Danger in false hair.

Manufacturer and builder 8, 1882

Attention is called by the Lancet to the danger of the trade in false hair. It seems that the demand exceeds the supply. Europeans will not sell their hair, or have not enough to sell. Dealers, therefore, go for the material to Asia Minor, India, China mod Japan. But the hair to be had there is mostly black, and to fit it for the Western market it is first boiled in dilute nitric acid to deprive it of its original color, and it is then dyed to suit the fashion of the time. This operation has been found to give rise to severe coughs, bronchitis, and other complaints, as the workmen breath the nitrous vapors which escape from the caldrons. The Lancet strongly objects to hair-dressers indulging in amateur dabbling with dangerous chemical, especially nitric acid.


Valuable Decorative Process.

Manufacturer and builder 8, 1882

An English firm has brought into use a method for staining white woods in various pattern, in imitation of inlaid woods, which is simple and effective. It might profitably be adopted by American manufacturers of pine or "painted" furniture, which could be finished in its natural shade and decorated in colors by this method with great effect. In fact, there is a fine opening in the use of color decoration for pine furniture, and the manufacturer with enterprise enough to seize the opportunity will reap a good harvest. The method is as follows:

The surface to be doorstep is made as smooth as possible. It is then covered with one or two coats of size, prepared by adding glue site of just sufficient strength to forma jelly, a little egg albumen and a small quantity of alum. When this is dry and thoroughly hard, the design must be traced or pounced upon it. The outline, and those lines separating the different parts of the design and all other parts that are to remain the natural color of the wood, are then carefully painted in with Brunswick black or Canada balsam, laying on the black with a good body. This should remain until it gets thoroughly hard, which will be in about six or seven hours. The surface is then washed with a sponge and lukewarm water, until all the size is renewed from the exposed parts, the pattern drawn in the Brunswick black, which is impervious to water, remaining intact, and serving to prevent the stains running together when applied. This washing must thoroughly remove all the size preparation, and after the wood has been allowed to dry it will be ready for the application of the colored stains. If the painting has been properly done the design will appear as a clear black outline, the white spaces in which are to be filled in with various color, after which the black outline is to he removed, as will be explained. The black lines should be fully a sixteenth of an inch wide, and wider if required. Having decided upon the woods to be imitated and the colors to be used, the stains, which may be either spirit stains or water stains, or both, may be laid in. The lightest stains must be put in first, and need not be confined to the exact outline of that particular part, but it is as well that they should be. The stain may be freely used, and laid as level as it will allow, but a little shadiness is not at all objectionable. The next darkest stains may now be proceeded with and so on for as many stains as are desired. When all are dry and hard, the black outline may be washed clean off the wood with a brush and turpentine, which may be used freely until the whole of the Brunswick black is removed. The various colored stains will then appear inclosed in a white outline, which, if properly done, will be sharp and clean and clear as an inlay of the real wood, What grain the white wood has will be more or less seen through the stains as they may be light or dark. The work may then be French polished or varnished.


Utilization of coal waste.

Manufacturer and builder 7, 1876

Coal-tar, which twenty-five years ago was a waste product, which gas companies did not know how to get rid of without producing a public nuisance and complaints, has at the present day, by the aid of the chemist's art, been lifted up from its lowly place, and stands forth as the source of some of the most useful products in the arts — its horrible color and odor have been transmuted into the most beautiful dyes and the most delicious flavors. The offensive refuse has become the queen of the by-products of many manufactures. Instead of being furtively put out of sight, factories have sprung up where the chemist transmutes gas-tar and ammoniacal liquors into a score of various by-products of wholly different natures and the most curious thing is, that many of them are, as if by magic, elevated into materials which appeal to the sense of beauty and delicacy in every form. Among other products of gas-tar as of insufferable smell, is benzole, which, with nitric acid, produces nitrobenzole, also called all of mirbane, a body resembling in aloe bitter almonds. It is largely used for the purpose of perfuming soap. Benzole itself is a body of great solvent powers, and one of the most effective removers of grease stains known whereas the source from which it springs is one of the greatest sellers in existence. Naphtha is a product of this tar — the source of light in many factories removed from gas-works; when treated with turpentine it is transmuted into camphoric, and illuminates our drawing-rooms. Naphtha is also used in dissolving the various gums, resin, India-rubber, gutta-percha, etc., and by its instrumentality a hundred new substances are thereby introduced to the world.

Anilin, the base of the dyes bearing that name, is obtained from the action of nascent hydrogen, on nitrobenzole. It seems almost incredible that delicate tones of color known under that name should issue from so foul a source; but so it is. The arts would indeed be deprived of one of their most beautiful embellishments if this new agent had not been discovered. A brilliant yellow is again produced by the action of nitric acid. Carbolic acid is converted into carbazotic acid; even red dyes, but of a very ephemeral character, are produced from naphthalin. Almost all the colors of the rainbow issue from it; bat the absence of all color, lampblack, is made by burning with slight access of air the least volatile component of gas-tar.

Among the light oils of tar are some which, mixed with the heavy oils, are effective in preserving wood from rotting, and the tar creosote, carbolic acid, which is a most powerful antiseptic, and one which will come largely into use now that the public is becoming more careful of its health. The production of alum and sal ammoniac, although it can not be said to be recovered from the refuse of gas-works, can with truth be said to be produced from the refuse of coal mines — the shale which roofs them in. Formerly this was a waste material which occupied a vast space, like the spelter heaps. It is now utilized by our dyers and color-printers to fix their colors. This product is made by setting fire to the shale, and heating the residuum in iron pens with sulphuric acid, with the addition of the gas liquor, when the result is ammoniacal alum.

"Perhaps," says Mr. Simmonds, "the most interesting of all the products of coal-tar, is solid paraffin — a colorless, crystalline, fatty substance which may be truly termed' condensed coal-gas.' It is found naturally in the coal measures, and other bituminous strata constituting the minerals known as fossil wax, ozokerit, etc. It consists also in solution in many kinds of petroleum, and may be obtained by distilling off the more volatile portions, and exposing the remainder to a low temperature. The greater bulk of paraffin is however obtained from coaltar. The oil produced from paraffin will only burn with the assistance of a wick, and is therefore perfectly safe; when burning, it splits up into olefiant gas, thus producing a brilliant white light."

We could go on giving a number of other by-products which have grown out of the utilization of gas-waste. We may say that chemistry is by far the most fertile agent in turning so-called refuse into manifold new uses. Her magic wand, as we have seen, has only to touch the most noisome substances, and the most ethereal essences, the most heavenly hues, the most delicate flavors and odors, instantly arise as if by magic.


Experiments on the fading of colors.

Manufacturer and builder 7, 1876

—It has been observed by Kœchlin that woolen cloth dyed with indigo had its peculiar blue color notably diminished by being exposed to a freezing temperature. According to some experiments made by Goppelsrader, this discolorization is data to ozone present, which acts at temperatures below zero, but only when the tissue was wet. Cochineal reds on wool seem to lose their brilliancy when exposed to the action of ozone for eight days. Anilin black was unchanged, but anilin brown on cottons was turned into a yellowish brown. Magenta, anilin blues and violets, and iodin greens were unchanged, as were lakes and strong colors as Turkey red. Ozone seems, however, to have in some instances the property of developing and intensifying certain colors, more especially the anilin blacks.

Science in Court.

Manufacturer and builder 7, 1876

How science may aid the ends of justice has over and over again been demonstrated, especially in criminal cases, where chemical analysis, photography, the microscope, and the spectroscope have often been resorted to for the purpose of shedding light on doubtful point, or even to give a final degree on which a righteous judgment might be based. Even in civil suits occasionally science steps in; this was beautifully illustrated in the suit now pending between Mr. Austin Black, the publisher of this journal, and the Continental Bank, for the payment of s cheek which Mr. Black had received in the course of his former business as a banker and broker, and which check was certified by the teller of the bank, but which certification the bank now repudiates as a forgery.

The testimony of the experts in that line was quite bewildering; these called for the defense giving reasons why they believed the signature forged, while those called for the plaintiff, among whom there were several bank-tellers and cashiers familiar with the signature of the teller of the Continental Bank, were emphatic in declaring the signature genuine.

Among the arguments brought for the defense that the signature was forged, was that it bore marks showing that it had not been written rapidly in an off-hand manner, as a man will do who has to sign his name many times during the day, but that it was slowly and elaborately drawn or painted. Another argument was that the blue ink was not of the same kind as that used on other checks signed about the same time at the bank. In support of this assertion, several other checks were produced, the signatures of which were acknowledged to be genuine, and which showed a different shade of color.

To set the first argument at seat, the check in question was photographed by W. J. Kuhns, that is, a negative was made from which a transparent positive was printed, and this placed in a magic-lantern or stere-opticon, when, by a powerful oxyhydrogen light, an enlarged picture of the check, with its signatures, could be thrown upon the wall. In order to exhibit this to the court, jury, and public, the court-room was darkened for a few minutes with black curtains prepared for the purpose, and the instrument, which had been kept in readiness, threw a picture of the check against the wall, in which the signature in question was enlarged to a length of some 10 or 12 feet, while the attorney for the plaintiff, ex-Judge Fullerton, called attention to the boldness of all the lines in the signature, which did not reveal the slightest hesitation, or were not wavering, as is always the case when a name is slowly written in imitation of a given hand-writing. The result here was quite the opposite from that obtained by the professor, described in Holland's story entitled "Sevenoaks," and which we reviewed in our late May number. The professor had a magic-lantern picture made of the supposed forged signature, and when its image was thrown much enlarged against the wall of the darkened court-room, it revealed a waviness of all the lines not existing in the genuine handwriting, which proved with certainty that it was a forgery. In this way a fact which otherwise could only be detected by a scrutinous eye, assisted by a magnifying-glass, was at once made patent to the jury and all persons in the courtroom.

As we said, the result in the case we are describing was the reverse; the lines forming the letters were bold and straight, and did not reveal the least wave or tremulous motion in the hand of the writer.

The second argument in regard to the ink was set aside by a spectroscopic examination made by Dr. Van der Weyde of the ink with which the signatures were written, and which showed that the signature in question was written with the same ink, and not with a different kind. As the principles on which this investigation is based may interest some of our readers, we will give here a few words more in explanation.

The chemist may use the spectroscope in two ways; the first end most common is to burn the substance to be investigated, when every elementary constituent will allow a peculiar set of luminous lines, exclusively its own and not belonging to any other substance, (details of this may be found on page 125 of our June number for 1871.) The second method is to use a complete spectrum of day, lamp, or gas light, oontaining all the colors, and to cause some of its color to be absorbed by the coloring matter to be investigated. Thus a pure red will absorb all the other colors but red; a pure green all others but its own; blue all but blue, etc. But it is founds that very few colors are pure; thus, for instance, some apparently pure reds contain orange, others violet, as proved by the fact that they do not absorb the orange or violet rays; some greens show the yellow and blue of which they are composed, while others absorb more or less of either, and only show the green part of the spectrum. So blue inks are made of indigo, anilin, Prussian blue, etc., and each of these coloring materials will show a difference in the absorbing power for different rays of the spectrum; thes the indigo will not absorb the red, but its absorption spectrum will show a wide blue and a narrower red line, the rest of the spectrum will be dark, while the Prussian blue will not show the red line at all, in fact It Is one of the purest blues we have, ultramarine not excepted, and when intense, it is the only color which darkens all the other colors of the spectrum, only leaving the blue unobserved.

When the colors are on paper, as in the case of a signature, the roughness of the paper, so much enlarged by the microscope, interferes somewhat with the observations, that is to say, sharp defined absorption bands can not be expected, but tho white spots in the paper make the band rough in outline, and show here and there colors in the dark bands; but the interference is by no means of such a nature as to prevent recognizing the similarity of two inks, and the dissimilarity of inks of different chemical composition.

The adaptation of the spectroscope to the microscope, under which various checks were examined, thud revealed the fact that the inks in all the signatures consisted of Prussian blue, and that the difference in shade in the check in question was not duo to a difference in the substance of the ink, but the commencement of a fading, very natural in a piece of paper which bad been handled and exposed to the light so much for several years as was the case with the check on which the suit is bated. Blue colors in general are apt to fade by exposure to light, as ladies and artists aro well aware: that exceptional blue which is not subject to this defect, is therefore called permanent blue, and of courses favorite color of paint, who are much interested in the permanency of their colors.


Väriteollisuuden elpyminen Suomessa.

Uusi Päivä 7, 29.5.1917

Viime aikoina on toimitettu tutkimuksia niistä mahdollisuuksista, joita alottelevalla väriteollisuudellamme on cymolin - sulfiditehtaitten jätevesien ainesosa - käyttämisestä raaka-aineena värivalmistuksessa. Tutkimukset antoivat lupaavia tuloksia, ja niitä jatkettaessa on päästy niin pitkälle, että värien valmistus teollisuutena on alkanut ja viikon lopulla laskee Väriteollisuus-Osakeyhtiö liikkeelle ensimäiset valmisteet.

Perjantaina pidetyssä Väriteollisuus-Osakeyhtiön yhtiökokouksessa päätettiin lopullisesti Kymi-yhtiön ja Suomen teollisuuskonttorin yhtyminen Väriteollisuus-Osakeyhtiöön. Samalla päätettiin myöskin korottaa osakepääoma, joka tähän asti on ollut 200,000 mk. 700,000 markkaan.


Onko meidän suomalaisten luowuttawa kansallisista sini-walkoisista wäreistämme?

Uudenkaupungin Sanomat 10, 24.1.1918

Wiime aikoina on maamme sanomalehdissä wilkkaasti keskusteltu lippukysymyksestämme, Suomen tasawallan lipuista. Senaatin asettama lomitea on jättänyt ehdotuksensa Senaatille, jota wuorostansa taas on jo ehtinyt jättämään oman ehdotuksensa, mikä poikkeaa komitean ehdotuksesta, Eduskunnalle, joten asia kai jo piakkoin ratkaistaan.

Toiwokaamme kuitenkin wiimeiseen asti, waikka lieneekin werrattain wähän toiwoa siitä, että saisimme lippuihimme edes jossain muodossa niitä wärejä, sini-walkoista, joita Suomen kansan waltawa enemmistö, Suomen suomalainen kansa, jo wuosikymmeniä on tottunut pitämään omina wäreinänsä, waikka näyttääkin luultawimmalta, että Suomen kansalle määrätään nytkin, kun se ensi kerran elämässään saa itsellensä oman wirallisen lippunsa, saa itse sen määrätä ja walita, että sille tulee määrätyksi lippu, jonka wärit, puna-keltainen, owat sellaiset, ettei Suomen kansa, ole warsinainen kansa, koskaan ole niitä ominansa pitänyt, kansalliswäreiksensä hywäksynyt. Olemmehan saaneet nähdä ja tuntea, että ei ole wielä suomalaisuus tässä maassa woittoon wiety, että wielä tätä kansaa johtawat ja edustawat henkilöt ja piirit, joille Suomalais-kansalliset harrastukset owat aiwan wieraita. Ja meidän, nimenomaan suomalaisenkin kansamme weriin ja katsantotapoihin on wuosisatojen kuluessa imeytynyt niin äärettömän paljon muukalaista, myös nimenomaan ruotsalaista, waikutusta ja ajattelutapaa. - Olemme näinä päiwinä wiettäneet kansamme suurmiehen Sakari Topeliuksen 100-wuotista syntymäjuhlaa. Hänhän juuri, kuten kaikki
tiedämme, ehdotti w:na 1863, lippuumme ja kansalliswäreiksemme ne wärit, sini-walkoisen, jotka Suomen kansa sitten on kansalliswäreiksensä hywäksynyt. Toiwokaamme, että edes hänen muistonsa, kunnioitus tuota suurmiestämme kohtaan saa jotakin waikuttaa näiden wärien hywäksi!

Mutta wailla emme saisikaan sini-walkoisille wäreillemme wirallista tunnustusta, niin älkäämme mw suomalaiset niitä koskaan kuitenkaan hyljätkö! Niihin wäreihin sisältyy jo niin paljon historiaa, waltawan suuri osa kaikesta siitä, mitä tässä maassa wiimeisen puolen wuosisadan kuluessa on saatu aikaan suurta, kaunista ja pysywäistä, ja nimenomaan kaikki se työ, mitä tässä maassa on tehty suomalais-kansallisessa hengessä. Niin, suomalaiskansallinen työ on tässä maassa kulkenut näissä sini-walkoisen merkeissä! Nämä sini-walkoiset wärit owat tulleet suomalais-kansallisen hengen ja työn, suomalaisuuden symbooliksi, merkiksi! Siniwalkoisissawäreissä on suomalais-kansallisen hengen ja suomalaisuuden tuntoa. Niihin wäreihin sisältyy niin äärettömän paljon rakkaita ja ihania suomalais-kansallisia muistoja ja toiweita ja haaweita. - Näin on, ja näin täytyy aina olla!

Sini-walkoinen lippu on siis ollut suomaleisuuden taistelulippu. Ja sen täytyy sellaisena aina pysyä. Waikka wielä Suomen kansa yleensäkin tämän lipun, nämä wärit hylkäisi, niin sitä et kuitenkaan saa koskaan tehdä se osa tätä kansaa, se joukko, joka tässä maassa on suomalais-kansalliseen taisteluun wannoutunut, wannoutunut taisteluun sekä itää että länttä wastaan.

Kokoontukaamme siis yhä runsaslukuisempina tuon suomalaisuuden lipun, noiden suomalaisuuden wärien, sini-walkoisen ympärille, siinä seisokaamme, taistellaamme, siihen - kaatukaamme!

Rauma, 17. I. 18.

- Ilmo Kallio.


Vanha teos villateollisuuden alalta

Teknillinen aikakauslehti 7-8, 1925

Vanha teos villateollisuuden alalta on viipurilaisen Johannes Leistenin julkaisema ja puolustama opinnäyte (väitöskirja) Turun Yliopistossa 30 p. lokak. 1765. Tämä opinnäyte on kirjoitettu silloisen kemianprofessorin Pietari Adrian Gaddin johdolla ja arvellaan osittain Gaddin kirjoittamaksi. Opinnäytteen nimi on "Chemiens Tillämpning till Ylle Manufacturers Förbätring. Förra Delen" (toista osaa ei ole ilmestynyt). Tämänluontoiset yliopistolliset väitöskirjat ja julkaisut tuottavat jonkunlaista selvyyttä 17-vuosisadan teollisuustoimintaan Skandinaviassa. Lyhennetyn selostuksen väitöskirjan yhdeksästä pykälästä julkaisee Intendentti Torsten Althin aikakauslehdessä Skand. Tidskr. för Textilindustri 1925 N:o 1—2.

Villanpesussa tapahtuu jo kemiallinen käsittely Diacrisis Chemica, jota vesi yksin ei saa aikaan, vaan suorittavat puhdistuksen Lixivia alcalina. Kun villa sen jälkeen kuivataan, tapahtuu operatio Chemica. Villan öljyäminen on emollitio Chemica. Sen yhteydessä käsitellään kasvi- ja eläinrasvojen sopivaisuutta villan rasva-aineiksi. Neljännessä pykälässä selostetaan englantilaisia lakeja villakankaiden laaduista ja painoista. Viides pykälä selostaa loimien liimausta. Kuudes pykälä selostaa erilaisia kankaita, antaa ohjeita lammasrotujen ja villojen jalostuksesta sekä lajittelusta vieläpä muistakin huomattavista seikoista kehruussa, kutomisessa ja värjäyksessä. Seitsemäs pykälä kertoo villain sekoittamisesta ja kuosikankaista. Kahdeksas pykälä tekee selkoa vuohien ja kamelian villoista vieläpä erikoisista kangaslaaduista, joita valmistettiin Brabantissa ja Engelannissa. Näistä mainittavia olivat Gobelinit ja Brysselin tuotteet. Yhdeksäs eli viimeinen pykälä selostaa villakankaiden vanutusta ja sen ajan käsityskantaa vanutussavesta, joka oli vain hienoa savea (argilla) tai aikalisia maalajeja terrae alcalinae, sillä niiden alkali on kankaan rasvojen kanssa n. s. materia soponacea.


Kauko V. Laine: Parkitusaineteollisuudesta Argentiinassa.

Teknillinen aikakauslehti 7-8, 1925

Etelä-Amerikan suuri tasavalta, Argentiina, on koko mantereen metsärikkaimpia maita. Sen 300 miljoonan hehtaarin pinta-alasta on n. 65 miljoonaa metsämaata, jolla kasvaa osittain mitä arvokkaimpia puulajeja. Tällainen on myöskin quebracho-puu, joka muodostaa raaka-aineen kukoistavalle parkitusaineteollisuudelle, n. s. quebracho-ekstraktin valmistukselle. Argentiina onkin sen päävalmistusmaa, josta sitä Buenos Airesin sataman kautta lähetetään vahaavissa määrin maailman tärkeimpiin kauppapaikkoihin. Tämä parkitusaine on saanut nykyaikaisessa nahkateollisuudessa laajan käytön ja on se meillä Suomessakin aivan yleinen.

Quebracho-puun (Quebracho Colorado) parkitsevat ominaisuudet huomattiin vasta yhdeksännentoista vuosisadan keskipaikkeilla. Parisin näyttelyssä 1855 ja Filadelfiassa 1873 herätti Paraguayn lähettämä näytekokoelma suurempaa huomiota. Viimemainittuna vuonna sai pari tehtailijaa Havressa patentin ekstraktin valmistukselle 15 vuodeksi ja 1878 ryhtyi Harteneck Saksassa tutustuttamaan sen käyttöön, mutta se ei saavuttanut kuitenkaan suurempaa menestystä. Vasta 1889 quebracho tuli se yleisemmin tunnetuksi Parisin näyttelyn jälkeen, jolloin varsinkin toiminimi Schnchardt teki voimakasta propagandaa sen hyväksi.

Alussa, kuten osittain vielä nytkin, tuotiin quebracho 3—4 m pitkinä pölkkyinä n. k. "rollizos" Eurooppaan ja Pohj.-Amerikaan, kunnes Harteneck ja hamburgilainen ekstraktitehtailija Renner perustivat v. 1902 yhtiön nimeltä "La Forestal del Chaco", joka rakensi useampia tehtaita Argentiinaan. Tällä yhtiöllä oli vuonna 1920 maa-alaa n. 20,000 neliökilometriä ja se valmistineljässä tehtaassaan n. 50,000 tonnia ekstraktia vuosittain; sitäpaitsi oh Argentiinassa ja Paraquassa 11 muuta tehdasta, joiden yhteinen vuosituotanto oli lähes yhtäsuuri. Vuonna 1922 oli Argentiinan quebrachoekstraktin vienti noussut n. 125,000 tonniin, vastaten arvoltaan n. 420 milj. Smk.

Quebracho on komea, 8—15 m, toisinaan jopa 20—25 m korkea puu, jonka rungon paksuus vaihtelee 1—1,5 m. Omin.p., on 1.12—1.39- Ekstraktiteollisuudessa käytetään raaka-aineena terveen puun runkoa ja paksuimpia oksia. Puussa ei saa olla kuivumisen eikä mädän vikaa, sillä sellainen puu on parkitusaineista köyhää. Puiden kaatamisen suorittavat kulloinkin määrätyllä alueella tehtaan puolesta erikoiset urakoitsijat, jotka pitävät huolen aina riittävästä raaka-aineesta ja kaadetaan niitä ympäri vuoden. Raskaat ja usein hyvinkin suuret puunrungot kuljetetaan rautateiden varsille omituisilla quebrachoseudrulle tyypillisillä ajoneuvoilla, joihin voidaan kuormata jopa kahdenkin tonnin painoja. Siellä ne punnitaan, merkitään kunkin urakoitsijan merkillä ja lähetetään tehtaalle tavallisesti decauville-mallisia ratoja myöden.

Puut hienonnetaan 10 m pitkissä kartiohienontajissa, jotka kartioiden kohdalta ovat 2 m leveät. Niiden kierrosluku on 350—400 minuutissa ja tarvitsevat 25—30 hv. Työkyky tunnissa on n. 1,5—2 tonnia ja toimivat ne huomattavasti taloudellisemmin kuin aikaisemmin käytetyt hitaammin pjmrivät hienontajat. Saatu rouhe joutuu koneesta spiraalikuljetuslaitteen kautta elevaattorille, joka nostaa sen tehtaan ylimpään kerrokseen. Siellä se seulotaan, suuremmat kappaleet joutuvat desintegraattoriin, ja tarpeeksi hieno rouhe putoo säiliöihin.

*) Eitner-Vignon "La Tannerie" 1902, siv 250.

**) Paessler "Collegium" 1913, siv. 110.
Säiliöiden pohjassa on tyhjennysaukkoja, vastaten kukin niiden alla olevaa tavallisesti 8-12 uuttajaa, tilavuudeltaan tav. 4800 litraa. Ne ovat kuparista tehtyjä, samoinkuin tulo- ja menoputketkin, ja varustetut varoventtiileillä, lämpömittareilla, korkeuslasilla, näytteenottohanalla y. m. tarvittavilla kojeilla. Uuttajat jätetään n. puolen metrin korkeudelta tyhjiksi ja yläosasta johdetaan vuorotellen kuumaa vettä ja höyryä, kunnes lämpö kohoo 90°C ja paine 2 ilmakehään. Lämpömäärän nousu kohottaa tanniinitulosta määrättyyn rajaan saakka. 60—70°C saadaan keskimäärin n. 17.8% tannniinia, 70—80°C n. 19,1% ja 80—90° C. n. 21,7%, mutta 90-100°C enää 19,5 %. Jos keittäminen kestää kauan, liukenee osa muuten liukenemattomia parkituskyvyttömiä aineita, alentaen siten ekstraktin arvoa. Samoin saadaan korkeammassa paineessa tanniniköyhempää ekstraktia, joka sisältää enemmän hydrolysituloksia kuin avonaisessa astiassa tai pienemmässä paineessa uutettu. Ouebrachon tannini on kuitenkin siksi pysyvä, että kahden ilmakehän paine ei sitä hajoita, mutta vaikealiukoisemmatkin osat menevät siinä liuokseen. Eitnerin mukaan* on kahden ilmakehän paine edullisin käyttää, joskin Paessler** puolustaa neljän ilmakehän paineen käyttöä perustaen kokeissa saatuihin seuraaviin tuloksiin.

Paine ilmakehissä 1 | 2 | 3 | 4 | 5
Vastaavat lämpömäärät C. 100 | 121 | 131 | 144 | 159
Tanniinitulos % 22,7 | 23,1 | 23,8 | 24,3 | 21,1
Parkitusky vyttömi ä aineita % 3,7 | 3,9 | 4,2 | 6,5 | 13,1
Pinkoisin aineita yhteensä % 26,4 | 27,0 | 28,0 | 30,8 | 34,2
Sokeriaineita % 0,3 | 0,2 | 0,4 | 0,7 | 2,9
Glukosia 0,2 | 0,3 | 0,5 | 1,7 | 6,4

Kussakin tapauksessa kesti ekstrahoiminen 1 tunnin.

Haitallisena ominaisuutena on mainittava, että lämpömäärän kohotessa tummenee ekstrakti, kuten myös ajan vaikutuksesta, vaikka ekstrakti säilytetään pimeässäkin.

Ekstraktin kokoomus kärsii siis ekstraktion tapahtuessa korkeammassa lämpömäärässä, joskin juuri tämän vaikutuksesta liukenee suurempi määrä ainetta. Ekstrahoitaessa käytettyyn veteen huolineet suolat vaikuttavat suuresti myös tanniinien liukoisuuteen. Eräiden uusimpien tutkimusten mukaan liukenee kokonaista 8 % vähemmän tanniineja veden sisältäessä 0,5 % kalsiumkloridia ja 4,8 % vähemmän veden sisältäessä saman verran magnesiumkarbonaattia.

*** Annalen des chemie, 51, 63, (1844).Quebrachoekstraktin tanniiniaineista on osa kylmään veteen liukenevaa. Osa on vaikeampiliukoista ja sisältää m. m. Stähelin ja Hofstetterin mukaan*** flobafeeneiksi nimitettyjä aineita (saks. myös Gerbstoffrote), jotka ovat väriltään tummanpunertavia ja syntyvät lämmön ja paineen vaikutuksesta, siis myös tanniinipitoisia vesiliuoksia keittämällä ja väkevöittämällä.

Edelläesitettyjä ominaisuuksia silmälläpitäen tulee siis, jotta saataisiin paras tulos, käyttää mahdollisimman pientä vesimäärää lämpömäärän ja paineen ollessa edullisimmat. Viimemainituista teimme jo edellä selkoa. Vesimäärän pysyttämiseksi pienenä annetaan saman liuoksen kulkea uuttajasta toiseen viivyttämällä sitä kussakin n. tunnin ajan ja lasketaan sitten 8—12 tunnin kuluttua sarjan viimeisestä aparaatista ulos. Näin monen käsittelyn jälkeen on rouhe melkein vapaa liukoisista parkkialueista sisältäen korkeintaan 0,4 % ja korvataan uudella.

Liuos pumputaan tarkoitukseen sopivilla pumpuilla pyöreisiin saostussammioihin, joissa sen annetaan seista tarpeellisen ajan, muutamissa tehtaissa 4 tuntia, jotta mukana olevat liukenemattomat aineet saostuisivat pohjalle. Sammioita on puolisen tusinaa tai vähemmän sarjassa, suuruudeltaan aina 30,000 litran vetoisiin saakka. Liuos kulkee vuoron perään kussakin, jotta erottaminen olisi mahdollisimman täydellinen. Näihin sammioihin jää kumi, hartsi ja peptiniaineet. Sammioista johdetaan liuos pumppujen avulla edelleen väkevöittäjiin ja on se tällöin 90°Bé. Pohjalle kerääntynyt sakka huuhdellaan pois.

Väkevöittäjinä käytetään useampikertaisia sarja-aparaatteja, usein Kestnerin mallia, samanlaisia kuin sokeriteollisuudessa käytetyt. Ne ovat rakennetut kuparista ja ovat toisinaan pirulla päällystettyjä. Haihdutus tapahtuu niissä alennetussa paineessa. Yläosassa on kondensatiokamari, alaosassa tyhjennysaukko, jota kuitenkin vain käytetään puhdistukseen. Sivussa on tarkastusakkuna, josta voi seurata kiehumista. Sitäpaitsi ovat aparaatit varustetut lämpömittareilla, manometreilla ja näytteenottohanoilla. Sisällä on putkijohto, jossa vesihöyry kiertää. Tavallisesti on lämmityspintana 650—700 kpl. metrin pituisia putkia, läpimitaltaan 0,5 cm. Ensimmäisessä kaksoisaparaatissa nousee liuoksen väkevyys 16—18° Bé, seuraavassa 25—28° Bé ja kestää väkevöittäminen 6—8 tuntia.

Kutakin tällaista paria vastaa vaakumikattila, johon väkevöitty liuos johdetaan saamaan lopullisen konsistenssinsa. Ulkonäöltään ne muistuttavat paljon väkevöittäjiä, mutta on niissä sisällä putkien asettelussa eroa. Väkevöittämiuen vaakutuissa kestää vielä parisen tuntia ja nousee temperatuuri 65°C. Tällöin on ekstrakti puolijähmeätä ja juoksutetaan se kattilan alapäässä olevasta aukosta 50 kilon erissä säkkeihin, joissa se jäähtyessään kovettuu hauraaksi, lasimaiseksi, tummaksi massaksi.

Ekstraktiliuos ei yleensä saostussammioissa täydelleen kirkastu, vaan jää liuokseen vielä melkoinen määrä hartsimaisia aineita, aikaisemmin mainittuja flobafeneja y. m., jotka ovat vaikealiukoisia ja parkitessa kerrostuvat vuodan huokosiin estäen huolineiden tanniinien tunkeutumista sisään ja siten aiheuttaen nahan jäämisen raa’aksi. Ensinnä käytettiin tämän epäkohdan estämiseksi booraksia, joka on kuitenkin, kallista ja pakoitti käyttämään aikalisin liemiä. Lepetit ja Tagliani huomasivat, että alkalisulfiitit muodostavat näiden aineiden kanssa liukoisia yhdistyksiä, kuten ketonit joiden tapaisia flobafenit ovatkin. Rikkidioksidi hajottaa liukenemattomat rautakalsium- y. m. tannaatit, vapauttaen parkkihapon ja hävittäen samalla värin. Rikkihapokkeen, bi- ja hydro-sulfiittien käytölle onkin haettu lukuisia patentteja ja nykyisin käytetään pääasiassa näihin perustuvia menettelyjä. Lämmitetään 25° Bé väkevää vaikealiukoisia osia sisältävää ekstraktiliuosta, johon lisätään 15—25 % natriumbisulfiittia (tai bisulfiitin ja sulfiitin seosta) n. 30° Bé liuoksena n. 100° C, kunnes saadaan haluttu liukenevaisuus. Voidaan myös käyttää pienempää määrää bisulfiittia, mutta silloin on lämmitettävä paineessa.

*) V. Mauno, "Extracto de quebracho" 1914. Väitöskirja, siv. 21.Mainittakoon tässä yhteydessä Meaurion tutkimuksista *), joiden mukaan voitaisiin menestyksellä käyttää vetyä in statu nascendi. Menettelyn aiheuttama tanniinihäviö on mitätön ja täten käsitellyllä ekstraktilla parkitulle nahalle saadaan pehmeä, vaalea väri.

Tunnetuin argentiinalainen ekstraktimerkki on Forestal-yhtiön Kruunu "Corona" (engl. Crown). Englantilaisten saatua sodan aikana täydellisesti käsiinsä ekstraktimarkkinat, ovat nyttemmin saksalaiset uudelleen saaneet jalansijaa ekstraktin valmistajina ja on heidän tärkein merkkinsä "Bestanino" saavuttanut paljon tunnustusta. Tunnettu merkki on myös Rennerin "Ideal". Nämä merkit ovat sulfiitilla käsiteltyjä, kuten edellä on esitetty, ja ovat niin ollen "liukoisia kylmään veteen", kuten kauppatermi kuuluu. Tällaista käsittelyä vailla olevista merkeistä mainittakoon Forestalin "Ordinary " ja Rennerin "Argentina."

Ekstrakteja kansainvälisessä kaupassa myytäessä on tavallisesti hintaperustana parkitsevien aineiden määrä, ja hyvin usein esiintyy erimielisyyksiä sen johdosta, että ostajan ja myyjän teettämät analysit ovat tuloksiltaan erilaisia. Jotta olisi saatu aikaan yhtenäisyyttä ja vältetyksi erimielisyydet, koetettiin aikojen kuluessa eri tavoin päästä yhteisiin sopimuksiin analysoimismenetelmistä, mikä erikoisesti kansainvälisen kaupan menestykselle onkin välttämätön ehto. Monissa kongresseissa on tätä kysymystä käsitelty ja useita päätöksiä tehty, ja vähitellen tultu siihen, että on enää vain kaksi analysoimismenetelmää pääasiassa käytännössä, joskaan asian vaikeudesta riippuen ei sittenkään ole vältytty yhtämittaa esiintyvistä erilaisista analysituloksista. Parkitusainemääräykset ovatkin kvantitativisen analytikan vaikeimpia töitä.

Molemmat analysimenettelyt perustuvat vuotapulverin käyttämiseen, ja on niistä n. s. filtratiometodi Euroopan mantereella yleisesti käytännössä. Se onkin vanhempi niistä, eikä nuorempi n. k. vibratio-menettely ole saavuttanut kansainvälisen konferenssin päätöksestä huolimatta täällä käytäntöä. Sensijaan on se yksinomainen Englannissa ja Yhdysvalloissa. Huomattava on, että sillä saadaan säännöllisesti alempia arvoja kuin edellisellä. Euroopan kauppaa silmälläpitäen tehdään Argentiinassa parkitusanalysit yleensä filtratiomenettelyä käyttämällä.

-Kauko V. Laine.


Rautatavarat: Pussivärit.

Tiedotuksia jäsenkaupoille 4, 28.1.1928

Olemme saaneet tietää, että Syrénin Värjäämö, Teuva, on lähettänyt jäsenosuuskaupoillemme kirjeitä, jotka ovat hyvin häikäilemätöntä ja omavaltaista reklaamia, samalla kun niissä voimakkaasti halvennetaan OTK:n myymiä Heitmanin värejä.

Mainitsemme selitykseksi, että olemme jo pitemmän aikaa pitäneet kaupan Syrenin Värjäämön pussivärejä omiemme ohella, etupäässä niiden kotimaisuuden vuoksi, eikä siis tämän värjäämön kanssa ole äskettäin sopimusta syntynyt, kuten kirjeessä selitetään. Lisäksi mainitaan siinä, että OTK muka siirtyisi ennen pitkää yksinomaan tämän värjäämön tuotteiden myyntiin. Mitään tällaista siirtymis-sopimusta ei ole tehty eikä siihen ole aihettakaan.


Metsän leimaus myyntiä varten punamullalla.

Tapio 11, 1918

Kirj. metsänhoitaja Jari Lindfors.

Niinä aikoina, jolloin puutavaran hinnat ja siis myöskin pystymetsän hinnat ovat olleet laskemaan päin, on usein sanomalehdissä huomannut pikku-uutisia, joissa mainitaan, että se ja se myytäväksi tarjottu leimikko on huonon hintatarjouksen takia jäänyt myymättä. Metsänomistaja on kai useimmassa tapauksessa huoannut ja valittanut odotetun rahatulon poisjäämistä sekä päättänyt odottaa parempia aikoja, ja niinollen leimattu metsä on saanut kasvaa edelleen, ehkä montakin vuotta. Useimmissa tapauksissa on leimattujen puitten joukossa ollut kuusia, monasti ne ehkä muodostavat pääosankin myytäväksi aiotusta metsästä. Muutaman vuoden kuluttua on kai metsänomistajan mielestä parempi aika koettanut, tai on yhä kiihtyvä rahapula pakoittanut hänet jälleen tarjoamaan leimikon myytäväksi. Mutta nyt saa hän monasti paremmasta ajasta huolimatta tehdä sen huomion, että tarjottu hinta ei ollenkaan ole noussut, päinvastoin ehkä laskenut, ja tämä seikka panee miehen miettimään. Silloin hän harvoin tulee ajatelleeksi, että samalla kun hän on parempia aikoja odottanut ja antanut puitten kasvaa, on varsinkin kuusessa myöskin lahosienet leimapilkkoihin käyneet käsiksi, kasvaen niistä ehkä syvällekin puuhun ja turmelemalla käyttökelpoista puuainetta alentaneet sen arvoa. Sillä tavalla siis saa hän nauttia odottamaansa parempien aikojen tuottamaa hinnan kohoamista.

Ja kuitenkin on tämä metsänmyyjä toiminut aivan oikein. Metsää ei pidä myydä huonon hinnan aikana, jollei metsänomistajan rahallinen tilanne sitä välttämättömästi vaadi, vaan on myyntitilaisuus mikäli mahdollista lykättävä, kunnes saa hyvän hinnan metsästään. Mutta yhteen seikkaan nähden on hän toiminut virheellisesti: hän on kirveellä leimauttanut metsänsä ennen myyntiä, olematta ollenkaan selvillä siitä, saako hän sellaisen hinnan, että voi sen heti leimauksen jälkeen myydä. Ja tämä on "päin mäntyä", kun on kysymys kuusesta. Kuusihan, kuten tunnettua, on kovin altis lahoamiselle, kun sitä vaan jolloin tavoin haavoitetaan. Suoritetut tutkimukset ovat osoittaneet, että leimapilkasta alkunsa saanut laho jo muutaman harvan vuoden kuluttua on tunkeutunut siksi syvälle puuhun, että tämän arvo sen kautta tuntuvasti on alentunut. Jos siis kirveellä leimattu kuusimetsä syystä tai toisesta jää myymättä, voi olla varma siitä, että se muutaman vuoden kuluttua alkaa laadultaan huonontua ja kadottaa entisen arvonsa.

Nythän toiselta puolen harvoin voi ajatella järkiperäisesti metsänmyyntiä ilman, että myytävät puut ennen tarjoamista jollain tavalla merkitään, ja koska yllämainitusta syystä ei voi kirvestä käyttää, on saatava joku toinen merkintätapa sijalle.

Tähän soveltuu erinomaisesti punamulta.

Jos on tarpeellista että merkintä pysyy puissa ainoastaan lyhyemmän ajan, voi tähän tarkoitukseen menestyksellä käyttää kuivaa punamulta ja n. k. merkkipussia .

Nahkanen, puuvarrella varustettu pussi täytetään kuivalla punamullalla, joka pussia lyötäessä puunrunkoa vastaan tunkeutuu esille kuvassa näkyvän rautalankaverkon läpi, jättäen puuhun selvästi huomattavan punaisen täplän. Tätä merkitsemistapaa käytetään eniten puita lukiessa, mutta voi sitä myöskin käyttää kaadettavaksi tarkoitettuja puita merkittäessä, kunhan ei vaadita merkeiltä suurempaa pysyväisyyttä kuin noin vuoden verran. Jos halutaan saada maali pysymään puissa pitemmän ajan, on käytettävä märkää maalia: punamultaa veteen sekoitettuna ja siihen vielä suolaa lisättynä, ja jos tätä sivellään puun kylkeen kylliksi isona täplänä, pysyy se siinä useitakin vuosia.

Metsänomistaja, joka on tällä tavalla metsänsä leimauttanut, on paljon paremmassa asemassa ostajaan nähden kuin se, joka on leimauksen kirveellä toimittanut. Edellämainittu voi rauhallisesti hyljätä liian alhaiset tarjoukset, kun sitävastoin jälkimäinen aina saa pelätä olevansa pakoitettu myymään metsänsä polkuhinnasta tai jättämään sen seisomaan, lahoamaan ja arvossa alenemaan. Ja voihan ajatella, että ostajakin puolestaan tarjoaa alhaisemman hinnan metsästä, jonka ostaja tietää omistajan olevan pakoitettu myymään huonommastakin hinnasta, välttääkseen puitten turmeltumista.

Kun tällainen maalattu metsä on myyty, on tietysti toimitettava tavallinen leimaus kirveellä kantoleimoineen kaikkineen, joten koko leimaustoiminta siis käy vähän työläämmäksi ja kalliimmaksi. Moni ehkä arvelee, että lisäkustannus on suurempi kuin mainitun menettelytavan tuottama hyöty, mutta niin ei ole asian laita. Kun ottaa huomioon, että pari vuotta vanhat leimauslahot jo voivat alentaa puun arvoa 10 à 20 %,samalla kun punamullalla maalaaminen tuo mukanaan lisäkustannuksia, jotka ovat n. ¼ - ½ % leimikon kantoarvosta, ymmärtää helposti, että tällaisella menettelytavalla on suuret etunsa, jotka varsinkin metsänhintojen laskuaikana tulevat selvästi näkyviin.


K. Fr. Lindman: Ett hem - dess byggande och inredning.

Syd-Österbotten 44, 9.6.1915

Forts. fr. n:o 41.

Byggnadens yttre, det miste ihågkommas, bör helt och hållet bli en följd av det inres ändamålsenliga anordning och sålunda ej omvänt tagas såsom utgångspunkt för rummens läge och fönstrens placering. Ffamför allt få ej fönstren betraktas som nödiga dekorationer på en väggyta eller endast där anbringas för att fylla en tom vägg eller framkalla "symmetri". Hela väggytor med enstaka fönster är mycket mer välgörande för ögat just på grund av kontrasten mellan det genombrutna partiet, fönstret, och den lugna, fasta väggen, än flere fönster med små väggstumpar emellan sig. Detta senare framkallar, förutom obehaget, som härigenom lätt bibringas rummens inre, gärna en glasaktig, skör och innehållslös effekt av byggnaden. Härvidlag, som i allt, då det gäller träbyggna der, ha vi mycket att lära av våra gamla, ännu här och där bevarade, timrade hus. De släppa måhända in väl sparsamt med dager, men vi återigen gå i våra trähus till väga, som vore vi glasmästare alls. Undvikas må också alla extra utsmyckningar och dekorationstillägg ala pappersblommor. Släta, raka eller förståndigt böjda bräder, halat så breda som möjligt, till dörr- och fönsteromfattningar samt knutfoder. På en och samma byggnad bör man anbringa antingen helt och hållet liggande eller också helt och hållet stående bräder. Som takresning användes med största fördel gaveltak, d. v. s. hela gavlar åt två varandra motsvarande sidor, och takfallen över de två andra. Konstruktionen är ändamålsenlig för vindsrum samt både praktisk och ekonomisk genom att man slipper bryta taket med takkupor utan detta kan täckas helt. Tegel på underlag av bräder och papp bör härvid helst användas. Ett material, som med orätt kommit till korta vid taktäckning å låga byggnader, är torv, vilket om vintern behåller snön och är synnerligen värmebesparande och om sommaren ej hettar. De minsta av här nämnda byggnadstyper lämpa sig gott för torvtäckning. Det lägges så, att över takstolarnas brädpanel fästes ett dubbelt eller helst tredubbelt lag av näver eller tjärad filt, häröver lägges ett torv lager med gräset nedåt och så häröver ytterligare ett torvlager med gräset uppåt, och täckningen är färdig.

Byggnadens färg är av stor betydelse för den värkan ett hus gör, större än man egentligen är van vid att tro. En god byggnad kan således alldeles fördärvas genom en olycklig färg, medan åter ett utpräglat missfoster av formfulhet ganska fullständigt kan oskadliggöras genom en klokt avvägd färgöversköljning. Vi ha åter inga visare rådgivare att följa i denna ömtåliga fråga än våra gamla träbyggnader och timmer hus. De äro antingen gråa av år (vilken grånad infinner sig å det färska virket redan efter ett par vintrar) och då med vita fönsterspreussvärk, eller och äro de rödfärgade och även då med vita, spreussar och foder. Båda typerna äro goda modeller för färgbehandlingen. Är du säker på att du behöver något annat, så minns att du måste taga hänsyn till omgivningen, att våra gamla gärdesgårdar äro vackra i färg, att du kan taga vilken färg som hälst i väggytorna om du är säker på att du har gott färgsinne, en sällsynt gåva, och du sålunda förstår att däremot å vindbräder och foder etc. anbringa den rätta kontrastfärgen.

I samtliga här återgivna byggnadstyper har beräknats, att källaren anlägges utom byggnaden, och endast i de fall, då terrängens lutning är tillräckligt stark för tillträde utifrån, lägges källaren inom byggnadsgrunden. Likaledes är det avgjort, förmånligt och hälsosammast att bibehålla vårt gamla system på landet med fristående, rymliga och ljusa avträden. Den olyckliga stadsmetoden med instängda burar för detta ändamål mitt bland boningsrummen bör absolut undvikas.

Några regler för den invändiga behandlingen av väggar och tak böra ihågkommas. Håll det hela ljust! Det behövs för våra långa vintrar. Håll allt väggfast trä, d. v. s. panel, dörrar, foder och fönster i en och samma klara färg, t. ex. vitt, gult, gulbrunt eller rött etc. och välj däremot en färgen passande lugn tapet med klart och helst litet mönster. Om tapeten är given och rummets trä skall målas så stäm färgen å träet så, att det på ett gott sätt bryter mot tapeten. Vitmena taken. Ett eftersträvansvärt sätt för väggarnas beklädande är att helt och hållet inpanela dem med liggande spontade bräder, eller att löst behänga dem med vävnader, vilka då lätt kunna nedtagas för vädring. Det tilltagande intresset för vävnad i hemmet gör det möjligt att få se detta gamla goda sätt åter upplivat, och papperstapetenr; välde minskat.

Möbleringen återstår. Den är en viktig sak, men kan här endast med några ord beröras. Vackra möbler behöva ingalunda varadyra. Liksom dyra möbler långt ifrån äro liktydiga med vackra möbler. Omtänksamhet för rummets helhetsverkan, liksom omsorg och ändamålsenlighet i urvalet av var särskild möbel är däremot en huvudsak. Bekvämligheten och behovet ensamt bestämmer en enkel möbels form. All tabriksutsirning, all grannlåt, allt påklistrat bjäfs (à la våra marknadsbirongar) må undvikas som pesten det är till för att dölja ett dåligt hantverk och är gjort för att tillfredsställa en dålig smak. Med dessa synpunkter kan du lugnt börja välja. Det blir endast svårt att finna. Med tålamod, som är det första du bör vinnlägga dig om, då du startar ett hem, kan du dock gallra vad du behöver. Snickare på landet göra ofta både gott, smakfullt och billigt, blott de få lämpliga modeller och anvisningar.

Med avseende på färgen å möblerna är det alltid ett betryggande sätt att köpa omålade möbler och att så måla möbeln i samma färg som rummets fasta träinredning eller i en färg som lämpligt bryter häremot. Du vinner härmed en bestämdhet och ett lugn i rummets totalfärg, som du alltid kan utgå ifrån.

Innan du lägger dig till med rumsprydnader såsom tavlor, vaser etc, så se till att det verkligt nyttiga, det du verkligen brukar och dagligen begagnar är ändamålsenligt och smakfullt. Glöm icke att det vackra ligger lika mycket i det fulländat ändamålsenliga som i det enbart för behag tillblivna. Ordentliga gedigna husgeråd, gott, enkelt, förståndigt färgat och format porslin, bastanta, rymliga tvättdon, enkla och släta men hållbara och välgjorda lampoi och ljusstakar, knivar och gafflar, skedar, skrivdon etc. är vad du främst skall vinnlägga dig om, och du skall därvid finna hur svårt det är att vid uppköp slippa fuskgrannlåt och bjäfs. Men ditt öga uppfostras under detta urval och den långa tid, under vilken du sedermera skall umgås med alla dessa ting, är väl värd denna jämförelsevis korta möda.


Då byggnaden sålunda en gång står färdig, in- som utvändigt, återstår det att bädda in den omsorgsfullt och fast med den övriga delen av jordområdet, att av detta draga den största möjliga behållning, nytta och glädje och att odla täppan med fruktträd, bärbuskar och nyttiga örter för husets behov. Först med trädgården får det lilla området sin fulla avslutning och din byggnad sin vackraste inramning.

- K. Fr. Lindman.


Printing colors on textile fabrics.

Scientific American 18, 14.1.1854

F. A. Gatty, of Accrington, Lancaster, Eng., patentee. Milk of lime is about 1.10 specific gravity, is saturated with a stream of chlorine gas, whereby a solution containing chloride of calcium is obtained; 600 lbs. of alum are then dissolved in 200 gallons of water, and to this 100 gallons of the above chloride mixture is added, forming thereby chlorate and hydrochlorate of alumina in solution, and the sulphate of lime as a precipitate. The latter is separated by filtration or decantation. This solution is employed as an improved mordant, and is used the ordinary manner in the preparation of colors. This may be useful mordant for bark greens - as a substitute for aluminous pyroligneous acid; also in place of the common red liquor, and it may be a good mordant for madder colors, in place of the common mordant, which is made by mixing a solution of soda or the acetate of lead with alum.


Recent Foreign Inventions. Tanning.

Scientific American 18, 14.1.1854

Stephen Garrett, of Surrey, Eng., patentee. The skins or hides are secured on a frame, which is made to be raised and lowered in the tan vats. This mechanical action is kept up until the hides or skins are fully tanned.


Syrenin värjäämö Teuvalla.

Suomen Sosialidemokraatti 315, 17.11.1928

Tampereen Kotiteellisuusnäyttelyssä v. 1922 herättivät huomiota kemiallisella osastolla näytteillä olleiden tuotteiden joukossa teuvalaisen Syrenin Värjäämön värit. Liike oli siihen saakka verraten tuntematon toisten samalla alalla jo kauvan työskennelleiden toiminimien rinnalla. Sitä merkittävämpää on, että nuoren, vastikään perustetun ja vaatimattomissa oloissa toimivan tehtaan tuotteet voittivat helposti kilpailun lajissaan, saaden väreillään I palkinnon ja diploomin, jota kunniaa ei muille suotu. Voimmekin sanoa, että vasta siitä asti on Syrenin Värjäämö tullut laajemmalti tunnetuksi

Syrenin Värjäämö ei ole mikään sotavuosien tuote, hyvien konjunktuurien vallitessa pystyyn pantu tehdaslaitos. Jo kymmeniä vuosia sitten oli samalla paikalla kuin nykyäänkin ja saman suvun hallussa, kangas- ja lankavärjäys- sekä kankaiden silityslaitos, joka kuitenkin on omistajan ja hoitajan kuoltua lakkauttanut suuremmaksi osaksi toimintansa. Vasta kun laitoksen nykyinen toimitusjohtaja Otto Syren, entisen omistajan poika, tultuaan ylioppilaaksi ja suoritettuaan teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä joitakin kemiallisia tutkintoja, otti liikkeen haltuunsa, on se saanut uutta vauhtia ja laajentunut. Tämä tapahtui vuonna 1920. Syren alkoi panna pääpainoa väreille. Siinä tarkoituksessa rakennettiin uusi tehdaslaitos, joka saatiinkin pian siihen kuntoon, että värjäystä uudessa muodossa voitiin suorittaa. Aluksi oli, kuten luonnollistakin, kuitenkin vaikeuksia. Liike oli laajemmissa piireissä tuntematon, eivätkä värituotteet saaneet siten riittävää menekkiä. Sentähden päätti toimitusjohtaja hankkia itselleen entistä perusteellisemmat tiedot värikemiassa. Vuoden 1921 kesän harjoitti Syren sitten opintojaan Saksassa, suorittaen siellä maan viidessä suurimmassa väritehtaassa erittäin kiitettävillä arvolauseilla koelaboratoriokurssit. Palattuaan syksyllä kotimaahan ryhtyi hän uudistuspuuhiin, jotka myös johtivat suotuisiin tuloksiin.

Keväällä 1922 valmistuivat tehtaan uudet kotivärit, jotka alunpitäen herättivät ostajapiirissä mielenkiintoa ja saivat hyvän menekin. Eipä ollutkaan sentähden odottamatonta Tampereen suuressa näyttelyssä samana vuonna saavutettu harvinainen menestys. Pätevien asiantuntijoiden lausuntojen mukaan osoittautuivat Syrenin Värjäämön kotivärit siellä toisia suomalaisia värejä väripitoisemmiksi ja kestävämmäksi. Ensimmäinen kunniasija oli niinmuodoin täysin ansaittu ja siten myös tehtaan tuotteille laajempi menekkimahdollisuus taattu.

Syrenin - eli niinkuin yleisesti kutsutaan, Teuvan kotivärit, ovat tämän onnistuneen tulikokeen jälkeen saaneet yhä suuremman levikin, voidaanpa sanoa niiden nykyään, siis ainoastaan muutamien toimintavuosien kuluttua leviävän Suomen ympäri kireästä kilpailusta huolimatta. Se on todistuksena siitä tunnustuksesta, jonka tehdas tuotteillaan on itselleen uuraan ponnistelun kautta hankkinut. Työ tehtaassa on tarkkaa, mutta suoritus silti nopeaa. Aineet, ennenkuin -niitä ruvetaan käyttämään, tutkitaan sitä varten valmistetussa, tehtaan oheen järjestetyssä kemiallisessa laboratoriossa, josta syystä huonojen värien joutuminen kauppaan käy mahdottomaksi.

Tehtaan johto on toimitusjohtaja Otto Syrenin huolena. Asiaan innostuneena, alaan perehtyneenä ja toimintatarmoisena miehenä on hän johtanut yhä laajenevaa liikettään, josta varmaankin vuosien kuluessa johtajansa ja omistajansa voimakkailla ponnistuksilla ja älykkäällä ohjauksella on kehittyvä yhdeksi merkittävimmistä alallaan. Onhan tiettyä, kuinka vähän värikemia on maassamme tunnettu, mutta myöskin toiselta puolelta, kuinka paljon me jokapäiväisessä elämässä olemme väreistä, pääasiallisesti saksalaisista, riippuvaisia. Siksipä värien alalla on maassamme vielä paljon tehtävää. Syrenin Värjäämö, Teuvan kirkonkylässä, työskentelee tämän puutteen poistamiseksi.


Karvojen värjäyksestä

Suomen Teollisuuslehti 8, 15.4.1896

Parafenylendiamiini, jota ensin Ranskassa käytettiin karvojen värjäykseen, antaa niille sysimustan värin. Käytetään 2 % vesiliuvosta, johon on lisätty 1,5 % natriumihydraattia (syöpänatronia), tahi voidaan liuvos natriumihydraalin asemasta tehdä selvästi alkaaliseksi ammoniakilla ja kehittäjänä käytetään neutraliseerattua vetysuperoksiidia. Vaaleammat tahi tummemmat värivivahdukset saadaan syntymään eri-vahvoilla liuvoksilla. Jos käytetään natriumihydraatilla sekoitettua liuvosta, on sitä käyttäessä oltava varovaisia. Värjäystavalle on E. Erdman ottanut patentin. Tämän batentin mukaan voidaan käyttää karvojen, turkiksien, höyhenten y. m. värjäykseen n. k. p-amidofenooleja. Semminkin metyyliä-p-amidofenooli, joka kaupassa tunnetaan rikkihappoisen metoolin nimellä, ja di-amidofenooli, jota kaupassa kutsutaan rikkihappoiseksi amidooliksi. Turkikset kastetaan 200 gr. meetolia. 5 litr, vettä ja 200 sm3 ammoniakkia (25%) tehdyssä seoksessa, pannaan 24 tunniksi ulkoilmaan ja kuivataan. Metooli värjää ruskeaksi, amidooli taasen punaruskeaksi.


Raudan ja teräksen mustaksi polttamisesta.

Suomen Teollisuuslehti 8, 15.4.1896

Takoraudan mustaksi polttamiseen soveltuu parhaiten vanha liinaöljy. Rautaiset esineet lämmitetään hehkuvilla puuhiilillä ja kastetaan öljyyn, sitten pannaan ne uudelleen tuleen öljyisinä ja lämmitetään siksi että öljy on täydellisesti palanut kuiviin. Jos tällöin koko pinta ei ole tullut kiiltäväksi ja tasaisesti mustaksi, sivellään virheelliset kohdat lämmityksen vielä kestäessä uudelleen öljyllä, mihin tarkoitukseen voi käyttää pitkään rautalankaan kiinnitettyä korkkia, pesusientä tahi harjaa. Parhaiten saadaan esineet tasaisesti mustiksi, jos öljy palaa tasaisesti koko pinnalla ja myös sammuu yhdellä haavaa. Kun esine on jäähtynyt, hangataan mustaa pintaa kepeästi pehmeillä, puhtailla ja kuivilla sahajauhoilla. Tätä menettelyä käytetään myös, jos tahdotaan mustata jännekoviksi karaistuja teräsesineitä. Tällöin karaistaan esine öljyssä jäähdyttämällä ja sitten annetaan tasaisesti kuumentamalla siihen tarttuneen öljyn palaa pois, jolloin karastua terästä kuumennetaan niin paljon kuin on tarpeen jotta se tulisi jänne kovaksi. Jos öljy ei pala aivan tasaisesti kuiviin, ei esine tule kunnollisesti karaistuksi, vaan turmeltuu helposti. Jotta työ antaisi ehdottomasti hyviä tuloksia, karaistaan terästä, jos niin on tarvis, vedessä; se tulee täten kovemmaksi kuin öljyssä, sitten kuumennetaan sitä kaksi kertaa peräkkäin öljyssä. Joka kerralla on öljy poltettava pois ehdottoman tasaisesti ja ensi polttamisen päätyttyä kastetaan esine, heti kun öljy sen pinnalla on sammunut, öljyyn, jonka jälkeen se poltetaan uudelleen.

Tinattuja esineitä, kuten lehti- ja kukkakoristeita mustatessa, sivellään öljy polttaessa harjalla (tahi siveltimellä); ja syvempiä kohtia, joihin helposti kokoontuu öljykuonaa ja joita on vaikea puhdistaa, sivellään öljyn palaessa tuon tuostakin harjalla, jotta ei öljykuona pääse kokoontumaan syvennyksiin.

Pieniä n. k. "tukku-esineitä" voi mustaa ankaraa lämpömäärää käyttämättä. Ne kastetaan rautakloriidi-liuvokseen, johon on lisätty hieman suolahappoa. Heti kun esineet ovat peittyneet mustalla kalvolla, otetaan ne pois kylvystä ja huuhdotaan huolellisesti, jonka jälkeen niitä vielä joku aika pidetään kiehuvassa vedessä ja kuivataan vihdoin. Kuivattua voidellaan esineet liinaöljyllä.

Toinen menettelytapa pienempien rautaesineiden mustaamiseksi, jolloin niihin vielä saa syntymään eri värivivahdukset, on seuraava: lievästi lämmitettyjä pieniä metalliesineitä sivellään 70 os. kuparinitraattia ja 30 os. väkiviinaa tehdyllä liuvoksella, sitten ladotaan ne rautalevylle ja lämmitetään. Tällöin muodostuu niihin kuparinitraatin hajautuessa musta kuparioksiidi-kaloo, joka jäähdyttyään raapitaan pois ja on jättänyt rautaan kiinteän harmahtavan värikalvon. Tätä menettelyä useampia kertoja uudistamalla saadaan helposti (syntymään) rautaan kaunis musta väri. Erittäin kauniita vivahduksia saadaan täten kiinteään rautaan, mutta myöskin rautalevy tulee sangen kauniisti värjätyksi, Jos kuparinitraattiliuvoksen asemesta käytetään väkiviinassa liuvotettua mangaaninitraattia, saadaan hyvin kauniita pronssinvärisiä vivahduksia kehittymään. Molempia liuvoksia eri tavalla sekoittamalla saadaan syntymään hyvin vaihtelevia värivivahduksia.


Käytännöllisiä neuvoja ulkoilmaa kestävän kiiltokultauksen valmistamiseen.

Suomen Teollisuuslehti 8, 15.4.1896

Kultaukset, joiden tulee olla ulkoilman vaikutuksen alaisina, tehdään kuten tunnettu melkein yksinomaan himmeiksi, sillä kiilloitetun kultauksen huuhtoo ensimmäinen sadekuuro pois ja n. k. tulella kultaus on kalleutensa johdosta melkein kokonansa hyljätty, paitsi sitä, ettei sitä edes kaikkialla (esim. nykyaikaisiin sinkki-tuuliviireihin) voitaisi käyttää. Galvaaninen eli sähkökultaus taasen ei kullattavien esineiden suuruuden vuoksi (ne ovat useinkin 4 mtr. korkeita) voi tulla käytäntöön.

Käytännölliseksi havaittu ja kaikille aineille soveltuva menettely on seuraava, kultaaja Otto Reutzssh'in keksimä työtapa. Se perustuu pääasiallisesti n. k. öljykiiltokultaukseen, jota käytetään hentoja loistohuonekaluja valmistettaessa, mutta sitä on tietysti tarpeen mukaan muutettu.

Joka tapauksessa on kullattava esine ensin pohjustettava hienoksi jauhetulla öljyyärillä. Kuta karkeampi esineen pinta on, sitä useampia kertoja tulee liinaöljyvernissalla hierottua väriä tasaisesti sivellä siihen. Kuitenkin on huomattava että kunkin sävellyksen tulee olla ehdottomasti kuiva, ennenkuin sivellys uudistetaan. Paremmissa esineissä on öljyväri useampia kertoja hangattava sileäksi, tämän voi tehdä olkitukolla tahi huopakappaleella hienoksi jauhettua hohkakiveä ja vettä käyttämällä. Kun öljypohjustus on saatu tarpeeksi sileäksi, lakeerataan se useampia kertoja parhaalla meripihkalakalla, mutta kunkin sivellyksen täytyy ensin olla aivan kova, s. o. lasikova, ennenkuin lakeeraus uudistetaan. Samoin täytyy myös viimeisen sivellyksen olla aivan kova, ennenkuin ryhdytään huilaamaan. Tätä ennen hangataan vielä liukkaimpia kohtia huovalla ja hirvensarvella sekä kiilloitetaan sitten nahalla.

Kultausöljy, joka, jos se on liian paksua, lievennetään hieman tärpättiöljyllä, sivellään sitten semmoisenaan kovaan lakkakalvoon ja pyyhitään pois 3 kertaa hienolla pumpulilla. Vaikkapa öljy huolellisesti pyyhitäänkin pois, jää sitä sentään niin paljon jälelle, että kultauksen voi suorittaa noin 8—12 tunnin kuluttua.

Kullatessa kostutetaan esine ensin siihen hengittämällä, sitten puristetaan varovasti siihen pantu kulta kiinni sivelemällä sitä kepeästi pehmeällä karvasiveltimellä ja sitten (kun kultaus on suoritettu) kiilloitetaan se hienolla pumpulilla.

Täten saatu kultaus on täydellisesti kiiltävä ja ehdottomasti ulkoilmaa kestävä.

Työn luonnistuminen riippuu yllämainituista valmistavista esitöistä, mutta nämät voivat riippuen aineista ja työ-ajasta olla hyvin vaihtelevia. Perusehtona on aina, että kukin pohjustus ja kukin lakeeraus ovat täydellisesti kovia, ennenkuin seuraava sivellys tehdään. Jos esim. työn tulee valmistua nopeammin kuin tavallisesti, niin saa korkeintaan vähentää pohjustusten ja lakeerausten lukumäärää vähentää, mutta missään tapauksessa ei saa sivellä uutta kerrosta kosteaan tahi märkään kerrokseen. Sillä yhdellä ainoalla pohjustuksella ja yhdellä paksunpuoleisella lakkakalvollakin saa jo kauniin kiillon kultaukseen, jos vaan nämät molemmat sävellykset olivat täysin kuivia. Sitävastoin, jos useita kertoja pohjustetaan ja lakeerataan ilman että kukin sivellys saa kuivaa, tulee kiilto sameaksi ja kattauksen jälkeen muodostuu lakkakalvoon suuria, rumia poimuja. Järkevästi menettelevällä saa siis pienemmillä esitöillä parempia tuloksia aikaan, kuin suurella työvoimalla, jos hätäillään eikä anneta sävellyksen kunnollisesti kuivaa.

Arvattavasti koettanee joku jouduttaa kuivamista sikkatiivilla. Tällöin on paras käyttää pohjustukseenkin liinaöljyvernissan asemasta kultausöljyä, sillä sikkatiivi huonontaa värin laatua. Ylipäänsä ei tule lakkaan koskaan lisätä sikkatiivia, sillä täten turmeltuu lakka ja rypistyy kokoon kultauksen jälkeen.

Sitäpaitse on huomattava, että sinkkiesineitä, kuten tuuliviirejä, torninhuippuja j. n. e. ei tule pohjustaa mönjällä (lyijyoksiidilla) vaan sinkkivalkoisella, sillä sinkillä on jotenkin suuri (affiteettikyky) taipumus yhdistyä mönjävärin öljyn kanssa, joten sideaine aikaa myöden turmeltuu, minkä haitan voi välttää käyttämällä sinkkivalkoista. Rautaa pohjustetaan sentään aina mönjällä.

Jos tavallisen lehtikullan asemasta käytetään n. k. "kaksinaiskultaa (doublé), joka kaupassa on tunnettu myös Brüsselin-kullan nimellä, niin vetää sillä suoritettu kiiltokaitaus vertoja parhaallekin tulikultaukselle, ei ainoastaan kauneutensa vaan myös kestäväisyytensä puolesta.


Improvements in the arts and sciences (väriä koskevat kohdat)

Scientific American 1, 2.1.1864

There exists in England a Society for the encouragement of the Arts and Sciences, which numbers among he members many of the best and most talented persons in the United Kingdom. Prince Albert, when living, took an active part in the proceedings of this institution and aided its objects by every means in his power. Whether it was the comfort of the working-classes which engrossed his mind, or whether the perfection of some rare and beautiful work of art, in tended to give pleasure to more cultivated intellects, his energies, time and money, were equally interested and devoted to the fullest accomplishment of the duty in hand.

In pursuance of its object to encourage the arts and render Great Britain first in all that pertains to civilization, the Society offered premiums varying in ammount from $500 to $100 for the best inventions or discoveries to the arts and sciences. They also publish lists of certain substances, articles, fabrics, instruments, machines, colors, processes, &c., &c., in daily use, which are to be the subjects of special premiums. For some improvements medals are offered, which it is supposed bear a high value; not so much, perhaps, for their intrinsic worth as for the honor conferred by them upon the recipient. We transfer to our columns a number of the subjects for which prices are offered, not with the idea of inducing competition among our countrymen for the possession of the premiums, as that is not permitted, we believe, by the Society; but mainly with the object of placing before our readers, in pursuance of the design of the Scientific American, the latest and most pressing wants of the age we live in:


Pigments. — For an account of the various pigments wool in the Fine Arts, with suggestions for the introduction of new and improved substance.


Rollers for Calico Printing. — For any important improvements for facilitating the production and economising the coat of engraving rollers for printing calicoes and other fabrics.

Doctors for Calico Printing. — For the best material for, and form of "doctors" for calico printing machines, which shall obviate the several objections to those now in use.

Aniline Colors. — For a means of fixing upon cotton and other fabrics all the ordinary aniline colors, so that the dyed fabric will effectually resist the action of soap and water, or cold dilute alkalies.

Naphthaline. — For a process for converting the naphthaline of gas works into alizarin° or madder-red.

Turkey Red. — For an essay, with the results of experiments, on the manufacture of Adrianople red.

New Scarlet Dye. — For the production of a scarlet dye for cotton.

Murexide Red. — For rendering murexide red more permanent, when exposed to the atmosphere and sulphurous vapor.

Bleaching wool. — For an account of any important improvements In the bleaching of wool.

Lakes for Carriages. — For the production of cheap purple and yellow lakes, of good quality, suitable for carriage builder, &c., and not liable to fade or change color.

Mordants. — For a treatise on the mordants employed in the dyeing of cotton, wool and silk.

New Green Dye. — For an account of the "green dye from Malda," as shown in the Indian department at the International Exhibition of 1862, including original researches, giving methods of fixing the same upon cotton and other fibers and yarns.

Green without Arsenic. — For the manufacture of a brilliant green color, not containing arsenic, copper, or other poisonous materials.

Chlorophyll. — For the manufacture of chlorophyll from grasses, suitable for dyeing silk and other fabrics of a green color.

Green Dyes. — For the manufacture of green dyes from coal or wood tar.

Ultramarine. — For an artificial ultramarine, not liable to alteration when thickened with albumen and fixed by steam.

Colors for Dyeing, &c. — For the discovery of oxy-naphthallc acid, a preparation of chloroxy-naplithallc acid, or for a treatise on the application of Laurent's colors to dyeing and calico printing.

Trade On Foreign Dye Stuffs. — For an essay on the influence of the Aniline series of colors upon the trade and commerce in foreign dye stuffs.

Thickening Colors. — For the introduction of any substance the use of which will essentially economise the cost of thickening the colors and sizes used in dyeing and dressing fabric.

Substitute for Egg Albumen. — For a thoroughly decolorixed blood albumen, or any economic and efficient substitute for egg albumen for calico printing.

Use for Yolk of Eggs. — For a new, large and economic use for the yolks of egg, with particulars of the mode of preparation and preservation.

Uses of Seateeed. — For the extraction from seaweed of any substance or preparation capable of extensive application as a dye, drug, thickening, tanning agent, or any other generally useful product.

Clays. — For an account of the male of occurrence, and of the uses of Cornish, Devonshire and Dorsetshire clays, and the quantities annually worked.


Dressing and Dyeing Skins. — For an account of the materials and methods at present employed in preparing and drawing siting, and the cetera and treatments to which they are submitted in dyeing.

Dyeing and Dressing Leather. — For improvements in the method of dyeing or dressing Morocco or calf leather, in such manner as to prevent the surface from cracking in working, and to render it more lit to receive the gilding required in ornamenting books, furniture and other articles.


Color for Japanned Surfaces. — For the preparation of any color, applicable to the Japanned surfaces of papier mach, that shall be free from the brightness (or glare) of the varnished colors now used, but possess the same degree of hardness and durability.

Color for Slate. — For the preparation of light color, to be used in enameling or Japanning slate, which will stand the action of the heat from the fire without substitute for the expensive copper rolls now used in paper machines; a firm surface, not easily damaged by indentation, and not liable to oxidation, is essential.


Paper-Hangings Colored in the Pulp. — For the manufacture of papers from colored pulp, bearing upon them designs, either colored or white, discharged after the manner of calico printing.


Red Oil. — For the solidification of oil by nitrous compounds, without the formation of red oil, or for the removal of the red oily body without injury to, or softening the solidified fat.


Colored Starches. — For the production of a series of colored starches, which can bo applied to articles of dress, such as lace, he without injuring or ataining the fabric, but at the same time give to them the required tints, and thus render them in harmony with other portions of dress.



Myönnettyjä patentteja. N:o 9964. 8 m. Insinööri Carl Henrik Michelson, Helsinki; tapa käyttää sulfiittiselluloosajätelipeää värjäysaineena.

Suomen patenttirekisteri 4, 1924

Marraskuun 15 p:ltä 1922.
Tapa käyttää sulfiittijätelipeää siitä tunnettu, että eläimellinen kuitu tahi tuotteista valmistettu tästä kuidusta värjätään yksistään sulfiittisetlulosajätelipeällä sellaisenaan tahi vähemmän tahi enemmän haihdutetulla lipeällä, sekä jätelipeällä johon on lisätty eri kemikalioita sekä suorittamalla värjäys värjättävän aineen edeltä tahi jälkeen, käsittetyllä eri kemikalioilla.
2) Vaatimuksen 1) tapaisen muuttelu siitä tunnettu, että värjäys kombineerataan eri väriaineilla.
3) Tapa valmistaa kiinteätä väriainetta sulfiitticellulosajätelipeästä patenttivaatimuksissa
1) la 2) mainitun värjäyksen suorittamista varten siitä tunnettu, että jätelipeä haihdutetaan siksi kunnes se jäähdyttäessä muodostaa kiinteän, massan joka sitten tarpeen vaatiessa liuotetaan esiin, veteen halutun väkeväksi värihauteeksi.


Encaustic tiles.

Manufacturer and builder 6, 1869

Who has forgotten the old Dutch glazed porcelain tiles with which the hearths of a previous generation were so quaintly and yet so neatly paved? They have passed away with their equally quaint owners, and have given plsce to materials which, in many cases, have few of their good qualities. Of late years, however, a new form of floor-tile has been introduced, which bids fair to come into very extensive use. Already they may be seen forming the floors of halls, libraries, dining-rooms, conservatories, etc., and in some of our public buildings they have been used quite extensively. Thus, in the Capitol at Washin-ton, the floors of the extension are laid with them, and both the ceiling and floors of the covered part of the terrace in the New-York Central Park are formed of these tiles. In their favor they have durability, cleanliness, and fine appearance to recommend them. As yet we believe, they are not made in this country, but are manufactured by Messrs. Minto & Co., of Staffordshire, England, and are extensively imported by Messrs. Miller & Coates. of 279 Pearl street, in this city. They are of two kinds, encaustic, or inlaid, and plain. The plain tiles are of various sizes, the largest being squares of six by six inch., and octagons of nearly six and a quarter inch.. They are of two thickness, half inch and one inch, the former of which is strong enough for all floors excepting those of warehouses, etc. The usual colors are buff, red, black, drab, chocolate, blue, and white; and the shapes are squares, octagons, hexagons and their divisions; so that infinite changes may bo made in the patterns. Each tile is of one color, which extends entirely through.

The inlaid tiles are one inch thick, and, excepting some borders, nearly all are six by six inches. They are made by filling indentations in the unburnt the with the desired colors, and burning the whole together. Thus the figures are not merely painted on the surface, like those of the tiles of continental Europe, but are inlaid to a certain depth in the body of the tile. There is great variety in the patterns, and the colors are buff, blue, white, red, pink, green, chocolate, black, etc.


Krominahan värjäys. (Jatk.)

Suomen nahkurilehti 3, 1920

Happojen poistaminen krominahasta.

Riippumatta siitä, mitä krominahan valmistusmenetelmää käytetään — samoinkuin yksin- ja kaksinkertaista liotus-menetelmää käytettäessä nahkaan jää melkein aina vapaita happoja, joita tavallisesti ei voida poistaa pelkällä vedessä huuhtomisella.

Paras ja käytännöllisin keino, joka hankaluuksitta pikemmin kuin mikään muu johtaa päämäärään, on happojen poistaminen nahoista boraksin avulla. Käytettävän boraksin määrä riippuu happojen määrästä. On otettava huomioon, että boraksia käytetään ainoastaan semmoinen määrä, että nahka osottaa aivan heikkoa happamen reaktionia, jolloin liotus on pikemmin hapan kuin alkaalinen. Tavallisesti otetaan 1—2 % boraksia valssatun nahan painosta. Sangen harvoin tarvitaan enemmän.

Tämän jälkeen nahkoja huuhdotaan ½%:sta—- l:een tuntia n. 30 C. lämpösessä juoksevassa vedessä, jolloin boraksia liukenee senverran veteen, että nahkaa voidaan ruveta venyttämään. Vanuttaminen kestää noin ½:sta—¾:aan tuntia, veden lämmön ollessa noin 25—30 C. Onnistuneen happojen poistamisen jälkeen on hyvä uudestaan huuhtoa nahka 50 C. lämpöisessä vedessä ja siten samalla saattaa sen rasva lämpimäksi värjäystä varten.

Jos nahasta poistetaan hapot puutteellisesti, mikä seikka voidaan huomata siitä, että sininen lakmuspaperi, jota pidetään nahan leikkauspinnalla, muuttuu selvästi punaiseksi, niin siitä saattaa syntyä monia epäkohtia, varsinkin sellaisia, että nahka ottaa huonosti vastaan rasvaemulsionin ja värjäysainekin imeytyy ainoastaan nahan pintaan; samoin ei voi mennä takuuseen siitäkään etteivät muutamat väriaineet häviä nahkoja huuhtoessa ja sitäpaitsi huonosti hapoista poistetuilla nahoilla on taipumus kuplaamiseen.

Krominahan rasvaus.

Krominahkaa tavallisesti rasvataan rasvaemulsionilla, joka pääasiallisesti sisältää sorkkaöljyä, saippuaa ja munankeltuaista. Sorkkaöljy ei saa sisältää kovia rasvoja, jotka erotturvat kylmyyden vaikutuksesta sekä voivat aiheuttaa kuplauksen. Samoin saippuakaan ei saa sisältää kovia rasvahappoja. Tavallisesti hieno emulsioni sisältää jonkun määrän alkalisesti vaikuttavaa suolaa (boraksia); samoin jos on aikomus tehdä nahasta erityisen pehmeä, lisätään emulsioniin risiiniöljyä, turkinpunaöljyä tai risiiniöljysaippuaa.

Melkein kaikkiin tapauksiin sopivaa rasvaemulsionia voidaan valmistaa seuraavalla tavalla:
3 kg. marseille-saippuaa
20 lit. vettä
100 gr. boraksia
2 kg. sorkkaöljyä eli hyvää traania
1 kg. munankeltuaista eli hyvää degrasta
Tämä määrä käytettävä 100 kiloon valssattua nahkaa. Rasvaaminen toimitetaan joko värjäyksen aikana, taikka sitä ennen taikka sen jälkeen, riippuen värjäysmenetelmästä.

Myöhemmin esitämme rasvausmenetelmän yksityiskohtaisemmin jokaista eri tapausta varten.



Restoring White Flannel.

Manufacturer and builder 9, 1870

To restore the original appearance of white flannel which has turned yellowish by lying for a long time or by wear, soak for an hour in a weak solution of bisulphite of soda, then add a little dilute muriatic acid, stir well and cover the vessel for twenty minutes. After this, take the flannel out, rinse in plenty of soft water, and dry in the sun. The flannel will be purely white.



Suomen maanviljelys 4, 1915

Rokkeniitti on uusi väriaine, jota käsitellään kuten tavallista liimaväriä. Sitä käytetään sekä uiko- että sisämaalauksiin ja voidaan sillä maalata paperia, puuta, kiveä, rappausta y. m. sekä asfalttia ja sementtiä ilman edellä käypää eristämistä, myöskin raudan maalaukseen se on sopivaa jos pinta ensiksi voidellaan vernissalla; rokkeniiti nimittäin ei estä ruostumista. — Tämä väriaine on tulen kestävää. Sen käyttö on 50—70 % halvempaa kuin öljymaalin käyttö. Muissakin suhteissa sillä on hyviä ominaisuuksia. Rokkeniitia valmistaa Åströmin teknillinen tehdas Turussa.


Värjätyn kahvin maahantuonti.

Suomen keskuskauppakamarin tiedonantoja 11, 15.6.1921

Keskuskauppakamarin päätettyä viimeksi pidetyssä yleisessä kevätkokouksessa Turun kauppakamarin esityksen johdosta antaa valmistusvaliokunnan tehtäväksi ryhtyä toimiin, jotta mikäli mahdollista ehkäistäisiin värjätyn kahvin maahantuonti, päätettiin antaa toimiston tehtäväksi laatia ja antaa Valtioneuvostolle esitys, että tulli värjätystä kahvista määrättäisiin siinä määrin korkeammaksi kuin muusta kaluista suoritettava tulli, että värjätyn kahvin tuonti sen kautta tulisi taloudellisesti epäedullisemmaksi ja vaikeammaksi.


Useful Recipes for the Home and Shop. Mixing Different Colors. A good kalsomine. Varnish for white woods. Black varnish for iron.

Manufacturer and builder 9, 1876

Mixing Different Colors.
— The following recipes will enable the painter to mix many shades or tints that he may require:

Cream Color. — This is a mixture of chrome yellow, the best Venetian red, and white lead.

Pearl Grey. — White lead, with equal portions of Prussian blue and lampblack. The blue must be used very cautiously, as it it a powerful color.

Fawn Color. — Burnt sienna, ground very fine, mixed with white lead.

Buff. — This is a mixture of pale chrome yellow and white lead, tinged with a little Venetian red.

Straw. — A mixture of pale chrome yellow and white lead.

Drab. — Raw or burnt umber and white lead, with a little Venetian red.

A good kalsomine.
-Take 4 pounds of Paris white, put it in a pail, cover with cold water, and let it stand over night; put into a tin kettle a handful of glue and cover with cold water; in the morning get the glue on the stove, add enough warm water to make a quart, and stir until dissolved, then add the glue to the Paris white, stir well and pour in enough warm water to make a pail three-quarters full; then add bluing, a little at a time, and stir well until it is slightly bluish. Use a good brush; go over one place on the wall until thoroughly wet if your brush dries quickly, add more warm water, as the mixture is too thick. The brush must be kept wet.

Varnish for white woods.
— Disololve 3 pounds of bleached shellac in 1 gallon of spirits of wine; strain, and add 1½ more gallons of spirits. If the shellac is pure and white, this will make a beautifully clear covering for white wooden articles.

Black varnish for iron.
- A durable black and shining varnish for iron is made by adding to oil of turpentine strong sulphuric acid, drop by drop, stirring until a syrupy precipitate is formed.


Pulverized Zinc as a Protective Pigment

Manufacturer and builder 9, 1876

Fine zinc powder is a very valuable protective pigment if applied with a drying oil. That paints containing pulverized zinc are very appropriate for iron objects, and give, if mixed with red lead, a hard, strong coating, is not as generally known as it deserves, notwithstanding pulverized zinc has long been used in varnishes. It acts as a strong reducing agent, which prevents the oxidation of the iron, becoming, in its combination with red lead, very hard, from the fact that the red lead gives some of its oxygen to the finely-divided zinc, and the zinc oxid see generated occupies a larger space than before, and fills up all the pores of the paint, see that this appears harder and more dense.


Vaakuna ja lippu.

Sosialisti 141, 20.6.1928

Minkäslainen on Suomen vaakuna?

Täytyy vastata kysymysmerkillä, sillä näyttää siltä, että Suomi sattuu tällä kerralla olemaan kokonaan ilman vaakunaa.

Eräässä helsinkiläisessä lehdessä tekee nim. muuan kansalainen ylläolevan kysymyksen opetusministerille. Kansalainen sanoo tuntevansa kolmekin eri mallista vaakunaa, mutta kukaan ei tiedä, mikä niistä olisi oikea, sillä kaikki asiaa tarkoittavat lait ja asetukset ovat keskenään ristiriitaisia.

Suomi siis kaikesta päättäen on vaakunaa vailla ja koska sitä ei ole, niin on se tehtävä ja tehtävä harkinnalla sekä kokonaan uusi. Ei pidä hutiloida, sillä silloin voi käydä kuten Suomen lipullekin, joka ei näöltän petraa paljoakaan liehuavasta lakanasta.

Me olemme yhden jos toisenkin kerran ihmetelleet katsellessamme taivasta vasten liehuvaa Suomen lippua, että miksei tuohon lippuun ole saatu väriä, jotta ihmisen silmä sen näkisi.

Taivas on yleensä sininen ja pilvet valkoisia ja kun tuota taustaa vasten katselee sinivalkoista lippua, niin häipyy se taustaan eikä koko lippua pitkältäkään erota.

Lippu on tarkoitettu juhlatunnelman herättämiseksi, mutta mitä tunnelmaa herättää lippu, jonka nähdäkseen vähänkin pitemmälti täytyy käyttää kiikaria? Lipun tarkoitus on herättää juhlapäivänä lämminhenkistä tunnelmaa, mutta kuinka kykenee väri, joka on kylmää ja muistuttaa lunta ja jäätä, herättämään lämmintä tunnelmaa? - päinvastoin pistää se mieluummin korvat palelemaan.

Lippumme on siis plattu.

Miksi sen täytyy olla tällaisen?

Jos aukaisemme sivun, jossa on kuvattuna kaikkien kansallisuuksien liput, niin avautuu eteemme mitä loistavin ja kirkkain värimeri, kokonaisuus, joka värikylläisyydellään ihan hurmaa ja lämmittää ihmissielua. Yli kaiken loistaa tuo kirkkain ja voimakkain väreistä: punainen, joukossa siellä täällä kohtalaisesti keltaista, sinistä ja vihreätä.

Katsellessa tuota kansojen loistavan väristä lippunäytelmää, nousee väkisinkin mieleen kysymys, miksi meidän lippumme täytyy olla niin auttamattoman köyhä väreistään, miksi sen täytyy olla niin tyhjän plattu?

Muut kansat ovat oikein ymmärtäneet lipun tarkoituksen: iloinen, väreiltään hurmaavaa, lämmittävä ja juhlamieltä nostattava, mutta Suomi on antanut lipullaan vain köyhyyden todistuksen.


Siksi, että lippumme on tyngän työtä.

Englannin, Tanskan, Norjan, Sveitsin ja useiden muiden kansojen liput ovat lähes kokonaan punaisia, mutta aivan Tannerin hallitukseen saakka oli Suomessa punaisen lipun käyttö kokonaan kielletty.

Kun lippukysymystä käsiteltiin tyngässä lausui m.m. maalaisliiton profeetta Alkio:
"Olisi veristä pilkkaa ottaa Suomen lipuksi punainen, silloin, kun kerran Suomessa on täytynyt punainen kapina kukistaa valkoisen merkeissä.

Alkio ei tahtonut koko lipussa nähdä edes tippaakaan punaista.

Maalaisliittolaiset käsittelivät siis valtakunnan lippukysymystä kuin härät - molemmilla on yhteistä punaisen vaatteen kauhu. Jos nelijalkaiset härät olisivat saaneet määrätä, niin varmaankin olisivat nekin äänestäneet lippua, jossa ei vain olisi ollut tippaakaan tuota kulttuurimaiden lipuissaan niin suosimaa punaista.

Niin käy, kun esteettisissä kysymyksissä annetaan pitkät paltut estetiikalle ja maun määrääjäksi asetetaan poliittinen härkäpäisyys.

Valittaa täytyy, että tuo valtakunnan lippukysymyskin joutui ratkaistavaksi juuri tuossa surullisen kuuluisassa tyngässä.

Olisi ollut maamme lipulle suuri onni, jos sen värien määrääminen olisi jätetty muutaman opinkäyneen plankkumaalarin tehtäväksi.

- Muste-maalari