannten vorerwähnten Coccus radicum, von dem übrigens Blanckaardt ver sichert, dass sich auf den Bermudischen Inseln und in Nordkarolina ein ähnlicher Färbestoff finde*10. Warum es übrigens bei der jetzigen Lage der Dinge nicht zweckmässig seyn dürfte, diesen Coccus radicum im grossen zu sammeln und als Farbematerial anzuwenden, darauf werde ich weiter unten zurückkommen*11, und so will ich gleich zu dem nicht minder wichtig gewesenen Kermes übergehen.

*) Hist. nat. 16, 8; — ed. Hard. 12. und 9., 41. - ed. Hard. 65.

*2) Plinianae exercitationes. S. 190 - 194. et de homonymis hyles iatricae. pag. 92.

*3) S. Naturforscher, Stück 25. S. 210. und Wahl Erdbeschreibung von Ostindie S. 768.

*4) Kirby, Einleitung. Th. I. S. 351.

*5) Olivier, Reisen etc. Th. III. S. 395.

*6) Dodwell, Reise durch Griechenland, übers. von Sickler. Bd. I. Abtheil. 1. S. 75 und 265.

*7) Moritz v. Kotzebue Reise nach Persien. Weimar 1819. 8. S. 90.

*8) Link, spanische Reise. Th. I. S. 271.

*9) Peter Quiqueranus, de laudibus provinciae Lion. 2. pag. 257.

*10) Dillon, Travels trough Spain with a view to illustrate the natural History of that Kingdom. London 1780. 4. (Aus dem Hannoverschen Magazin, Stück 37, den 7. Mai 1781. S. 577. und folg., und überhaupt meine noch ungedruckte Abhandlung Über den Koxxoç der Alten. Auch Townsend, Reise durch Spanien in den Jahren 1786 und 1787, übersetzt von Volkmann. Leipzig. 3 Theile. S. 306.

*11) Vol. I. pag. 404, Bei Kirby Th. I. S. 552.
Schon den Griechen und Römern war er unter deni Namen [-] oder Coccus bekannt, und nach Plinius zog man dieses Produkt vorzüglich aus Galatien, Afrika, Pisidien, Sardinien, auch Spanien, welches den besten, Sardinien aber den schlechtesten lieferte*. Da die Kenntniss des alten tyrischen Purpurs verloren gegangen war, und besonders durch die Herrschaft der Araber der Gebrauch des Coccus sich weithin verbreitet hatte, so vertrat dieser die Stelle des Purpurs und ward weltberühmt. Den Arabern hat er auch den Namen Kermes oder Chermes zu danken, was nach Salmasius nichts weiter als das corrumpirte lateinische Wort vermis ist*2, wogegen Chardin und Wahl versichern, dass es entweder der einheimische Name dieses Insektes sey, oder dass damit alle zum Ilothfärben dienenden Substanzen belegt würden*3. Von diesem Worte Kermes ist auch unsere Carmoisinfarbe abzuleiten. Auch die Phönicier vor Moses Zeiten sollen bereits diese Farbe unter. dem Namen Tola oder Thola gekannt haben, und die Substanz, mit welcher die Vorhänge des Tabernakels dunkelroth gefärbt waren (Exodus, 26. caet.) dürfte ebenfalls nichts anderes als Kermes gewesen seyn*3. Es ist dieser Kermes eine beson dere Coccus-Art, Coccus ilicis, der auf einer immergrünenden Zwergeiche (Quercus coccifera L.), vorzüglich zwischen den Winkeln, welche die Zweige unter sich oder auch mit dem Laube machen, vorkommt. Diese Eiche heisst im Spanischen coscoxa, auch carrasca, welcher letztere Ausdruck von dem arabischen Worte yxquerlat, welches nachmals in escarlatta verwandelt wurde, herstammt; und sie findet sich in Südeuropa,, Kleinasien, Nordafrika, Persien und Armenien. Im beginnenden Frühjahre zeigen sich an diesem Baumstrauche eine Menge kleiner Körper, die mçhr oder weniger einer Musche schaale gleichen, unempfindlich und leblos scheinen. Im Monat März habe [] vollkommene Grösse versicht unde aud fem Rachen zeigen sich seiden artige weisse Flocken. Die äussere Hülle wird immer fester und gegen Ende Mai findet man darunter bis auf 2000 Eier. Aus diesen schlüpfen die Insekten aus, welche sich noch einige Tage unter der Hülle aufhalten und sodann aus einer Oeffnung, die sich immer in dem Hintertheile der Hülle befindet, her vorkommen. Zweierlei Arten gieht es davon; die eine hit die Farbe der Schlehen und legt rothe Eier, die andere ist seltener; schmutzig weiss und legt weisse Eier. Doch sind bei beiden die Männchen geflügelt, so wie sie auch zu gleichem Gebrauch dienen. Sobald sie die bedeckende mütterliche Hülle verlassen haben, verbreiten sie sich über den ganzen Baum und nehmen besonders aus den Blättern; ihre Nahrung. Doch ist ihr Umfang noch klein und in den Monaten Juni bis mit Oktober wachsen sie nur wenig. Im November werden sie zwar bedeutend Grösser, doch nur wenig dicker und die geflügelten im Verhältniss sehr kleinen Männchen sieht man mit Bequemlichkeit auf ihrem Rücken herumspatzieren und einen Akt vollziehen, welcher wahrscheinlich der der Begattung ist. Sobald die Blätter anfangen abzufallen, ziehen sich die. "Weibchen auf die jungen Triebe zurück und entweder schon dann oder gewiss im Monat März, setzen sie sich vermittelst vier helhveisser runzlicher Strahlen, womit sie sich ankitten, fest. Yon dem März an wachsen sie nicht mehr in die Länge öder Breite, doch vermehrt sich ihre Höhe und im April erscheint die Zeit der Eierlegung; es kommen aber diese aus einer Oeffnung hervor, welche am Ende des Leibes unter zwei Hervorragungen der Schaale, die einen Winkel bilden, liegt. Zugleich zeigt sich unterhalb der äussern Hülle, die nur dazu dient, die Eier zu bedecken, indem diese sonst von der atmosphärischen Luft ausgebrütet werden, eine seidenartige, weiche, flockige, die Eier umhüllende Masse, worin diese locker liegen. Die ganze innere Masse löst sich in die Eier auf und man kann in dieser Zeit die Thiere von den Bäumen lostrennen, ohne dass sie aufhören Eier zu produciren, so lange nur noch etwas von ihrer Substanz übrig ist. Bevor diese Eier auskriechen, hn April, werden sie: mit der umgebenden Hülle einge sammelt, wozu man sich blos der Nägel bedient, die man ausdrücklich zu diesem Behuf wachsen lässt, und damit die in den gesammelten Eiern enthaltenen Insekten nicht ausschlüpfen, werden sie mit Weinessig besprengt, wovon sie eine schmutzig rothe Farbe erhalten. Gewöhnlich liefert jedes Jahr nur eine Lese, doch werden bisweilen als zweite Lese hauptsächlich die Thiere eingesammelt, die sich noch auf den Blättern befinden. Noch gegenwärtig wird in Griechenland, namentlich in der Gegend von Athen*5 und auf den sieben Inseln*6, der Kermes gesammelt, so wie auch nach Kotzebue's Versicherung zu Maranda, ohnweit Tauris in Persien*7, auch gewiss noch in vielen andern Gegenden von Kleinasien und Südeuropa, namentlich Spanien; obgleich die Konsumtion durch den Gebrauch der Cochenille und des Gummilacks so abgenommen hat, dass er namentlich aus Portugal, wo er früher sehr häufig gesammelt wurde, gar nicht mehr ausgeführt wird*8. Sonst war der Kermes ein sehr wichtiger Handelsartikel und im Jahr 1550 schätzte man den Ertrag davon auf den steinigten Feldern des arelatischen Gebietes in Südfrankreich zu 11000 Dukaten*9 Noch in der Mitte des vorigen Jahrhunderts brachte er den Einwohnern von Xixona ohnweit Valencia in Spanien jährlich an 5000 Pfund Sterling ein; mehr als 1000 Menschen beschäftigten sich mit der Einsammlung, und im Jahr 1758 wurden bei erwähntem Xixona 300 Arroben Kermes gesammelt und die Arrobe zu 24 Rthlr. verkauft. Er gieng besonders nach der Barbarei, wo ihn zumal die Kaufleute von Tunis mit dem Kermes von Tetuan vermischten, um damit eine in der Levante sehr gangbare Mützenart zu färben. Auch soll sich die Farbe sehr gut halten und namentlich Holland damit gefärbte Tapeten, die über 200 Jahr alt sind aufweisen, welche trotz dem ihre schöne Farbe völlig erhalten haben*10. Bisher gab der Kermes, indem früher lediglich Alaun als Beitzmittel angewandt wurde, eine blutrothe Farbe, und die jetzige Scharlachfarbe erhielt man von der Cochenille. Doch hat neuerlich Dr. Bancroft gefunden, dass wenn man bei dem Kermes, wie dies bei der Gochtnille gebräuchlich ist, eine Zinnauflösung anwendet, dies eine eben so prächtige und vielleicht haltbarere Scharlachfarbe giebt*11.

Was nun aber die Cochenille betrifft, so ist solche ebenfalls eine Coccus-Art und lediglich ein Produkt der neuen Welt und zwar Amerika's, obgleich der Verfasser des Artikels Cochenille in dem Dictionnaire des sciences naturelles, ich weiss nicht, worauf gestützt, behauptet, dass solche ursprünglich in Afrika zu Hause zu seyn scheine. In Amerika nun und zumal in Mexiko ist deren Kenntniss von sehr hohem Alter, und vor der Entdeckung Amerika's, namentlich im 12ten und 13ten Jahrhundert, soll ihre Kultur bei weitem mehr verbreitet gewesen seyn, als jetzt. Zweierlei Arten aber kennt man davon, die sogenannte zahme oder feine auch mehlichte Cochenille, Grana fina, und die wilde oder wollichte Cochenille, Grana sylvestre. Jene zeichnet sich theils durch ihre Grösse, theils dadurch aus, dass sie mehlicht und mit einem feinen Staube bedeckt ist, wogegen diese in so dichte Wolle gehüllt vorkommt dass man ihre Ringe nicht unterscheiden kann. Beide finden sich auf den sogenannten indischen Feigenbäumen, doch die feine auf einem noch unbe schriebenen, dem Cactus coccinellifer ähnlichen Gewächse, welches nur kultivirt vorkommen soll, während die wollichte Cochenille auch noch auf ver schiedenen andern Cactusarten, wie C. coccinellifer, Tuna etc. lebt. Die feine ist lediglich, so wie der sie beherbergende Cactus, ein Produkt der Kultur, und es ist ungewiss, ob sie eine ursprünglich eigene Art ist, oder sich nur durch die Jahrhunderte lang dauernde Kultur nach dem jetzigen Typus gebildet hat; übrigens ist es wahrscheinlich, dass man noch nicht einmal eine genaue Beschreibung von Ar hat, indem namentlich von Linnée, Ellis und Geer nur die wilde, unter dem Namen Coccus cacti coccinelliferi, gekannt und beschrieben ist, ja selbst Humbold sie nicht zu Gesicht bekommen zu haben scheint. Sie wird lediglich in den mexikanischen Provinzen Mixtacapan oder der Misteca und Huaxyacac oder Oaxaca gezogen, doch auch früher in der Intendantschaft de la Puebla in den Gegenden von Cholula, Huejotzingo und auf der Halbinsel Yucatan. Nur an einer einzigen Stelle, 7 Meilen vom Dorfe Mexapa in der Provinz Oaxaca sammelt man auf sehr hohen und dornigten wilden Opuntien die schönste feine Cochenille, ohne dass man sich Mühe giebt, sie zu vermehren oder das Insekt selbst zu pflegen. Die Art der Kultur der Cochenille ist folgende: Beim Beginnen der regnigten Jahreszeit nehmen die Indianer, welche sicli damit beschäftigen und Nopaleros genannt werden, die fleischigen Blätter der ungefähr 4 Fuss hohen Nopalbäume, die sie in regelmässigen Pflanzungen kultiviren, nebst den darauf befindlichen Cochenillmüttern ab und be wahren sie in ihren Wohnungen auf. Es bleiben aber diese Blätter, auch von der Pflanze getrennt, lange frisch und saftig, ohne zu vertrocknen, so dassie dem Insekt hinlängliche Nahrung geben. Nach Endigung der Regenzeit sind die Cochenillmütter so erwaclisen, dass sie auf dem Moment stehen, Junge zu erzeugen. Die Indianer bereiten dann kleine Nesterchen aus einer Gattung von Tillandsia, Paxtle genannt, die sfe auf den Blättern der Nopalbäume zwischen den dort befindlichen Stacheln befestigen, und in deren jedes 12 bis 14 Cochenillmütter gethan werden. Nach kurzer Zeit fangen sie an Junge zu prqduciren, welches 13 bis 15 Tage lang dauert; doch ist es noch nicht einmal ausgemacht, ob sie Eier legend oder lebendig gebährend sind. Es verbreiten sich aber diese Jungen bald über den ganzen Nopal, und sie halten sich am liebsten auf den saftreicbsten Blättern auf der Sonnenseite und da, wo sie vor den heftigen Stürmen geschützt sind, auf. Auch bedeckt man in den kälteren Gegenden die erwähnten Nester mit Matten. Nachdem die Jungen ausgeschlüpft sind, werden die Nester weggenommen, wo die Mütter,. welche solche nicht verlassen, die erste, doch auch dürftigste Erndte liefern. Dieser folgen noch zwei, nämlich zuerst nach 3 bis 4 Monaten, wo man die indess herangewachsenen Jungen, indem man davon .eine hinlängliche Anzalü zurücklässt, mittelst eines Pinsels abstreift; und dann nach einem abermaligen Verlauf von 3 bis 4 Monaten, wo die Nopalblätfcer, Behuss der Aufbewahrungwährend der regnigten Jahreszeit abgepflückt und die überflüssigen Thiere dadurch, dass man die Blätter abkratzt, gesammelt werden. Man hat verschiedene Arten die Cochenille zu tödten; theils thut man sie nämlich in Körbe, die erst in siedendes Wasser getaucht, und dann der Sonne ausgesetzt werden, um sie zu trocknen; theils sind besonders dazu errichtete Oefen vorhanden, worein man, wenn sie hinlänglich erhitzt sind, die Cochenille auf Matten legt; theils bedient man sich endlich zu diesem Endzwecke der Bleche, die man durch darunter gelegtes Feuer erhitzt. Von diesen mannichfachen Tödtungsmethoden kommen auch die verschiedenen: Arten; von Cochenille, die man zu uns bringt. Es ist nämlich dieses Insekt, wie mehrere dahin gehörige, im Leben mit einem weissen Staube bedeckt. Diejenige nun, welche in heisses Wasser getaucht wird, verliert denselben und erhält eine braunrothe Farbe, weshalb man sie renegrida nennt; die im Ofen getödtete Cochenille aber verliert nicht diesen weissen Staub und erhält dadurch, dass das Weisse sich auf einem röthlichen Grunda befindet, eine aschgrau-gefleckte Farbe; daher heisst sie jaspidea; diejenige endlich, welchauf heissem Blech getödtet wirdläuft Gefahr zu sehr erhitzt zu- werden, und wrird dadurch etwas schwärzlich; deshalb aber nigra benannt. Alle Cochenille verliert durch das Trocknen an ihrem Gewichte, doch die von der ersten Lese am meisten; 4 Pfund von dieser geben getrocknet nur 1 Pfund; dagegen von den andern zwei Erndten schon 3 Pfund ein gleiches Gewicht liefern. Uebrigens ist im Handel die Cochenille mit weissem Staub die beliebteste, weil solche am wenigsten verfälscht werden kann.

Diese blos in Mexiko vorkommende feine Cochenille erfordert ein gleichmässiges und kälteres Klima, wogegen die Wald oder wollige Cochenille, von der wir durch Ellis und de Geer sehr genaue Beschreibungen haben, unter den verschiedenartigsten Klimaten in einer Höhe von 2900 Meters und wiederum unter einem brennend heissen Himmel vorkommt. So findet man sie nicht nur in Mexiko, sondern namentlich auch auf St. Domingo, in Nord-amerika, besonders bei Charlestown, in Südkarolina, Georgien und in mehreren Gegenden Brasiliens, auch soll sie neuerlich nach Ostindien gebracht worden seyn, doch habe ich nicht in Erfahrung bringen können, ob ihre Kultur daselbst geglückt ist; ich zweifele aber daran, zumal da den dort einheimische Gummilack gegenwärtig so sehr in Aufnahme gekommen ist. In der neuesten Zeit sind Versuche gemacht, die Cochenille in Spanien zu kulti viren,, und der Erfolg wird zeigen, ob sich das Klima von Europa dazu eignet. Doch auch mehrere andere, in Ostindien vorkommende Coccus-Arten sind als Cochenille-Surrogat in Vorschlag gebracht, und Anderson hat sechs Arten, die auf Aira spicata, Phyllanthus emblica, Parietaria indica Linn.; Robinia grandiflora, Psidium quajava, Hibiscus Rosa sinensis, Vitis vinifera, Galega prostrata, Robinia mitis und Solanum melongena vorkommen, zu diesem Behuf näher beobachtet und beschrieben; ich habe aber nichts darüber finden kön nen, ob dieser Vorschlag wirklich praktisch angewandt ist. Uebrigens ist die Cochenille-Zucht für Mexiko von grosser Wichtigkeit. So kommen nach Versicherung des Hrn. v. Neufville von der feinen Cochenille jährlich an 700000 Pfund, und von der wolligen an 180000 Pfund nach Europa. Humbold giebt die jährlich aus Südamerika ausgeführte Menge an 32000 Arroben und zu 540000 Pfund Sterling an Werth an, wovon nach Bancrofts Berechnung grossbrittannien allein 750 Säcke oder für 375000 Pfund Sterling konsumirt. Selbst Persien bezieht, nach Pallas Versicherung, von Astrachan aus jährlich bis 1000 Pud Cochenille, das Pud zu 300 Rubel (Pallas, Bemerkungen auf einer Reise in die südlichen Statthalterschaften des russischen Reiches, Leipzi 1799. Band I. S. 200.), wogegen es wieder, da Südrussland keine Eichenällder hat, nach Russland an 3000 Pud Galläpfel, zu 12 Rubel das Pud, liefert.

*) S. mein noch ungedruchter Aufsatz über Cochenille und Kirby, Th. I. S. 554 — 356.

*2) Dictionnaire des sciences naturelles. Tome IX. article coehenille.
Bei diesem Ungeheuern Verbrauche wäre es allerdings sehr wünschenswerth, wenn einheimische Prgdukte, wie namentlich Coccus ilicis und radicum, wovon besonders der erstere, wie oben gezeigt worden ist, eine eben so schöne Scharlachfarbe, wie die Cochenille liefert, an deren Statt genommen würden. Doch die Erfahrung zeigt, dass in den heissen Klimaten alle eigenthümlichen Farbestoffe sich in bei weitem mehr concentrirter Vollkommenheit, als in den kälteren, entwickeln. So enthalten unsere und die levantischen Galläpfel im Ganzen gleiche Bestandtheile, doch letztere in bei weitem Grösserer Intensivität; so dass man lediglich dieselben gebraucht. Eben so haben Versuche bewiesen, dass erst 10 bis 12 Pfund Kermes so viel Färbestoff enthalten, als Ein Pfund Cochenille, so dass diese, wenigstens bei den jetzigen Handelsverhältnissen, immer, nach Maassgabe der Güte, ein bei weitem wohlfeileres Färbematerial liefern wird, als. die inländischen Produkte*. Was übrigens bei der Cochenille und den andern Coccus-Arten eigentlich das färbende Princip ist, darüber hat die Chemie, so viel mir bekannt, noch kein bestimmtes Resultat geliefert, und man weiss nur, dass es in Wasser, Alkohol und Schwefeläther auflöslich ist, denn wenn man die Cochenille mit siedendem Wasser behandelt, so erhält die Flüssigkeit eine Carmoisinfaibe, die in das Violette übergeht, und zwei Hauptbestandteile zeigt: das färbende Princip und eine ungefärbte thierische Substanz. Doch wird uns die Zoochemie, die in neuerer Zeit so bedeutende Fortschritte macht, auch hierüber nicht mehr lange in Ungewissheit lassen, und wahrscheinlich besteht es, in Verfolg der Odier'schen Versuche, in einem Oele (Trommsdorffs Journal der Pharmacie, Band 8. Leipzig 1824. S. 233 — 253.). Die Cochenille wird aber theils zur Scharlachtheils zur Carminfarbe gebraucht. Um der Wolle eine Scharlachfarbe zu geben, bedient man sich einer sehr gesättigten Auflösung von Zinn, Weinstein und Cochenille. Carmín aber wird dadurch bereitet, dass man in siedendes Wasser nach und nach Kermes, Cochenille und eine dem Zimmt ähnliche Fände, die im Französischen Ecorce d'autour heilst, kochen lässt, und Alaun hinzufügt, worauf sich der Carmin niederschlägt, der demnach aus weiter nichts, als dem färbenden Frincip und Alaun zu bestehen scheint*2.