F. Wayland Fellowes: Yellow - The Secret of Color-Beauty.

New Englander and Yale review 239, 1890

The important position rightfully belonging to the pigment warm yellow on the palette of the artist is not invariably conceded, nor has it always been correctly appreciated. In the popular mind there even exists a, prejudice against this color that is not only unwarranted but is unjust. Because to be "bilious" is to be yellow, it is by no means a sequitur that all yellow refers to bile! Only one who habitually mixes color on the palette can estimate the boundless influence and power of this tonemaster. Skill, of course, is needed for its finished use. If, however, its employment were entirely easy, there would be in art circles less respectful mention of those who have mastered its difficulties.

This same color — warm yellow — must always tone and temper the outer walls of our homes. Without such supervision these walls will certainly fail to enjoy the sanction of color-law and therefore be truly agreeable. In every case where an exterior house-tone is more than usually pleasing it will surely be found that yellow contributed the special suceees to the combination and in large measure supplied the effect that was admirable. It gives to color the studio-named quality of "life" — that is to say, its attraction, and its charm.

But over an extensive view, when a clear-sighted look is taken, nature herself plainly repeats what color-experience has already learned, that without yellow our autumn landscape would no longer blaze, and thus shorn of its crowning glory would lose its fire and cease to dazzle.

As an easy instance we will consider the fros-tpainted maple leaf, in autumn so gorgeous with scarlet and orange. The fact is generally known that scarlet is composed of red and yellow, with red predominant; while orange is made from the same colors, but with yellow predominant. If we take the yellow from scarlet there remains a cold, purplish red but when the yellow is taken from orange, scarcely anything survives — perhaps a trifle of dull, cold red; and, in the case of our maple leaf, possibly some feeble traces of green. But since green is made up of blue and yellow, if the yellow is again removed, there remains of our leaf, just now resplendent, only some dingy cold red, shivering beside a still colder blue.

And, of course, if the color loss on this leaf be repeated on other thousands of million leaves, the dismal eclipse of our October forest — both gloomy and forlorn — would not be difficult to imagine!

There could be small inspiration to poet or painter in so dreary a landscape where nothing livelier than a dirge would seem to be in order. It has plainly been seen then, that the elimination of only one color has managed to destroy the brilliance of the whole scene, and has mainly ruined nature's very best autumn pageant.

It is not necessary to have been a student of color to know that the eye is fitted to estimate with exactness every shade of color just as the ear is designed and prepared to discriminate every tone of sound.

It is desirable that we should know also that warmth in color tone is the quality that closely resembles the nature of sweetness in musical tone.

It is not to be disputed that this same warmth becomes the vital essence of color beauty. And the statement is capable of proof whether the case in question is made by nature or composed by art. The color-loving eye looks for this warmth with an eagerness that inexperience can not imagine; and, when found, experience only can realise from its correct use the gratification not only possible, but logical and natural.

When cold tones become intrinsically enjoyable or seem to be complete in themselves, the unusual circumstance is sure to be explained by some close-at-hand plethora of warm tints. Color-law, then and the, needs such neutralizing power, and plainly asks for the color balance only supplied by tone reaction.

As was the case in the loss of warmth in the landscape of which we spoke, so it also follows that a picture whose tone is distinctly cold can never be wholly successful. No matter how admirable its intellectual vigor, nor how great its artistic powers, the ensemble will certainly not satisfy the eye, and therefore be wholly enjoyable. The lack of an important something will be plainly sensible.

It may be asserted that a due proportion of yellow is indispensable to pleasing effect on every canvas. It is the typical warm tone. Without the wholesome warmth which it supplies, even our genial friend red, its sympathetic comrade, takes on hue more or less livid.

The preponderance of cold tones will always be hurtful to a picture on any subject, but when a canvas is designed to represent living flesh, such lack of balance, according to color-law, produces a ghastly effect that is truly melancholy. Healthy blood, quickbounding under the skin, can never be correctly imitated by assorted shades of cold purple. There is a glow of warm color plainly evident in real flesh. The glow, through all white race complexions, is common to the powerful man and to the delicate woman. To supply this mellow brilliance is the special province of warm yellow. Without the supplement of its fine-tone solidity every tint of red, grey, and green must be cold and unattractive. Even the violet tinge that characterizes the human eye, as well as the green shades that are always to be found — only more or less pronounced — about the mouth corners, are fairly loaded with yellow. Without warm yellow these delicate local tones can never be truthfully imitated. The reader may examine his own hand, and if taught to look properly and see what positively exists there, he will at once be convinced. He will conclusively satisfy himself that the warm color peculiar to all "white" races is due to the abundant presence of yellow.

If these lines should come under notice of color students who are conscious of an unwelcome disposition to use livid reds and cold yellows, they may find consolation in knowing that they have abundant company in error. So strong at one time was the writer's own inclination in this unfortunate direction that his eyes were supposed to be defective and to see color irregularly.

In order to correct this fault when painting flesh, "lakes" of every kind were forbidden on the palette. The one "blue" allowed was diluted with white, and no reds unmixed with yellow were to be used. The primal excess of warmth, as might have been expected, by degrees subsided, more accurate sight was acquired, with the natural consequence of more correct color balance.

Them are those who are aware of their need of this color cure who will gladly make use of this simple prescription. But there are others now floundering where the writer once found himself, and perhaps too thoroughly ill to be conscious of their malady. Their cases are more serious and a radical cure is less hopeful.

One word more! The pigment white is not a primary, nor even a binary color, and in the strict sense may not be a color at all, but it certainly is an indispensable ingredient in mixed tones almost everywhere and almost always. It forms part of every "fine" tone, and by nature has an inherent, and peculiar power to soften, harmonize, and brighten.

Yellow supplies warmth and transparence, white adds sunlight and brilliance. Yellow largely furnishes to the wave, white — to the wave, sparkle.

Without the presence of white in combination, the indispensable reproduction of sky reflections would be impossible. And the same may be said of any variety of pictorial "atmosphere," which is only another word for the same thing — that is to say sky reflections.

There is no doubt that if painters were unable to draw at sight upon the unlimited resources of white pigment, the existing artist-palette would promptly be bankrupt.

In an assortment of colors, the warm reds, yellows, and greens enrich.

The blues, purples, and other cold colors supply tone reaction and neutralize excessive warmth.

The blacks strengthen.

But in spite of not being a color at all white invariably animates and brightens, and when allowed to assert itself individually supplies what may be called the gayety of every combination of color.

- F. Wayland Fellowes.

Huoneiden puhdistamisesta kalkitsemalla.

Pellervo 8, 1902

Samoin kuin ihminen koettaa walmistaa itsellensä puhtaita ja terweellisiä asuntoja woidakseen niissä hywin olla turwattuna kaikkia häntä uhkaawia tautia wastaan, wiihtyäksensä niissä ja säilyttääksensä niin ruuwiilliset kuin henkisetkin woimansa pirteänä niin myöhäiseen ikään saakka kuin mahdollista, niin on hänen welwollisuutensa niin terweydellisistä syistä kuin taloudellisen kannattawaisuudenkin tähden järjestää kotieläintensä olopaikat niiden hywinwointia ja tarkoitusta wastaawiksi. Yhtenä tähän kuuluwista tärkeimmistä seikoista on ehdottomasti pidettäwä huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla.

Ennen aikaan oli tapana kalkita ihmisasunnoissakin wähintäin joka toinen wuosi seinät, wälikatot ja tulisijat. Se tapahtui silloin, kun nuot wäritetyt tapettipaperit eiwät wielä olleet niin tunnetut ja niin joka maakaupasta saatawana, kuin ne nyt owat. — Onkohan eduksi, että kalkitseminen on waihdettu paperoimiseen? — Jos vertaamme näiden kahden eri tawan tuottamia etuja tawallisissa maalaisasunnoissa toisiinsa, niin täytyy ehdottomasti pitää kalkitsemista parempana. Sillä paitsi sitä, että pareroiminen tulee paljoa kalliimmaksi kuin kysymyksessä olewa toinen tapa, niin eiwät paperit myöskään maamiehen kodissa wälttämättömien töiden ja toimien takia aina ole tarpeeksi kestäwätkään. Ne repeilewät helposti, käywät rumiksi ja halkeamiin kasaantuu pölyä ja likaa, puhumattakaan siitä, että näiden kautta paperien alle peittyneet hyönteiset ("syöpäläiset") pääsewät ulos, kun wiat eiwät heti tule paikatuiksi. Muutoinkin paperissa löytäwät pikku huokoiset owat tyyssijoina tomulle ja niihin imeytyy wuosien kuluessa kaikellaisia haisewia kaasuja, joita asuinhuoneissa, warsinkin makuusuojissa aina löytyy paljon. Sentähden olisiwat ne wuosittain perin pohjin puhdistettawat, mutta kun ne sitä eiwät kestä, täytyy ne ennen pitkää kokonaan uudistaa. Se tulee kuitenkin liian kalliiksi maamiehelle, jonka hywin toimeen tullakseen pitää wähentää suoranaisia rahallisia menojansa mahdollisuuden mukaan. Jos wielä otamme lukuun sen, että halpahintaisissa seinäpapereissa usein on wäreihin sekotettuna myrkyllisiä aineita, jotka wähitellen asukkaiden aawistawatta tulewat heidän terweyttään kalwamaan, niin tuskinpa woimme puolustaa niiden käyttämistä tawallisissa maalaisasunnoissa. Toinen on asian laita, jos joku katsoo itsellään löytywän waroja niin paljon, että hän woi huoneensa seinät werhota paksulla pahwilla ja waalata sen öljymaalilla, jolloin puhdistaminen helposti woidaan toimittaa pesewällä saippuawedellä.

Kalkitsemisella taas on edelliseen nähden monta sellaista hywää puolta, että maamiehen kannattaisi sitä aiwan yleisesti käyttää. Se on ensinnäkin niin halpahintainen ja siksi helposti suoritettu työ, etta köyhinkin torppari sen aiwan hywin saattaa tehdä, jos hänellä wain on jonkun werran hywää tahtoa ja puhtaudenaistia. Asuinhuoneidenkin seinät saadaan wuosittain kalkitsemalla erittäin siroiksi ja puhtaiksi, jos ne sitä warten owat sileiksi weistetyt ja saumatut tahi myös saumat ynnä raot sahajauhopuurolla täytetyt. Kalkki on wäkewä ja tehokas puhdistusaine, warsinkin n. k. sammuttawattomana kalkkina, jonkalaista walitettawasti harwemmin on saatawana. Mutta onpa se sammutettunakin wielä jotenkin woimakas ja lipiämäinen waikutukseltaan. Sellaisena saamme sen tawallisesti kaupoista, ja kelpaa se tähän tarkoitukseen, kunhan waan ei ole sitä ylen määrin wedellä laimennettu. Sitä pelkääwät home ja muukin likaisuus, jopa nuot tautien synnyttäjät bakteeritkin, joita kaikkia woimme siis kalkitsemisella suuressa wäärin häwittää. Halpuutensa tähden woimme kalkitsemisen uudistaa hywinkin usein, mikäli tarwe waatii, eiwätkä sentähden lika ainekset koskaan pääse tawattowiin asti karttumaan samalla, kuin hyönteistenkin sikiytymistä saatamme ehkäistä. — Sanalla sanoen, kalkki on erinowainen puhdistusaine. Kalkilla walkaistu huone on terweellinen asua, se pysyy waloisana — ja wieraskin sisään astuessaan huomaa kohta talonwäen puhtaudenkäsityksen; se wiehättää häntä.

Millä tawalla kalkitseminen toimitetaan, on kyllä jotenkin yleensä tunnettua. Mutta asia on otettu puheeksi, jotta maamies ottaisi sen käyttämisen wähitellen yhdeksi tärkeimmistä kesätehtäwistänsä. Sen se aiwan warmaan ansaitseekin. — Tässä wiittaamme yksinkertaisempiin menettelytapoihin.

Ennen kalkitsewista owat luonnollisesti kaikki paikat tomutettawat witsoilla, wastoilla tai harjoilla, likaisimmat paikat pestään sitä paitsi myöskin suopa- tai soodawedellä. Kalkkimaali walwistetaan parhaiten kuten jo mainittiin, wedestä ja sammuttamattowasta kalkista ja tämän puutteessa sammutetusta kalkista. Maali tehdään niin sakeaksi, että sillä siwelty jälki kuiwuneena käy walkeaksi ja etta se hywin juoksee siweltimessä. Nämät sekoitukset sopiwat niin hywin luonnollisen kiwimuurin walkaisemiseksi kuin myös rapatulle tai rappaamattowalle tiilimuurille ja puuseinillekin. Joskus käytetään kalkin sekaan hiukan rautawihtrilliä, jota saadaan tawallisista kaupoista ja joka tekee seoksen wähän kestäwämmäksi, waan myös samalla hiukan kellahtawaksi. — Moni walwistaa tämän maalin kuoritusta (kurnaali) maidosta, weden asewasta, jolloin se tulee wähän enemmän liimamaiseksi. Mutta paitsi sitä, etta kalkkiwäri silloin käy kalliimmaksi, näyttää se wähemmin sopiwan sellaisten huoneitten maalaamiseen, joissa helposti syntyy kosteutta, kuten nawetoissa, meijereissä, talleissa, kellareissa j. n. e., sillä kuoritun maidon aineiksista saa home hywää rawintoa, ja kun lämpöä ja kosteutta on tarpeeksi, lewiäwät honesienet warsin nopeasti joka paikkaan sekä pilaawat siten walkean wärin likaisen harmaaksi ja saastuttawat huoneen ilman pahanhajuiseksi. Sentähden on ainoastaan kuiwailmaisia huoneita walkaistessa kalkilla (tai liidulla) sopiwaa, waan ei suinkaan wälttämätön käyttää joko kuorittua maitoa tai wähän liimaa (paljo liima tekee maalin kuiwaneena murenewaksi). — Kalkkimaalin siwelemiseksi owat isot jouhi- tai harjasiweltimet parhaat, waan halwemmaksi tulewat tawalliset muurarin siweltimet.

Huolellinen eläintenhoitaja koettaa kyllä joka päiwä waalia elukoitansa puhtaudella edistäen siten niitten wiihtywäisyyttä sekä tuottaen monipuolista etua omistajalle ja warsinkin niille, jotka karjan tuotteita nauttiwat. Nawetoissa, joihin hämähäkin werkkoa, pölyä ja kaikellaista muuta likaisuutta tarttuu kuukausi kuukaudelta ehkäpä wuosikausiakin, saawat eläimet helposti hengenwaarallisia tauteja ja monellaisia wammoja, joita puhtaasti ja hywin hoidetuissa karjoissa aniharwoin sattuu. Juuri sellaisista nawetoista lähtewät usein taudinsiemenet sekä ihmisiin että eläimiin.

Ennenkuin tämä kesä siis loppuu, kalkittakoon kaikki nawetat ja maitohuoneet puhtaiksi wanhasta saastasta. Älköön köyhinkään torppari ajatelko, että hänellä muka on niin ja niin huonot ja yksinkertaiset olot, että mitäpäs hänen maksaisi waiwaa ruweta tuollaisiin puuhiin. Ei suinkaan — waan nyt kun mejeriliike on saatawa wauhtiinsa ja sieltä kautta maamiehelle päätulot, niin on huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla helpoimpia keinoja edistääksemme puhtaan maidon hankkimista meijereihin. Mejeri taas, jolla on puhdas maito, on aina warmimmin tilaisuudessa waksamaan parhaat hinnat osakkailleen.


Olemmeko koskaan kuulleet kenenkään saawan nuhteita liiasta puhtauden pidosta? Sielläkin, jossa luulemme täyden puhtauden wallitsewan, löytyy aina jonkun werran likaisuutta.

E. v. K.


3971. White Lacquer for Leather. 3972. Colored Lacquer for Foil. 3977. Ink for Etching on Glass.

The Manufacturer and Builder 9, 1887

3971. White Lacquer for Leather.
I would ask the favor of directions for preparing a white lacquer or enamel for leather that will not discolor. - B. F. W., Philadelphia.
Answer. The following receipt for a composition of this kind we take from the "Techno-Chemical Receipt Book": Precipitated carbonate of baryta is rubbed up with very light linseed-oil varnish, and the compound is applied to the leather. On this is laid a second coat prepared from carbonate of baryta and white copal varnish. When dry, the lacquer is pumiced with elutriated pumice stone and a piece of felt, and finally polished with elutriated bone-ash. It is stated that the white color of this lacquer is not affected in the least by sulphurous fumes, which will rapidly darken white lead.

3972. Colored Lacquer for Foil.
I notice that certain kinds of tinware and the pewter that is put over the corks of wine and liquor bottles, is made to look like brass. Can you tell me how it is done? - JAPANNED, New York.
Answer. There are a dozen different yellow or gold lacquers that may be used for imparting to tin or lead foil a gold or brass coloration. Any dealer in varnishes and lacquers will be able to furnish this orrespondent with a lacquer of the right color on demand. A very simple mode of doing the work himself, would be to heat some saffron in about five times its weight of distilled water, and as soon as it has about the right color, pour off the clear liquid and mix with it a little clear gum arable or isinglass solution. This liquor can then be applied with a brush, and when quite dry should be given a coat of clear lacquer.

3977. Ink for Etching on Glass.
If not too much trouble, I would like a formula for preparing a writing fluid for etching on glass directly. I believe there is an ink of this kind in the market, called "Diamond" ink, but I do not know where it can be obtained. - M. B. L., Big Bend, Ind.
Answer. An ink, or writing fluid, that can be used for etching directly on glass, may be made by the use of the the following ingredients, which are kept separate until the ink is required for use: A solution of ammonium fluoride, some sulphate of baryta, and sulphuric acid. When required, a portion of the sulphate of baryta is moistened with the fluoride solution, a few drops of the sulphuric, acid are stirred into the mixture, and the thin fluid paste is at once applied to the glass with a pen, with which the desired characters are written. The etching will be found to be sufficiently legible after the ink has remained on the glass for about an hour, when it is washed off. This preparation will corrode steel pens, but otherwise is free from objection. We do not know what the composition of "Diamond" ink is, nor where it is to be had.


Sinimulta eli wiwianiitti.

Peltomies 11, 1893

Salmin pitäjän Mantsilan ja Warpaselän kylien tiluksilta on tämän syksyn kuluessa löydetty erästä maalajia, jota, sen heleän sinisestä wäristä päättäen, woinee pitää wiwianiitti-maana. Se ilmaantuu pääasiallisesti niillä nurmialoilla, jotka omat pitkin Laatokan rantaa ja jotka ennen muinoin owat nähtäwästi olleet meren pohjana, waan tawataan sitä wäliin rannasta loitompanakin olewilla nurmilla. Ojia kaiwettaessa on kohdattu sinisiä kerroksia, jotka paikoin owat kahden desimetrin paksuiset. Jos näinä kerrokset todellakin, niinkuin otaksua sopii, owat wiwianiittia (fosfatia), niin niistä woipi paikkakunnalle olla koko joukko käytännöllistä hyötyä.

Sinimulta- eli wiwianiitti-maata woidaan käyttää maaliaineena, waan tärkeämpi merkitys sillä kuitenkin on lannoitusaineena. Maaliaineena lienee sitä parhain käyttää sillä lailla, että sinimultaan sekoitetaan hienoja ruisjauhoja, joita sitten kiehuwassa wedessä, johon on liuwotettu rautawihtrilliä, keskenänsä hämmennetään. Kun sekoitus on jäähtynyt, woidaan sillä maalata huoneita y. m. esineitä. Wäri tulee kaunista ja kestäwää, sillä ruisjauho kiinnittää sen puuhun ja rautawihtrilli estää mätänemistä. Lannoitusaineena käytetään wiwianiitti-maata pääasiallisesti suomaille, koska suomullalla on huomattu olewan kyky, niiden happojen awulla, joita suomullassa löytyy, liuwottaa wiwianiitti-maassa tawattaman fosforihapon semmoisenaan kuin se maasta saadaan. Lannoitusaineena käytettynä riippuu wiwianiitin arwo kuitenkin suuressa määrässä siitä kuinka paljon se sisältää fosforihappoa. Jos se esiintyy puhtaampana, waikuttaa se wähemmässäkin määrässä käytettynä, waan jos se on suurimmassa määrässä sekoitettu muilla aineilla, on sitä runsaammasti käytettäwä. Kaikissa tapauksissa sen käyttämisestä on aina jotakin hyötyä.

*) Kysymyksessä olewa maa on nyt kemiallisesti tutkittu ja huomattu erittäin fosforihappoiseksi. Se näet sisältää ilmassa kuiwattuna 19% ja 100 pykälän lämpimässä kuiwattuna 24 % fosforihappoa, siis yhtä paljon kun höyryllä keitetyt luujauhot. — Suomessa tuskin on ennen tawattukaan näin korkeaprosentista wiwianiitti-maata.Yllä mainittua sinimultaa on lähetetty Wiipurin läänin Maanwiljelysseuralle, pyynnöllä että sitä seuran kustannuksella annettaisi jossain kemiallisessa laboratooriumissa tutkia. Kun tutkimuksen tulokset saadaan selwille, julaistaan ne Peltomiehessä.*)

- A. Kouwo.

Tieteellisiä pakinoita. Kemian ihmeet. Kirkkaanpunainen karmiiniväri.

Punalippu 23-24, 1929

Punalipulle suomennettu.

Värivalikoimassasi on kirkkaanpunaista väriä —karmiinia. Ja kun sinä värität laatimaasi piirustusta, niin pensselisi on kaikkein useimmin kastettu liuotettuun karmiiniväriin. Kokoelmassasi ei ole kauniimpaa ja kirkkaampaa väriä kuin karmiini.

Kaulanauhasi on värjätty punaisella karmiinivärillä. Pioneerilippusi on kirkkaan punainen, siis karmiininvärinen. Ja melkein jokaisen ensimmäisenä vastaasi sattuneen ihmisen vaatteissa näet karmiinivärisen paidan tai karmiinivärisen koristeen tai tiiviin karmiinilla värjätyn kankaan. Koska ei ole kutomatehtaitten enemmä npitämää väriä kuin punainen karmiini.

Karmiinivärillä on kaksi kotimaata ja kaksi historiaa.

Karmiinikaktus, jonka piikkisillä oksilta kuoriaisia metsästellään.


Aikaiseen keväällä Ranskasta, Marseillen satamasta lähtee kummallinen retkikunta. Se kulkee yli Atlanninmeren ja nousee maihin kaukaisen Mexikon rannalle.

Ensin rannikkojen hiekkaista maaperää, missä kasvaa piikillisiä pensaita ja maahan kaatuvaa ruohoa.

Hietasärkkien takana on aarniometsäinen seinä. On tavatonta europalaiselle mennä tuohon metsään. Siellä on ruusunvärisiä, punaisia ja mustia puita, tuoksuvia setripuita, viikunapuita, mimoseja, valtavan suuria palmuja, erivärisiä kämmekköjä ja ikivihantia tammia. Täällä on pienen pieniä kolibreja ja jättiläisperhoja, eri värisiä papukaijoja ja huvittavia nokallisia muurahaiskarhuja. Täällä on kauneutta, jota ei europalainen ole edes voinut uneksia.

Mutta sen sijaan täällä jokaisen pensaan, jokaisen noron takana vartioi kuolema. Kuka voi taata, ettei tuon ikivihannan tammen lehvistään ole voinut kätkeytyä jaguaari? Kuka voi sanoa, ettei tuosta suosta, joka on korkean ruovikon peittämä, pistä kuonoaan krokodiili? Ja voiko edes yhtä hetkistä olla varma, etteivät käy kimppuun mexikolaiset käärmeet tai pure pienet myrkylliset hyttyset, jotka kuljettavat mukanaan kauhean troopillisen kuumeen tartuntaa?

Troopillisen metsän elämä on täynnänsä kuoleman vaaroja. Ja tämän kauhean metsän läpi, kirveillä itsellensä pensaikkoon tietä raivaten, retkikunta kulkee kaksi viikkoa.

Satojen erilaisten kaktuslajien joukosta europalaiset löytävät erään erikoisen kaktuslajin: Ja löydettyään sen he alkavat metsästyksen. He pyydystävät siinä eläviä pieniä, korkeintaan seitsemän millimetrin pituisia, paksuja, siivettömiä kuoriaisia. Satoja tuhansia he keräävät näitä pikku toukkia, pakkaavat ne huolellisesti erikoisiin laatikkoihin, ja lähtevät paluumatkalle.

Mexikolaisten toukkien ruumiit viedään Marseilleen ja lähetetään rautateitse Lyoniin — Ranskan silkkiteollisuuskeskukseen. Täällä puretaan toukkien ruumiit säntillisesti laatikoista, asetetaan erikoisiin ruukkuihin ja niistä keitetään "soppaa". Ja tämä jähmettynyt "soppa", joka on keitetty mexikolaisista kuoriaisista, on kirkkaan punaista karmiiniväriä.

Niin syntyi karmiiniväri kaukaisessa Mexikossa. Sen ensimmäinen historia tuntee troopillisten metsien kauhut, kuolemantapaukset troopilliseen kuumeeseen, jaguaarien kynsien repimät, verta vuotavat haavat, ja raskaan pakkotyön. Koska täytyy pyydystää 140 kuoriaista, jotta saadaan kilogramma karmiiniväriä!

(Jatkuu ensi numerossa.)


Varnishes. White Hard Varnish. Brown hard spirit varnish.

Scientific American 37, 27.5.1854

Spirit and turpentine varnishes are prepared by mixing the resins and the solvent together, and agitating the whole with a stick having a number of pegs or nails driven in near the lower end until the solution is complete. The resins should be dry, and in small pieces, with the impurities picked out; the finest and clearest pieces of the guru are net aside for superior varnishes. Turpentine varnishes are made in quantities of 10 or 12 gallons; spirit varnishes from 4 to 8 gallons. In making the latter, the ingredients are sometimes put into a cask of 8 or 16 gallon's capacity, and mounted no as to revolve upon bearings at the ends. An alternating motion is given to the barrel bypassing round it a cord terminating in a cross handle. When the operator pulls this cord towards him the barrel rotates and winds the cord up in the other direction so no to be ready for a second pull, which, in like manner, winds the cord in the opposite direction, and so on. Agitation must be kept up, or the resin will agglutivarnate. After 3 or 4 hours, or when the solution is complete, the varnish is left for a few hours to deposit solid impurities, and is their strained through muslin or lawn into bottles. Coarsely pounded glass is sometimes added to prevent the agglutination of the resin. When heat is employed in making spirit varnishes, the source of heat should be a water or a sand bath, and a still and worm may be used to prevent loss by evaporation, the resins and solvent in the still being kept in motion by a stirrer passing through a stuffing box in the head. Shellac contains a little wax, which is apt to get diffused through the varnish when heat is applied. The inflammable nature of the ingredients will of course suggest the necessity for caution iu making spirit varnishes. The utensils employed must be quite clean and dry.

Best white hard spirit varnish, such as will bear polishing, is made by adding 2 lbs. of the best picked gumsandarach to 1 gallon of alcohol and agitating for 4 hours, until the solution is complete. 18 ozs. of Venice turpentine, (or 9 ozs. if the work is not to be polished,) are to be moderately heated in a waterbath until quite fluid, and added to the varnish to give it body. Agitate for an hour, strain and put into bottles, which must be kept well corked. After remaining undisturbed for a week the varnish is fit for use. If the clearest and palest pieces of gum be selected, this varnish will be pale enough for white work.

White Hard Varnish.

(No. 1.) 3½ lbs. of gum sandarach to 1 gallon of spirits of wine, and when the solution is complete add 1 pint of pale turpentine varnish, and shake the whole well together.

(No. 2.) 2 lbs. of gum sandarach, 1 lb. of gum mastic, and 1 gallon of alcohol. White spirit varnish for violins. — 2 lbs. of mastic to 1 gallon of spirits of wine and 1 pint of turpentine varnish.

Brown hard spirit varnish is similar to white hard varnish, only shelllac is used instead of sandarach. Dissolve 2 lbs. of shelllac in 1 gallon of spirits of wine, and then add 18 ors. of Venice turpentine, warmed. This varnish will bear polishing. Or, 2 lbs. of shelllac, 1 lb of sandarach, and 2 (rm. of mastic dissolved in 1 gallon of spirits of wine. A lighter color is produced with 2 lbs. of sandarach, 1 lb. of shelllac, and 1 gallon of spirit. When the solution is complete add a pint of turpentine varnish, and agitate the whole well together. If a pale lac varnish be required, white or bleached lac may be used. "Dissolve 5 ozs. of shelllac in a quart of rectified spirits of vine; boil for a few minutes with 10 ozs. of wellburnt and recently heated animal charcoal, when a small quantity of the solution should be drawn off and filtered; if not oolorles, a little more charcoal must be added. When all color is removed, press the liquor through silk, as linen absorbs more varnish, and afterwards filter it through fine blottingpaper."

Dr. Hare has published a method of bleaching lac: — "Dissolve in an iron kettle 1 part of pearl-ash in about 8 parts of water, add one part of shell or seed-lac, and heat the whole to ebulition. When the lac is dissolved, cool the solution and impregnate it with chlorine gas till the lac is all precipitated. The precipitate is white, but the color deepens by washing and consolidation; dissolved in alcohol, lac bleached by this process yields a varnish which is as free from color as any copal varnish." The application of the chlorine must be made by a person acquainted with chetnistry. Hence chloride of lime is safer as a bleaching agent, the lime being afterwards dissolved out front the precipitate by the addition of muriatic acid. The precipitate is to be washed several times, dried and dissolved in alcohol with the addition of a little mastic. This varnish is very pale, and rather thin.


Sianpuolukan varsien ja lepän kuoren käyttämisestä verkkojen värjäyksessä.

Suomen kalastuslehti 3-4, 1919

Havaspyydyksistä on verkkoa erikoisesti pidettävä hyvässä värissä hyvin kalastaakseen. Siten hidastutetaan myös pyydyksien lahoamista. Nykyään kun kalanpyydykset ovat kalliita ja vaikeasti saatavissa on syytä niitä hyvin hoitaa kalastusaikana.

Koska väritysaineistakin nykyään on puute on värittämiseen käytettävä niitä luonnonaineita, joita on helposti saatavissa. Tällaisia luonnon väritysaineita ovat sianpuolukan varret ja lepän kuori yhdessä käytettyinä. Käyttöohje niille on seuraava:

Pataan, joka vetää 75—100 litraa, pannaan noin 50—60 litraa vettä ja 5—6 kg sianpuolukan varsia lehtineen, sekä sama määrä tuoreita lepänkuoria. Seoksen annetaan kiehua 1 ½—2 tuntia, jonka kestäessä siihen pannaan 5 ruokalusikallista alunaa, tai enemmänkin riippuen siitä halutaanko tummem" paa väritystä. Kiehumisen jälkeen poistetaan sekä kuoret että varret liemestä ja liuokseen upotetaan niin monta verkkoa että pata tulee täyteen. Sen jälkeen liuoksen taasen annetaan kiehua 1 ½ tuntia,, jolloin verkot ovat täysin värittyneet. Ne nostetaan pois liemestä ja levitetään kuivamaan.

Tämä käyttöohje on edellytetty käytettäväksi uusille verkoille. Jos värjättävänä on vanhoja verkkoja, voi väriaineita olla hiukan vähemmän.

Yllämainituilla väritysaineilla käsiteltyinä tulevat verkot harmaanmustiksi ja ovat siis sopivia useimpiin vesiin.

Kun lisäksi mainittuja värittämiseen käytettäviä aineita on useissa seuduissa helposti saatavissa on selostettu värjäysmenetelmä halpuutensakin takia suositeltava. Sianpuolukka eli sianmarja (Arctostaphylos uva ursi) on kuivilla kankailla ja somerikoilla kasvava varpukasvi, joka on hyvin puolukan näköinen, mutta eroaa siitä siinä, että lehdet ovat selvästi kärkipuoleltaan leveämpiä, vastapuikeita (puolukalla soikeita), punanen hedelmä jokseenkin mauton, jauhomainen (puolukalla sensijaan imelän hapan marja). Kasvutavassaan myöskin sianpuolukka eroaa tavallisesta puolukasta siinä, että se useimmin muodostaa pienempiä tiheitä mattomaisia laikkuja.

- T. P. Hakala.

Väriloistoa turkiksiin.

Suomen nahkurilehti 9, 1913

Tulevana käyttökautena ennustetaan turkiksien tulevan loistamaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Parisissa on jo nähty tämän muodin ensimmäiset tuotteet. Viime kilpa-ajoissa näkyi naisten kaulassa oranssivärisiä, ruusun- ja tulipunaisia ketunnahkoja. Muunkinvärisiä turkiksia on nähty. Uuteen muotioikkuun soveltuu mainiosti myyrännahka ja näitä nähdäänkin jo teatteripäällystakeissa viheriän ja punaisen värisinä. Näihin kirjaviin turkkeihin käytetään kumminkin myöskin, koirien, rottien ja apinain nahkoja.



Suomen puuseppä 4, 1929

Aikakauslehtemme ensimäisessä numerossa on käsitelty puupinnan puhdistamista ja hiomista, jota seuraa petsaus ja kiillotus. Nämä työt ovat viimeiset, jotka kuuluvat puusepän toimintaan, ennenkuin puuteos on valmis. Jokaisen puuteoksen, joka on petsattava ja kiillotettava, pitää edeltäkäsin olla huolellisesti puhdistettu ja hiottu. Työpajoissa, jotka uhraavat paljon vaivaa tuotteisiinsa, liotetaan ja hiotaan työesineet vielä kerran ennen petsausta petsaushuoneessa, vaikkakin puusepänliike jo olisi suorittanut hiomisen. Kastelun kautta, joka tapahtuu liottamalla lämpimällä tai kuumalla vedellä, paisuvat kaikki syvemmällä olevat puuosat. Asianlaita on sama puun huokosien suhteen. Tämän jälkihiomisen kautta saadaan liukas pinta, josta kaikki rosoisuus on hävinnyt.

Koska vedenpitoinen petsi (vedenpitoiset ovat melkein kaikki) tekee puupinnan karkeaksi, on edellä käypä liotus edellytyksenä moitteettoman petsauksen saavuttamiseksi. Jotkut puusepät käyttävät tähän puhdasta vettä, jota vastoin taas toiset liuottavat veteen hiukan keittosuolaa. Suolalla on muka se ominaisuus että se tekee puuhuokoset vastaanottavaisemmiksi petsille. Tätä oletusta ei kumminkaan ole todistettu. Muutamat puusepät ja petsarit panevat sitäpaitsi kromikaliumi lisää liotusveteen. Tämä on sikäli vaarallista, että petsauspinnat helposti voivat tulla täplikkäiksi. Jos nimittäin on pintoja, jossa liima osaksi on lyönyt läpi, liuoittaa vesi liiman ja yhtyy kemiallisesti kromikaliumiin. Tämä kromikaliumiin yhtynyt liima muodostaa valon vaikutuksesta kerroksen, joka ei sula vedessä ja joka myös siinä tapauksessa, että se on aivan ohutta ei ole vastaanottavainen petsille, jonka kautta mainitut täplät syntyvät.

Hiomisen jälkeen harjataan puupinnat huolellisesti. Siihen käytetään parhaiten jouhiharjaa ja on tarkkaan pidettävä huolta siitä, että hiomalika huolellisesti poistetaan puun huokosista, koska tämä useimmissa tapauksissa on syynä valkoisiin huokosiin petsauspinnassa. Jälelle jäänyt hiomatomu värjääntyy tosin petsauksessa, mutta irtaantuu myöhemmin, jolloin petsaamaton valkoinen puu tulee näkyviin. Sitävarten on merkityksellistä ennen petsausta poistaa huokosiin jäänyt hiomatomu.

Erilajisia petsejä.

Petsivärejä on monta eri laatua, niinkuin myöskin on lukemattomia petsausmenetelmiä. On sentähden mahdotonta luetella kaikkia eri petsausvärejä, samaten kuin emme myöskään rajoitetun tilan vuoksi voi kuvata kaikkia petsausmenetelmiä. Tahdomme sentähden tyytyä kuvaamaan muutamia laatuja ja selostamaan niitä menetelmiä, jotka joko yksinkertaisen käyttötapansa vuoksi ovat yleisesti käytettyjä ja suositeltavia tai sellaisia, jotka vaikkakin jossakin määrin laajoja menetelmän suhteen antavat tuloksen, joka kestävyyteen nähden on häviämätön. Lyhyesti tulemme sitäpaitsi mainitsemaan muita petsejä, jotka voisivat kiinnostaa.

Petsiväreistä tahdomme ensi sijassa mainita vesipetsin. Kestävyyteen nähden ovat n. s. kaksinkertaiset petsit jälkiseuraavalla savustuksella tai ilman merkittävät. Sitäpaitsi voi mainita petsejä kovia puulajeja varten, salmiakkivahapetsejä, havupuupetsejä, tärpättipetsejä, spriipetsejä ja joukko erilaisten tehtaitten valmistamia n. s. tehdas- tai rakennepetsejä, jotka petsit esiintyvät kaupassa eri nimisinä. Koska vesipetsit nyttemmin ovat tulleet yhä yleisempään käyttöön tahdomme ensin puhua niistä.

Vesipetsit ja niiden valmistaminen käyttämällä aniliinipetsiväriä.

Tapahtuu usein, että puuseppää pyydetään suorittamaan petsaus määrätyn värinäytteen mukaan, vaikk’ei hänellä ole käytettävänään vastaavia petsiaineita. Sentähden on tärkeää, että hänellä on määrä väriaineita, jotka tekevät hänelle itselleen mahdolliseksi nopeasti valmistaa tavallisimmat puuvärit, tietysti sillä edellytyksellä, että ainoastaan sellaiset väriaineet tulevat kysymykseen, jotka sopivat puupetsaukseen ja eivät luovu, joten ne täyttävät ne vaatimukset, jotka voidaan asettaa puupetsiin, Tähän sopivat n. s. aniliinipetsivärit. Useimmiten meillä esiintyvät ovat seuraavat:
x Pähkinäruskeata, tummaa
x » vaaleata
Tammenväriä, tummaa
x » vaaleata
x Ketripuunväriä
x Mahonkiruskeata
x Vanhaa mahonkia
x Hopeanharmaata
x Ebenholtsinmustaa

*) 003 Pähkinäruskeata, tummaa 15 gr. 041 » vaaleata 15 »
045 Satiinipähkinää 10 »
010 a Tammiväriä, tummaa 10 »
010 » vaaleata 10 »
011 Ketripuunväriä 15 »
030 Mahonkiruskeata 25 »
033 a Vanhaa mahonkia 25 »
024 Hopeanharmaata 15 »
025 a Ebenholtsinmustaa 40 »
81a Nigrosiinia 30 »
Oy. C, M, Otto ja Kumpp. Ab. Helsinki.
Yllämainituista väreistä ovat varsinkin ne värinkestäviä, jotka olemme merkinneet merkillä x. Jos nämä värit ovat käytettävänä voi itse sekoittaa ne ruskeat petsivivahdukset, jotka ovat yleisimmin käytössä, siten, että liuoittaa yllämainitut värit veteen, jolloin, lisäämällä pienempiä tai suurempia määriä, voi saada tummemman tai vaaleamman värivivahduksen. Ennenkuin väri pannaan veteen, on tämä lämmitettävä ja kunnollisesti sekoitettava värin kera, niin että väri täydellisesti on liuennut. Tähän tarvitaan määrä, joka vaihtelee 10- 25 gr:aan väriainetta, paitsi ebenholtsinmusta, joka tarvitsee 40 gr. 1 litraa vettä kohti. *)

Jos paitsi yllä mainittuja värejä on käytettävissä vihreitä ja punaisia värejä, voidaan vaihdella yllä mainittuja värejä kaikissa mahdollisissa värivivahduksissa. Käyttämällä vain sanottuja värejä, voidaan mukavasti saada myös hyvin pidetyt himmeät värit.

Nämä vesipetsit voidaan käyttää kaikkiin puulajeihin, riip pumatta siitä, onko se kova vai pehmeä, koska ne aina antavat saman värivivahduksen. Ne ovat helpot sivellä ja sitäpaitsi valonkestäviä, mutta eivät suinkaan vedenkestäviä, joten petsattavat pinnat sitäpaitsi ovat siveltävät himmenysaineella.

Kauniimmin esiintyvät nämä värit, jos puupetsauspinta ennen himmentämistä vahataan. Yksinomaan petsausvärin vahaaminen tekee pinnan hyvin alttiiksi vedelle ja kosteudelle.

Muista petseistä ansainevat petsit kovia puulajeja varten, salmiakkivahapetsit, havupuupetsit ja savustuspetsit lyhyen maininnan.

Petsiaineita kovia puulajeja värien.

Petsiaineita kovia puulajeja varten löytyy nyt valmiina kemiallisina valmisteina kaupassa ja eivät kokoonpanoonsa nähden ole muuta kuin tavallisia vesipetsejä, johon osaksi on lisätty kromialunaa, aines, jota myöskin pannaan n. s. savustuspetseihin ja joka tammipuulle aikaansaa värivivahduksen, joka muistuttaa oikeata amoniakkikaasussa savustettua tammipuutä. Petsivärit saavat kromialuna-lisän kautta jonkun kirpeyden ja petsi tunkeutuu kovien puulajien petsauksessa helposti puuhun.


Näillä petsiaineilla on ainoastaan se etu, että puupintaa tarvitaan käsitellä vain kerran, vaikka niillä vastapainona tälle edulle on huomattavia puutteitakin. Kaikki tummat värivivahdukset ovat enemmän tai vähemmän luopuvia, joten moni naisenpuku on värjääntynyt tuoleista ja istuimista, jotka ovat petsatut vahapetsillä, syystä, että värjätty vaha ainoastaan on kerroksena puun pinnalla. Vahapetsi ei nimittäin voi tunkeutua puuhun ja pinnan hieromisella ei irtonainen vaha poistu, vaan leviää ainoastaan tasaisena peitteenä yli puun. Puu peittyy siten värjätyllä vahakerroksella, joka helposti luopuu. Varsinkin on tämä asianlaita, jos vahapetsi sisältää maavärejä, kuten umbraa j. n. e. Näitä petsejä voi kyllä käyttää varsinkin mäntyä ja kuusta varten saadakseen esille puun rakenteen, jolloin ainoastaan on tarpeen sivellä kerran. Niiden käytettävyys riippuu vihdoin viimein petsin laadusta ja vaatimuksista, jotka asetetaan siihen.


Havupuupetsit muodostavat erikoisen ryhmän ja niiden päämääränä on tasoittaa sitä eroavaisuutta värivivahduksessa, joka usein esiintyy havupuissa pehmeiden syiden välillä, jotka saavat tummemman sävyn kuin kovat syyt. Saadakseen tämän aikaan käytetään 2 sivelemistä, joista ensimmäinen sisältää taniinia tai jotain muuta parkkiainetta ja joista toinen voi sisältää metallisuolaa. Esimerkiksi voi käyttää ensimmäistä sivelemistä varten 100 gr. taniinia, jota on liuennettu 1 litraan vettä ja senjälkeen toista sivelemistä varten 30 gr. lipeäsuolaa liuennettu 1 litraan vettä, mikä antaa harmaanruskean vaalean värin. Jos lisää sellaisia havupuupetsejä tai niiden sekoituksia aniliinivärejä, joita käytetään vesipetseihin, voidaan saada esille kaikenlaisia värivivahteluja.


Savustuspetsillä tarkoitetaan yleensä petsiä, joka antaa värivivahduksen, muistuttaen sitä, joka saadaan savustamalla. Se ei ole muuta kuin tavallinen vesipetsi, joka sisältää esimerkiksi kromikaliumi- lisän, metallisuolan tai metallisuolayhtymän, samaa laatua kuin jo mainitsimme puhuessamme petsiväreistä kovia puulajeja varten. Näillä n.s. savustuspetseillä voidaan aikaansaada kauniita ja kestäviä värjäyksiä, kuitenkin riippuen väriaineen valonkestävyydestä. Petsiin lisätty kemikalio saa aikaan, että petsiväriaine tunkeutuu syvempään puuhun. Käyttämällä tavallista aniliinipetsiväriä ja sopivaa, tässä mainittua kromiahmalisää, mctallisuolaa tai metallisuolayhtymää voi jokainen puuseppä itse sekoittaa tätä petsiväriä, mikä kuitenkin ei käytännössä ei ole tarkoituksenmukaista koska, paitsi turhaa vaivaa, tarpeellisten kemikalioiden osto käytännössä on kalliimpaa kuin valmiiksi ostetut savustus- eli n. s. reformipetsit.

Jos puusepällä on joukko reformipetsejä on hän tilaisuudessa, siinä tapauksessa että käytettävissä oleva värivivahdus ei vastaisi juuri haluttua värisävyä, sitäpaitsi saamaan esille tämän sekoittamalla erilaisia reformipetsejä, jotka sillä kertaa ovat käytettävänä. Nämä petsivärit sallivat nimittäin esteettömän sekoituksen keskenään, mikä. sitävastoin ei aina ole asianlaita aniliinista saatujen petsivärien suhteen.

Reformipetseistä käytetään tavallisimmin seuraavat vivahdukset:
Tammenväriä, vaaleata.
Tammenväriä, tummaa.
Pähkinänruskeata, kelt.
Pähkinänruskeata, pun.

Reformipetseille on varsinkin valonkestävyys ominainen. Käytettäessä tällaisia tehdasmaisesti tehtyjä reformipetsejä kuivassa tilassa on huomattava tehtaan käyttöohje, koska väriaineen liuennettua veteen, mahdollisesti on lisättävä erilaisia kemiallisia aineita, kuten esimerkiksi amoniakkia.

Paitsi näitä, jotka kemikalioiden ohella myös sisältävät väriaineita, löytyy sellaisia savustuspetsejä, jotka ainoastaan sisältävät kemikalioita ja joilla on se ominaisuus, että ne, siveltyinä joillekin puulajeille, esimerkiksi tammipuulle riippuen siitä parkkiaineesta, jota tammipuu sisältää, saavat vissin värisävyn kemikalioiden kokoonpanon mukaan harmaanruskeasta, ruskeasta, öljypuunruskeasta punaruskeaan äärettömän monessa vaihtelussa. Tällöin eivät käytetyt kemikaliot aina suhtaudu samaten, koska erilajiset tammipuut sisältävät enemmän tai vähemmän parkkiainetta, mikä parkkiaine myös voi olla eri lailla jaettu samassa tammipuussa. Tämä tammipuun ominaisuus tekee ettei edeltäkäsin täsmälleen voida arvioida sitä värisävyä, jota tullaan saamaan ja usein ilmaantuu se epäkohta, että väritys tulee epätasaiseksi samassa kappaleessa. Estääkseen tämän on sitä varten jätetty yksinomaan kemiallisten aineitten käyttö ilman tarpeellista aniliinivärilisää. Aniliinivärit aikaansaavat nimittäin värivivahduksen tasoituksen, niin ettei tammipuun parkkihappopitoisuus merkitse mitään.

Vielä on muistutettava siitä, että jos käyttää vahoitusta vahalla, vahatärpättiliuoksen pitää olla erinomaisen vetelä, eikä paksu, kuten sitä usein käytetään. Vaha on heti kuivattava ja pinta on sen jälkeen kun se on kuivunut harjattava jousiharjalla. Tämän petsausmenetelmän kautta ei ainoastaan saada hyvää värjäystä vaan myöskin sileä pinta.

Kaksinkertaiset petsit.

Lähtien siitä seikasta, että voidaan lisätä puun parkkipitoisuus, keksittiin keino lisätä ensin parkkiaineita, saadakseen sitten esille, sivelemällä puhtaalla kemiallisella petsillä, monta eri värivivahdusta. Nämä petsiaineet ovat lisättävät puuhun heikoissa liuoksissa, mutta runsaasti, niin että liuokset ovat tilaisuudessa kemiallisesti vaikuttamaan toisiinsa. Tämä petsausmenetelmä antaa valoakestävän petsauksen, mutta vaatii toisaalta suurta tottumusta. Voi tapahtua että petsaus, kun sitä sivellään vahalla, tulee täplikkääksi. Nämä täplät häviävät kuitenkin itsestään vahan kuivuttua.

Kaksinkertaiset petsit jälkiseuraavalla savustuksella.

Petsausmenetelmä on aluksi sama kuin kaksinkertaisissa petseissä, s. o. ensimäistä sivelemistä varten käytetään erilaatuisia parkkiaineita aina halutun värisävyn mukaan ja toista sivelemistä varten jotain metallisuolaa, kuten vaskea, kromia, nikkeliä, kobaltia, vieläpä rautasuolojakin. Seikalla, että tässä petsausmenetelmässä vielä on savustettava petsauspinta amoniakkikaasulla on ollut seurauksena, että sitä on pidetty liian vaivaloisena.

Itse värjäys syntyy vasta savustaessa, jolloin puu 10—12 tunnin aikana on pantava alttiiksi väkevälle amoniakkikaasulle. Tosin kallisarvoisissa puutöissä kannattaa tämä menetelmä kyllä, koska värisävy on erinomaisen kaunis ja hyvin kestävä. Voidaanpa vielä hioa pinta kunnollisesti vahingoitta matta värjäystä.


Sitäpaitsi voimme mainita tärpättipetsejä, joilla petseillä ymmärretään tärpättiin liuennettuja, öljyyn liukenevia aniliinivärejä. Tärpättivahapetsit ovat juuri tämän laatuisia petsejä, kuitenkin vaha-lisällä. Petsausaineita nämä petsit eivät oikeastaan ole, sillä ne eivät tunkeudu puuhun vaan tarttuvat sen päälle.

Mitä olemme sanoneet tärpättipetseistä voimme myös sovelluttaa spriipetsiaineihin. Näitä ei oikeastaan myöskään voi kut sua petsiaineiksi, vaan ovat apukeinona jos tahdotaan parantaa aikaisemmin petsattua pintaa. Kuitenkin voittavat ne tärpättipetsit siinä, että ne tunkeutuvat syvemmälle puuhun. Spriipetseihin käytetään spriihin liukenevia aniliinivärejä, mutta ne eivät ole suositeltavia suurempia pintoja varten, koska liuos-aines kuivuu liian pian antaakseen tasaisen värin. Yleensä on huomattava petsivärien valmistuksessa, että käytetty aniliiniväri liukenee liuoitusaineeseen, joka voi olla vesi, tärpätti tai sprii, eikä muodosta möhkäleitä. On sentähden mukava ottaa vähän lioitusainetta käytettäväksi aiottuun väriaineeseen ja vasta senjälkeen kun tämä on hyvin sekoitettu miedontaa väriliuos.

(Mainos) Wibra Nahkaväri

Suomen puuseppä 4, 1929


Effect of Different Colored Lights upon Plants.

Scientific American 12, 11.12.1847

The warmth of the sun has comparatively little to do with the specific action of his rays on the chemical functions of the plant, which is illustrated by the experiments at Mr. Hunt of the Royal Agricultural Society of England on the effect of the rays of light of different colors on the growing plant. He sowed cress seed, and exposed different portions of the soil in which the seeds were germinating, to the action of the red, yellow, green, and blue rays, which were transmitted by equal thicknesses of solutions of these different colors. "After ten days there was, under the blue fluid, a crop of cress of as bright a green, as any which grew in full light. and far more abundant. The crop was scanty under the green fluid, and of a Pale green unhealthy color. Under the yellow solution only two or three plants appeared, but less pale than those under the green; while beneath the red a few more plants came up than under the yellow, though they were also of an unhealthy color. The red and blue colors being now mutually transferred, the crop formerly beneath the blue in a few days appeared blighted, while on the patch previously exposed to the red some additional plants sprung up."

Besides the rays of heat and of light, the sunbeam contains what have been called chemical rays, not distinguishable to our senses, but capable of 'tieing recognized by the chemical effects they produce. These rays appear to differ in kind, as the rays of different colored lights do. It is to the action of these chemical rays on the leaf, associated with the blue light on the solar beam, that the chemical influence of the sun on the growth of the plant is to be ascribed, by the decomposition of the carbonic acid absorbed from the air by the leaf of the plant on the interior of the leaf, the retention of the carbon, and the rejection or onimission of the oxygen contained in the carbonic acid of the plant, which is returned to the atmosphere, which carbon retained uniting with the elements of water (hydrogen or oxygen,) absorbed at the same time by the roots, give rise to and furnish the elements for the formation of woody, cellular fibre, &c., and for which cause it is that "if light be excluded, vegatation never produces a leaf or a stock."

The decomposition of the carbonic acid contained in the atmosphere, and the emission of oxygen gas from plants, is determined by the solar light, pure oxygen gas is, therefore, separated by the action of light, and the operation is stronger as the light is more vivid. By this continued emission of vital air the Almighty thus incessantly purifies the air, and repairs the loss of oxygen occasioned by respiration, combustion, fermentation, putrefaction, and numerous other processes which have a tendency to contaminate this fluid, so essential to the vigor and comfort of animal life; so that, in this way, by the agency of light, a due equilibrium is always maintained between the constituent parts of the atmosphere.

To Write in various Colors with the same Pen and Ink.

Scientific American 31, 24.4.1847

Take a sheet of paper and wet some parts of it with a solution of subcarbonate of potas, which must be diluted with water so as not to appear on the paper when dry. Wet some other parts with diluted muriatic acid, or with juice of lemons. Some other parts may be wet with a diluted solution of alum; and others with an infusion of nutgalls (water in which bruised or pulverized nutgalls have been steeped.) None of these preparations must be so strong as to color the paper.—When these are dry, take some finely powder. ed sulphate of iron, and rub it lightly on some parts of the paper, that have been wet with the subcarbonate of potas and infusion of galls. Then with the juice of violets, or of the leaves of red cabbage, write on the paper as usual with a pen. The ink is of itself a faint purple; where the paper was wet with acid, the writing will be a bright red; on the subcarbonate of potas, it will take a beautiful green; on the alum it will be brown; on the subcarbonate of potash that was rubbed with powdered sulphate of iron, it will be deep yellow; and oft the infusion of galls that was rubbed with powder, it will be black. The juice of violets will take a brilliant yellow on the alkali if it be very strong. The juice of violets or red cabbage may be kept a long time by means of the addition of a few drops of alcohol; or the leaves may be dried by the fire, and thus may be kept ready for use; and it is only requisite to steep them in hot water, in order to prepare the ink at any time.

Separation of Indigotine.

Harper's new monthly magazine 258, 1871

Messrs. A. A. Aguiar and A. Bayer publish as new a simple process by which they obtain pure indigotine, or the dyeing principle of the indigo of commerce, using aniline as a solvent. Pulverized indigo and pure aniline are to be heated to boiling in a flask, when the organic base almost instantaneously dissolves the coloring matter, and becomes a deep blue liquid, very much like a concentrated solution of indigo in sulphuric acid. This is filtered, and he residue treated with aniline as long as coloring matter is dissolved. Most of the indigotine crystallizes in the cooling solution within a few hours, and the remaining liquid becomes black from the foreign substances it retains. On redissolving these crystals, and removing all traces of aniline by means of alcohol, indigotine of the utmost purity will be obtained. The aniline here used is an organic basis produced by the decomposition of indigo by heat, or, better, by the simultaneous action of hydrate of potash and heat.


Tattooing Among the Japanese.

The Galaxy 1, 1872

The practice of tattooing, which we se commonly associate with the natives of New Zealand and our own Indians, seems also to have attained a high state of perfection among the Japanese. A correspondent of an English journal, writing from Japan, states that certain men in that country make it their business to tattoo others, and prove themselves artists of no mean power, "for no india-rubber or ink eraser can possibly take out a false line once inserted, and they most invariably, in 'printing in,' improve upon the drawing previously made. Beasts, birds, reptiles, and fishes are thus depicted pon the skin, and often also whole scenes from some legend or history." A very common device is the red-headed crane, the sacred bird of Japan, figured standing on the back of a tortoise. These designs are pricked in by needles, and two or three colors are used.