28.1.19

Hiusten wärjääminen.

Etelä-Suomi 127, 11.11.1919

Kuinka suuri olikaan yleinen hämmästys, kun wähää ennen sotaa nähtiin muutamia naisia, joilla oli wärjätyt hiukset. Kaikki oliwat uteliaita näkemään tätä uutta muotia, kaikkien silmät suuntautuiwat sinisiin, wihreisiin tai punaisiin tukkalaitteisiin. Naurettiin tai suututtiin, mutta kuitenkin ajatteli moni nuori kaunis tyttö: "Kuka tietää, tämä tapa ei ehkä olekaan ruma, se on omituinen, ehkä wärjätty tutka pukisi minuakin!"

Isuäidit huokasiwat: Ah, miten nuoret naiset nykyaikana owat hupsuja. Ennen maailmassa eiwät he olleet niin hulluja kuin nyt!

Mutta nuo wanhat tädit oliwat aiwan harhaluulossa, kun he kuwitteliwat, että kiemailutaito oli nykyaikainen pahe. Joko oliwat he unohtaneet oman nuoruutensa tai eiwät he tienneet, että juuri wuosisatoja sitten, jolloin nainen oli miehen orja, tunsi hän paljon suurempaa tarwetta kuin nyt salata puutteitaan ja tuoda esiin etujaan.

Jo ikiwanhoina aikoina on nainen, kuten tiedämme, pitänyt kauneuttaan paraimpana aseenaan ja hän ei ole säästänyt mitään keinoa kohottaakseen sitä keinotekoisesti; niitten joukossa ei hiusten wärjääminen suinkaan ollut wähimmin käytettyjä. Hywin loistamia wärejäktäytettiin herättämään mieltymystä ja kiinnittämään huomiota ja hiusten wärjäämisen tarkoitus oli saawuttaa yhtäläisyys kauniin, loistawan kukan kanssa.

Tästä syystä ja miellyttääkseen herraansa ja waltiastansa alkoiwat naiset jo 25 wuosisataa sitten käyttää wärjättyä tukkaa ja irtotukkaa.

On löydetty egyptiläisiä muumioita Seostciin ajoilta, joilla on hywin taidokkaasti tehtyjä mustia ja sinisiä peruukkeja. Wärit walmistetnin kaswien mehusta. Muutamia huwittawia hiuswärireseptejä löydetään jo papyruslehdellä, joka juontaa alkunsa wuodelta 1550 ennen Kristuksen syntymää. Ne on kirjoittanut joku egyptiläinen lääkäri ja ne on löytänyt ja kääntänyt muinaistutkija Ebers.

Sen ajan muotinaiset woiteliwat tukkansa, wärjäsiwät sen siniseksi ja antoiwat sen pudota alas kaulalle ja olkapäille pienissä hienoissa palmikoissa, joiden päihin he ripustiwat sawikuulia. Niitten käsittelyyn tarwittiin useita tunteja. He kampasiwat myös silloin tällöin joka kymmenes tai kahdestoista päiwä, usein wain kerran kuukaudessa. Yksinkertaistuttaakseen työtä, solmiwat he omat hiuksensa niskaan ja pitiwät sen päällä peruukkia, jotka oliwat helpommat käsitellä.

Egyptiläiset antoiwat parturin ajella päänsä kaljuksi ja ulos mennessään paniwat he päähänsä peruukin, joka oli walmistettu palmikoiduista kaswissyistä tai jouhista, suojellakseen itseään auringonsäteitä wastaan.

Medialaislen ja kaldealaisten kesken näyttää wallinneen sama tapa. Ja kuitenkin eiwät nämä tukkalaitteet ole ensimäistä peruukkeja, joita on pidetty päässä, sillä peruukkien käyttö on ikiwanhoista ajoista asti tunnettu. Alkuaan oliwat ne eläinten nahkoja ja muistuttiwat turkislakkia. Sen tarkoitus oli suojella wanhusten kaljua päätä kylmyydeltä, ja wasta pitkien, pitkien aitojen perästä tuli peruukista koristeluesine.

W. 672 kielsi Konstantinopolin kirkolliskokous tekotukan käytön ja tästä ajasta alkaen lakkasi myöskin sellaisen käyttäminen. Wasta muutamien wuosisatojen jälteen tuli se uudelleen käytäntöön. 14:llä ja 15:llä wuosisadalla käski muoti käyttää tekotukkaa. Kuningattarella ja howinaisilla oli kähertäjänsä, jotka wärjäsiwät heidän tukkansa lipeällä tai wenetsialaisten tawan mukaan pähkinäkeitoksella ja saframilla. Renenssanssitaulut ikuistawat sen waalean kauneusihanteen, jota ennen kaikkea Roitiselli ja Rafael suosiwat.

W. 1605 kielsi eräs kirkolliskokous miehiä laittamasta naisten tukkia, mutta eräs toinen kumosi kiellon ja se tapahtui silloin kuin kuuluisa hiusten kähertäjä Champagne eli, jonka Puolan kuningatar Maria Conzaga kutsui Warsowaan, jotta hänen kaunis tukkansa pääsisi täyteen arwoonsa.

Ludw'g XIV käytti waltawaa peruukkia salatak'een winon epämuodostuneen olkapäänsä ja ollakseen hänen majesteetilleen mieliksi, alkoiwat myös kaikki howimiehet täyttää suuria peruukkeja: harmaita, wiolettia, kastanjanruskeita tai mustia. Binette, kuninkaan peruukkimestari, myi mestariteoksiaan uskomattoman korkeasta hinnasta. Peruukit painoiwat 2 kiloa ja hiukset, joista ne walmistettiin, tuotettiin Flandernista.

Tällöin tapahtui ensi kerran egyptiläisten jälkeen, että annettiin ajella pää paljaaksi peruukin käyttämistä warten; ennen oliwat wain tukankaswultaan heikot henkilöt pitäneet peruukkia. Peruukkien walmistamiseen käytettiin jouhia, wuohenwilloja ja liinaa setä hamppua.

Ludwig XIV perusti Ranskassa w. 1656 200 jäsentä käsittämän peruukintekijöiden ammattikunnan, jonka jäsenillä oli etuoikeus kantaa miekkaa ja yksinoikeus tukkukauppaan, joita ei saanut myydä muualla kuin ammattikunnan omissa huoneustoissa.

Ludw'g XV:n aikana oli tapana pitää wain omaa tukkaansa, mutta sen puuteroimisia waadittiin. Jauhoja tarwittiin puuterin walmistukseen niin paljon, että jauhojen hinta siitä syystä nousi.

Meidän siwistyneellä ajallamme otetaan tiede awuksi, jotta woitaisiin tyydyttää turhamaisuutta tekemättä tukalle wahinkoa. Wärejä, jotka sisältämät lyiiyä, rikkiä, kupnria ja rautaa, ei saa käyttää. Aiwan waaraton wariaine on Henna, jota jo wuosisatoja takaperin on täytetty hiusten wärjäämiseen mustaksi. Kaunista waaleata wäriä saadaan walmistetuksi waarattomasta superoxisita. Saksassa on wiimeisinä wuosina annettu patentteja hiuswäreille, jotka ammattimiehet, luotettawat kemistit omat todistaneet waarattomiksi, mutta näitä wärejä on wain luonnollisia hiuswärejä: mustaa, ruskeata ja waaleata.

Luulisi woiwansa epäillä sitä, että naiset wasta tulisiwat käyttämään sinisiä, wihreitä ja punasinerwiä hiuswärejä, mutta muodin oikut owat aawistamattomat, ja saa olla walmistautunut minkälaisiin wallattomuuksiin tahansa kysymyksen ollessa hiuswäreistä.

24.1.19

Vihannesten muotiväri.

Iltalehti 84, 9.4.1924

Tunnettuahan on, että sekä villit että sivistyneet kansat mielellään maalaavat itseään. Väri-ilo ei ole mikään vaarallinen ilmiö, päinvastoin on se viatonta ja vaaratonta, kunhan se vain pysyy viisauden rajoissa, mutta nyt sitä käytetään elintarpeissa ja silloin se menee liian pitkälle, jopa tulee hengenvaaralliseksikin.

Pari vuotta sitten käytettiin suolalihassa jotain väriainetta, kosia tämän tuli olla kauniin punaista. Se kiellettiin jonkun ajan kuluttua. Nyt on kasviksien vuoro.

Ihmiset ovat kyllästyneet siihen yksinkertaiseen väriin, jonka luonto on antimilleen määrännyt. Tahdotaan jotain erikoista sekä silmiä että makuaistia kiihoiltavia värejä, aivan kuin nykyajan maalarien väriorgiat. Ja tämän takia säilyketehtaissa parannetaan luontoa ja väritetään kasvikset, jotta ne saisivat muotivärin.

Tässä on kysymys ranskalaisista herneistä. - Ranskahan määrää niinhyvin naisten kuin nyt tässä tapauksessa vihannestenkin muodin. Näillä herneillä tulee olla kirkkaan vihreä väri, joka saadaan, kun väriin lisätään kuparia. Tutkimuksissa on käynyt selville, että tällä tavalla värjätyt herneet ovat sisältäneet aina 17,6 milligrammaa kuparia 100 grammaa vihanneksia kohti, joka suuressa määrin ylittää laissa sallitun 10 milligramman väriainemäärän.

Terveydenhoitolautakunta on Ruotsissa ilmoittanut yhden tällaisen tapauksen, jolloin vihreät herneet (harloot verts) ovat sisältäneet edellämainitun korkean prosentin. Ruotsalaiset tehtaat käyttävät myöskin väriaineita, mutta ainoastaan sallitun prosentin ja mieluummin alle sen. Tavallisesti on nimilapussa ilmoitettu, ovatko vihannekset värjättyjä. Ravintolayleisö etenkin pitää värjätystä tavarasta. Vaikka se tietää, että herneet ovat luonnottoman väriset, vaatii se kuitenkin, muodin takia, tuota kirkasta vihreätä väriä herneissä. Mihin kerran on tottunut, siitä on vaikea luopua, vaikka se joskus olisikin terveydelle vahingollista. Ainoa keino tässä suhteessa olisi se, että vaaditaan nimilapussa. mainittavaksi milloin ja missä määrin on käytetty väriainetta. Tällä tavalla ehkäistäisiin värjätyn tavaran nauttiminen, sillä onneksi löytyy vielä ihmisiä joille terveys on muotia kalliimpi.

22.1.19

Miten kukkia värjätään.

Kodin kuvasto 4, 17.2.1912

Keksintö eräiden kemiallisten aineiden avulla saada kukkien värit muuttumaan, ei suinkaan ole uusi, vaan on se jo kauvan ollut tunnettu. Punaiset hortensiat muuttuvat raudan avulla sinisiksi. Valkoisista ruusuista saapi teearuusun värisiä siten, että veteen liuvotetaan pikriinihappoa (8—10 grammaa). Kun liuvos on jäähtynyt, pannaan ruusut varsineen siihen ja noin tunnin kuluttua on niissä teearuusun väri. Vaaleanpunaiset ruusut tulevat tummanpunaisiksi alunan ja safreniinin sekoituksesta, kun taasen safreniinin ja kurkuivren sekoitus tuottaa helakanpunaisen värin. Kieloja, tulppaaneja y. m. kukkia voipi värjätä samalla tavalla. On huomattava, että sekä itse kukan että sen varren täytyy koskettaa liuvokseen, jotta väriaine kukan suonien ja tiehyeitten kautta pääsisi itse kukkakupuun. — Eri kukat tarvitsevat eri pitkän ajan muuttuakseen.

20.1.19

Porsliini ja sen historia.

Kotoa ja kaukaa 4, 20.4.1917

I.

Vasta 200 vuotta on porsliinin valmistus ollut tunnettua Europassa. Tämän verraten lyhyen ajan kuluessa on porsliini kumminkin ehtinyt vahata siksi huomattavan sijan meidän jokapäiväisten tarvetavaroittemme joukossa, että tuskin mikään muu aine vetää sille tässä suhteessa vertoja. Ja vaikkapa eivät läheskään kaikki porsliiniesineitten nimellä kulkevat olekaan varsinaista, oikeata porsliinia, vaan ainoastaan sen jäljittelyjä tai väärennyksiä, osoittavat jo nämä jäljittelytkin, miten arvokkaan aseman porsliini on saavuttanut inhimillisessä taloudessa. Jos lisäksi ottaa huomioon, mitenkä tavattoman tärkeää ja loistavaa osaa porsliini on jo ammoisista ajoista näytellyt taideteollisuuden historiassa, mitenkä se on ollut ja on yhä vieläkin yksi inhimillisen kulttuurin ja taideaistin kaikkein hienoimpia ja ilmehikkäimpiä ilmaisuvälineitä, ei luulisi lyhyen katsauksen porsliiniteollisuuden historiaan olevan vailla mielenkiintoa.

Porsliini kuuluu sekä aineensa että valmistustapansa puolesta siihen taideteollisuuden haaraan, jota sanotaan keramiikaksi, savenvalutaidoksi. Kuten jo nimikin siis ilmaisee, käyttää se työaineenaan joko luonnollista tai keinotekoisesti sekoitettua savea. Kun tämä saviaines on rapautumisen kautta syntynyt sangen erilaisista kivilajeista, saattaa se myöskin kemialliselta kokoomukseltaan vaihdella sangen suuressa määrin. Yhtenä ainesosana on siinä kumminkin aina vesi, ja tämä n. s. hydraattivesi saadaan siitä poistetuksi vasta kovan kuumuuden avulla, polttamalla. Polttaessa saavat savitavarat myöskin lopullisen muotonsa ja suuremman tai pienemmän kiinteytensä. Tämän mukaan ne jaetaankin kahteen suureen pääryhmään: huokoisiin ja tiiviihin. Huokoinen keraaminen tuote laskee lävitseen nesteitä, sen murtopinta on maan näköinen, se ei tee lasiin mitään naarmua ja helähtää kumeasti tai heikosti; tiivis sitävastoin on vedenpitävä, sen murtopinta on hienorakeinen ja kiinteä, se jättää lasiin naarmun ja antaa kirkkaan helähtävän ääneen. Edelliseen ryhmään kuuluvat tavalliset savenvalajaastiat, terrakotta-esineet ja fajanssitavarat, joita jokapäiväisessä kielenkäytännössä useinkuulee sanottavan porsliiniksi; jälkimäiseen varsinaiset kiviastiat ja porsliini. Porsliiniakin on kahta eri laatua: kova eli aitoporsliini (pâte dure) ja pehmeä eli valeporsliini (pâte tendre).

Aitoporsliinin erottaa kaikista muista keraamisista aineista valkea porsliinisavi, kaoliini (kiinank. kao-ling). Se sisältää n. 46 % piihappoa, 40 % tavallista savea ja 14 % vettä sekä on kokoonpantu pienen pienistä kuusisivuisista, sulamattomista liuskeista. Toisena tärkeänä osana keinotekoisesti sekoitetussa porsliiniaineessa on muuan maasalpälaji (kiinank. petuntse). Maasälpä, joka sulaakorkeassa lämpömäärässä lasimaiseksi aineeksi, yhdistää toisiinsa sulamattomat kaoliinihiukkaset. Nämä kaksi ainesta, kaoliini ja maasälpä, antavat aitoporsliinille sen pääominaisuudet: kaoliini sen lujuuden ja kiinteyden ja maasälpä sen kuulakan läpikuultavuuden. Riippuen kaoliinin kemiallisesta kokoomuksesta sekoitetaan eri porsliinitehtaissa raaka-aineeseen vielä useita muitakin aineksia, kuten kvartsia, kipsiä y. m.

Kun kaoliini on kaivettu maasta, puhdistetaan se ensin suurissa vesialtaissa, jolloin kaikki raskaammat kiviainekset siitä eroittuvat ja jäljelle jää puhdas kaoliini muta. Siitä poistetaan liika vesi puristamalla ja sekoitetaan sitten hienoksi jauhetun maasälvän, kvartsin y. m. ainesten kanssa. Erityistenkoneitten avulla näin saatu taikinamainen seos vielä vahvasti "vaivataan", minkä jälkeen se viedään varastokellareihin kuukaus-, jopa vuosikausiksi kemiallisesti kypsymään. Vasta sitten se on valmista tarkoitukseensa: joko sorvattavaksi astioiksi pyT-örivalla pöydällä tai muotteihin valettavaksi.

Ilmassa kuivatut esineet viedään sitten uuniin kevyesti poltettaviksi. Sen jälkeen ne kastetaan juoksevaan lasitusaineeseen ja poltetaan uudelleen siksi kovassa kuumuudessa, että lasitus ja varsinainen porsliinirunko sulautuvat täydelleen yhteen. Ennemmin käytettiin polttoaineena puita, nyt tapahtuu kuumentaminen hiilestä saadun kaasuliekin avulla, joka ulkoapäin johdetaan uuneihin. Uunit ovat siten järjestetyt, että toiset saavat samalla aikaa jäähtyä, kun toisia lämmitetään, joten polttaminen voi keskeyttämättä tapahtua. Itse polttoaika on 14-40 tuntia riippuen porsliinin laadusta. 500 asteen kuumuudessa alkaa se hehkua, 800 asteisena se käy tummanpunaiseksi, vaalenee vähitellen lämpömäärän kohotessa ja kun on päästy 1400-1500 asteeseen hehkuu se aivan kirkkaan valkeana. Silloin siinä tapahtuu myöskin lopullinen eri ainesten sulautuminen. Jäähtyminen vuorostaan kestää 3-4 päivää. Näin on tavara viimeinkin valmista lajiteltavaksi ja kaupattavaksi.

Lasituksen alkuperäisenä tarkoituksena on tehdä huokoisten keraamisten tuotteitten pinta sekä vedenpitäväksi että muutenkin lujemmaksi. Porsliini ei siis oikeastaan kaipaisi lasitusta, mutta jo ammoisista ajoista on sitäkin alettu lasittaa, koska siten on saatu erinomainen keino sen koristamiseksi. Lasitus, kuten nimikin jo osoittaa, on oikeastaan lasia; sitä käytetään kahdenlaista: joko täysin vesikirkasta, läpinäkyvää tai ohuempaa ja paksumpaa läpinäkymätöntä ja tavallisesti värjättyä lasitusta. Vain poikkeustapauksissa - plastillisissa pienoiskuvissa y. m. s. - tavataan lasittamatonta, n. s. biskviittiporsliinia. Läpinäkyvä lasitus sisältää useimmiten lyijyä tai maasälpää,läpinäkymätön niinikään tavallisesti lyijyä sekä väriaineena jotain metallioksiidia.

Lukuunottamatta lasitusta koristetaan porsliiniesineitä joko veistokuvin tai maalauksin tai käytetään näitä molempia koristelutapoja yhdessä. Plastillinen koristelu aikaansaadaan enimmäkseen muottien avulla, joskus myöskin - kuten ku kat - vapaasti käsin muovailemalla. Porsliinimaalausta on kahta eri lajia: lasituksenalainen ja lasituksenpäällinen. Lasituksenalainen maalaus suoritetaan n. s. kovantulenväreillä suoraan kevyesti poltetulle porsliinirungolle, jonka jälkeen esine kastetaan juoksevaan lasitukseen ja poltetaan. Kovassa kuumuudessa sulavat värit - siitä nimi kovantulenvärit - ja lasitus yhteen porsliinin kanssa, ne saavat erittäin syvän ja pehmeän kiillon ja ovat täydellisesti kaikkea kulumista vastaan suojattuja. Mutta vain harvat värit kestävät sellaista kuumuutta, jota vaaditaan lasituksen sulamiseen, siksipä onkin lasituksenalainen väriasteikko jotenkin rajoitettu. Lasituksenpäällinen on sitävastoin sangen runsas, sopivasti yhdistelemällä saattaa saada-aina parisen sataa eri värivivahdusta. Maalaus suoritetaan valmiiksi lasitetulle ja poltetulle porsliiniesineelle, joka sitten vain heikosti poltetaan n. s. muffeliuunissa. Tämän vuoksi lasituksenpäällisiä värejä sanotaankin heikontulen eli muffeliväreiksi. Itse valmistustavasta seuraa, että muffelivärit verraten höllästi kiintyivät lasitukseen; ne jäävät siitä syystä kovemmiksi ja himmeämmiksi ja ovat alttiina kulumiselle. Yksinkertaisemman tekniikkansa vuoksi on lasituksenpäällinen porsliinimaalaus saanut paljon harjoittajia taiteenharrastajani, dilettantien piirissä. Itse maalaaminen - niin lasituksenalainen kuin sen päällinenkin - muistuttaa suuresti vesivärien käyttelyä: hienoksi jauhetut ja tärpätillä sekoitetut värit vedetään pienillä siveltimillä joko porsliinille tai lasitukselle. Edellinen tapa kysyy paljon suurempaa ja varmempaa taitoa, koska lasittamaton porsliini ahnaasti imee värin ja kaikki korjailu siis on mahdotonta, lasituksenpäällisessä maalauksessa sitävastoin voi tärpätillä helposti poistaa lasitukselta kaikki virheellisyydet.

Värivaikutuksen rikastuttamiseksi ja suuremman loiston saavuttamiseksi käytetään porsliinikoristelussa myöskin kultausta. Kultajauhetta käsitellään aivan samoin kuin muitakin porsliinivärejä, polton jälkeen hangataan sitten kullatut kohdat agaattikivellä y. m. keinoin kiiltäviksi. Myöskin saattaa käyttää rikkipalsamiin sekoitettua juoksevaa n. s. kiiltokultaa, joka ei kaipaa mitään erikoista kiillottamista, mutta sillä on se vika, että se hyvin helposti kuluu.

Porsliinimaalaus vaatii harjoittajaltaan suurta kärsivällisyyttä, sillä onhan se, jos mikään, tavattoman tarkkaa pienoismaalausta, sekä lisäksi melkoista harjaantumista myöskin värikäyttelyyn nähden, koska useimmat värit polttaessa muuttuvat - toiset enemmän toiset vähemmän -, jopa joskus palavat aivan pilalle, "syövät toisensa", joutuessaan jonkun sopimattoman värin yhteyteen. Luotuamme täten katsauksen tärkeimpiin porsliininvalmistusta ja sen taiteellista koristamista koskeviin seikkoihin siirrymme seuraamaan pääpiirteitä tämän sangen merkittävän taideteollisuushaaran historiassa.

Porsliinin keksintö ja valmistus on kotoisin Kiinasta. Sieltä se joutui ensin Japaniin ja sitten myöhemmin portugalilaisten ja hollantilaisten kauppiaitten välityksellä Europpaan. Mutta huolimatta siitä, että kiinalainen porsliini jo 300 vuotta on ollut länsimaissa tunnettuna, ovat meidän tietomme siitä sangen niukkoja ja horjuvia. Osaksi se johtuu siitä, että kiinalaisten omiin kirjallisiin lähteihin ei ole täysin luottamista, osaksi siitäkin, että he ovat laajassa mitassa ja suurella taidolla alkaneet väärentää ja jäljitellä vanhoja porsliiniesineitä, niin että usein on sangen vaikea, jopa mahdotonkin päästä selville siitä, onko joku teos alkuperäinen tuote vai taitavasti suoritettu jäljennös. Tiettävästi ensimäinen muukalainen, joka mainitsee kiinalaista porsliinia, on muuan arapialainen kauppias Soliman. Pariisin kansalliskirjastossa säilytetyssä kirjeessään v:lta 851 hän kertoo Kiinassa nähneensä läpikuultavia, hienosta savesta valmistettuja astioita, jotka epäilemättä olivat porsliinia. Sillä näihin aikoihin joutuivat ensimäiset esineet arapialaisten ja juutalaisten kauppiaitten mukana Europpaan, missä niitä pidettiin siksi suuressa arvossa, että niiden palasiakin puolijalokivillä kehystettiin kullalla ja hopealla.

Kiinalainen nimitys porsliinilla on ja-o, porsliiminimeä (porcellana) käyttää ensimäisenä Marco Polo v. 1298, tarkoittaen sillä kumminkin pientä Kiinassa vaihtorahana käytettyä kaurisimpukkaa. Mutta kun kauan aikaa - aina 18-vuosisadalle saakka - luultiin, että tämän, pientä porsasta {porcella) muistuttavan simpukan kuoresta saatiin porsliinin raaka-aine, on otaksuttu porsliinin saaneen nimensä porsaasta. Useimmissa europpalaisissa kielissä on tämä sana käytännössä, vain englanninkieli käyttää porsliinista sen alkuperää muistuttavaa china (Kiina) nimitystä.

Kiinan vanhimmat keraamiset tuotteet eivät ole oikeastaan porsliinia vaan kiviastioita. Sellaisia ovat tahmeilla värillisillä, mutta läpikuultamattomilla lasituksilla koristetut erinomaisen jalomuotoiset vaasit ja vadit, joista varsinkin vihreitä, jade-kiveä jäljitteleviä pidettiin erittäin suuressa arvossa. Niihin kuuluu oikeastaan myöskin n. s. seladon-porsliini: joko korkokuvioin tai kaiverretuin koristein ja vihrein lasituksin somistetut esineet, joita- 1600- ja 1700-luvulla keräiltiin innokkaasti varsinkin Ranskassa. Myöskin muuan kiinalaiselle porsliinille erikoinen lasitus n. s. särelasitus (craquelé) lienee kiviastia-kaudelta peräisin. Tämä lasituksen säreily johtui savirungon ja lasituksen erilaisesta laajentumisesta ja oli siis alkujaan virheellisyys, mutta pian alettiin tällaista säreverkkoa käyttää taiteellisena koristeluvälineenä, jasen tehokkuutta lisättiin hieromalla säreihin erilaisia värejä.

Varsinaisen porsliinin kukoistuskausi Kiinassa alkaa Ming-suvun hallitessa (1368-1644). Kingtetshinin kaupungin lähellä tavattiin erittäin runsaita kaoliinikerroksia ja pian muodostui tästä kaupungista koko Kiinan porsliiniteollisuuclen keskus, jossa lasketaan olleen n. 3,000 porsliiniuunia ja lähemmä miljoona etupäässä porsliinin valmistuksella elävää asukasta. Huomattavin tilaaja oli keisarillinen hovi, jonka tarpeeksi - säilyneiden tietojen mukaan - valmistettiin vuosittain kymmeniä - jopa satoja-tuhansia erilaisia porsliiniesiueitä. Itse valmistus, jota aikaisemmin oli harjoitettu kotiteollisuutena, järjestettiin tehdasmaisen joukkotuotaunon kannalle ja otettiin valtion yksinoikeudeksi.

Huomattavin Ming-ajan taiteellinen ilmiö on läpikuultavan lasituksen alaisen sinisen värin käyttäminen koristeluvälineenä. Onko tämä sinivalkea porsliini suorastaan kiinalaista keksintöä vaiko muualta (Persiasta) saatujen vaikutelmien synnyttämää, ei liene aivan varmaa, mutta kaikissa tapauksissa se kehittyi Kiinassa sekä teknillisessä että taiteellisessa suhteessa saavuttamattoman korkealle. Lasituksenalaisen sinikoristelun rinnalla alettiin käyttää myöskin lasituksen päällistä kiille- ja muffelivärimaalausta. Näitä värejä tunnettiin aluksi vain kolme, nimittäin keltainen, punasinervä ja tummanruskea, mutta myöhemmin keksittiin niiden lisäksi vielä punainen ja vihreä, joten syntyivät kuulut ou-tsai-jao s. o. viisiväriporsliinit. Varsinkin vihreästä muodostui erikoisesti suosittu, jonkinlainen johtava väri, ja sen mukaan on ruvettu sillä koristettuja esineitä sanomaan vihreäksi perheeksi (famille verte). Samaten puhutaan myöskin samaan aikaan mustan ja keltaisen perheen porsliineista. Ming-ajan lopulla (1567-1644) on kiinalaisessa porsliinitaiteessa huomattavissa selviä rappeutumisen oireita: muodot kömpelöityvät, aine huononee ja värikoristelu käy räikeäksi ja mauttomaksi.

Seuraavien hallitsijoitten, varsinkin Tshing-sukuun kuuluvien Kanghin, Jungtshingin ja Kienlungin aikana (1662- 1796) nousee se kumminkin uuteen, entistä ihanampaan kukoistukseen. Muodot käyvät taas rohkeiksi ja vaihteleviksi, aine puhtaan valkoiseksi ja aiheihin nähden rikastuu koristelu tavattomasti. Aikaisemmin yksinomaan käytettyjen kukkien ohella aletaan maalata kokonaisia maisemia ja myöskin mitä vaihtelevimpia eläin- ja henkilösommitelmia, joko suorastaan elämästä tai satujen ja jumalaistarujen maailmasta. Aluksi ovat vihreän perheen värit vieläkin määräviä, mutta v:n 1690 vaiheilla opitaan kullasta valmistamaan erinomaisen kaunista purppuranpunaista väriä ja tämä muuttaa pian koko väriasteikon loistavammaksi ja lämpöisemmäksi. Näin syntyvät ruusuperheen (famille rose), rokoko-ajalla niin halutut porsliinivalmisteet. Myöskin lasitusten alalla osoittaa Kanghi-aika huomattavaa taiteellista edistystä. Kuten edellä on viitattu, käyttivät kiinalaiset jo varhain tahmeita värillisiä lasituksia. Tähän koloristisesti niin vaikuttavaan koristeluun palattiin taas uudelleen, ja sen tehokkuutta lisättiin keksimällä sekä uusia loistavia värejä että myöskin vivahdusrikkaita väriyhtymiä. Yksityisistä väreistä ansaitsee erikoisesti kaunis, syvä rubiininpunainen sang-de-boeuf (häränveri) mainitsemista. Monivivahteiset flambé-lasitukset ovat joko ohuempia toistensa läpi kuultavia tai paksumpia toistensa yli epätasaisesti valuvia lasituksia. Väriaineena on kaikissa käytetty samaa metallihappeumaa - kuparioksiidia -,jolla on se ominaisuus, että se vaihtaa väriään eri suuren lämpömäärän mukaan kirkkaasta vihreästä aina loistavaan punaiseen saakka. Täten saatiin aikaan erinomaisen kauniita väriyhtymiä ja vivahduksia. Tällaisten flambé-lasitusten taiteellista vaikuttavaisuutta kohotti vielä aikaisemmin mainittu craquelé (säreverkko) koristelu.

Kanghi-ajan lopulla on kumminkin taas huomattavissa melkoista rappeutumista, joka osaltaan lie yhä kasvavan europpalaisen kysynnän aiheuttamaa. Porsliini muuttuu Kiinassa yhä suuremmassa määrin vientitavaraksi, jopa tapahtuu sen koristelu usein Europasta lähetettyjen piirustusten mukaan. Muodot menettävät alkuperäisen sulavuutensa ja yksinkertaisuutensa muuttuen teennäisiksi ja etsityiksi, koristelu käy ylenpalttisen runsaaksi ja väreistä anastavat ruusunpunainen ja kulta kaikkia muita hallitsevan aseman. Tällaisen vientiporsliinin pääpaikaksi tuli Kanton, jossa Kingtetshinistä tuotu valkea porsliini koristettiin.

19-vuosisadalla ei Kiina ole kyennyt tuottamaan porsliinin alalla enää muuta kuin joko vanhojen mestarituotteittensa jäljittelyjä tai taiteellisesti aivan aliarvoista tusinatavara[a] europpalaisia kauppahuoneita varten. Sen kerran niin loistava ja hallitseva asema porsliiniteollisuuden alalla näyttää olevan menetetty ainiaaksi.

Huolimatta siitä, että kiinalainen porsliini sekä muodoiltaan että koristelultaan näyttää europpalaisin silmin katsottuna omituiselta, jopa joskus meidän kauneuskäsitteittemme vastaiseltakin, edustaa se kumminkin yleensä sangen korkealle kehittynyttä taiteellista tasoa. Ja kun hiukan perehtyy kiinalaisen porsliinin historiaan, oppii sen eriskummaisuuksia myöskin ymmärtämään. Mitä muotoihin tulee, ovat ne yleensä raskaampia ja kömpelömpiä kuin esim., muinaiskreikkalaiset solakat vaasit, kiinalaisten astioitten ääriviivat kaartuvat paljon voimakkaammin ulospäin. Mutta tämä saa selityksensä siitä, että astian ulkosivun tulee tarjota mahdollisimman paljon tilaa maalaukselliselle koristelulle. Tällä alalla kohtaa meitä aluksi myöskin aivan uusi maailma: kummallisia kasveja, eläimiä ja henkilöitä. Europpalainen luulee niitä yksinomaan koristeaiheiksi, mutta kiinalaiselle ne ovat melkein kaikki maagillisia eduskuvia, symbooleja. Niinpä louhikäärme merkitsee valtaa ja onnea ja siis myöskin keisaria, omituinen Fongvang-lintu keisarinnan persoonaa, kauris, jänis, kilpikonna, petäjä, bambu pitkää ikää, sieni kuolemattomuutta j. n. e. Siksi niitä niin yleisesti juuri käytetäänkin, yleisemmin kuin monia muita ehkä koristeellisesti kiitollisempiakin aiheita.

Kiinalaisten porsliinimaalaajien taiteellinen etevyys ilmenee varsinkin sommittelussa, se liittyy ja mukautuu harmoonisesti koristettavaan porsliinipintaan säilyttäen aina oikean suhteen itse maalauksen ja valkean pohjan välillä. Ja olkoonpa aihe mikä tahansa, aina käsitellään sitä puhtaasti dekoratiivisena pintamaalauksena, ei milloinkaan naturalistista luonnonmukaisuutta tavottelevana. Tämä koskee yhtä hyvin alkuperäistä kiinalaista maalauksellista tyyliä, jossa koristelu vapaasti leviää käsiteltävän pinnan yli, kuin myöskin länsi-Aasiasta tullutta arkkitehtoonista, jonka mukaan esine jaetaan useihin toisistaan erotettuihin geometrisen säännöllisiin kuvapintoihin.

Taatusti vanhat kiinalaiset porsliiniesineet ovat keräilijäin kesken erittäin haluttua tavaraa, ja suoritetaan niistä yleensä sangen korkeita hintoja. Niinpä myytiin esim. Brysselissä v. 1897 kaksi vatia vihreätä perhettä 19,000 markasta; Lontoossa maksettiin samaan aikaan kahdesta samallaisesta astiasta 12-vuosisadalta yli 32,000 mk. ja yhdestä ainoasta Naukingmaljakasta n. 11,000 mk. Nuoremmat teokset sitävastoin ovat melkoisen paljon huokeampia ja nykyaikaisia, vanhojen tuotteitten jäljennöksiä saattaa ostaa kauniitakin muutamalla kymmenellä markalla. -

Niin kukoistavalla kannalla kuin taideteollisuus onkin Japanissa, ei porsliininvalmistuksella ole siellä kumminkaan ollut koskaan sellaista hallitsevaa ja keskeistä asemaa kuin Kiinassa. Keraamisten tuotteitten joukossa on kiviastioilla ehdoton etusija. Porsliini on alunpitäen kiinalaista lainatavaraa ja kiinalainen vaikutus on painanut siihen myöskin selvän leimansa. Osaksi tämä japanilaisen porsliinin itsenäisyyden puute johtunee siitä, että sen valmistuksessa on kauppanäkökohdilla ollut alunpitäen sangen määräävä merkitys: olihan kiinalainen porsliini erittäin haluttua Europassa ja tämän oivaltaen japanilaiset keskittivät etupäässä porsliiniteollisuutensa vientitavaran valmistamiseen. Sen pääpaikaksi muodostui Hlsenin maakunta Kiusiun saarella. V. 1520 alkoi näet muuan japanilainen Gorodaiju Shonsui Kiinasta palattuaan harjoittaa siellä oppimaansa porsliinin valmistusta, ja v. 1592 siirtyi saman maakunnan Arita-nimiseen kaupunkiin korealainen porsliininvalaja Risanpei. Kun vielä hiukan myöhemmin muuan Imarin kaupungista kotoisin oleva hiseniläinen oli oppinut maalaamisen muffeliväreillä, olivat japanilaiset saavuttaneet kaikki ne tiedot ja taidot, joita uutta teollisuutta varten tarvittiin. Paras hisen-, arita- eli imariporsliini, jolla nimellä japanilainen porsliini tavallisesti tunnetaan, varattiin muukalaisilta suljettua kotimaata varten ja tuli se Europassa tunnetuksi vasta v. 1854:n jälkeen, jolloin Japanin satamat avattiin europpalaisille laivoille. Mutta sen ohessa valmistettiin suuret joukot aliarvoisempaa vientiporsliinia, jonka kauppa oli varsinkin hollantilaisten käsissä. Tuotiinpa 17-vuosisadalla, jolloin Kingtetshinin tehkeräitaat olivat 50 vuotta sodan vuoksi seisauksissa, kiinalainen porsliini melkein yksinomaan Japanista Europpaan.

Taiteellisessa suhteessa ei japanilainen porsliini saata kumminkaan kilpailla kiinalaisen kanssa. Sen koristelu on yleensä karkeampaa ja usein liian runsasta eikä värikäsittelykään osoita sitä hillittyä hienostuneisuutta, joka on esim. japanilaisille lakkateoksille ominaista. Kumminkin ilmenee parhaitten japanilaistenkin tuotteitten kukka-, lintu- ja maisemakoristelussa sama tunnelman keveys ja välittömyys, joka on yleensä japanilaisen taiteen tunnusmerkkejä. Juuri tämä koristelutapa: erilaisten kukkien ja lintujen sirotteleminen sinne tänne valkealle porsliinipinnalle, lienee ollut n. s. saksilaisen (meisseniläisen) tyylin alkuperäisenä lähtökohtana ja esikuvana. -


II.

Kuten edellä on jo useaan kertaan viitattu keräiltiin kiinalaista porsliinia uuden ajan alussa Europassa sangen innokkaasti, ja niin kallisarvoisena sitä pidettiin, että yksinpä särkyneitten esineitten palasetkin säilytettiin. Ja särkymisen estämiseksi kehystettiin tavarat usein kullalla ja hopealla. Porsliiniastiat olivat siihen aikaan yksinomaan ylellisyystavaroita, koruesineitä, joilla ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Niitä hankkivat tikkaat ja mahtavat vain loisto- ja keräiillyhalunsa tyydyttämiseksi, voidakseen omistaa sellaisia harvinaisuuksia, joihin vain valittujen varat riittivät. Niinpä tuotti Saksin vaaliruhtinas August Väkevä laivanlastittain, miljoonien markkojen edestä kiinalaisia ja japanilaisia porsliinitavaroita, joista osa vielä nyt on Dresdenin runsaissa kokoelmissa nähtävänä. Näin ollen on aivan luonnollista, että Europassa jo varhain koetettiin päästä porsliininvalmistuksen perille, vaikkakin turhaan, sillä ovelat itä-aasialaisct osasivat visusti varjella ammattisalaisuuttaan. Kun ponnistukset eivät johtaneet toivottuihin tuloksiin, pyrittiin porsliinia ainakin ulkonaisesti jäljittelemään ja näin syntyi erikoinen taideteollisuuden haara, joka varsinkin Hollannissa kehittyi melkoisen korkealle. Se oli fajanssiteollisuus ja sen keskuspaikaksi muodostui Delftin kaupunki. Delftiläinen fajanssi, joka koristelussaan ja ulkonäössään jäljitteli mahdollisimman tarkasti kiinalaista porsliinia, hallitsi Europan markkinoita 17-vuosisadan lopulla ja 18-vuosis. alussa, kunnes se sai väistyä syrjään varsinaisen, oikean porsliinin tieltä.

Sen keksiminen on tavallaan 18-vuosisadalla vallinneen kullantekokiihkon ansiota. Muuan berliiniläinen apteekkioppilas Johan Gottfried Böttger (1682--1719) oli alkanut harrastaa innokkaasti alkemistisia kokeiluja ja saavutti pian sellaisen kullantekijän maineen, että hän v. 1701 katsoi parhaaksi paeta sitä Wittenhergiin, Saksin vaaliruhtinaan alueelle. Kun karkulaista vaadittiin luovutettavaksi takaisin Preussiin, pisti August Väkevä, joka hänkin oli kyllä kullan tarpeessa, miehen telkien taakse valmistamaan hänelle tuota haluttua metallia. Vuosia kumminkin kului ilman toivottua tulosta, mutta sen sijaan keksi. Böttger v. 1707 punaisen kiviastia-saven kokoonpanon ja vihdoin v. 1709 oikean, aitoporsliinin valmistuksen. Pienen Meisseliin kaupungin läheltä tavattiin runsaita kaoliinikerroksia, ja kun raaka-aine ja valmistustapa täten olivat tiedossa, syntyi tehdas kuin itsestään. Sen perusti August Väkevä aluksi Albreehtsburgin linnaan ja Böttgeristä tuli tietenkin sen ensimäinen johtaja. Näin sai Europan eusiinäinen, kuulu Meisseliin porsliinitehdas alkunsa.

Tehtaan varhaisimmat tuotteet liittyivät muodoiltaan jotenkin uskollisesti punaisiin kiinalaismallisiin kiviastioihin ja noudattivat niitä koristeluunkin nähden osaksi esikuvinaan. Värejä, lukuunottamatta kultaa ja mustaa, ei vielä käytetty. Mutta asiat muuttuivat täydellisesti Böttgerin kuoleman jälkeen. V. 1720 tuli maalaaja Gregor Herold Wienistä Meisseniin ja saatuaan parin vuoden aikana osoittaa, niihin hän kykeni, nimitettiin hänet v. 1723 tehtaan johtajaksi. Vaali oli osunut oikeaan: Herald kohotti lyhyessä ajassa tehtaan valmistuskyvyn monenkertaiseksi ja - mikä vielä tärkeämpää - sen tuotteet taiteellisessa suhteessa niin korkealle tasolle, että mikään myöhempi aika ei ole voinut sitä saavuttaa ja että ne suorastaan muuttuivat tyylillisesti määrääviksi esikuviksi Europassa. Meissenin teoksia kysyttiin kaikkialla, yhtähyvin Pariisissa kuin Konstantinopolissakin. Etusijassa tuli tehtaan suorittaa hovin tilaukset, jotka eivät olleet niinkään vähäisiä. August Väkevälle lasketaan vv. 1725-1733 valmistetun lähes 200,000 mk:n edestä porsliiniesineitä. - Herold otti koristelussa pääasiallisesti lasituksenpäällisen (muffeliväri)- maalaustavan käytäntöön liittyen aluksi jotenkin tarkasti kiinalaisiin ja japanilaisiin esikuviin. Myöhemmin hän yhä enemmän vapautui niiden orjallisesta jäljittelemisestä kehittäen kumminkin niiden pohjalla erityisen rokoko-ajalle ominaisen ja kovin suositun kiinalaismallisen tyylin (chinoiserie). Aivan uranuurtavan merkityksen saavutti Herold kumminkin naturalistisella hajakukkakoristelulla, joka Meissenissä kehitettiin mitä suurimpaan taiteelliseen täydellisyyteen, ja joka siitä asti on pysynyt mainitun tehtaan tunnusmerkillisenä ja kunniakkaana taiteellisena perintönä. Kultaa käytettiin niinikään runsaasti joko kukkia ja muita sommitelmia ympäröiviksi siroiksi kehyksiksi tai astiöitten reunoja kiertäviksi ornamenttikoristeiksi. Esineiden muodot sitävastoin eivät aluksi sanottavasti vaihdelleet, vasta sitten kun tehtaan palvelukseen v. 1733 siirtyi toinen taiteilija, kuvanveistäjä Johann Joakim Kändler, alettiin esineiden plastilliseenkin puoleen maalauksellisen rinnalla kiinnittää huomiota. Niihin tuli enemmän eloa ja liikettä, ääriviivat vilkastuivat ja korkokuvat sekä pienoisveistokset antoivat niille rokokon oikean leikkivän kevyen leiman. Aivan uuden alan porsliinille avasivat Kändlerin tavattoman sirot henkilömuovailut, pystykuvat, jotka esittivät sen ajan ihmisia: hoviherroja ja -naisia, paimenia ja paimenettaria, ammattilaisia y. m. värikkäissä puvuissa tai myös kin Olympon iloisia jumalia tai lopuksi mitä vaihtelevampia ryhmiä, lemmenkohtauksin y. m. s. ajan yleiseen kevyeen tapaan. Watteaun, Boucher'n, Fragonardin y. m. ajan muotitaiteilijan hilpeä elämänkäsitys ilmenenee erityisesti juuri sen ajan porsliineissakin, sekä niiden maalauksellisessa että plastillisessa koristelussa, ja se seikka epäilemättä edisti suuresti niiden leviämistä. Sillä ne olivat vielä etupäässä koru- eivätkä tarve-esineitä, niitä hankittiin ja keräiltiin yksinomaan niiden kauneuden eikä niiden hyödyn vuoksi.

Heroldin ja Kändlerin aika oli Meissentehtaan varsinainen kultakausi; kun heidän voimansa herpoutuivat, alkoi sen loisto vähitellen himmetä. Seitsenvuotinen sota (1756-1763) vaikutti häiritsevästi sen tuotantoon, ja 1780-luvulta lähtien aina 18-sataluvun ensimäiselle vuosikymmenelle saakka, jolloin sen ylimpänä johtajana oli kreivi Camillo Marcolini painaa uusi, jäykkä empire-tyyli sen tuotteihin leimansa. Rokoko-ajan kevyet, sirot muodot ja hilpeät, leikkivät värit saavat väistyä perintämuistojen joukkoon. Vasta meidän aikamme on ne uudelleen henkiin herättänyt.

Lisäksi oli Meissen saanut vähitellen myöskin vaarallisia kilpailijoita muualla Europassa. Vaikkakin työmiehiä ja varsinkin porsliinin kokoonpanon tuntevia "arkanisteja" vartioitiin kuin vankeja ja karkausyritykset rangaistiin ankarasti, ei salaisuutta voitu kumminkaan ajan pitkään säilyttää tehtaan yksityisomaisuutena. Monet ruhtinaat, joille Meissenin menestys ei suonut päivän rauhaa eikä yön lepoa, koettivat loistavin houkutuksin saada porsliinitaitureita palvelukseensa. Ja vähitellen se heille onnistuikin. Niinpä perustettiin porsliinitehdas Wieniin 1719, Berliiniin 1750, Miineheniin (Niimphenburg) 1754, Pietariin 1765 ja Kööpenhaminaan 1775, vain muutamia huomattavimpia mainitaksemme. Ranskassa ja Englannissa valmistettiin 18-vuosisadan alussa pehmeämpää kaoliinitonta valeporsliiuia (pâte tendre), kunnes näidenkin maitten kuuluisimmat laitokset, kuten ranskalaiset Vincennés'in ja Sevres'in ja englantilaiset Liverpoolin ja Plymouthin tehtaat, vuosisadan keskimailla oppivat myöskin aitoporsliinin (pâte dure) valmistuksen. Siitä huolimatta on valeporsliinilla ollut varsinkin Knglannissa myöhemminkin, sangen huomattava asema.

Tila ei salli lähemmin kosketella edellämainittuja tehtaita ja niiden tuotantoa eikä se ole tällaisessa yleispiirteisessä katsauksessa välttämätöntäkään, sillä sekä teknillisessä että taiteellisessa suhteessa oli Meissen kautta koko 18-vuosisadan niiden ilmeisenä ja määräävänä esikuvana. Vasta myöhemmin ne ovat sekä valmistustapojen että tyylin alalla saavuttaneet itsenäisyyttä ja taiteellista alkuperäisyyttä.

18. vuosisadan loppu ja 19. alku tietää murroskautta porsliinin historiassa; se sai kestää ankaraa taistelua olemassaolonsa puolesta varsinkin kahta kilpailijaa: fajanssia ja etenkin englantilaisen Wedgwoodin keksimiä kiviastioita vastaan, jotka uutuuden voimalla tunkeutuivat mannermaalle. Ja kuten joon edellä huomautettu, eivät myöskään vallitseva jäykkä empiiri- ja sitä seuraava kylmä uusklassillinen tyyli olleet porsliinille lainkaan suotuisia. Porsliinin tuli mikäli mahdollista jäljitellä marmoria, siksi siitä hävisi melkein tyystin kaikki värillinen koristelu, vain kulta antoi jonkun verran eloa kalsean valkealle pinnalle. Ja samalla kangistuivat myöskin muodot, suoraviivaisuus alkoi voittaa yhä enemmän alaa. Unohdettiin se seikka, että poxsliiniastia on alkujaan ja aineensa luonnon mukaan savenvalajan tuote, siis pyörivällä pöydällä muovailtu pyöreä tai pitkulainen esine. Pienoisveistosten alalla rajoituttiin yksinomaan valkeihin biskviittiporsliinisiin antiikkisten taideteosten jäljennöksiin, jotka taiteelliselta arvoltaan eivät olleet juuri nykyaikaisia huokeita kipsivalelmia etevämpiä. Tätä taiteellista rappiotilaa kesti hyvän matkaa aina 19.vuosisadan toiselle puoliskolle saakka. Se oli etsimisen ja hapuilemisen aikaa, elettiin entisten tyylikausien lainoilla ja jouduttiin lopulta täydelliseen tyylittömyyteen. Ja kun porsliinin oli vähitellen onnistunut päästä todelliseksi käytännölliseksi tarvetavaraksi ja sen valmistaminen muuttunut tehdasmaiseksi joukkotuotannoksi, jossa huokeus oli sangen tärkeänä tekijänä, hävisi taiteellisuus siitä tykkenään. Koristelu, joka ennen oli suoritettu käsin maalaamalla, toimitettiin mekaanisesti painamalla.

Uusi, täydellisen elpymisen aika koitti porsliinille vasta 1880-luvulla. Sama virkeä ja eloisa liike, joka keväisen voiman lailla teki uudistavaa työtään maalaustaiteessa ja taideteollisuudessa, sai myöskin porsliinitaiteen pian valtoihinsa. Omituista kyllä, tuli alkusysäys taaskin samalta taholta, mistä porsliininharrastus pari miespolvea aikaisemmin oli saapunut Europpaan: itä-Aasiasta. Tällä kerralla se oli kumminkin japanilaisten ansiota. Wienin ja Pariisin maailmannäyttelyissä vv. 1873 ja 1878 saivat europpalaiset ensi kertaa tutustua japanilaisen taideteollisuuden tuotteihin, ja niiden taiteellinen koristelu vaikutti heihin voimakkaasti kuin ilmestys. Japanilainen taideteollisuus avasi europpalaisten silmät näkemään, miten pinta on taiteellisesti koristettava ja miten ympäröivä kotoinen luonto tarjoo aitävarten ehtymättömästi mitä kiitollisimpia ja tehokkaimpia aiheita. Ja erikoisesti vanhat japanilaiset teejuhlamenoissa käytetyt kiviastiat osoittivat, miten vaihtelevia ja kauniita värivaikutuksia voi saada vain pelkkien lasitusten avulla aikaan. Sovellettuina porsliinin alalle opittiin täten kaksi taiteellisesti toisistaan eroavaa, mutta yhtä arvokasta koristelutapaa, nimittäin naturalis-maalauksellinen ja kemiallis-koloristinen. Kumpikin suunta on yhä edelleenkin vallalla europpalaisen porsliinitaiteen alalla.

Ensimäinen teollisuuslaitos, joka maalauksellisessa koristelussa rupesi seuraamaan japanilaisten tarjoamia esikuvia, oli Kööpenhaminan kuninkaallinen porsliinitehdas, joka 1880-luvulla oli joutunut yksityisen Aluminia-nimisen osakeyhtiön haltuun. Sen kaupallis-teknillinen johtaja Philipp Schou oli taiteelliseksi apuni irhekseen saanut etevän maalaajan Arnold Kroghin, joka pian osasi hankkia erinomaisilla luomillaan Kööpenhaminan tehtaalle maailmanmaineen ja suorastaan uranuurtavan merkityksen. Krogh otti käytäntöön lasituksenalaiset kovantulenvärit; aiheita hän sai runsaasti Tanskan luonnosta sekä maan ja sitä ympäröivän meren kasvi- ja eläinkunnasta. Taiteellinen käsittely nojautuu siis aina luontoon, mutta sittenkään ei siinä pyritä varsinaiseen naturalistiseen todenmukaisuuteen, ei unohdeta pintakoristelun johtavia periaatteita. Eikä lasituksenalaisten värien rajoitettu asteikko salli myöskään mitään illusoorista luonnon jäljittelyä, hillityt värisävyt - vihreä, violetti, sininen, ruskea ja punainen - antavat vain kuin aavistuksen luonnon monista voimakkaista väriyhtymistä. Mutta juuri tässä väriasteikon näennäisessä köyhyydessä piileekin sen suurin teho: taiteellisen vaikutuksen eheys ja sopusointuisuus. Kovassa kuumuudessa sulavat värit itse porsliininrungon ja niiden päällisen lasituksen kanssa yhteen läpikuultavan ilmakkaaksi, sametinpehmeäksi ja tunnelmalliseksi kokonaisuudeksi. Samaa voi sanoa myöskin tanskalaisista, erinomaisen ilmehikkäistä eläinveistoksista. Arnold Krogh on kasvattanut Tanskassa joukon sangen eteviä porsliinitaiteilijoita, jotka työskentelevät joko Kuninkaallisen porsliinitehtaan tai erään toisen etevän, Bing & Gröndahl-nimisen toiminimen palveluksessa.

Kööpenhaminalaisten viittomaa tietä alkoivat pian astua monet muut Europan tunnetuimmista porsliinitehtaista. Niin teki ruotsalainen Rörstrandin jo v. 1726 perustettu tehdas, joka Alf Wallanderista on saanut erittäin taitavan taiteellisen johtajan, samaten myöskin Meissenin, Berliinin ja Sevres'in vanhat kuulut laitokset, joiden työpajoista on parin viime vuosikymmenen kuluessa tämän uuden tyylin tuotteita runsaasti virrannut maailman markkinoille.

Kiinalaisten ja japanilaisten värillisiä, tahmeasti toistensa yli vuotavia lasituksia alkoi 1880-luvulla ensimäisenä Europassa jäljitellä ranskalainen kuvanveistäjä Jean Carriés, käyttäen niitä kumminkin yksinomaan kiviastioiden koristeluun. Porsliinin alalla ryhtyi niillä ensin kokeilemaan Berliinin tehdas, ja sen esimerkkiä ovat sitten seuranneet Meissenin, Sevres'iu ja myöskin Kööpenhaminan porsliinitehtaat. Lasitukset värjätään edeltäkäsin, vedetään sitten joko ohuempina tai paksumpina läikkinä ja viiruina jo poltetulle porsliiniastialle, joka työnnetään uudelleen uuniin. Kuu lasitukset ovat kemialliselta kokoomukseltaan sellaisia, että ne sulavat erilaisissa lämpömäärissä, alkavat toiset sulaa aikaisemmin ja valuvat hiljalleen alaspäin peittäen vähitellen koko astian pinnan. Toiset, jotka vaativat suurempaa kuumuutta, eivät sitävastoin ehdi niin pitkälle. Näin syntyy erinomaisen kauniita ja vaihtelevia värivaikutuksia. Myöskin kiinalaisten läikehtiviä (flambé) jasäreileviä (craquelé) lasituksia osataan Europassa valmistaa sangen taitavasti. Ja onpa lasitustekniikan alalla päästy jo oppi-isiä pitemmällekin. Kööpenhaminan tehdas on alkanut käyttää kemistinsä V. Engelhardtin keksimiä n. s. kristallisoituja lasituksia, joissa siellä täällä värillisen lasituksen keskellä on pienempiä tai suurempia tähtimäisiä kimmeltäviä kristalleja. Tämänkin taidon ovat muutkin tehtaat vähitellen omistaneet; nykyaikana paljastuvat ammattisalaisuudet paljon nopeammin kuin ennen.

On luonnollista, että kaikki tavalla tai toisella taiteellisemmin koristetut porsliinitavarat ovat ainutlaatuisia - niitä valmistetaan vain kappaleittain - ja siis suuremmassa tai vähemmässä määrin koru- t. s. ylellisyysesineitä, joiden käytännöllinen hyötyarvo on sangen pieni ja joita vain varakkaitten kannattaa hankkia kotiensa kaunistukseksi. Mutta porsliini on nykyaikana käynyt myöskin sangen tärkeäksi tarvetavaraksi, jota ilman me tuskin enää tulisimme toimeen. Tällekin alalle ovat kauneuden ja taiteellisuuden vaatimukset ulotettavat, jos porsliinin tulee olla meille muuta kuin mitä se oli 18. vuosisadalla: vain pelkkää, loistavata silmänlumetta. Vasta sitten, kun se tyydyttää yhtä aikaa meidän käytännöllisiä tarpeitamme ja meidän kauneudellisia harrastuksiauune, on se oikeata, nykyaikaisen hengen läpitunkemaa ja elähyttymää taideteollisuutta ja vasta sitten se on myöskin Europassa saavuttanut sen hallitsevan aseman ja merkityksen, joka sillä ammoisista ajoista on ollut sen oikeassa kotimaassa Kiinassa, muuttunut todelliseksi arvossapidetyksi ja kansanomaiseksi hyötytaiteeksi.

- Fredr. J. Lindström.

19.1.19

Väreistä. Keltaiset värit.

Maalarien viesti 3, 1916

Suom. Sv. L— n.

Keltaisista väreistä on vanha hyvin tunnettu Keltamulta (keltaokra) asetettava kunniasijalle.

Okria eli maavärejä, on, kuten tiedämme, sekä keltaisia, että myös ruskeita ja punaisia, riippuen siitä, että maassa olevat rautaoksiidit värjäävät okramullan, eli maan.

Keltaisissa ja ruskeissa okrissa ovat nämä oksiidit yhdistyneet vedyn kanssa, joten näitä okria, kemiallisella kielellä, kutsutaan Rautaoksiidihydraateiksi, kun punaisia okria sitävastoin nimitetään rautaoksiideiksi.

Okria sisältävä maa on pääasiassa savensekaista, mutta sisältää senlisäksi luonnollisesti suuremmissa tai vähemmissä määrin yhtä ja toista muutakin; vaan nämät epäpuhtaat ainekset poistetaan tavalla tai toisella, enimmäkseen polttamalla, jolloin määrättyjä aineita jätetään jälelle, ja ne juuri antavat eri okralajeille niiden vaihtelevat värivivahdukset.

Okramultaa saadaan melkein kaikista maista ja seuduista mailmassa, joten voi olla mahdollista, että sitä löytyisi meidänkin maassamme, vaikka siihen ei ole tietteellistä huomiota kiinnitetty.

Okria valmistetaan ainoastaan huolellisella seulomisella ja pesulla.

Jotta väristä saadaan kaikki vesi poistetuksi lämmitetään, ainakin keltaiset hydraattiokrat, 90 ja 95 asteen C kuumuudessa ennenkuin ne jauhetaan hienoksi.

Tavallista keltaokraa väärennetään harvoin, tietenkin sentakia, että sen raaka-aine on siksi halpaa, ettei kannata, mutta huomattavasti vähemmän esiintyviä väririkkaampia laatuja korvataan sitävastoin nykyään, kun useiden vanhojen okrakaivosten multavarastot ovat alkaneet vähentyä, substituuttiväreillä, jotka sisältävät enempi tavallisia okria, lisättyinä turmerinilla eli yhtä haihtuvilla, elimellisillä väriaineilla.

Sellaiset väärennykset voidaan kuitenkin helposti keksiä. Koeteltavan okran läpitse suodatetaan spriillä sekoitettua ammoniakkia. Jos neste ei värjäänny kulkiessaan okran ja suodattimen läpi, on väriaine väärentämätöntä, vaan päinvastaisessa tapauksessa ollaan tekemisissä väärennetyn tavaran kanssa.

Viime vuosina on myöskin, jotta saataisiin rikkaampia värivivahduksia, ruvettu sekoittamaan okraa lyijykromaatilla, eli toisin sanoen kromikeltaisella.

Keltaisissa okrissa esiintyy, kuten sanottu, monia värivivahduksia; voimakkaan keltaisenruskeasta aina loistavaan sitruunankeltaiseen Cyperokraan saakka.

Kelta-okra tunnettiin ja sitä käytettiin jo vanhojen egyptiläisten, roomalaisten ja kreikkalaisten aikana. Pompeijin raunioista on esim. löydetty keltaokralla täytettyjä saviruukkuja, joiden sisältö on ollut mitä parhainta laatua.

Okravärit ovat muuttumattomia ja kestäviä, joskin ne ajan kuluessa, öljyn vaikutuksesta, tulevat enemmän tai vähemmän läpikuultaviksi ja senkautta toisinaan näyttävät tummentuneen.

Usein tavataan okrakaivoksista suurempia tai pienempiä okramääriä, jotka sisältävät erittäin kauniita ja kirkkaita värejä.

Keinottelevat väritehtailijat ostavat sellaiset varastot heti, ja myyvät korkeisiin hintoihin, mutta kun varasto on loppuunmyyty seuraa sitä melkein aina väärennetty enemmän tai vähemmän arvoton substituuttiväri, joka kuitenkin menee sen entisen oikean värin nimessä ja luonnollisesti samasta korkeasta hinnasta.

Tästä seuraa myös se ehdoton mahdottomuus voida varmuudella laskea saavansa okraväriä, jolla on aivan sama värivivahdus kuin sillä mitä on ennen käyttänyt.

Saa pitä hyvänään kun saa sellaista okraa, joka on mahdollisimman paljon yhtäläistä ennen käytetyn kanssa, tai sitten täytyy turvautua vähemmän luotettaviin keinotekoisiin substituuttiväreihin.

Keltaokrista tulemme sitten Kadmiumkeltaseen, väri, jota saadaan kadmiummetallista. Sen valmistustavan voimme tässä sivuuttaa, mainitsemalla ainoastaan, että sitä valmistetaan kadmiumsulfiidista, toisin sanoen kadmium- ja rikkiyhdistelmästä. Näiden kahden aineen suhteet ovat, tai oikeammin pitäisi olla, 112 osaa kadmiumia ja 82 osaa rikkiä. Väriaineen luonnollinen väri on hyvin samanlainen kuin keskitumman appelsiinin.

Kuitenkin löytyy, paitsi tätä normaaliväriä, myös melkein punaista kadmiumia, samoin kuin hyvin vaaleankeltaista, sekä näiden välillä vaihtelevia värivivahduksia.

Kadmium saa sitä tummemman värin mitä hienommaksi se hienonnetaan, s.t.s. mitä tiviimmäksi ja raskaammaksi se tulee. Vaaleammat lajit ovat sentakia verrattain kevyempiä.

Eriskummallista on, että eriväriset hienonnetut kadmiumnäytteet, jos ne jonkun ajan saavat olla koskemattomina, vähitellen muuttuvat kaikki samanvärisiksi, s.t.s. vaaleammat lajit tummenevat ja tummemmat vaalenevat, kunnes ne kaikki ovat saaneet saman värivivahduksen.

Se on juuri se värivivahdus, jota me kadmiumista puhuttaessa kutsumme sen normaaliväriksi.

Yllämainittu eriskummallinen muutos ei ole kemiallista vaan puhtaasti fyysillistä luonnetta oleva, ja otaksuttavasti on siihen syynä tavalla tai toisella tapahtuvat molekyyliset muutokset väriaineessa.

Vaaleammat kadmiunlajit ovat harvoin puhtaita, ne sisältävät yleensä valkoisia värejä ja- tulikivikukkaa, ja kun viimemainittu aine sisältää vapaata rikkiä, on varsin vaarallista ilman luotettavia takeita käyttää sellaisia vaaleita kadmiumjauheita.

Kadmium vahingoittaa kiihkeästi sellaisia värejä, jotka sisältävät raskaita metalleja. Smaragdiviheriä (Verte-Emeraude) esim. pilaantuu varsin pian kadmiumin vaikutuksesta.

Nämät kaksi väriä ovat itse asiassa ehdottomasti sovittamattomat toisiinsa nähden. Myöskin sinoberi, kromkeltanen ja neapelinkeltanen ovat alttiita kadmiumin hävitykselle, joskin vähemmässä määrässä.

Puhtaat kadmiumvärit ovat täysin pysyväisiä, mutta kuten sanottu, esiintyy väärennyksiä, lukuunottamatta edellämainittuja lisäkkeitä, sekoitetaan kadmiumia myös Indian keltasella, Barium- ja Strontiumkromaateilla sekä sekalaisilla lyijy-yhdistelmillä.

Kadmiumväreihin kuuluu myös Kadmiumpunainen ja Oranssikadmium, Aurorakeltanen y.m.

Kadmium kuivaa hitaasti, jonkatakia maalattaessa sillä on käytettävä kuivikkeita.

Vielä huonommin kuivaa kuitenkin seuraava listallamme oleva keltanen väri:

Kobolttikeltanen, jota myös kutsutaan Aureoliniksi, ja joka on sekotus koboltista ja kaliumista. Kobolttikeltanen on puhtaan ja kirkkaan väristä ja on, sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, jokseenkin läpikuultavaa. Paitsi sitä, että se kuivaa hitaasti, on sillä myös se huono ominaisuus, että se muuttaa väriään kuivamisen kestäessä, jos kuivamista ei kiirehditä vaikuttavien kuivikkeiden avulla. Mutta kerran kuivattuaan kestää se kaikissa ilmoissa.

Akvarellivärinä on kobolttikeltasella suuri arvo kestäväisyytensä perusteella sekä kauniin läpikuultavuutensa takia.

Huomautettava on, että kobolttikeltanen sekotettuna visseihin orgaanisiin väreihin jouduttaa näiden häviämistä.

Kuten seuraavassa tulemme näkemään, antaa kobolttimetalli joukon värejä eri värivivahduksin, keltaisesta viheriään, sinisestä violettiin ja purpurasta ruusunpunaiseen.

Edelleen on keltaisten värien joukossa eräs, jota kutsutaan Lemonkeltaiseksi eli Keltaiseksi Ultramariniksi.

Tätä väriä saadaan neutraalisen kaliumkromaatin ja bariumkloriidin sekotetusta liuoksesta.

Kuten karkki muutkin värit, joihin bariumia, muodossa tai toisessa, sisältyy osavoimana, on myöskin tämä -väri, käytännöllisesti katsoen, ehdottomasti pysyväinen.

Lemonkeltaista voidaan sekoittaa melkein kaikkien kestävien värien kanssa, ilman että se itse kärsii tai tuottaa muille väreille mitään vahinkoa.

Lemonkeltaisen tavallisimmin esiintyessä kaupassa on kuitenkin tavallisesti kaliumkromaatti korvattu strontiumkromaatilla, ja joskaan viimemainittua ei voida sanoa erittäin vahingolliseksi, niin esiintyy värissä muita väärennyksiä, jotka ovat suuressa määrin vahingollisia. Sellaisia väärennyksiä on yleensä saatu aikaan vaalean Kromin avulla.

Eräs vanha väri, jota ennenaikaan hyvin ahkeraan käytettiin, mutta joka nykyään ja täydellä oikeudella katsotaan vähemmän luotettavaksi, on keltainen väriaine Kummigutta.

Kummiguttaa (eli Gambogea) valmistetaan eräänlaisesta kummipihkasta jota saadaan Intiasta, Ceylonilta, Siamista ja Birmasta, josta viimemainitusta maasta tulee paras tuotanto.

Väri valmistetaan kahdesta aineesta: veteen liukenevasta kummista ja alkoholiin liukenevasta pihkasta, joka sisältää varsinaisen väriaineen, jonka takia kummiaine, väriä öljyväriksi valmistettaessa, erinäisillä keinoilla poistetaan.

Akvarellivärinä kummiguttaa sitävastoin käytetään lähes luonnollisessa tilassaan.

Vesivärinä on kummigutta hyvin epäluotettavaa. Se mustuu ammoniakkihöyryissä ja vaalenee hyvin nopeasti vahvassa valossa. Öljyssä se on huomattavasti parempaa, mutta kuitenkin on siihen sekoitettava jotakin vernissaa kun sitä käytetään maalauksessa. Jos yksinomaan öljyä käytetään tällä värillä maalattaessa, muuttuu ja haihtuu se huomattavasti.

Kummigutta ei tunnetusti vaikuta mitään toisiin väreihin, paitsi mahdollisesti jonkunverran lyijyvalkoseen.

Väriä käyttivät huomattavalla kiintymyksellä vanhemmat hollantilaiset mestarit(taiteilijat).

Toinen, samoin elimillinen ja varsin erikoinen keltainen on Intian keltainen.

Tämän värin raaka-aine saadaan Bengalista. Sitä valmistetaan sellaisten lehmien virtsasta, joita on ruokittu yksinomaan mangopuun lehdillä. Värin raaka-aine esiintyy suurina palloina eli kokkareina, joiden haju suoraansanoen, tuntuu epämiellyttävältä pitkän matkan päähän.

Kemiallisesti katsoen muodostaa värin elimellisestä haposta epäpuhdas magnesiumisuola. Värinä se on erinomaista, ei ainoastaan puhtaan ja syvän värinsä vuoksi, vaan myöskin sentakia, että se sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, on katsottava täysin kestäväksi.

Akvarellivärinä vaalenee se kuitenkin vähitellen, jos se asetetaan auringonvaloon.

Öljyvärinä on se sekoitettava unikkoöljyyn.

Intian keltainen ei vahingoita toisia pysyviä värejä sitä niihin sekoitettaessa; ei myös vahingoitu itse, eikä myös ole arka rikkiyhdistelmien vaikutuksille. Kun väri on melkoisen kallista, väärennetään sitä usein lyijykromaatilla. Sellainen väärennys keksitään kuitenkin varsin helposti, jos kostutetaan väriainetta aminoniakkisulfiidilla. Jos väriaine silloin muuttuu tummanruskeaksi, on se lyijykromaatilla väärennettyä.

Meillä on edelleen pari vanhaa väriä, joita nimitetään Marskeltaiseksi ja Marsoranssiksi, jotka molemmat valmistetaan keinotekoisista okrista, joita saadaan rautasuoloista ja alunasta.

Asettamalla esiinsaatu väriaine eri kuumuusasteiden vaikutuksen alaiseksi, saadaan erilaisia värivivahduksia. Keltaisiin kuuluvat, kuten sanottu marskeltainen ja marsoranssi, mutta paitsi näitä värejä saadaan samoista okrista myös Marspunaista ja Marsviolettia.

Kaikki marsvärit ovat, jos ne ovat hyvin valmistettuja, täysin kestäviä.

Puhukaamme nyt eräästä toisesta vanhasta tuttavasta, paljon varsinkin ennen aikaan käytetystä Neapelinkeltaisesta, jolla nimellä sekalaiset eri väriaineet esiintyvät.

Ne värivalmisteet, joita nykyään enin esiintyy markkinoilla, ovat suurimmalta osaltaan erinomaisia keinotekoisia jäljennöksiä alkuperäisestä väriaineesta, mutta niiden huonot ominaisuudet on niinpaljon kuin mahdollista poistettu.

Nämät jäljennökset ovat kadmiumin ja sinkkivalkoisen sekoituksia. Oikeata Neapelinkeltaista voidaan tosin vielä saada, mutta tämä oikea väri, joka valmistetaan emäksisestä lyijyantimoniaatista, on varsin altis visseille kaasuille, erittäinkin rikkivedylle, jonkatakia keinotekoinen väri, joka voidaan katsoa täysin kestäväksi, joka suhteessa on asetettava etusijalle.

Keltaiset värit, joita on valmistettu antimonyhdistelmistä, ovat esiintyneet jo kauvan ajassa taaksepäin. Niinpä on sellaisia värikerroksia löydetty esim. babylonialaisista tiilistä, joiden voidaan sanoa olevan ainakin 2,500 vuotta vanhoja.

Keltainen lakka on myös sellainen väri, jonka ehdottomasti täydymme asettaa "mustalle listalle", useammasta syystä. Se kuivaa huonosti ja on suuressa määrin haihtuvainen ja muuttuvainen. On osoittautunut, että se, akvarellivärinä, on niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa vuodessa kadottanut ei vähempää kuin yhdeksän kymmenettäosaa alkuperäisestä värivoimastaan. Öljyvärinä se on jonkunverran kestävämpää, mutta joka tapauksessa on maalarien vältettävä sen käyttämistä. Kysymyksessä olevaa väriä valmistetaan monella tavalla ja kaikenlaisista valmisteista, mutta tavallisim[min] kuitenkin pohjoisamerikkalaisen tammen kaarnasta. Ennenaikaan saatiin sitä melkein yksinomaan sekalaisten kaarnakasvien hedelmistä.

Lakkavärejä on, kuten tiedämme, koko joukko eri värivivahduksia, mutta ne ovat, varsin harvoilla poikkeuksilla, enemmän tai vähemmän epäluotettavia.

Suuren syntisen keltaisten värien joukossa tapaamme jo ennemmin vähemmän edulliseksi mainitussa valmisteessa Kromkeltaisessa, joka sisältää neutraalista lyijykromaattia. Erisuuruisilla lyijyoksiidimäärillä sekoitettuna saa väri vaihtelevat väriasteikkonsa, vaaleankeltaisesta oranssipunaiseen.

*) Tämä neuvo on tarkoitettu taidemaalareille, ammattimaalauksessa ei se ole tarpeen.Vesi- ja temperaväreinä on valmiste ehdottomasti tuomittava; öljyvärissä voidaan sitä visseillä edellytyksillä mahdollisesti käyttää, mutta siinä tapauksessa on siihen maalattaessa sekoitettava luotettavaa, kovaksi kuivavaa värnissaa.*)

**) Nimittäin taidemaalauksessa.Kromkeltaisella on kirjaimellisesti hävittävä vaikutus kaikkiin elimillisiin väreihin ja sentakia on viisainta olla tykkänään sitä käyttämättä.**)

Eräs toisinto kromkeltaisesta, valmistettu bariumkromaatista, sanotaan kuitenkin olevan luotettavampi.

Monia muita keltaisia värejä kuin edellämainitut esiintyy kyllä kaupassa, mutta niiden käytännöllinen merkitys ei uskoaksemme ole sen suurempi kuin että me huoletta voimme ne sivuuttaa ja sirtyä punaisiin väreihin, joista seuraavassa.

2.1.19

Färgning med växt-ämnen.

Wasa-Posten 80, 11.7.1922

(För V.P.)

Blå-grå färg.
Man kokar "svinlingon-ris" så länge, tills all saft från dem är utkokad, varefter spadet silas och färggodset ilägges, som får koka ½-1 timme. Efter kokningen blötes godset i "viktrill"-lösning, sköljes och torkas. På detta sätt erhåller man en vacker blå-grä färg. -

Brun-gul färg.
Ofta finnes i gamla trädgårdar äppelträd med gamla, torra grenar och kvistar. Man skalar barken av sådana och kokar denna 1 timme i tillräcklig mängd vatten. Spadet silas och färggodset får koka i detta ½timme, varefter i spadet tillsättes för varje kg. färggods en näve koksalt. Efter det färggodset fått ligga i spadet ännu en stund, upptages det samt sköljes grundligt och torkas. -

Gul färg.
Lökskal (torra) kokas i vatten under 3 timmar, varefter färggodset ilägges och får ytterligare koka 1 timme, och bör man se till, att godset hela tiden fullständigt täckes av färgspadet. Efter kokningen upptages godset och sköljes grundligt. Färgen blir vackert gul, synnerligen hållbar. -

Silver-grå färg.
Man tager färskt granris, vilket får koka i tillräcklig mängd vatten ½-1 timme. Färggodset ilägges och får detta ytterligare koka 1 timme. Efter kokningen tillsättes litet alun och får färggodset kallna i spadet, varefter det sköljes ordentligt i vatten och torkas. -

Gul färg.
Man samlar rötter av den vanliga brännässlan, sköljer dem ordentligt och kokar dem 1½-2 timmar i tillräcklig mängd vatten. Spadet silas, och ilägger man färggodset, som får koka 1-1½ timme, varefter det upptages och blötes i "viktrill-lösning"; sköljes och torkas. -

Mörkblå färg.
Man samlar lummer om våren och torkar den ordentligt. Då man ämnar färga tager man 1 kg av den torkade lummern och kokar den 3—4 dagar efter varann (man låter lummern koka en liten stund varje dag), varefter man silar spadet. Färggodset lägges i spadet och får det stå i detta 3—4 dagar och kokas en gång varje dag. Varefter man tillsätter briksilja-spån och låter det hela ännu koka något. Då erhålles en vackert mörkblå färg. I händelse man bortlämnar briksilja-tillsatsen, blir färgen grå-röd. -

Brons-gul färg.
Man kokar 3 kg ljung 3—4 timmar. Färggodset, vilket tidigare är blött i alunlösning, kokas i färgspadet flere olika gånger, och bör godset torka mellan varje kokning. -

Gul färg.
Kraftig gul färg på bomull erhåller man genom att koka ljung 3 timmar i vatten, varefter färggodset, vilket tidigare varit blött i alunlösning, ilägges och får koka i färgspadet ½-2 timmar. -

Gul-brun färg.
Stenmossa och garn lägges i kokkärlet varvtals och vatten hälles däröver så detta fullständigt täcker färggodset. Det hela får nu koka sakta 4—6 timmar, och får godset kallna i spadet, varefter det sköljes i vatten. På detta sätt erhålles en gul-brun färg. Använder man för kokningen järnkokkärl, så erhåller man en
rödbrun färg. -

Grå-grön färg.
Man samlar surgrässtjälkar, innan surgräset blommar, och kokar dessa i vatten 1 timme. Spadet silas, och låter man färggodset koka i detsamma 1-1½ t., varpå det sköljes och torkas. -

Röd färg.
Man samlar rötter av letgräset, innan detsamma blommar, varpå dessa rengöras och torkas. Då de äro fullständigt torra, skäras de i små bitar, vilka tillsammans med färggodset kokas i tillräcklig mängd vatten. Godset bör dock före färgningen ligga i en lösning av 200 gr. alun och 75 gr. vinsten (pr 1 kg. färggods). På detta sätt erhålles en vacker röd färg. Önskar man erhålla en mörkare röd färg, tager man samma vikt rötter som garn.

Grå-grön färg.
Man samlar surgräs, innan det blommar och kokar skaften i vatten 1 timme. Spadet silas, och låter man färggodset koka i detta 11½ timme, varpå det sköljes och torkas.

1.1.19

Eläinten wäriaisti.

Vapaa Sana 134, 25.11.1914
Kansan Lehti 279, 2.12.1914 (hieman lyhennetty ensimmäistä kappaletta)

Münchenin yliopiston silmäklinikan professori C. von Hess, joka on suorittanut perinpohjaisia eläinten wäriaistia koskewia tutkimuksia, käyttäen uusia, hänen keksimiään kokeellisia menettelytapoja, on eräässä saksalaisessa lehdessä esittänyt tutkimustuloksensa (wiittaamme hänen kirjaansa "Bergleichende Physiologie
des Gesichtsinnes").

Käyttäen tutkimuksissaan spektrumia, joka asetettiin kuwastumaan mustalle pohjalle, jolle sirotettiin riisinjywiä, totesi Hess, että apinain waloaisti ulettuu yhtä pitkälle kuin ihmisen. Wastaawat päiwälintuihin kohdistetut tutkimukset osoitiwat, että nämät spekctrumn punaisessa päässä näkiwät walkoiset riisinjywät yhtä pitkän matkan päästä kuin ihminen, kun ne sitä wastoin eiwät nähneet niitä jywiä, jotka oliwat wiheriänsinisellä, sinisellä ja wioletilla pohjalla; nämät linnut näkiwät siis wärien maailman melkein niin kuin me katsoessamme esineitä punaisenkeltaisen lasin läpi. Tähän ihmeelliseen tosiasiaan antawat selityksen ne punaisen- ja keltaisenwäriset "öljypallot", joita on walonaralla osalla silmän werkkokalwoa. Eräiden lintulajien kaunis sininen höyhenwäri näyttää siis sellaisissa silmissä sinisenharmaalta tahi wärittömältä eikä sitä siis woi pitää minään koristus- tahi houkutteluwärinä.

Samalla tapaa katsoo Hess todenneensa, että kilpikonnien wäriaisti menee suuresti wiolettiin päin, mutta toisaalta ei ulotu pitemmälle kuin wiheriään; tätä seikkaa hän ei woi selittää. Hänen tutkimansa sammakkoeläimet osottawat että niiden wäriaisti on suuresti ihmisen wäriaistin kaltainen. Mitä hänen tutkimiinsa kaloihin ja selkärangattomiin eläimiin tulee, niin katsoo hän osottaneensa, että ne owat täysin wärisokeita.

Täydellinen wärisokeus ihmisessä on sangen harwinainen ilmiö; se osottautuu siten, että wärisokean ihmisen silmä erottaa eri wärit wain niiden walowoiman kautta. Täväntapaisesta näkemisestä woipi saada käsityksen siten, että pimeässä huoneessa pitemmän ajan kuluessa tekee silmänsä walouherkäksi ja sen jälkeen heikosti walaistussa huoneessa katselee wärjäityitä pintoja niin heikossa walossa, että ne näyttäwät wärittömiltä. Samalla tapaa näkee täysin wärisokea wärien maailman kaikissa walaistussuhteissa. Spektrumi, joka hänen silmissään esiintyy wärittömänä waloisana wiiruna, on punaisesta päästä typistynyt ia keltaisenwiheriän ja wiheriän kohdalla kirkkain, kun taas normaalisella tawalla näkemällä on tämä näköwaikutus punaisenkeltaisen ja keltaisen wälimatkalla. Punainen walo, jotka tawallisessa silmässä on hywin kirkas, on täysin wärisokean mielestä tumnmnharmaata, miltei mustaa.

Wertaamalla toisiinsa eriwärisiä ja harmaita pintoja saattoi Hess, kaikkiin hänen tutkimiinsa selkärangattomiin eläimiin nähden, osottaa, että meidän silmissämme wärisiltä näyttäwällä walolla oli näihin eläimin sama ärsytyswaikutus kuin mikä sillä oli samoissa olosuhteissa täysin wärisokeisiin ihmisiin.

Lasiastiaan asetetut kalanpoikaset uiwat tawallisesti siihen suuntaan, mistä tulee kirkkain walo. Spektrumissa uiwat ne keltaisenwiheriää ja wiheriää kohden. Jos astia walaistaan toiselta puolelta punaisella, toiselta puolelta sinisellä walolla, niin uimat kalat sinistä waloa kohden, joka täysin wärisokean ihmisen silmissä näyttää punaista waloisammalta. Jos tällaista koetta warten walitsee - ihmissilmin nähden - hywin helakanpunaisen ja hywin tummansinisen wärin, jotka wäriwiwahdukset täysin wärisokean nähden owat yhtä waloisia, niin on näillä wäreillä sama waikutus kaloihin.

Aina wiime aikoihin asti on wäitetty, että kaloilla on wäriaisti, syystä että niiden wäri on sen meren tahi järwen pohjan mukainen, jolla ne liikkumat. Tämä käsitys johtuu Hessin mielestä wirheellisistä hawainnoista. Onpa katsottu woitawan todeta kalojen wäriaisti sen perusteella, että eräiden kalojen watsanalus kutuaikana muuttuu kellertäwänpunaiseksi tahi punaiseksi: tätä on pidetty naaraan silmälle tarkoitettuna koristuksena. Tämä mielipide ei Hessin mielestä pidä paikkaansa jo siitäkin syystä, että puheenaolewat kalat kutewat 20—80 metrin sywyydessä; jo 6-8 metrin sywyydessä ei enää sinisenwihreän weden absortion wuoksi woi keltaisenpunaista ja punaista wäriä huomata.

Myöskin monilla selkärangattomilla eläimillä on pyrkimys uimaan tahi, toisilla, lentämään waloa kohden, toisten taas etsiessä pimeyttä. wärillisellä walolla tekemillänsä kokeilla katsoo Hess osottaueensa että kaikki waloa tahi pimeää kohden liikkuwat selkärangattomat eläimet aina etsiwät niitä kohtia, jotta täysin ärisokean ihmisen silmissä näyttäwät waloisimmilta tahi pimeimmillä. Hän wäittää siis, että kukkaisten wäriloistalla ei ole mitään wetowoimaa esim. mehiläisiin.

Tutkimuksistaan tekee Hess sen johtopäätöksen, että wäriaisti on suuremmin päässyt kehittymään wain ilmassa eläwissä selkärankaeläimissä.