31.10.18

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Mustaa puuväriä.

Suomen Teollisuuslehti 5, 1.3.1887

Keitetään 5 kiloa sinipuun mehua (blåholz extrakt) 11 kilossa sadevettä; kiehuva liuos sihvitään ja väkevöidään keittämällä sitä kokoon. Kun se alkaa käydä jotenkin sakeaksi, kaadetaan 30 gr. salpietarihappoista rautaa sekaan ja keittämistä jatketaan kunnes aine käy siirapin vahvuiseksi. Käyttäissä liuotetaan tätä väriainetta veteen, jolla sitte värjättäviä esineitä sivellään.

30.10.18

Kiilloitusmustetta rasvanahkoja varten.

Suomen Teollisuuslehti 5, 1.3.1887

3 à 4 luotia gummilakkaa, 1 jumpru Venetsian etikkaa, 1 kortteli 90 asteista alkoholia, etikkaan ja alkoholiin liuotettua munaruskuaista, ½ kannua verta, ¼ kannua bresiljaa ja ½ korttelia liinöljyä.

29.10.18

Nahkurin teollisuutta. Sahviaaninahan valmistaminen. Punaisen sahviaanin värjääminen. Musta, sininen, viheriä y. m. värinen sahviani.

Suomen Teollisuuslehti 5, 1.3.1887

Kirj. Edv. Åström.

Sahviaaninahan valmistaminen.

Sahviaaninahkaa valmistetaan tavallisesti vuohennahoista, jotka, jos ne ovat kuivat, kuten useimmin on asian laita, ensin liotetaan mätänevässä vedessä 2 à 5 päivää, jolloin kuitenkin tulee varoa ett'eivät ne pilaannu, sillä nahat joutuvat hauteessa jonkunlaiseen käymiseen. Kun nahat ovat kylläksi lionneet, niin ne otetaan kaavinpuulle puhdistettaviksi rasvasta ja liasta sekä silitettäviksi. Tämän jälkeen niitä liotetaan 12 tuntia puhtaassa vedessä; liika vesi puserretaan ylösotettaessa samaan astiaan, jossa sitte liotetaan seuraava panos. Nahat kalkitaan tämän jälkeen vanhassa kalkkilipeässä, jolloinka myöskin on meneteltävä varovasti jottei kalkki vahingoita nahkoja, vaan ainoastaan jonkun verran höllittää karvoja. Kalkkiliemestä nostetaan nahat joka päivä ylös ja käännetään, ja saatetaan sitten uuteen kalkkikylpyyn kunnes karvat helposti lähtevät. Kun nahat ovat siihen valmistuneet, kaavitaan karvat varovasti pois kaavinpuulla. Nahat ripustetaan nyt päiväksi juoksevaan veteen, jonka jälkeen 3 kertaa pyyhitään ulos kaavinpuulla; ensimäistä kertaa pyyhkiessä puhdistetaan tarkasti kaikki jäljellä oleva liha pois, toisella kerralla puhdistetaan narvipuoli puhdistuskivellä ja kolmannella kerralla pyyhitään nahkoja ulos pyöreällä kaavinterällä. Jokaisen kaapimisen jälkeen poljetaan nahkoja puhdasta vettä sisältävässä astiassa ja lasketaan sen jälkeen sontakylpyyn, joka tehdään kyyhkysen (tai koiran) sonnasta ja vedestä. 8:aa tusinaa nahkoja varten käytetään 25 à 30 £ sontaa. Nahat pestään sitten hyvin ja lasketaan liisekylpyyn, jossa ne saavat olla vuorokauden; siitä ylösotettua pyhkäistään niitä kaavinpuulla. Parhaimmat nahat, jotka käytetään punaisen sahviaanin valmistamiseen falssataan sitte jotta niitä voitaisiin säilyttää.



Punaisen sahviaanin värjääminen.

Nahat ommellaan yhteen, lihapuolet vastakkain, ja pannaan tinasuolaliuokseen taikka myöskin lämpimään liemeen, joka on tehty 12 £:sta alunaa, joka liuotetaan 7:ään kannuun vettä. Tämä riittää 8 tusinaa nahkoja varten. Nahat kastetaan äkkiä liemeen, väännetään kuiviksi ja levitetään, jott'eivät ne rypistyisi kokoon. Yhtä tusinaa nahkoja varten tehdään aina suuruuden mukaan väriliemi 26 luodista à 1 £:sta jauhettua kosenillia, joka liotetaan riittävässä määrässä vettä, jonka sekaan on pantu vähäsen alunaa tai viinikiveä. Lientä keitetään jonkun aikaa kupariastiassa ja sihvitään sitte liinavaatteen läpi. Värineste jaetaan kahteen osaan; toinen osa kaadetaan tynnyriin ja siihen pannaan 8 à 10 tusinaa nahkoja; tynnyriä pyöritellään puoli tuntia. Tämän ajan kuluttua kaadetaan toinen puoli väriä lisäksi ja pyörittämistä jatketaan; sitte pyyhitään nahat sileiksi ja parkitaan.

Parkitseminen toimitetaan suurnäkillä, jota oietaan kutakin tavallisen kokoista nahkaa kohti 2 £, vaan isompia nahkoja kohti 2 ½ à 3 £. Parkituskuoppana käytetään isoa suippenevaa sammiota valkoisesta puusta, jonka tulee olla 15 à 18 jalkaa leveä sekä 3 jalkaa syvä, jotta siihen mahtuisi 8 à 10 tusinaa nahkoja. Tämä sammio täytetään ¾:ksi suumakkilipeällä; sitte otetaan yhteen ommellut nahat, jossa on lihapuoli sisäänpäin, ja säkin toiseen päähän tehdään aukko, jonka läpi suurnäkki ja vesi kaadetaan sisään. Aukko sidotaan jälleen ja kun kaikki nahat ovat täytetyt, liikutellaan niitä sammiossa 4 tuntia. Tämän ajan kuluttua otetaan säkit ulos ja asetetaan sammion päällä oleville telineille jotta neste voi juosta niistä pois. Vuorokauden kuluessa käytetään niitä 2 kertaa samalla tavalla sammiossa ja joka kerralla otetaan ne ylös ja niiden annetaan valua kuiviksi. Tämän kautta ovat nahat kypsyneet ja eroitetaan nyt toisistaan, väännetään kuiviksi ja vanutetaan 2 kertaa naulatynnyrissä; sitte puristetaan vesi pois ja nahat ripustetaan kuivamaan. - Niiden punainen väri käy kirkkaammaksi, jos niitä sivellään pesusienellä, jota on kastettu ammoniakista ja karmiinista tehtyyn liuokseen. Myöskin paranee väri melkoisesti jos niitä sivellään sahraniliemellä (saffranstinktur) joka tekee ne tulipunaisiksi.


Musta, sininen, viheriä y. m. värinen sahviani.

Muun värisiksi aiotut nahat parkitaan silcn että ne lasketaan suumakkiliemellä täytettyyn 7 à 8 jalkaa laajaan valkoiseen puusammioon, jossa 4 miestä kääntelee niitä koko päivän. Illalla otetaan nahat ylös, asetetaan sammion päällä oleville orsitelineille jotta ne valuisivat kuiviksi, ja lasketaan sitte puhtaasen veteen. Tämä työ uudistetaan 2 à 3 päivänä perättäin, jonka jälkeen nahat ovat valmiiksi parkitut. Näin kypsytettyä puhdistetaan ne hyvin siten, että ne ensin saavat valua kuiviksi ja sitte niitä vanutetaan kaukalossa tampilla, ja muokataan lopuksi kaavinpuulla. Tämän ensimmäisen työn jälkeen vanutetaan narvipuolelta silityskivellä; ell'eivät nahat vieläkään ole kylliksi notkeita, niin uudistetaan viimeksi mainittu työ vielä kerran. Ennen värjäämistä vanutetaan vielä haaleassa vedessä, jota tehtäessä nahat pannaan vastakkain, narvipuoli ulos päin. Tavallisesti värjätään 2 nahkaa yhtaikaa pitkissä kaukaloissa, joihin väriliemi kaadetaan. Nahat kastetaan väriliemeen sen ollessa niin lämpimänä kuin työntekijän käsi sietää ja ne jätetään niin kauaksi aikaa liemeen että ne kerkiävät saada tahdotun värin. Värjättyä huuhdotaan nahkoja ja kuivataan levitettyinä varjoisaan paikkaan.

Värjättäköön nahat tavalla millä hyvänsä, niin ne ovat kohta väriliemestä otettua pyyhittävät kuiviksi pöydällä, jonka jälkeen narvipuoleen hierretään hiukan liinöljyä, jotta ne pikemmin kuivaisivat ja jotta niitä paremmin voitaisiin silittää. Hienompia teoksia, niinkuin laukkuja, koteloita y. m. s. varten valmistettavia nahkoja venytetään niin paljo kuin mahdollista lihapuolelta, kostutetaan vähän ja levitetään pöydälle; sitte ne taasen kuivataan, kostutetaan uudestaan ja vedetään lopuksi eri suuntaan 3 tai 4 kertaa metallivalssien välitse, jotta niihin saataisiin martio.

Semmoisia nahkoja taasen, joita aiotaan käyttää kengiksi, satulantekijän tai kirjansitojan teoksiin y. m. s., valmistetaan siten että niitä venytetään, silitetään vielä kosteina ollessa ja martioidaan sitten lihapuolelta martioraudalla. Tämän jälkeen niitä vielä kerran silitetään jotta saisivat kiiltoa, ja martio kohotetaan taas muokkaamalla sitä n. s. tohvelipuulla.

Sahviaania värjätessä käytetään seuraavia aineita: Mustaa: narvipuoleen hierretään harjalla, etikkahappoista rautaa. - Siniseksi värjätään indigosta, viheriästä vihtrillistä ja kalkista tehdyllä liemellä. Värjääminen tapahtuu kylmältään ja työ uudistetaan sitä useampia kertoja kuta tummempaa sinistä tahdotaan. - Sinipunervaa ja purppurasinervää painetaan siten että ensin sivellään kerran tai kahdesti sinivärillä, jonka jälkeen nahat lasketaan keltaiseen väriliemeen, joka tehdään keittämällä hienoksi hakattuja berberisjuuria vedessä; sekaan pannaan hiukan alunaa. - Keltaiseksi värjätään äsken mainitulla berberisliemellä. - Oliivivärisiksi saadaan nahat, jos ne ensin kastetaan laimennettuun rautavihtrilli-liemeen ja sitte berberisliemeen jonka sekaan on pantu enemmän tai vähemmän indigoa aina sen mukaan mitä värivivahdusta tahdotaan. - Kirppuruskeaa tehdään sinipuu-keitoksen avulla, johon nahat kastetaan 2 kertaa; ensimäisen kylvyn sekaan pannaan hiukan alunaa. - N. s. "korinttiväriä" saadaan jos nahkoja ensin käytetään sinipuu-kylvyssä jonka seassa on alunaa, ja sitte värjätään valmiiksi fernambuk-kylvyllä. - Harmaata saadaan käyttämällä heikkoja kylpyjä mustasta, indigo- ja kosenilliväristä, joita sekoitetaan yhteen ja laimennetaan vedellä kunnes saadaan väri semmoiseksi kuin tahdotaan.

28.10.18

Öljynahka.

Suomen Teollisuuslehti 5, 1.3.1887

Maaliastioiden laitoihin y. m. syntyy aina kuivettunutta öljy-hyytelöä, joka helposti lähtee irti kun astioita hiukan lämmitetään. Tämmöinen "öljynahka" kootaan ja ladotaan johonkin nurkkaan kasaan sitä ei pidä panna astioihin, koska tähteet voivat uudestaan kuivua astian seinämiin kiini. Kun sitte sattuu maalarille joku joutohetki, niin hän panee hellan liitalle kappaleen rautapeltiä taikka paremmin vanhan paistinpannun, jossa hän kuumentaa maalitähteet kunnes ne käyvät läpitsensä harmaiksi ja kuonan näköisiksi. Tämä aine pantakoon tallelle ja jauhettakoon myllyssä eli paadella, sillä siitä saadaan varsin kelvollista kuiviketta. Jos saadaan kootuksi Pariisi-sinisen tähteitä erikseen muista, niin siitä saadaan kuiviketta, jota voidaan käyttää lyijyvalkoisenkin seassa. Yleensä ei pidä milloinkaan heittää öljykalvoa pois, koska kotieläimet saattavat tulla myrkytetyiksi, jos ne sitä saavat syödäkseen.

Myöskin sillä tavoin saadaan vaalean öljymaalin kanssa käytettävää kuiviketta, että maalikalvojen joukosta vaaleammat eroitetaan pois ja kootaan kattilaan; sitte kaadetaan jonkun verran liinöljyä päälle ja seosta keitetään kunnes se käy puuron tapaiseksi. Sitte otetaan kattila tulelta, vähäsen tärpättiä kaadetaan sekaan ja aine sihvitään karkean liinavaatteen läpi. Myöskin voidaan keittäessä panna sekaan jonkun verran lyijysokeria, joka helposti liukenee öljyyn. Tähteet poltetaan tulessa.

27.10.18

Maalarin teollisuutta. Kestävä maaliseos metallia varten.

Suomen Teollisuuslehti 5, 1.3.1887

Kaikenlaatusia metalleja, jotka ovat ulkoilman vaikutuksen alaisina, voidaan tehokkaasti suojella ruostumasta käyttämällä tavallista liinöljy-vernissaa, joka sisältää 5 à 10 % tulikiveä. Vernissa valmistetaan siten että rikkihärmettä (svafvelblomma) liuotetaan kuumaan tärpättiin ja tarpeellinen määrä liuosta sekoitetaan liinöljyvernissan sekaan. Tämmöisellä vernissalla on se ominaisuus, että se metalliesineen pintaan synnyttää ohukaisen rikkimetallikalvon, joka estää alla olevaa metallia ruostumasta. Sekoittamalla siihen värimultia saadaan sivellys minkä väriseksi hyvänsä, ja asfalttilakalla se tehdään sysimustaksi.

26.10.18

Yellow Ink.

Scientific American 12, 11.12.1847

A little alum added to saffron makes a very good yellow ink; thicken with a little fine gum to the proper consistence for writing.

25.10.18

India Ink.

Scientific American 12, 11.12.1847

Ink equal to China or India lnk may he made by dissolving six parts of isinglass in twelve of water, one part of Spanish liquorice in two of water, mixing them when warm and incorporating gradually with them one part of the best ivory black, stirring well. When the mixture is complete it is to be heated in a water bath until so much of the water is evaporated as to leave a paste which may be moulded into any required form.

24.10.18

Ornamented Glass.

Scientific American 12, 11.12.1847

A lady of Boston, in Lincolnshire, England have obtained a patent for improvements in ornamenting glass, by which the most magnificent combination of colors, are applied the permanent development on plate glass of vivid illustrations of flowers, gems, and other pleasing natural objects.

23.10.18

Action of White Lead with Oil.

Scientific American 12, 11.12.1847

Every one may have noticed that paint in which white lead is mixed, after it has been applied a while, cracks, and scales off. This is explained by the fact that lead exerts a chemical action on oils, in consequence of which the oil, when in combination with the lead continues to harden, antil at last under the various changes of the atmosphere, it becomes brittle, breaks into scales, and cleaves off. On account of this action, it is thought that no white lead should be used in the "priming" coat, in painting buildings or articles which are not designed to be white. Black paint is more durable than white. This may have been noticed where, as on guideboards, &c., black letters have been formed on a white ground. The black remains perfect long after the surrounding parts have mouldered away, leaving the letters standing in "relief." This is explained as follows. The black paint is made chiefly of lamp black which substance is nearly pure carbon, and is known to be one of the most imperishable substances in nature—that it is not changed by the vegetable in combination with which it is used as paint. in consequence of which the slightest film cif the compound is a most durable protection against the destructive influences of the weather.

White lead will not scale off, unless varnish has been mixed with it, or the ground on which it is put, be either suffused with grease or rosin, as is often the case with pine wood.

A preventative for white lead paint turning yellow in dark situations would be a fortune to the discoverer.

22.10.18

(Kasku.) Niitä näitä. Waarallistapa kyllä.

Suomi 6, 1914

- Onko waarallista wärjätä hiuksiansa, herra tohtori?
- Onpa kyllä. Minulla on eno, wanha poika, joka rupesi wärjäämään hiuksiansa sillä seurauksella, että hän kolmen kuukauden päästä oli naimisissa lesken kanssa, jolla on neljä lasta.

21.10.18

Taloudellinen kehitys Yhdysvalloissa (Indigoa koskeva osa.)

Säkeniä 1, 1921

K. Comannin, C. D. Wrightin ynnä muiden mukaan kirjottanut M. HAHL.
(Copyright by M. Hahl 1920.)

(Jatkoa edelliseen numeroon.)

[---]


INDIGOVILJELYS.
Seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella pääsi melkoiseen voimaan indigo-viljelys. Vuotena 1741 ensikerran istutettiin indigoa Ashley-joen alueelle, ja viittäkymmentä vuotta myöhemmin tuli sen viljelys niin huomattavaksi, että ennen vallankumousta Etelä-Carolina lähetti vuosittain puoli miljoonaa paunaa indigoa, ja hinta oli kahdesta viiteen shillinkiin paunalta. Yksi orja voi viljellä kaksi eekkeriä indigoa, ja eekkeri antoi keskimäärin kahdeksan paunaa tuota väriainetta, ja "talven" ajalla voi samasta maa-alasta saada jonkun muun sadon. Jos siis indigon hinta keskimäärin oli kolme ja puoli shillingiä pauna yhden orjan työllä voi orjan omistaja saada kahden punnan vuositulon yksistään indigoviljelyksestä ja kun maan saattoi toiseksi vuodenajaksi panna jotain muuta kasvamaan, indigo-alueet tuottivat vielä suurempaa voittoa kuin tupakkaviljelys.

[---]

20.10.18

The Art of Painting.

Scientific American 31, 24.4.1847

(Since the early numbers of this paper have been out of print, there has been a constant demand for them, on account of certain instructions in the arts of painting, plating, galvanism and various other curious arts and interesting experiments. On this account arrangements were made to reprint a few deficient numbers — but the call for remaining numbers was so rapid, that subsequent to the arrangements made with the present publishers, they ascertained that the reprinting of all the deficient numbers would cost at least seven hundred dollars; and therefore thought it more advisable to republish in this volume, some of the articles so much called for, from the first volume, with such revisions and improvements as may appear expedient, We here commence the series on painting, and shall appropriate a part of this 8th page of each number to the reprint of such articles as are most in demand.)


The Art of Painting.

There is something peculiarly fascinating in the art, or at least in the practice of painting, and few it any can be found, who have not a fondness for it. Plain painting appears very simple in its process, and thousands of people, without either instruction or experience in the business, have ruined the appearance of their rooms, doors, carriages, &c., by attempting to paint them, instead of employing a workman to do it. In such cases the amateur usually procures a little paint, ready mixed, at a shop—not considering that no painter can know how to prepare and temper a color properly unless he is acquainted with the state and circumstances of the work to which it is to be applied, — and having borowed a brush for the purpose, he applies the paint with all the skill that nature has given him: he is delighted to see how readily he can produce a change of color, and perhaps succeeds very much to his own' satisfaction; but yet leaves it in a state that will not only readily appear decidedly ridiculous to every beholder who is acquainted with even the first principles of the art, but that will defy the skill of the best painter to make the work look decent ever afterward. To remedy these evils, and enable every reader to indulge himself in the occasional employment of painting for his own amusement or convenience, and to enable ordinary practitioners in the art to attain to higher improvements, and embrace a more extensive knowledge of the various branches, are our main objects in presenting a series of instructive essayS on this interesting art.

To commence with the first principles of painting in its most simple form, we have only to procure a dilute mixture of white clay, red or yellow earth, (called ochres,) or of ground charcoal and water; and spread it over the work to be painted, with a sponge or a bunch of moss or grass. The idea readily occurs, however, that this paint would become more permanent, by the addition of a hate glue, or mucilage of any kind. The art of painting in water colors has been brought to great perfection by means of wellformed brushes of various sizes, and a great variety of fine and beautiful colors, and is much in use for painting walls of rooms, plain or figured; also, panoramic scenery, and a great variety of ornamental work. This painting, when the colors are properly tempered with glue and certain other materials, becomes hard and durable, if not exposed to water or moisture; but it is of no value on work that is exposed to the weather, or that often requires washing. We shall now leave the subject of painting in water colors—to be resumed in a future number—and proceed to the more important subject of plain painting in oil colors, or with paints ground in oil.

The principal paints used in oil painting, are white lead, yellow ochre, chrome yellow, chrome green, French green, red lead, red ochre, Venetian red, vermilion, lake Prussian blue, ultra marine, lampblack and ivory black. There are twenty or more othercolors, diverse from the above and from each other; but theie can hardly be said to be in common use.

Most of these colors can be procured ready ground in oil at the principal paint stores but it is in general, more convenient for the amateur, to procure the colors in a dry state and grind them himself, especially if small quantities only are required. The ordinary mode of grinding paints is to put a small quantity on a smooth stone, with a small quantity of linseed oil sufficient to moisten it, and grind by passing another stone (termed a muller,) over it till it is sufficiently fine for use. In this case a sufficient quantity of oil should be mixed with the paint to render it soft and of convenient consistence to spread readily over the stone, but not so thin as to run off During this process of grinding, the operator should press on the unifier with considerable ' force, moving the muller in circular or other directions at discretion, as will most effectsally reduce the paint to the requisite fineness. When each quantity is sufficiently fine for use, it is removed from the paint stone to the cup or vessel prepared to receive it, by means of a broad but thin and elastic blade; termed a paintknife. This paint stone, however, with the stone muller, and paintknife may be dispensed with; and a piece of planed plank, with a block of wood for a muller and a thin blade of wood for a paintknife, may be conveniently substituted: indeed many of the colors before mentioned, may be simply mixed to the proper consistence with oil, and will answer for common outside painting without grinding. Of this class are Venitian red, yellovv ochre, (commonly known as French yellow,) French green, chrome green, vermillion and lampblack. Paint mills are in general use with those who make a business of painting. When white lead, which is a principal article in house painting,—is to be ground in a mill, it is first pulverised by passing a hand roller over it to crush the lumps: it is then mixed with oil in considerable quantity previous to grinding. In this process the operator usually judges of the consistence of the mixture without regard to weight or ineasure of the ingredients, merely mixing it as stiff as can be conveniently stirred with a stick or spatula; but the usual proportion is three and a half gallons of oil to a hundred pounds of white lead. All other paints are also mixed prior to grinding. For outside painting on bare wood in warm weather, no other ingredient is required than pure linseed oil, with which to mix and dilute the paint. The only rule to be observed in tempering the paint, is to dilute with oil till it will spread freely with the brush.— If a new paint brush is to be used it should be of a short smooth kind called ground brushes; but no new brush is suitable for common painting, till it has been used two or three days on roofs, brick walls, or other coarse work. It is better for a beginner to procure a half worn brush if possible: otherwise he may bind the brush with twine for a third part of its length, thus confining the bristles in a compact form till the brush is worn smooth and soft. The brush should in general be held firmly between the thumb and first finger of the right hand, nut passing between the first and second fingers but in various kinds and positions of work, it is held in a different manner, either in the right or left hand. A painter should be accustomed to work with either hand with equal dexterity. When the brush is dipped in the paint, it should be drawn lightly across the edge of the paintpot or bucket, to remove the redundant paint and prevent its dripping from the brush when filled; or may be gently spatted against the inside of the pot, which will answer the same purpose. Ip painting on wood, the paint should be brushed crosswise and otherwise till it is evenly spread over the work, and then smoothed by being brushed carefully with the grain of the wood. This rule must he particularly observed in painting pannel doors; the pannels are first smoothed: then the beads round the pannels; next the shorter parts of the frame, and lastly the vertical sides and ridges.

(To be continued.)

19.10.18

Ossian Aschan: Kemi och kemisk teknologi. De kemiska universitetsstudiernas praktiska betydelse.

Teknikern 626, 23.6.1909

Af Ossian Aschan.

De kemiska studierna vid universitetet inlaga, därom råder ej tvifvel, en viktig ställning. Deras betydelse för undervisningen inom högskolan framgår redan däraf, att icke allenast det öfvervägande flertalet studerande inom fysisk-matematiska sektionen väljer denna vetenskap som läroämne, utan att också ett mycket stort antal studenter, som egentligen tillhöra andra fakulteter, följa med de kemiska kurserna för att inhämta sådana grundläggande delar däraf, på hvilka den mera fackmässiga specialundervisningen sedermera kan byggas. Kemiska erfarenheter och kemiska metoder hafva nämligen under senare tid fått en allt större användning inom många vetenskaper, hvilka, stående kemin närmare eller fjärmare, representera andra riktningar af empirisk forskning eller utgöra tillämpningar af dem. Hit höra de medicinska disciplinerna äfvensom de till universitetet nyligen anslutna agrikulturekonomiska och forst-vetenskaperna.

Nu är det naturligt att de för sistnämnda syften bedrifna studierna på grund af sin merendels efemära natur åsamka läraren större möda än tillfredsställelse, ty de inhämtade kunskaperna kunna på grund af den knappa studietiden hvarken blifva gedigna eller synnerligt omfattande. Dock är det enligt min mening icke så mycket häri som tyngdpunkten i detta fall ligger, utan har kemins studium på nybörjarstadiet sin otvifvelaktigt största betydelse såsom pedagogiskt hjälpmedel. Det torde nämligen knappt finnas någon annan vetenskap hvilken i samma grad som kemin redan frän början förmår väcka och binda intresset hos sina adepter, bl. a. genom de möjligheter den öppnar att tillfredsställa den hos hvarje människa förefintliga skaparlusten, på samma gäng som den utvecklar förmågan att observera och förstå sammanhanget mellan orsak och verkan. Oif nybörjaren i kemi en liten plats på ett laboratorium, och i flertalet fall skall han känna sig som en "gudarnes like". Och meddela honom den lämpliga undervisningen, om än så elementär, och han skall snart lära sig att se det egendomliga i saker och ting, dem han tidigare liknöjd gått förbi. Hans synvidd skall ökas, på samma gång som hans aningsförrnåga väckes och utvecklas; detta något, som t. ex. vid utöfvandel af läkarekallet spelar en så viktig roll. En af de största bristerna i våra lärda skolors program har hittills utan tvifvel varit afsaknaden af en lämpligt afvägd undervisning i de enkla kemiska begreppen.

Såsom hufvudämne i kandidat- eller licentiatexamen öppnar kemin ett vidt fält för framtida verksamhet. Utom att personer med denna studieriktning efter afslutad universitetskurs vinna anställning som lärare vid särskilda institut, vid högre och lägre läroverk, kunna de inslå en mera yrkesmässig verksamhet som analytiker samt inträda vid tullverket, på affärs- och bankmannabanan, således ägna sig åt ganska olikartade lefnadskall. Men oafsedt detta, bör uppmärksamheten fästas vid den vetenskapliga kemieundervisningens stora, ja under lämpliga förhållanden synnerligt viktiga betydelse för den kemiska industrins utveckling. Häri har vårt land afgjordt stannat i växten, också i de många fall, där villkoren för en utveckling förefunnits. Såsom väckande och faktor initiativgifvande i detta hänseende har enligt min åsikt undervisningen i kemi vid vårt universitet, jämte sina många andra uppgifter, en verklig mission att fylla. Den kemiska forskningen kan nämligen, utan att förlora sin vetenskapliga karaktär och t. o. m. utan att vara inriktad på att omsättas i praktiska tillämpningar, ernå resultat, som kunna blifva af stor bärvidd i industrins tjänst.

I detta afseende vore mycket att säga om den del kemin har i det allmänna utvecklingsarbetet före och under vår tid; en utredning härom skulle nog fylla sitt digra kapitel i den mänskliga kulturhistorien. Lejonparten af det 19:de århundradets vinningar, hvilka ju tillskrifvas teknikens framsteg, begynnande med ångmaskinen, den elektriska kraftöfverföringen samt deras väldiga inverkan på samfärdseln, och slutande med telegrafen och telefonen, bero ytterst på användning af metaller, hvilkas framställning grundar sig på kemiska processer. Må vi vidare erinra oss, att inom den numera så utvecklade belysningstekniken, vid framställningen af sprängämnen, utan hvilka företag sådana som Simplontunneln, Suez- och Panamakanalen, Jungfraubanan m. m. vore en omöjlighet, vid bekämpandet af medeltidens gissel, de förhärjande epidemierna, vid hygienens framsteg för öfrigt äfvensom kirurgins anmärkningsvärda utveckling, vid hvilka desinfektionsmedel, antiseptika och anestetika spela en så viktig roll, vid framställningen af nya läkemedel, dem mänskligheten numera icke kan undvara, att vid allt detta de kemiska metodernas utveckling, den kemiska analysen och syntesen spelat en ingripande roll. Detsamma gäller de produkter kemin erbjuder kulturmänniskan till hennes trefnad och njutning. Jag afser härmed närmast de organiska färgämnena, hvilka till sina nyansers skönhet och glans knappt öfverträffas af den nordiska sommarflorans praktfullaste färgskiftningar, men som äga vida större äkthet än naturfärgerna; eller de på kemisk väg erhållna, med naturens angenämaste dofter täflande vällukterna samt framställningen af de naturliga kryddornas smakgifvande beståndsdelar. Likaledes kunde vi bland många andra ha skäl att dröja vid den väldiga industri, som sysselsätter sig med sockrets tillverkning ur hvitbetan samt dess vidare rening, synnerligast som den på det intimaste sammanhänger med en annan kemisk storindustri, framställningen af de som gödningsämnen sä viktiga kalisalterna ur de stora naturliga lagren i norra Tyskland. Ett särskildt kapitel förtjänade det storartade uppsving, jordbruket nätt genom kemins tillämpningar därpå, samt den återverkan detta i sin tur haft på den omfattande och rikt förgrenade industri, som alstrar de konstgjorda gödningsämnena. Men den kemiska forskningens och den därtill syftande vetenskapliga undervisningens ingripande betydelse för de ekonomiska förhållandena skall jag tydligare söka åskådliggöra genom att dröja vid tvenne af naturen alstrade färgämnens historia.

I länderna omkring Medelhafvet odlades sedan hedenhös en växt, Isatis tinctoria, hvars i jorden gömda del, den s. k. krapproten, användes för att alstra det värdefulla färgämnet "turkiskt rödt". Om den odlade yta, som togs i anspråk af krappväxten, kunna vi bäst göra oss en föreställning därigenom, att den årliga afkastningen däraf i medlet af 18-hundratalet ensamt i Frankrike uppgick till c:a 42 mill. mark. Är 1868 fastställde två tyska kemister, Gräbe och Liebermann, att krapprotens verksamma beståndsdel, som kallats alizarin, var nära besläktad med ett i stenkolstjäran i större mängd förekommande kolväte, antracen. Året därpå lyckades de påfinna en enkel metod för alizarinets framställning ur detta råmaterial. Det förgick ej många är, innan det konstgjorda färgämnet utträngde krappen, och de därmed bevuxna regionerna kunde sedermera användas för andra nyttiga växters odling. Betydelsen af detta vetenskapliga storverk illustreras ytterligare däraf, att tillverknings- värdet af det syntetiska alizarinet redan är 1880 utgjorde 40 mill. mark. Hade denna mängd färgämne framställts ur krapp som förut, sä hade den kostat 100 millioner mera. På samma gång det rena färgämnet kunde framställas fabriksmässigt och på grund däraf billigare, fick det en tre gånger större användning.

Det andra exemplet finna vi i det lika värdefulla växtfärgämnet indigo, som nästan uteslutande producerats i Indien. För ungefär 12 à 15 år sedan påbörjade den stora tyska kemiska fabriken "Badische-Anilinund Sodafabrik" försök att på konstgjord väg framställa indigofärgämnet i renare och billigare form. Hvilka värden som här i själfva verket gjordes rörliga, kan man sluta sig till däraf, att fabriken till en början nedlade ungefär 3 millioner tyska mark endast på försök att tillräckligt billigt och i nödig mängd framställa den för fabrikationen nödiga svafvelsyran. Detta lyckades också, samt med det glänsande resultat, att tillverkningskostnaderna för denna syra, hvars produktionsmöjligheter i ett land på det intimaste sammanhänga med dess kemiska industris vara eller icke vara, nedgingo från c:a 4 p:i till ungefär 1½ p:i pr kg. I och med detsamma var också frågan om indigots framställning löst, och nu håller det konstgjorda färgämnet på att uttränga det naturliga t. o. m. hemma i Indien. Värdet af denna produktion, som årligen uppgår till c:a 100 millioner finska mark, har nu öfverflyttats till och vunnit hemvist i Tyskland, men frångått Indien. En indirekt vinning har Indien haft därigenom, att redan nu ofantliga arealer odlad mark, som förut upptogos af indigot, blifvit disponibla för odling af säd i detta land, där hungersnöden är en ständig gäst och ärligen kräfver tusentals offer. Förlusten drabbar således egentligen endast moderlandet England, som förut nästan ensamt inskördade vinsten.

Ännu flere liknande exempel kunde åberopas för belysandet af hvilken vikt det är för ett land att äga en utvecklad kemisk industri. Bland dessa kunde i förbigående nämnas, att också problemet om framställningen af ytterligare en viktig naturprodukt, kamfern, hvars årliga konsumtion uppgår till ett värde af c:a 15 millioner mark, numera kan betraktas som löst, sedan en större kemisk fabrik i Berlin framställer detta ämne billigare än det i Japan vinnes ur kamferträdet. Men jag återvänder till mitt egentliga ämne.

Vårt universitet ägde redan under Åbotiden en professur i ekonomi, som på sin innehafvare ställde en kvalitativt mera omfattande uppgift än den därur utvecklade nuvarande kemieprofessuren. Den förras läroområde innefattade nämligen, utom den egentliga kemin samt mineralogin, också tillämpningarna däraf, förnämligast det som nu hänföres till agrikulturkemi, teknisk kemi och metallurgi, och vidare nationalekonomin i dess dåvarande embryonala utveckling, åtminstone såvidt häri inbegreps en allmän kännedom om landets tillgång på och behof af råmaterial samt färdiga produkter. Något senare, redan i slutet af 1700-talet, gingo den vetenskapliga kemin och dess tillämpningar åtskils. Utvecklingen gjorde sedan under 1800-talets förra hälft, ute som hemma, klyftan dem emellan ännu djupare. Mången idkare af den kemiska vetenskapen fann det vara under sin värdighet att sysselsätta sig med frågor från fabriksområdet, medan åter det praktiska lifvets män ansågo allt annat än innehållet i sina gamla recept och sina från far till son ärfda erfarenheter både värdelöst och kostsamt.

Det är högeligen intressant att finna, hurusom under den senaste tiden åter ett närmande emellan de båda olika lägren ägt rum. Detta har sin rot i det befruktande inflytande, de kemiska högskolestudierna utöfvat på den kemiska industrin. Det är detta symbiosförhållande mellan teori och praktik, som t. ex. i Tyskland bragt totalvärdet af den kemiska produktionen upp till en och en femtedels miljard, hvaraf drygt en tredjedel, således c:a 400 millioner mark, exporteras. Häraf kunna vi finna hvilken betydelse den kemiska undervisningen i högskolorna, rätt utöfvad och försedd med därtill behöfliga hjälpmedel, kunde få för det ekonomiska uppsvinget, också i ett land som vårt, där importen af kemiska produkter är synnerligt hög i förhållande till utförseln, hvilken, om vi undantaga cellulosan, endast är obetydlig. Här återstår mycket att göra, helst flere kemiska företag väl lättsinnigt blifvit grundlagda och fortfarande grundläggas, hvarigenom denna industri råkat i vanrykte.

Här är ej rätta platsen att närmare ingå på frågan, hvilken riktning den kemiska industrin hos oss borde inslå; dock kan jag icke underlåta att upprepa, att ett vidt fält här ligger öppet. Vi sakna främst produktionen af svafvelsyra, ty tillgängen därpå till lågt pris framkallar själfmant andra industrier. Tills en svafvelsyrefabrik fås till stånd, borde en billig import säkerställas genom afskaffande af tullen därpå och genom användning af praktiska transportmedel, såsom tankfartyg och tankvagnar.

Vårt land är till öfvervägande del ett jordbrukande land. Därför bör tillverkningen af konstgjorda gödningsmedel vara en af den inhemska teknikens allra viktigaste uppgifter. I ett hänseende, nämligen hvad tillgången på kalisalter beträffar, hvilka i stor mängd importeras utifrån, äga vi i våra graniter ett outtömligt förråd, nämligen i den däri ingående kalifältspaten med dess till 10 à 13 % uppgående kalihalt. Dessutom ingår däri c:a l/3 0/0 % fosforsyra. I en del trakter, där graniten antagit den grofva pegmatitkaraktären, eller där naturen i den ställvis grusbildande "rapakivin" sörjt för fältspalstyckenas afskiljande frän den finkorniga, kalifattiga grundmassan, äro svårigheterna för kalits tillgodogörande endast af kemisk natur, och här bör kemisten ingripa. Jag tror mig på grund af anställda försök kunna motse problemets lösning.

Vårt land är vidare ett träproducerande land, och den i trämassan ingående cellulosan är ett synnerligt värdefullt material, hvarpå ständig efterfrågan finnes, därest den kan tillverkas tillräckligt billigt. Genom den nyligen införda sulfatcellulosametoden kan också förut värdelöst affall tillgodogöras. Men kemisternas medverkan erfordras för att upptäcka medlen för metodens tillämpning, så att den icke såsom hittills blir störande för omgifningen genom att illaluktande gaser utvecklas. Här föreligger en synnerligt viktig uppgift för den vetenskapliga kemin, som realiserad kan tillskynda landet väsentliga ekonomiska fördelar. Likaså beträffande det tekniska tillgodogörandet af de andra, hittills så godt som obekanta beståndsdelar, hvaraf trämassan till mer än hälften af sin vikt består.

Redan dessa fä exempel häntyda på många arbetsdryga uppgifter, som vänta sin lösning.

Men, frågar man kanske, är det nödvändigt att undervisningen i kemi vid universitetet bör inriktas på att framkalla en kemisk industri, och tillhör icke detta uteslutande den kemiska teknologin inom den högre tekniska undervisningen? Härtill bör först och främst framhållas, att det strider emot naturvetenskapernas, och särskildt de experimentella naturvetenskapernas, anda och innehåll att isolera sig från det omgifvande lifvet med dess reella värden, hvarur de tvärtom för närvarande hämta sina måhända mäktigaste impulser vid vidare utveckling. Och granska vi den del af den tillämpade kemin, som kallas kemisk teknologi, så finna vi lätt, att dess lärometod hufvudsakligen består i att angifva huru tekniska uppgifter blifvit lösta och möjligen huru de skola lösas under förhandenvarande förhållanden; men härmed behöfver icke nödvändigtvis alltid, så önskligt det än vore, vara förenadt det impulsgifvande initiativet i dagens och tidens större tekniska frågor. Inom universitetsundervisningen är förhållandet ett annat. Det tillkommer icke kemieprofessorn att angifva de apparativa hjälpmedlen vid tillämpningen af viktigare kemiska reaktioner i praktiken, men han kan lättare öfverblicka hvar en tillämpning kan äga rum och meddela med hvilket resultat detta förut skett. Att vid undervisningen på något sådant viktigare område framhålla dylikt är redan på den grund berättigadt, att denna därigenom tillföres ett lifgifvande och således ett i pedagogiskt hänseende viktigt moment.

Om jag igen får referera till föregångslandet för ifrågavarande industri, Tyskland, så förtjänar det omnämnas, att man inom de ledande kretsarna för den kemiska tekniken därstädes anser de mera teoretiskt skolade kemisterna med doktorsgrad från universiteten i allmänhet vara lämpligare som arbetsledare, föreståndare och assistenter vid fabrikerna och deras undersökningslaboratorier, än de vid tekniska högskolor utbildade. Orsakerna härtill ligga, enligt den kännedom jag inhämtat, hufvudsakligen i följande omständigheter. Universiteten kunna vid sig fästa de bästa lärarekrafterna, förnämligast på grund af att aflöningens storlek icke, såsom vid de tekniska högsskolorna, är fixerad, utan beroende af det antal åhörare professorns vetenskapliga kapacitet förmår samla. Vidare afslutas kursen vid universiteten med doktorsgraden, som ju representerar en under längre tid fortgående vetenskaplig träning under lärarens ledning samt ett vida större mått af mognadt omdöme och af arbete, ägnadt hufvudvetenskapen.

Olägenheterna af den tekniska högskoleundervisningen ligga äter dels i mångläseriet, det alltför stora antalet af de mest heterogena läroämnen, som den unga kemisten måste inhämta, dels i den på grund häraf mera fackmässiga och till en del encyklopediska undervisningen, hvilken, som naturligt är, hufvudsakligen sysselsätter sig med detaljerna, men föga är ägnad att öppna blicken för vidare vyer. Då äfven utarbetandet af ett vetenskapligt arbete, afseende ett ernående af den nyligen införda ingeniördoktorsgraden, jämförelsevis sällan förekommer, sä lär sig den unga kemisten af genomsnittstypen ej att skilja mellan det viktigare och det oväsentliga. Undervisningen är mera ägnad att af eleven skapa en tusenkonstnär än en initiativrik och energisk arbetare på det tekniska området.

Erfarenheten har således ledt till motsatsen af hvad man hittills antagit, nämligen att de rent teoretiska kemiska studierna, i synnerhet om de riktats till och innefatta själfständigt vetenskapligt arbete, äro mer ägnade att utbilda lämpliga arbetare på den kemiska industrins område, än de rent tekniska. Att så måste vara, inses tydligt om man tar i betraktande att det är de ingående specialundersökningarna som framkallat de viktiga framstegen inom den kemiska industrin. Där denna på grundliga teoretiska förkunskaper fotade vetenskapliga specialisering i brist på lämplig universitetsundervisning varit omöjlig, såsom intill allra senaste tid i England och äfven, om ock icke i samma mån, i Frankrike, där har en tillbakagång i fabriksindustrin tydligt kunnat skönjas. En jämförelse med Tyskland bevisar detta.

Ofvanstäende erfarenheter äro värda att tagas vara på både vid vår tekniska högskola och vid universitet. Utan att uppställa utbildandet af tekniska kemister som ett hufvudmäl, kan den kemiska undervisningen vid universitetet blifva ett medel till den kemiska industrins och det allmänna välståndets höjande. Vid det starkt ökade tilloppet af studenter till vår lärda högskola är det synnerligt viktigt, att universitetsstudierna kunna gifva impulser till ett framgångsrikt arbete ute i det praktiska lifvet.

Såsom studierna för högsta vitsordet i kandidatexamen i kemi äro inrättade, äro de redan nu ägnade att utgöra en lämplig grund för därefter skeende, afslutande tekniska studier vid specialläroverk utrikes, hvilka, jämte en därmed förenad fabrikspraktik, kunna taga 2 à 3 år i anspråk. För de blifvande tekniska kemister, hvilkas ekonomiska förhållanden sådant medgifva, är utförandet af ett själfständigt vetenskapligt arbete, vare sig delta sedermera leder till högre lärd grad eller ej, synnerligen att rekommendera.

18.10.18

Paints for roofing and other purposes.

The Scientific American 11, 10.9.1859

MESSRS. EDITORS: - A company in Philadelphia, Pa., are introducing into this city what they call a new metallic paint, which is stated to be mixed in a peculiar way, and that it is a permanent and valuable covering for metallic roofs, much more so than any of the other paints which are now used for this purpose. A new name given to fruit does not improve its flavor, neither does a new name improve the qualities of an old paint. The paint spoken of above, shows, by a quantitative analysis, that its composition, when first ground, is: —
Linseed oil       ..... 20 
Graphite (blacklead) ..... 80
                     -------------
                     ..... 100

This is an old paint; we have used it many years; and we have more than a tun on hand at present. It is a good paint for iron roofs, ships' bottoms, &c., but not good for copper, or new tin. The chemical action on paints, of iron, copper, and tin, is very different in its effects, as all chemists know. For new tin roofs, we find the following paints to be the most durable, viz: — pure English Venetian red, ochres, Spanish brown, and Canadian burnt sienna. The words "metallic" and "mineral" are terms that are given to utmost all newly-discovered paints; but they are very indefinite in their meaning, when thus applied. We see no reason why there should be any mystery in this matter, and any impropriety in telling our employers what materials we use, for he who pays for the materials ought to know what lie has bought. Ex-mayor Mickle has had his roofs, at Bayside, Flushing, L. I., recently painted with this graphite, which has exalted much curiosity, it being considered by many as something new, and likely to supersede all others, in durability, &c.; but such statements are not based upon facts in our long experience in painting and chemistry. This graphite, as an oil paint, is not new, neither is it more durable than the other paints we have mentioned in this article.

- Quaterman & Son.

New York, August 29, 1859

17.10.18

Eri aloilta. Kirjoitusmustetta ja painoväriä.

Teknillinen aikakauslehti 9, 1929

U. S. A :ssa on vuonna 1927 valmistettu kirjoitusmustetta noin 132 milj. markan arvosta ja painovärejä 1.384 milj. markan arvosta. Muste ja painovärit eivät U. S. A:ssa siis kuulune "pienteollisuuteen”.

16.10.18

What is the Color of Water?

The Manufacturer and Builder 5, 1869

M. W. Spring, according to the Revue Scientifique, has been experimenting at Liege to ascertain the color of water. The water was first boiled for four hours over potash manganate and permagranate, and then distilled twice in platina vessels, and the product received in a silver vessel protected from contact with the air. This water, when evaporated from a well-polished capsule of platina, left no stain. In order to obtain the requisite depth of water for the light to pass through, and make any color it would give visible, M. Spring used glass tubes 16 feet long and rather more than 1½ inches wide. The tubes were closed at both ends by glass flats, and furnished with a pipe through which the water colould be introduced. When pure water was placed in these tubes and white light sent through it, the color "was of a blue of which it is difficult to represent the purity; the finest blue on a fine day in a mountain region, above the grosser emanations of the soil, can alone be compared with it." No change occurred when the water was kept in the tubes for several weeks. The addition of a little lime water, which appeared quite limpid, entirely stopped the passage of the light, "as if ink had been put in."

15.10.18

Tiedoituksia hintavaihteluista N:o 22. Laboratorio.

Tiedoituksia hintavaihteluista 22, 5.6.1924

(Osuustukkukauppa R. L. Helsinki)
Helsingissä, 5 p:nä kesäkuuta 1924

OTK:n laboratoriossa on tutkittu 3 näytettä punamultaa, joista yksi oli erään osuuskaupan lähettämää, verrattavaksi Falunin punamultaan, sekä kaksi näytettä sinkkivalkosta Ludwigshütte (leima tuntematon) ja Phönixhütte punaleima.

Punamullat:

Osuuskaup. näyte: Väri vaaleanpun.
Ominaispaino 1.49
Peittämiskyky (sekotusmenettely) heikoin
Rautaoksidia 18.4 %
Savea y.m. suolahappoon liukenematonta 14.4 „
Rikkihapposuoloja 57.0 „ (kipsiä)
Vettä 7.6 %
Määräämättömiä aineita n. 3 „

Falunin punamulta: kirkkaar.pun.
Ominaispaino 1.09
Peittämiskyky (sekotusmenettely) vahvempi
Rautaoksidia 40.6 %
Savea y.m. suolahappoon liukenematonta 50.7 „
Rikkihapposuoloja vain jälkiä
Vettä 0.4 %
Määräämättömiä aineita n. 8 „

Englantil. punamulta: ruskeanpun.
Ominaispaino 1.03
Peittämiskyky (sekotusmenettely) sangen vahva
Rautaoksidia 76.8 %
Savea y.m. suolahappoon liukenematonta 17.2 „
Rikkihapposuoloja vain hyvin heikkoja jälkiä
Vettä 0.8 %
Määräämättömiä aineita n. 5 „

Kaikkien kolmen punamullan peittokyky on sopusoinnussa rautaoksidipitoisuuden kanssa, kuten on odotettavissa, ja niinikään ominaispainon kanssa.

Falunin punamultaan verrattuna on osuuskaupan näyte kaikissa suhteissa melkoisesti huonompaa. Se sisältää yli 50 % kipsiä.

Englantilainen punamulta on paljon voimakkaampaa (paremmin peittävää) kuin Falunin. Sen värisävy on ruskeaan vivahtava, jotenka sillä ei saane aivan yhtä kaunista väriä kuin Falunilla.


Sinkkivalkosta:

Ludwigshütte:
Väri valkea
Ominaispaino 0.937
Peittämiskyky (sekotusmenettely) molemmissa hyvin samanlainen

Phönixhütte punaleima:
Väri valkea
Ominaispaino 0.712
Peittämiskyky (sekotusmenettely) molemmissa hyvin samanlainen

Molemmat sinkkivalkoset ovat kemiallisessa suhteessa hyvin puhtaita ja jotenkin yhtä puhtaita. Peittämiskyvyillä ei kyllä ole sanottavaa eroa; kuitenkin pitäisi Phönixhütten olla jonkun verran riittävämpää. Joka tapauksessa voi Phönixhütte punaleiman asettaa tutkitun Ludwigshütten näytteen rinnalle.

14.10.18

Useful Recipes. Gold Lacker.

Scientific American 3, 13.1.1866

Put into a clean four-gallon tin, one pound of ground turmeric, one and a-half ounces of gamboge, three and a-half pounds of powdered gum sandarach, three quarters of a pound of shellac, and two gallons of spirits of wine. When shaken, dissolved, and strained, add one pint of turpentine varnish, well mixed.

13.10.18

Walokylpy.

Turun Sanomat 2493, 16.4.1913

Walokylpy on eräs tapa käsitellä waloa, niin että ruumis joko kokonaan tai osaksi walosäteillä walaistaan. Kylwyt owat erilaisia riippuen siitä, tahdotaanko niillä saada aitaan kemiallisia waikutuksia wai pidetäänkö silmällä yksinomaan niiden lämmittäwää waikutusta.

Tawallisella sähköhehkulampp. aiheuttamalla walokylwyllä on yksinomaan lämmittämä waikutus. Hehkuwalo on nimittäin köyhä kemiallisista säteistä, ja nekin kemialliset säteet mitä siinä on, kadottawat waikutuksensa läwistäessään hehkulampun lasiseinän. Hehkuwalokylpy on siis lämpökylpy, mutta eroaa se höyrykaapista tai lämpöilmakylwystä siinä, että tässä ei waikuta ainoastaan kontaktilämpö, waan myöskin säteilewä lämpö. Nämä "waloisat" säteet tunkeutuwat ihoon paljon helpommin kuin kontaktilämpö. Tässä onkin luultawasti syy siihen, että hikoileminen hehkuwalokylwyssä käy paljon helpommin ja alemmassa temperatuurissa kuin höyrykapissa tai lämpöilmakylwyssä. Eräissä sairaustapauksissa onkin tällainen hikoilu kaikkein mukawin.

Toistaiseksi ei tiedetä onko hehkuwalon eri wäreillä punasella ja sinisellä - mitään huomattawampaa merkitystä; kuitenkin tapahtuu joskus, että henkilöt, jotka walkoisesta walosta saawat ihottumia, kärsiwät paremmin punaista waloa. Se erikoisen rauhallinen waikutus minkä sininen walo saa aikan woidaan hywin selittää optillisena waikutuksena. Wärien erilainen waikutus hermostoon - sinisen rauhoittawa ja punasen elähyttäwä - on tunnettu ja tunnustettu asia, ja on se otettu myöskin käytäntöön esim. mielisairasparantoloissa. Tämä waikutus on kuitenkin kaikella warmuudella psyykistä laatua, riippuen siitä miten mikin wäri silmää wiihdyttää.

Walokylpy on joko koko kylpy, jolloin potilaan koko ruumis päätä lukuunottamatta on lamppukaapissa tai paikalliskylpy, jolloin ainoastaan joku ruumiinosa käsi, jalka, selkä j. n. e. walaistaan.

Kokonaan toinen waikutus on kemiallisilla walokylwyillä, joita kutsutaan Finsen-kylwyiksi sen henkilön nimen mukaan, joka ensimäisenä, tietoisena kemiallisten säteitten waikutuksesta otti ne käytäntöön. Nyt kysymyksessä olewa waikutus johtuu etupäässä walosäteistä, joiden waloaallot owat lyhyitä, sinisestä ultrawiolettiin. Mitä löytyy suuret määrät sähkökaariwalossa. Ne aikaansaawat ihossa erikoisen waikutuksen, jonka tuntomerkkejä owat ihossa useita tunteja kylwyn jälkeen nousewa kestäwä punerrus ja sittemmin ihon ylimmän pinnan ruskettuminen. Samalla tawalla waikuttawat auringonsäteet rusketuttaessaan ihon. Parantaessaan syöpää käytti Finse linssiä, jolla hän sai tällaiset walosäteet wahwasti konsentreeratuksi. Wiime wuosina on niitä ryhdytty käyttämään myöskin kokokylwyissä ihon kiihottamiseksi ja siten paremman werenkierron aikaansaamiseksi. Kylpy otetaan siten, että kylpyhuoneessa seisowa tai makaawa potilas walaistaan tawattoman woimakkailla kaarilampuilla, tawallisesti kahdella, joista kumpikin on 75 amperin. Sellaisten lamppujen walowoima on suunnilleen 50,000 normaalikynttilää. Hehkuwalokylwyssä tarwitaan wain noin 1,000 normaalikynttilää. Walastusaika on laskettawa hywin tarkkaan, koska muuten woi seurata liian woimakas ja epämiellyttäwä ihon kiihotus. Jos tahdotaan jotain erikoista ruumiinosaa kiihottaa, woidaan käyttää paikalliskylpyä.

Tärkeätä waan on, ettei walolähteen ja potilaan wälillä ole lasia, wärjättyä enempää kuin wärjäämätöntäkään, sillä lasisiiwu, waikkapa ohut kuin paperi, häwittää kokonaan säteitten kemiallisen waikutuksen. Jos walo tehdään siniseksi siten, että annetaan sen kulkea sinisen lasin lautta, niin kaukana siitä, että säteitten kemiallista waikutusta olisi näin wahwistettu, on sitä päinwastoin heikennetty ellei kokonaan häwitetty.

12.10.18

Miksi punatulkun rinta on punainen.

Uudenkaupungin Sanomat 9, 25.1.1916

Kun ihmiset ensin tuliwat tänne pohjolaan, niin täällä he näkiwät paljon omituisia lintuja, pohjolan lintuja, mutta kaikki ne oliwat harmaat tahi mustat, eiwätkä korean keltaiset tai punaiset, niinkuin etelämaitten linnut owat.

Siihen aikaan oli wain yksi tuli täällä kylmässä pohjolassa. Sen ääreen ihmiset metsästysretkillään tuliwat lämmittelemään. Mutta tätä tulta karhut, sudet, ahmat ja muut petoeläimet wihasiwat ja tahtoiwat sammuttaa! Sen tähden piti aina muutamien olla wartioimassa tulen ääressä, sillä aikaa kuin toiset käwiwät kaukana metsästämässä ja kalastamassa.

Kerran oli eräs wanha metsästäjä ja hänen poikansa wartioimiswuorossa. Päiwät ja yöt he pitiwät tulesta huolen, kunnes isä yht'äkkiä sairastui ja pojan yksin oli pidettäwä tulta yllä. Jääkarhu oli jo lauman wiereisestä lahdesta waaninut ja odottanut tilaisuutta sammuttaa tulen. Niin hän olisi itse taas saanut yliwallan pohjolassa. Hän näki pojan nukahtawan uupumuksesta; hän hiipi likelle, tappoi pojan, tappoi isän, sammutti leweällä, märällä kämmenellä tulen ja oli nyt warma woitosta. Maakarhut, sudet, ahmat ja ilwekset, kaikki metsän hiidet ja pohjolan peikot iloitsiwat ihmisten onnettomuudesta: Pohjolasta on ihmisten lähdettäwä pois.

Mutta pieni lintu, harmaa punatulkku oli nähnyt, mitä jääkarhu teki. Kun karhu oli mennyt tiehensä, se lensi, pyrähti tuhkaan, raapi ja etsi ja löysi pienen punaisen hiilen. Siiwillään se sitä räpsytteli, puhalteli, kunnes tuli syttyi ja poltti lintuparan rinnan tulipunaiseksi. Lintunen lähti lentoon, se lensi kaikkien pohjolan kotien ääreen ja missä sen punainen rinta kosketti maata siellä syttyi punainen liekki ja ihmiset saiwat tulen, joka pitää heidän kotonsa ja mökkinsä lämpiminä näillä Pohjolan perillä. Mutta lintunen sai liitokseksi siitä, minkä se oli tehnyt, pitää ainaiseksi tulipunaisen rinnan.

Siksi on punatulkulla, waikka muuten onkin harmaa, kaunis ja loistawan punainen rinta.

11.10.18

Minkätähden käytetään punaista valoa hätämerkkinä?

Uusi Aura 172, 29.6.1924

Ensiksikin sentähden että punainen valo näkyy kauemmas kuin jonkun muun värin valo. Edelleen sentähden että se niinkauan kuin vain voi nähdä vilauksenkin siitä, loistaa muuttumattoman punaisena eikä kuten muutamat muut värivalot esim. keltainen, pitkän matkan päässä ainoastaan antaa aavistuksen valosta, mutta ei minkäänlaista selväpiirteistä käsitystä kysymyksessä olevasta väristä. Lopuksi on tässä vaikuttamassa suorastaan psykologinen seikka; punainen on tosiasiallisesti se väri, joka eniten kaikista vetää meidän huomiomme puoleensa, kiihoittaa uteliaisuuttamme ja herättää meissä toiminnan vaiston. Siitä on sentähden tullut aivan luonnollisesti hätämerkin väri. Punaiset lyhdyt näyttävät, missä palokaapit kaduilla, teattereissa ja sairaaloissa ovat. Ne osoittavat vaarallisia paikkoja, kuten korkeajännitysasemia ja ne tiedoittavat "varokaa"! kun katukivitys on korjauksen alaisena.

Vihreä on väri, jonka sen jälkeen voi nähdä pisimmälle, se tulee todellisuudessa hyvin lähelle punaista (kirkkaalla säällä 4¾ km. noin 5½ km. vastaan.) Mutta se muistuttaa niin suuresti luonnon omaa väriä että vihreä valo helposti sulautuu taustaan, kun sitävastoin punainen eroittautuu siitä erilaisuutensa tähden. Vihreätä väriä käytetään sentähden pääasiallisesti merkkinä "selvä on".

Keltainen valo (voi näkyä 2¼ km. päähän) kadottaa kuten sanottu valonsa pitemmän välimatkan päässä ja voidaan sitäpaitsi helposti sekoittaa asuinrakennuksen lampunvaloon.

"Kuutamonvalkea", sinisenvalkoinen valo, tulee kolmannelle sijalle (kirkkaalla säällä noin 4 km.) Sitä käytetään paljon rautateiden vaihderaiteissa merkitsemään "selvä on".

Eräässä englantilaisessa insinööriyhdistyksessä on hiljattain esillepantu ehdotus että alettaisi käyttää määrättyä hätämerkkiä, nimittäin punaista valoa keskellä ja sen ympärillä sinistä rengasta. Ehdotuksen perussyynä on se, että värisokeatkin (muutamilla harvoilla poikkeuksilla) voisivat tuntea tämän merkin, sillä vaikkapa punainen ja vihreä heidän silmissään muuttuisikin tummankeltaiseksi, niin ei löydy ainoatakaan, joka olisi värisokea sekä punaiselle että siniselle.

10.10.18

Tietoja eri aloilta. Väriherkät valokuvauslevyt.

Uusi Suometar 133, 18.5.1915

("Naturen" mukaan)

Jos hajotamme prismalla valkoisen valon spektriksi ja valokuvaamme tämän spektrin, niin huomaamme paikalla, että silmän ja valokuvauskoneen "näkemisen" välillä on suuri ristiriita. Valokuvauslevy ensinnäkin kuvaa spektriä monta vertaa kauemmaksi sekä punaiseen päähän että violettiin päähän kuin silmä voi värejä nähdä, kokonaista yksitoista tai kaksitoista sateenkaarivärijaksoa eli "oktaavia" silmän erottaessa vain yhden, joka punaisesta keltaisen viheriän ja sinisen kautta ulottuu violettiin. Multa sitä paitsi valekuvassa spektrin sininen pää vaikuttaa paljon nopeammin levyyn kuin punainenpää (sinisen pään aaltojen lyhemmyyden vuoksi) ja sen vuoksi sininen pää kuvassa näyttää paljon valkoisemmalta. Silmällä nähden taas on spektrin punainen jakeltainen pää paljon kirkkaampi eli valovoimaisempi. Jos merkitsemme vaikutuksia aaltoviivalla, niin on silmällä nähden spektrin valovoimaisuuden aallonharja kirkkaassa keltaisessa, jota vastoin valokuvauksellinen aallonharja on sinisessä. Jotta valokuvalevyllä saataisiin jostain kuvattavasta esineestä samat valoisuusvaikutukset kuin silmällä nähden, tulee molempien aaltoviivaan niin tarkkaan kuin suinkin sattua yhteen.

Jos spektri valokuvataan tavalliselle levylle, niin vaikuttavat punainen, keltainen ja viheriä siihen hyvin vähän, vaikka ne ovat silmällä katsoen niin kirkkaat. Ne voisivat yhtä hyvin olla vaikka mustaa, jota vastoin sininen, indigo ja violetti, jotka ovat niin tummat nähdä, valokuvauslevyyn tekevät niin suuren vaikutuksen, että ne kuvassa näyttävät aivan vaaleilta. Samanlaisia tuloksia saadaan tavallisia esineitäkin valokuvattaissa. Sinervät liuskekivikatot ovat kuvassa odottamattoman vaaleat, koska liuske on väriltään sinervää; tiilet taas kuvastuvat punertavan värinsä vuoksi aivan liian tummiksi; ruoho ja viheriät lehdet ovat valokuvassa paljon tummemmat kuin silmällä nähden, koska viheriä vaikuttaa heikosti tavalliseen valokuvauslevyyn, ja niin edespäin. Levy on herkkä kaikille näille väreille, mutta aivan liian herkkä siniselle, taikka ei kyllin herkkä viheriälle ja punaiselle. Mutta jos levyyn lankeava valo suodatetaan värjätyn lasin kautta, joka masentaa sinisen värin valovoiman noin tuhannenteen osaan siitä, mitä se todellisuudessa on, ja valotusaikaa vastaavassa määrässä pidentämällä viheriäinen ja punainen saavat aikaa vaikuttaa, niin värien valoisuusarvot esiintyvät paljon oikeampina valmiissa valokuvassa. Valotussjan pidentäminen tuhannen kertaa saattaa joskus olla mahdollista (esim. kymmenesosasta sekuntia kahteen minuuttiin), mutta enimmäkseen moinen pidennys on sangen hankala.

T:ri H. W. Vogel keksi v. 1873, että valon herkkyyttä viheriälle, keltaiselle ja punaiselle valolle oli mahdollinen lisätä eräillä väriaineilla. Kymmenen vuolla myöhemmin aljettiin tämmöisiä levyjä laskea kauppaan ortokromatisten eli isokromatisten levyjen nimellä. Ne olivat suuri edistysaskel tavallisiin levyihin verraten.

Tämmöisten levyjen sanotaan tavallisesti olevan herkkiä keltaiselle, mutta tämä väitös on harhaan johtava. Spektrin keltaista tuskin tarvitsee näissä asioissa edes lukuun ottaa, sitä kun oikeastaan edustaa vain natrium juova. Keltainen on viheriän ja punaisen sekotus. Ortokromatisten levyjen herkkyys viheriälle värille oli parempi kuin tavallisten, ei sitä vastoin punaiselle. Jos siis asetamme semmoisen värisuodattimen linssin eteen, että keltainen väri tulee täydelleen korjatuksi, että loisin sanoen keltaisen ja sinisen valoisuussuhde valokuvassa on oikea, niin sijoitamme viheriään koko sen värikerjanksen, joka kuuluu punaiselle ja viheriälle yhteensä, ja viheriä sen vuoksi tulee liiaksi korjatuksi. Viheriät esiintyvät kuvassa liian valoisina. Eikä herkkyyden lisäys ulotu edes koko viheriään väriin, vaan kohdistuu etupäässä keltaisenviheriään. Herkkyyskäyrässä on siniviheriän kohdalla melkoinen laaksokohta, niin että tämä väri siis esiintyy kuvassa korjauksenkin jälkeen liian tummana. Callier on huomannut, että tavallisia ortokromatisia levyjä käyttäen männyt kuvautuvat liian tummiksi, koska niiden vihannutia vastaa tuota siniviheriää, keltaisenviheriä ruoho sitä vastoin suhteettoman valoisaksi. Näiden molempien viheriäin valoisuusero siis on kuvassa paljon suurempi kuin todellisuudessa.

Kaupassa yleiset ortokromatiset levyt ovat viheriälle herkiksi tehdyt. Niistä on hyötyä valokuvattaessa värillisiä esineitä, kun halutaan parempia tuloksia, vaikk'ei täyttä värikorjausta. Kun silmä ei yleiseen ole kovin tarkka huomaamaan eri värien valeisuuseroja, niin riittää tämä korjaus usein täydelleen. Mutta semmoisten levyjen epäherkkyys punaiselle vaikuttaa, että puhdas punainen kuvastuu aivan mustaksi. Luonnon punavärit eivät sen enempää kuin väriaineetkaan kuitenkaan ole yleiseen puhtaita, vaan heiastavat muitakin, keltaisia, viheriäitä ja sinisinkin säteitä, eivätkä sen vuoksi valokuvassa esiinny yhtä tummina kuin puhtaat spektrivärit. Voidaan tosin värjätä levyjä semmoisillakin väriaineilla, että ne käyvät erikoisen herkiksi punaiselle ja keltaiselle, mutta nämä levyt taas ovat viheriälle epäherkät.

Kun oli päästy selvyyteen näistä seikoista, niin ruvettiin värjäämään levyjä siten, että ne ovat herkkiä sekä viheriälle että punaiselle, käytettiin siis useita väriaineita, ja tämmöisiä olivat varhaisemmat pankromatiset levyt. Niillä oli kolme herkkyysmaksimia eli valoisuusaallonharjaa, yksi sinisessä, joka edustaa bromihopean luonnollista herkkyyttä, toinen viheriässä ja kolmas punaisessa. Mutta näidenkin herkkyys oli vielä epätasainen. Pankromatisia levyjä on kuitenkin sen jälkeen paljon parannettu valitsemalla yhä soveliaampia herkennysrärejä. Nekin tosin vielä ovat siniselle herkemmät kuin silmä, mutta sopivaa keltaista värisuodalinta käyttäen voidaan sinisen liikavaikutus masentaa.

Pankromatisia, s. o. kaikille väreille herkkiä levyjä on esiintynyt kaupassa viisitoista vuotta, mutta aivan viime vuosien levyt ovat kaikkia edellisiä hyvin paljon etevämmät. Niiden valoisuuskäyrä ei tosin, vielä satu aivan tarkkaan yhteen spektrin valoisuuskäyrän kanssa, mutta se on niin lähellä sitä, ettei ero enää suuria merkitse. Niillä on mitä suurin merkitys teknillisessä valokuvauksessa, esim. vanhojen taulujen monistamisessa, mutta maisemavaloknvauksessakin ne empimättä voittavat kaikki edelliset levyt. Pahin este niiden yleiselle käyttämiselle on, että ne ovat kehitettävät aivan pimeässä, ne kun eivät siedä vähääkään punaista valoa. Tämä haitta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin näyttää, jos valekuva on oikein valotettu. Valotusajan arvaamiseksi taas voidaan käyttää valomittareita, jotka sangen nopeaan ja paljon tarkempaan suorittavat ne arviot ja laskut, mitä valokuvaajan muutoin täytyy päässään arvioida ja laskea. Maisemavalokuvauksessa saadaan pankromatisiila levyillä varsinkin valaistusvaikutukset, taivas päivineen, veden heijastukset y. m. luontevasti kuvautumaan.

9.10.18

Scientific Miscellany. Uncrystallized or amorphous silica...

The Galaxy 4, 1873

Uncrystallized or amorphous silica has been found by M. Kerinam to possess important properties as a mordant, especially for aniline colors. On agitating precipitated and washed silica with a solution of fucsein, aniline blue, or aniline violet, the silica takes a strong color, and thus powders may be formed which are susceptible of many applications in the arts.

8.10.18

Kauppamaailmasta. Kronos Titaanivalkoinen.

Uusi Suomi 150A, 4.7.1920

Värialalla on tähän saakka valkoisista väreistä käytetty yksinomaan sinkkivalkoista, lyijyvalkoista ja litopoonia, mutta ei näiden värien ole onnistunut täysin tyydyttää kaikkia ensiluokkaiselle valkoisella värille asetettuja vaatimuksia.

Nyt on ilmestynyt kauppaan uusi valkoinen väri, "Kronos Titaanivalkoinen", jolla on sangen huomattavia ominaisuuksia lyijy- ja sinkkivalkoiseen verrattuna. Johtavat miehet väritekniikan ja käsityön alalla ovat tehtyjen kokeiden perusteella selittäneet sen johtavan uuteen kehityskauteen väritekniikassa.

Titaanivalkoinen on painoon nähden kevein kaikista väriaineista (om. p. 4,0; lyijy- ja sinkkivalkoisen om. painot ovat 6,7 ja 5,5).

Peittämiskyky on kolme kertaa suurempi kuin lyijy- ja sinkkivalkoisella. Yhdellä kilolla Titaani-valkoista oikeassa suhteessa sekoitettuna voidaan keskimäärin sivellä kolmasti kaksi kertaa niin suuri ala kuin sinkkivalkoisella ja kolme kertaa niin suuri ala kuin lyijyvalkoisella.

Sitä on heikompi sivellä kuin toisia värejä; siitä syystä säästyy työtä ja aikaa maalarilta, s.o. rahaa työn teettäjältä. Huolellinen maalaustyö, johon on käytetty Titaanivalkoista parhaimman öljyn ja ohennusaineen kera, ei halkeile eikä rapise pois. Hapot, keittokaasu, höyry ja kosteus eivät vähääkään vaikuta Titaanivalkoiseen, kuten lyijy- ja sinkkivalkoiseen, ja ajan hammas ei kuluta sitä samassa määrin kuin muuta maalausta.

Mainittua väriä on näytteillä Ruotsalaisessa Normaalilyseossa, 2 kerroksessa, huoneessa n:o 15. Näyttely on mielenkiintoinen sekä ammattimiehille että suurelle yleisölle.

Titaanivalkoista saadaan toistaiseksi Helsingissä O.Y. G. F. Stockmannilta ja toiminimi Julius Tallbergilta sekä maaseudulla useimmilta rauta- ja värikauppiailta. Titaanivalkoisen pääasioimisto maatamme varten on Suomalaisella Osakeyhtiö G. Hartmannin Koneliikkeellä, Helsingissä. Mainittu toiminimi on aulis palvelemaan kaikilla tarvittavilla tiedoilla.

- 20267

7.10.18

Article V. - F. Wayland Fellowes: Effect of Color-Law on our Homes - Ouside.

New Englander and Yale review 234, 1889

*Feb. No., 1889, p. 118.In a previous Article,* the absolute authority of Color-Law, in all matters within its province, was asserted and something was advanced in proof of the assertion. Some notable points of special ruling in our home interiors were observed. But, at this time, there are reasons for considering its effect the exterior, and for that purpose, we will together step out of doors.

After an intelligent look at the natural surrounding as back-ground, with the indispeneable assistance of Color-Law, we lose eve, trace of indecision respecting the tone that is requisite to the best appearance of our home. Long processions of tints, each one more tempting than the other, cease to perplex. True pictorial effect settles the question definitely. And it is a welcome fact that the tone called for by inflexible law may exist in an endless variety of color-chords, so that individual preference may not be conscious of limit from Color-Law.

There are house-owners in no degree students of color who think that it is an easy matter to tone their dwelling in all respects as well as the expert. They also believe that they see color with the painter's eye, because their natural sight is as good as his. In much the same way, others suppose they really sing, when, with voices physically strong, but wholly untrained, they are able to produce consecutive sounds or sustained noise with the mouth.

When use of color may no longer be postponed, the practical house-painter is not unfrequently summoned. This important personage can hardly be expected to be guided by any higher degree of taste than that which he actually possesses. This is the reason why house-owners have themselves to thank, when they see factory, store, and fence spick-and-span with the identical color-chord that distinguishes their own outer-wall. At the same time, it does not, of necessity, follow that tints thus exhibited must be correct in taste or law.

There ought to be no difficulty in understanding that a city home may look its best by treatment that would not be well adapted to the country house. The heavy, dark tones that lend themselves with acceptable effect to much repetition of brick and stone are generally out of place when away from familiar pavements of street and flags of sidewalk. They are features as little rural and as plainly urban as any other characteristic sight or sound. They may accordingly be forthwith omitted from the abundant catalogue of colors that will be found appropriate, where nature herself rather than the handwork of man is most apparent.

The cottage that is provided with ample back-ground of trees, and fairly peeps out from surrounding foliage, may not becomingly wear chords of color that exactly suit a great mansion which towers from a hill-top with every outline clean cut against the sky. A different plan is also needed for the venerable summer home that has made itself snug upon some sun, hillside; and still another is needed for the spacious pavillion which is thrown into brilliant relief by back-ground of the sea, or by both sea and sky.

Such varied circumstances of position clearly indicate the individual landscape-tone that is superlatively becoming. These natural suggestions are made with meaning so broadly expressive that when comprehended and used, they bring a satisfaction that time only increases. No other inspiration or influence is to be absolutely trusted, nor does any other ask for what is especially fitting, with the same unmistakable distinctness. Only by this actual art-interpretation, is knowledge of the language enabled to compose an ensemble so conspicuously complete that ignorance and indifference are both surprised into respect for an undreamed of power in color.

When the foliage-hidden cottage has been gifted with form that is really admirable; when it has qualities too rare to pass unnoticed; when it is desirable not only to keep its strong points well in view, but to accentuate them, any legitimate chord of tints, that are warm and light, will develop the desired strength of contrast-relief.

But, when the composure of harmony, rather than powerful relief-effect, is preferred; if the owner seriously wishes the house to become part of the landscape, if he decides to lose the structure in the local tone, the method is simple. Two warm olives, with one clean red—this latter color cooled and refined with blue and thus used as the cold tone of the color-chord — will be found a grateftd combination, on which the eye will be sure to rest with lasting contentment; one that improves with the grey of time and weather, a tint that wears well and does not tire.

But, for success again in this instance as in every scheme of color the values must be carefully studied and their strength exactly measured.

It is evident that from every avenue of approach the house on the hill-top is likely to have, as back-ground, a considerable share of uninterrupted sky. Nothing could be more flattering to fine lines or more trying to defects. The unlimited breadth of cold space here over-head affords excellent relief for warm tones of all varieties and of any note on the scale. Attention need mainly be given to the color-chord itself, remembering that dark tones suggest heaviness with solidity and that all warm tints show themselves at their very best when seen against this blue.

Circumstances, resembling each other not a little, make it probable that the house on the hill-side might be well suited with colors of a class similar to those that were found pleasing on the cottage among the trees.

Nor do conditions governing the adoption of tints for the house near the sea vary materially from such as decided the color-chord for the house on the hill-top. In a spot where trees are few and herbage scanty — when sea and sky and sand mainly compose the local tone, — it wi11 be found that warm classes of color, and those high up on the scale, best preserve the values without disturbing the landscape color-balance. Into these tranquil surroundings, powerful tones seem to tear their way — they roughly seize a place. The widest view is sensible of intrusion. On the other hand, milder colors rightly chosen, melt into the perspective; they are felt rather than seen; they appear to be an original feature of the field of sight; they produce the impression of having been there always.

It is a convenient fact that skillful use of color is able to loudly accent any out-door matter that it is desirable to make prominent, as also that this same item, and simply by change of tint, may be largely veiled, or in great measure concealed, or rendered entirely unattractive.

It is essential that pigment be kept scrupulously clean. In this connection attention is directed to an all but universal mistake in mixing tints. It ought M be known that the greater number of tints may be darkened by means other and better than turbid discoloration from the routine and habitual lamp black. It is undoubtedly true that a color, thus begrimed, is forced down in tone, but it also follows that after this primitive treatment, every tint becomes not only darker but dirty!

In the pictorial sense, "dirty" describes the opposite of bright, clear color, either entirely pure or so combined as not to lose its "life" — another term for individual color self-assertion.

For instance, we may suppose that it is desired to lower the tone of a crimson-lake. And it does not seem difficult to imagine that a muddy tone may be likely to result from admixture of lampblack, nor to understand that when still more soot is added, deeper mud must follow, but not necessarily deeper blackness.

There is a much better way to lower tho tone as wanted. Palette in hand, with a clean brash, let a dip be made into the same pure crimson-lake that was just now soiled with lamp-black. Deepen this lake-tone with Prussian-blue until the desired depth is reached, no matter how great this depth is, it will be, and soon. Metaphorically, this combination calls to the blackest black to come lower down on the scale and learn to what depth the deepest of color really can go.

From this color union, there is produced a tone that invariably proves itself to be powerful, refined, transparent, and satisfactory. In a tint thus composed, there will be no suspicion of mud. It becomes a color thoroughly desirable whenever color-law needs a tone thus low on the scale. It also has a quality that is admirable; let its area be greater or less; and when strength of color is sought, let its depth go when-ever it is required; it always remains a tone — it never looks like a hole.

The advantages obtainable from study of color are so numerous and their character is so continuously helpful that, without due measure of experience, the full scope and extent of their usefulness may not be even imagined. Rarely, is an hour allowed to pass with no valuable service from color and never a minute that does not bring to the trained eye lively gratification, as abundant as it is complete.

- F. Wayland Fellowes.

6.10.18

Nature and Science. The Chemical Rays of the Spectrum.

Scribners monthly 5, 1873

The second memoir of Dr. John W. Draper's researches in Actino-chemistry is published simultaneously in the London and Edinburgh Philosophical Magazine and in the American Journal of Science and Art. His first memoir was on the distribution of heat in the spectrum; the present one is on the distribution of chemical force. In the former he sowed that all the rays of the spectrum possess equal heating power. In this, he shows that every ray can bring about chemical changes. Hitherto it has been supposed that the actinic force - the force that brings about chemical decompositions - is restricted to the violet of the spectrum, and in all the books treating on this subject, figures are intrduced illustrating this view. In this memoir, the error of this is shown by an analysis of several decompositions brought about by the agency of radiation. The following paragraph furnishes a summary of the evidence: -

"At this point I abstain from the adding other instances showing that chemical changes are brought about in every part of the spectrum. The list of cases here presented might be indefinitely extended, if these did not suffice. But how is it possible to restrict the chemical force of the spectrum to the region of the more refrangible rays, in face of the facts that compounds of silver, such as the iodide, which have heretofore been mainly relied upon to support that view, and in fact originated it, are now proved to be affected by every ray from the invisible ultra-red to the invisible ultra-violet? how, when it is proved that the decomposition of cabonic acid, by far the most general and most important of the chemical actions of light, is brought about, not by the more refrangible, but by the yellow rays? The delicate colors of flowers, which vary indefinitely in their tints, originate under the influences of rays of many different refrangibilities, and are bleached or destroyed by spectrum colors complementary to their own, and therefore varying indefinitely in their refrangibility. Toward the indigo ray the stems of plants incline; from the red their roots turn away. There is not a wave of light that does not leave its impress of bitumens and resins, some undulations promoting their oxidation, some, their deoxidation. These actions are not limited to decompositions: they extend to combinations. Every ray in the spectrum brings on the union of chlorine and hydrogen."

He adds, in conclusion: "The figure so generally employed in works on actino-chemistry to indicate the distribution of heat, light, and actinism, serves only to mislead. The heat curve is determined by the action of the prism, not by the properties of calorific radiation; the actinic curve does not represent any special peculiarities of the spectrum, but the habitures of certain compounds of silver."

5.10.18

Trasmattorna åter i modet.

Vasabladet 259, 20.12.1918

Man kan äwen "wäwa" utan warp.
Wi fa in nu för tiden wända, ändra, sy om allting, så långt möjligt är, och slita på det i det längsta, skiwes i hushållsbl. Till slut kommer dock den dag för ett klädesplagg, da det befinner sig i ett sådant tillställd, att det omöjligt widare kan fortsätta sitt liw i samma tillwarelseform. Som det tillsammans med sina gelikar. I en wrä på winden kan säkert få rum en säck eller lada, där så småningom alla dylika uttjänta trotjänare kunna samlas - för att sedan, då tiden är inne och säcken fylld åter så uppstå i ny gestalt - forna tiders hederliga trasmattor, såwida man lyckas ordna swärigheterna att anskaffa warp. Wäl ha dessa en tid ef haft så gott rykte om sig, man har ju ansett dem ohygieniska och swärhandterliga, och under wissa förhällanden kan nog kauske detta wara sant. Allting beror ju här i wärlden ytterst på, huru del göres, så äwen här. Man bör under inga förhållanden använda köpta färdigwäwda trasmattor, ty deras antecedentia kunna wara mycket twiwelaktiga. Men då det slitna materialet är ens eget och det wäl twättats före sönderklippandet samt mattorna sedan skötas och aktas lika wäl som andra mattor, äro träsmattorna ej mera ohygieniska än andra mattor.

Och de kunna göras så hemtrewliga, rundade i klara wackra färger efter ens eget wal. Här kan den som i likhet meb den swenska målareprofessorn, hyllar den satsen "wad wore liwet utan rött" få frosta i färger! Ty trasmattorna måste warafärgrika, det är deras första plift! Gärna böra de också wara jämnt ranbade och inslaget wäl och fint klippt. Dessa fordringar äro in ej så swåra alt uppfylla. Wärre blir kanske med färgningen aw trasorna, nu när de s. k. "påsafärgerna" äro ett minne blott. Wi sa da i detta sam i så mycket annat gå tillbaka till gamla tider - då färgades med wäxter. Och detta så wi ta upp igen - till glädje och båtnad för oss själwa och wåra mattor. In det är så roligt att färga med wäxter - att låta wåra kära blommors friskhet och färg alltjämt fortlewa för wåra ögon, wäxtfärger äro också så hällbara, de blekas ej så lätt - liwsintensiteten är stark i wäxtwärlden, äwen efter döden! Bäst är att unber winterns lopp på småstunder göra i ordning trasorna och sedan under sommaren färga wad som dehöws färgas, för att på hösten wäwa mattorna.

En författarinna påpekar emellertid, att man äwen kan reda sig utan den swåråtkomliga warpen och ända så mycket trewliga trasmattor, ja, kanske både wackrare och starkare än de wanliga, wäwda mattorna. Warken warp eller wäwstol behöwes, endast ett par mycket growa hen- eller trästickor, ty dessa mattor skola stickas. Trasorna färgas och behandlas för öwrigt som owan sagts, de klippas blott finare än till wäwda mattor, så fina, att de motswara dubbelt tjockt ullgarn. Aw detta "garn" stickas fyrkantiga lappar, ungefär 15 à 20 centimeter stora. Stickningen är den enklast möjliga, endast räta maskor fram och tillbaka warw efter warw, tills lappen blifwit kwadratisk. Lapparna kastas samman 3 à 4 i bredd, warannan med stickningen på twären warannan på längden. Dessa mattor kunna bli särdeles wackra, om rutorna ordnas med smak. Wackrast blir nästan att sticka halwa antalet i mörkare färgton, och det andra halwa antalet i ljusare färgton. Om trasorna klippas i oregelbundna längder på 1 à 2 meter ocl, de olika färgerna blandas, uppstär wid stickningen ett egentdomligt marmorerat mönster. Huru matta och dämpade färger som helst komma till sin rätt, blott här och war en grant färgad ände får komma med. Det säger sig själw, att trasorna ej få knytas samman då de klippas utan de mäste sys ihop med ett par stygn och nystas till stora nystan. Detta sätt att "wäwa trasmattor" är så enkelt och roligt, att, wem som helst i familjen, stora och små, gamla och unga, under de långa winterkwällarna borde finna ett nöje i alt syssla därmed. Resultatet blir öwer förwäntan gott i synnerhet om man tager i betraktande de ringa omkostnaderna. Ingen mattwarp, ingen wäwstol, ingen wäwgumma, blott gamla awlagda plagg, ylle, bomull (sammet, siden) m. m. samt ett eller flera par growa stickor.

4.10.18

Quick Tanning Process.

The Century, 1882

Bichromate of potash appears to be coming into use as a tanning material. The action of this chemical upon gelatine, under the influence of light, is well known, and is used in certain photo-printing processes. The leather prepared by the use of the new material is known as chrome leather, and from all accounts it appears to resist decay quite as well as leather prepared by the use of tannin obtained from oak bark. The chief gain of the process is a material shortening of the time - good leather, it is said, being obtained from raw hides in two weeks. No change in the process seems to be introduced. No intimation is given in the accounts of the new process whether the leather, while in the bath of bichromate, is exposed to light or not. The action of light upon the bichromate when combined with gelatine is to produce a hardening of the gelatine, which causes it to resist water (this being the basis of the photo-printing processes), and as the tanning is a hardening of the gelatine, it may be presumed that the new process is partly actinic.

3.10.18

Tuontiteollisuusalojen toiminnasta v. 1922.

Viikko-Sanomat 20, 19.5.1923

[---]

Tapettiteollisuutta vaikeutti hidas rakennustoiminta.

Vähemmän vilkas rakennustoiminta ja viennin supistuminen ovat suuresti vaikeuttaneet tapettiteollisuuden tuotantoa, joka kuten tunnettua, varsin merkittävältä osalta perustuu vientiin etusijalla Venäjän markkinoihin. Vaikka tapettiteollisuuden tuotteissa päätekijänä onkin omassa maassa valmistettava paperi, merkitsevät tuotannossa tarvittavat apuaineet ja niistä eritoten värit silti varsin huomattavan osan. Se tosiasia, että Saksa kivihiilitervaväreillään tulee maksaa osan sotakorvaustaan ja tämän tähden on korottanut värien hintaa moninkymmenkertaisesti ennen sotaa vallinneisiin oloihin nähden, aikaansaa, että värien käyttö eli siis kustannukset väreihin nähden tulevat Suomessa monta kertaa kalliimmiksi kuin itse Saksassa, jossa tehtailijat sitäpaitsi voivat pitää pienempiä varastoja hallussaan ja rahtikustannuksetkin tulevat halvemmiksi. Edelläsanotusta käy ymmärrettäväksi, miksi tuotantokustannukset omassa maassamme tepettiteollisuusalalla ovat kilpailijaihin nähden varsin epäedulliset ja Suomen markan noustessa voivat käydä varsin ylivoimaisiksi. Tapettituotteiden tuonti, joka v. 1921 oli vain n. 4,000 kg. onkin viime vuoden aikana lisääntynyt 7,821 kiloksi samalla kuin vienti, joka v. 1921 teki 94,221 kiloa väheni 51,903 kiloksi. Tuonnista tuli suurin osa Saksan osalle, vienti kohdistui pääasiassa Venäjälle.

1.10.18

Något om färgning med växtämnen.

Västra Finland 69, 21.6.1917

Marthor, som under sommaren ämna deltaga i växtfärgningskurs eller färga på egen hand, böra samla växter i god tid medan färghalten är starkast. Växter, som insamlas för vinterbehov, böra torkas väl och hastigt på luftiga, skuggiga ställen. De få aldrig torka i sol. Ej häller böra de packas tillsammans förrän de äro riktigt torra, ty de kunna annars mögla och färgämnet därav taga skada. Hos några växter kan färgämnet i torrt tillstånd övergå i helt olika färgnyanser än hos samma växt som frisk och grön.

Barken kan tagas av: al, brakal, hägg, björk samt av äppelträd. De giva gulgråa, utom hägg och äppelbark som giva rödgula färger. Den bör helst tagas tidigt om våren, då saven stiger, och av unga icke mosslupna grenar. Dock böra dessa vara 2 à 3 år, - dessförinnan är färghalten i barken ringa. Som färsk giver barken en kraftigare färg än som torkad.

Lökskal böra Marthorna tillvarataga vid matlagningen. De innehålla ett mycket starkt och varaktigt gult färgämne.

Stenmossan, den gamla hederliga, är väl känd av de flesta martor. Den insamlas bäst efter regn, torkas väl samt förvaras på torrt ställe. Vid färgning i järngryta ger den en rödbrun i kopparkittel en gulbrun färg.

Så ha vi ännu islandsmossa, renlav, granris, grankottar, granskägg, björk1av, enris m. m. men - när skola marthorna hinna med allt?

Ja, med god vilja och med tanke på att färgen från hemskogarna är vackrare och varmare än "påsafärgerna" räcker tiden till och går arbetet lätt. Att insamla dessa och andra växter är en angenäm sysselsättning för barnen, om blott mor eller stora syster ordna dessa utflykte och giver anvisningar om vad som skall hämtas hem och huru det skall förfaras med växterna. En uppmuntrande och välförtjänt liten dagspenning bör helt visst även i frågakon.ma. Börja genast, ty kurserna kemma på olika tider, och mårga växter måste även tillvaratagas vid lämplig tid. För eget behov bör man även vara påpasslig.

- L. H.