11.10.20

Några undersökningar af den färg, åtskilliga trädarters löf om hösten antaga, innan de affalla

Kongl. Vetenskaps-Academiens Handlingar, för år 1836.
Stockholm, 1838.
Tryckte hos P. A. Norstedt & söner, Kongl. Boktryckare.
af Jac. Berzelius.

Det är ganska vanligt att, efter infallande frostnätter om hösten, flera trädslags gulna, hvarvid de antaga en ganska ren citrongul färg. Våra björkar utmärka sig derigenom framför de fleste af skogsträden; men äfven almen, aspen, linden, lönnen, päron- och äpelträdet förete samma färgförändring. Ekens blad deremot, gulna icke, utan blifva bruna. Under den tidiga starka frost, som förliden höst inträffade, var denna färgförändring allmännare, än jag förnt sett den. Likväl fann jag den icke hos al och arre (Betula Alnus och incana). Åtskilliga andra trädarter och buskar, t. ex. rönn, kerslbrsträd, Cornus sangvinea, berberisbusken, krusbärsbusken m. fl. få dervid bladen dels alldeles röda, ofta af en skön färgnuans, dels blandade af gult och rödt. Åtskilliga försök harva häröfver blifvit anställda; men de resultat, som deraf blifvit dragna, hafva icke erhållits lika af olika kemister. Detta föranledde mig, att åt detta ämne lemna min uppmärksamhet.

De utförligaste försöken äro anställde af Macaire-Prinsep (Annales de Chimie et de Physique T. XXXVIII, p. 415). Han härleder bladens gröna, gula och röda färg från ett enda färgämne, som han anser, genom inverkan af reagentia, kunna förvandlas från den ena färgnuansen till den andra, och som han, i anled ning deraf kallat chromul. Redan Leopold Gmelin (Dess Handbuch II, 633) har visat, att det icke lyckades för honom att, på sätt Macaire uppgifvit, med syror förvandla bladgrönt i gult, eller med alkali återföra bladgult till grönt.

Mina försök visa att Macaires resultater äro oriktiga; att bladgrönt, som med skönt grön färg är lösligt i koncentrerad saltsyra, icke låter med ännu kända artificiella utvägar förvandla sig till bladgult; att detta icke kan återföras till bladgrönt; och att bladrödt, ehuru det med alkali ger grönt, är någonting helt annat, än en artförändring af bladgrönt.

 

Bladgult. (Xanthophyll.)

Med namnet bladgult menar jag här det gula ämne, hvaraf höstlöfven hafva sin gula färg. – För att erhålla detta, begagnade jag rent gula löf af Pyrus communis, valda af det skäl, att löfven på detta träd hade ett renare gult än på andra, och att ända till bladstjelkarna voro gula. Som jag hade funnit, att löfvens färg under torkningen blef brun, använde jag dem nyss afplockade. De inpackades i ett glaskärl och öfvergjötos med alkohol af o.833 e. v., så att de fullt deraf betäcktes, och att, då kärlet tillslöts, ganska litet luft blef qvar. På detta sätt lemnades de i 3 dagar på ett tempereradt ställe. Alkoholn hade färgat sig mycket gulare än löf ven, som nu voro blekare till färgen. Alkohol-lösningen afhälldes, och kärlet lemnades omsljelpt en stund för att låta alkoholn afrinna; under detta blefvo löfven inuti flaskan bruna, alldeles såsom då de torkas i luften. Att detta var en inverkan af luften, som efter alkoholns inverkan genomträngde deras öfverhud, syntes deraf, alt sådana löf, som lågo platt tryckta emot glasels insida och icke träffades af luften, bibehöllo på denna sida sin färg. Ny alkohol påslogs, den utdrog mera bladgult, men inverkade icke på den bruna färgen. Efter ännu 48 timmar ak hälldes denne, som var något blekare gul. Alkoholn afdistillerades till 4 och lemnades att långsamt svalna, hvarunder ett gult, kornigt ämne afsattes på bottnen. Detta upptogs på filtrum, och den silade, ännu gula vätskan afdistillerades till dess att endast det vatten återstod, som alkoholn utdragit ur löfven. Den återstående vätskan betäcktes af en mörkgul, halfstel massa, som afskildes. Vätskan var brun och innehöll extractivämne, hvari snart bildade sig en mörkbrun afsats, under det att vätskans egen färg blå mörkare.

Så väl det korniga gula ämnet, som först afsatt sig, som det sedermera på vätskans yta afskilda, utgjordes till största delen af bladgult, smittadt af möjligen litet harts och fett. Dessa äro svåra att füllkomligt afskilja. Så väl de gula kornen, som den sammansmälta massan, hade stadga af smör och lät utstryka sig med fingret. En svag lut af kaustikt kali, hvarmed det i lindrig värme behandlades, utdrog litet fett i form af feta syror, jemte litet bladgult. Dessa fälldes af syror. Svag kaustik ammoniak utdrog de feta syrorna, som kunde fällas färglösa. En lösning af det gula ämnet i alkohol blandades med en lösning af ättiksyrad blyoxid i alkohol; dervid uppkom först en hvit, men sedan brunaktig fällning, det gula blef ofäldt. Denna fällning var ganska ringa och utmärkte någon främmande in blandning af växtsyra, harts eller extractivämne. Lösningen befriades från bly med litet saltsyra, försattes med litet vatten, och alkoholm afdistillerades, hvarunder bladgult afskildes på den åter stående föga spiritushaltiga vätskan.

Bladgult har, så renadt, följande egenskaper: Det är ett mörkgult fett, af smörjig konsistans, smälter emellan +40° och 50°, och blir under afsvalningen genomskinligt. Förstöres i torr distillation, ger ett brunaktigt, solid fett och lemnar kol. Löses icke i vatten, men det smälta, genomskinliga blir af vatten ogenomskinligt, blekgult och synes svälla deri, likasom förenade det sig med vattnet. Löses i alkohol med rent i gul färg, men löses icke i särdeles stor mycken het. Det fälles af vatten, i form af en gul mjölk, som, ifall det är fritt för harts och fett, icke klarnar, utan behåller sig lik en gul emulsion, äfven sedan alkoholm i värme är afdunstad. I detta tillstånd blekes det lätt och blir färglöst, om det för någon tid träffas af solljuset. Om det använda bladgult erhållits af löf, som ännu innehöllo bladgrönt, så drager det blekta ämnet i grönt, i annat fall är det snöhvitt. Af ether löses bladgult i alla förhållanden. Af koncentrerad svafvelsyra blir bladgult i ögonblicket i brunt; syran löser föga deraf. Af kaustikt kali löses bladgult i ringa myckenhet; lösningen är gul och blekes lätt af ljuset. Bladgult fälles åter af syror med gul färg, och visar i detta tillstånd inga egenskaper af en fet syra. Kaustik ammoniak upplöser mindre deraf, än kali. Kolsyrade alkalier lösa det icke i köld, men färgas något deraf i kokning.

Af dessa försök torde kunna slutas, att bladgult är ett medelting emellan harts och fet olja, mera likt olja än harts, men skiljande sig från de feta oljorna, genom sin oförmåga att saponifieras.

Då bladgrönt försvinner i den mån bladen blifva gula, torde det vara tydligt, att det gul, färgämnet bildat sig på det grönas bekostnad genom en förändrad organisk process i de åt frosten angripna löfven. Hvari denna förändring består, kan ännu icke gissas. Det har icke lyckats att, på sätt Macaire uppgifvit, genom i verkan af alkali återställa bladgrönt af bladgul medelst en längre inverkan af alkali.

Det återstår mig, att säga ännu något Om löfvens bruna färg och ett fett ämne, af egen natur, som jag funnit i päronlöf, och som möjligen icke finnes i alla trädslags blad. De med kall alkohol utdragna bruna löfven kokades med alkohol. Vätskan fick en dragning i gult och silades kokhet genom linne. Den afsatte under afsvalning en myckenhet gelatinösa klumpar, som upptogos på ett filtrum af linne och tvättades med kall alkohol, till dess all den gula modervätskan gått igenom, hvilket gick mycket trögt. Efter intorkning liknade det krita, men var mjukt för känseln som talkjord. Detta ämne hörer uppenbarligen till samma klass af kroppar, som blådgult. Det är ett icke saponifiabelt, solid, färglöst fett, som smälter kring +73°, och som vid luftens uteslutande låter öfverdistillera sig oförändradt. Det brinner med lysande låge. Läses alldeles icke i vatten, behöfver, vid +5°, 425 d. kall alkohol af o.833, men löses i vida större mängd af kokande, så att lösningen under afsvalning stelnar likt kokad stärkelse. I kall ether är det äfven ganska litet lösligt, dock vida mer än i alkohol. Af kaustikt kali upplöses det icke.

Den alkoholsolution, hvarur detta feta äm ne afsatt sig, afdistillerad, lemnade en blandning af samma fett med bladgult, som kunde deri från utdragas med kall alkohol. Det är klart, att något af det solida fettet dervid måste hafva följt det bladgula i lösningen, och att det bladgult, jag i det föregående omtalat, måste hafva varit smittadt deraf.

Bladens bruna färg förminskades icke genom kokning med alkohol, och deri fanns icke något af det brunfärgande ämnet utdraget. Med en utspädd lut af kaustikt kali försökte jag se dan utdraga det. Denna färgade sig djupt brun, och innehöll mycket extrakt-afsats upplöst; men bladens bruna färg förblef densamma och kunde icke med ny kalilut förminskas. Det vill deraf synas, som underginge trädämnet i löfven en riktig färgningsprocess på extraktivämnets bekost nad, då detta träffas af luften och får tillfälle att bilda afsats, hvilken då förenas med trädämnet, ungefär på samma sätt som ett tyg, indoppadt i en lösning af reducerad indigo, blå färgas i det ögonblick indigoblått bildas deri på luftens bekostnad. Jag försökte förgäfves att med svafvelbundet väte, som i ett par månader om gaf de på detta sätt extraherade bruna löfven, reducera den bruna färgen.

 

Bladrödt.

Alla de träd eller buskar, på hvilka jag funnit röda löf, hafva varit sådana, som gifva rödfärgade frukter. Jag kan emedlertid ej bestrida möjligheten, att det ju äfven kan finnas på andra. Till denna anmärkning leddes jag deraf, att i bredvid hvarandra stående häckar af krusbär (Ribes Grossularia), af hvilka den ena bar mörkröda bär och den andra gröna, blefvo bladen på de förra skönt mörkröda efter samma frostnatt, som förvandlade de sednares blad till blekt citrongula. Det syntes mig deraf förtjena undersökas, huruvida icke den röda bladfärgen var af lika natur med bärrödt. Olyckligtvis kunde denna jemförelse icke göras emellan färgen hos röda krusbär, hvilkas tid redan var förbi, och hos denna buskes röda blad, utan jag måste der till välja färgämnet ur den förvarade saften af svarta vinbär (Ribes nigrum) och kersbär. Dervid bör jag särskilt anmärka, att löfven af svarta vin bär icke rodnade.

Jag uppsamlade röda krusbärsblad, och utvalde till försöken sådana, der ingenting grönt var synligt, och ända till bladstjelken och undersidan, som sednast förändrar färgen, voro djupt mörkröda. Desse behandlades färska med alkohol af o.833. Västkan var rödgul. Blandad med litet vatten, och afdistillerad till dess att endast vattnet återstod, afskildes en blandning af blad grönt, harts, bladgult m. m. och lösningen var djupt röd, men något dragande i brunt. Den silades och blandades droppvis med en lösning af ättiksyrad blyoxid. Den ifallande droppen gaf genast en skönt gräsgrön fällning, som efter omskakning blef smutsigt gråbrun. Jag fortfor att tillsätta blylösning, till dess att fällningens gröna färg icke ändrades. Vid detta tillfälle bildades en blyförening af färgämnet, som ge nast å nyo sönderdelades af andra i lösningen befintliga ämnen, nemligen växtsyror, extraktiv ämne och dess afsats m. m., och, sedan dessa blifvit afskilde, tillika med något af färgämnet, silades vätskan och färgämnet utfälldes. När blysaltet upphörde att ge fällning, hade vätskan än nu ej förlorat hela sin färg, men den var grön. Den silades, och det genomgångna försattes med blyättika, hvaraf den dock ej fälldes; men efter afdunstning till hälften, hade deri uppkommit en i gult dragande grön fällning och vätskan var gul. Båda dessa fällningar tvättades hvar för sig ganska väl, hvarefter de utrördes med vat ten och sönderdelades med vätesvafla. Båda gåfvo vackert röda lösningar, som, afdunstade i lindrig värme, gåfvo en skönt mörkröd, glänsande, genomskinlig återstod. Då denna återstod upplöstes så väl i vatten som i vattenfri alkohol, lemnade den ett rödbrunt, pulverformigt ämne olöst, bildadt på luftens bekostnad af färgämnet. Då lösningen åter afdunstades öfver svafvelsyra i lufttomt rum, erhölls endast spår af detta pulverformiga ämne. – Några försök på röda kersbärslöf gåfvo samma färgämne, men i ringare myckenhet och redan till en del i bladet öfvergånget till denna rödbruna afsats.

Bladrödt har således ingen karakter af bladgrönt eller bladgult. Det är en extraktartad, i vatten och alkohol lättlöst och i ether olöslig röd färg, som, likt extrakterna, af luften förstöres och ger sin afsats; men denna afsats är något löslig i vatten och har en ej oangenäm brunröd färg. Den stora lätthet, hvarmed detta färgämne förstöres af luften, hindrade mig från alla noggrannare undersökningar af dess egenskaper och sammansättning. Det är elektronegativt och förenas med alkalier och saltbaser. Dessa föreningar hafva en vacker gräsgrön färg. Deraf synes Macaires misstag hafva härledt sig rörande detta ämne, ty om ett rodnadt blad indoppas i en alkalisk vätska, så blir det åter grönt, men icke af återstäldt bladgrönt, utan deraf, att bladrödt ger en grön förening med alkalit, som vattnet slutligen utdrager. Då ett så till grönt återstäldt blad doppas i en utspädd syra, så blir det åter rödt, men vanligen af en olika nuans; deremot blir aldrig ett af bladgrönt färgadt blad rödt af syror.

Det är en allmän mening, att denna röda färg hos blad, blommor och bär egentligen är blå, och har blifvit röd genom inverkan af en syra, hvartill man väl hämtat anledning deral att de flesta blå växtfärger blifva röda af fri syra och gröna af alkali. Det har likväl icke lyckats mig, att derur framställa något blått. Då en röd lösning blandades med små qvantiteter kalkhydrat, otillräckliga att mätta den, så uppkom först en ringa brun fällning af upplöst afsats, sedan en grön, som sjönk till, bottnen och lemnade vätskan röd. Den gröna fällningen var färgämnets neutrala förening med kalkjord, och den röda lösningen innehöll äfven en kalkförening, svarande emot ett surt salt. Om denna röda färg hade varit en af främmande syra rodnad blå färg, så hade det blå bordt visa sig i lösningen; men då mer och mer hydrat tillsaltes, blef den svagare röd med ökad grön fällning, och slutligen blef äfven vätskan grön. Då bladrödt är mättadt med alkali eller en alkalisk jord, så förvandlas det inom loppet af några timmar, och ännu hastigare i värme, till den brunröda afsats, som äfven utan närvaro af en basis bildas på luftens bekostnad. Denna kropp är vida beständigare, och bestämdt mera elektronegativ. Ur koncentrerade lösningar af dess föreningar med baser fälles den af syror, men alltsamman utfälles likväl icke.

Bladrödt, upplöst i vattenfri alkohol, har kunnat förvaras i halffylld flaska i flera månader utan att förändras.

 

Bärrödt ur bärsaften af Ribes nigrum.

Bärsaften har, såsom man vet, en skön mörkröd färg. Då den blandas med ättiksyrad blyoxid, uppkommer deri en skönt himmelsblå fällning, som är en förening af citronsyrad blyoxid med färgämne, och fortfar man att tillsätta blysalt, så länge någonting fälles, så återstår slutligen en portion, från de främmande syrorna befriadt bärrödt i vätskan, som, efter den fria ättiksyrans mättning med blyättika, låter af denna utfälla sig med grön färg. Det är sannolikt, att man ansett den blå fällningen med blysocker såsom ett bevis, att det röda i saften egentligen endast är en blå färg, rodnad af syra. Om den så erhållna blå fällningen sönderdelas af svafvelbundet väte, så får man en röd vätska, som innehåller citronsyra, äplesyra och färgämne förmodligen i kemisk förening med syrorna. Tillblandas nu kolsyrad kalk till syrornes mättning, så fälles citronsyrad kalk, under det äplesyrad kalk stadnar i lösningen. Tillsättes då kalkjordshydrat, ännu vått och litet i sönder, så kan äplesyrad kalk utfällas, hvarefter det sista af äplesyran fälles med ättiksyrad blyoxid. Något af färgämnet följer dervid med, men det mesta stadnar i lösningen, om man upphör att tillsätta blylösningen, när fällningen är grön och behåller sig sådan. Man silar då och utfäller sedanfärgämnet med ättiksyrad blyoxid. Denna fällning är grön, likväl ej gräsgrön, såsom af bladrödt, utan blågrön; men den är alldeles lik den, som, efter syrornas utfällande ur saften, fås genom fällning med blysaltet, och visar, att den blå färgen tillhört föreningen med citronsyradt bly. Jag vet icke, om äplesyradt bly också förenas med färgämnet; ty detta salt kan utkokas ur den blå fällningen och anskjuter färglöst ur den svalnande vätskan.

Den blågröna fällningen, som erhållits direkte ur saften, efter syrornas afskiljande med ättiksyrad blyoxid, sönderdelad med vätesvafla ger en vackert mörkröd vätska, som, afdunstad till torrhet i vattenbad, lemnar ett mörkrödt extrakt, hvarur vattenfri alkohol utdrager färgämnet, med lemning af en brun massa, som består af färgämnets afsats och pektin. Om den upplöses i litet kaustik ammoniak och blandas med litet ättiksyra, så gelatinerar pektin, ehuru något färgadt af afsatsen. – Det färgämne, som erhållits ur de fällda blysalterna, lemnar vid återupplösning i vattenfri alkohol endast afsats. Efter alkoholns afdunstning öfver svafvelsyra eller chlorcalcium i lufttomt rum, erhålles färgämnet rent.

Det bildar nu ett genomskinligt, mörkrödt extrakt, i alla förhållanden lösligt i vatten och alkohol, olösligt i ether. Dess färg är likväl något litet mer åt purpur, än färgen på bladrödt af Ribes Grossularia. Den ger i vattenupplösning, under intorkning i vattenbad, brunröd afsats af alldeles lika förhållanden med den ur bladrödt. Med alkalier och färglösa saltbaser ger den gröna föreningar, men deras gröna färg drager något i blått och är ej gräsgrön, som af bladrödt; föreningarna med alkalier och alkaliska jordarter absorbera ganska hastigt syre ur luften och bilda afsatsfärgens förening med basen, men blyoxidföreningen kan torkas utan förändring. Till hälften mättadt med kalkjord, blir bärrödt icke blått, utan förhåller sig till alla delar så, som jag om bladrödt anfört.

Färgämnet i saften af kersbär har jag på lika sätt undersökt och funnit till alla delar identiskt med det ur svarta vinbär.

Bästa sättet att isolera bärfärgen är visserligen, att först med kolsyrad kalk utfälla citronsyran, sedan med blysocker äplesyran och en liten del af färgämnet, för att vara säker att äplesyran är utfälld; tillsätta i detta afseende derpå litet blyättika; sila och sedan utfälla med blysocker, så länge någon grön fällning uppkommer; tvätta denna; sönderdela med svafvel bunden vätgas; afdunsta i lufttomt rum; lösa i alkohol och förvara färgen i denna upplösning.

Af dessa försök följer, att färgen i rodnade blad är af samma slag, som färgen i röda bär och frukter, och att intet sådant allmänt färg ämne finnes i bladen, som det af Macaire-Prinsep imaginerade chromule, som skulle genom inverkan af olika reagentia kunna öfverföras från grönt till gult och rödt och sedan återställas till bladgrönt.

Maalaus-aineet.

 Maalarilehti 0, 1917

 Kirj. V. Vesterlund.
 
 Jatkuvassa kirjoitussarjassa teemme lyhyen katsauksen maalarin enin tarvitsemiin työaineihin.
 
Värit.

Värien yleinen jaottelu.


Väri käsite:
Värillä ymmärrämme sitä määrää valonsäteitä, mikä imeytyy tai heijastuu pinnalle, tehden sen silmää kiihoittavaksi. Värillä me suomenkieliset maalarit käytännöllisessä kielessä tarkoitamme kahta aivan eri asiaa, värin vivahdusta ja itse väriä, väriainetta. Väreissä huomaamme suuren määrän erilaisia laatuja, ominaisuuksia ja luonteita. Useita värejä antaa luonto meille melkein valmiina, kuten keltamullan, keltamaan viheriän mullan, liidun, umbran ja kasseliruskean. Nämät eivät enimmäkseen kuitenkaan sinänsä kelpaa käytettäväksi. Niitä täytyy vielä valmistaa, huuhtoa ja erottaa vieraista aineista erilleen. Verrattain suuri määrä maalarin värejä on valmistettu keinotekoisesti. Alkuaineita maalivärien valmistukseen on maassa suunnattomat määrät.


Orgaaniset ja epäorgaaniset värit:
Orgaanisia värejä ovat ne, joita saadaan eläin- ja kasvikunnasta. Eläinkunnasta saadut värit ovat: purppura, seepia, kochenilli, karmiini, muumio y. m. Kasvivärejä ovat: indigo, krappipuna, kummikutta, noki, kasselinruskea j. n. e. Epäorgaaniset värit ovat kaikki erilaisista metalleista ja maasta valmistettuja. Myös kaikki tervavärit ovat epäorgaanisia.


Maavärit:
Maaväreillä ymmärrämme niitä värejä, joita saamme maasta valmiina ja kaikkia niitä, joiden aineosat ovat maaluontoisia, kuten kalkki, kipsi, liitu j. n. e. Metallivärejä ovat kaikki ne keinotekoiset värit, joiden pääaineena on jokin metalli. Seuraavat ovat metallivärejä:


Antimoonivärit: antimooni valkonen, antimoonisininen ja antimoonipunanen (antimoonisinooperi).
Arseniikkivärejä: keisarinviheriä, realkaari, "rauschkeltanen"

Paryumivärejä ovat: Paryyttivalkonen (keinotekoinen painosälpä) lithopooni, luonnollinen painosälpä, paryyttikeltanen, keltanen ultramariini.

Lyijyvärejä: lyijyvalkonen, lyijykeltanen, lyijykiilloke, lyijymönjä, lyijyharmaa, neapelinkeltanen, neapelinpunanen, kromikeltanen, kromipunanen, kromioranssi.

Kromivärejä ovat: kromikeltanen, kromioranssi, kromipunanen, kromioksiidiviheriä, kromiviheriä, paryumikeltanen, shontiankeltanen ja siderinkeltanen.

Rautavärejä: rautamönjä, englanninpunanen, italianpunanen, venetsianpunanen, berliininpunanen, pääkallo, kaputmortum, morellisuola, pompeipunanen, ruskeanpunanen, okkeri, satiinikeltanen, kultakeltanen terra sienna, marspunanen, marskeltanen, lattiaokkeri, ruutuokkeri, umbra, siderinkeltanen, pariisinsininen, antverpeninsininen, milorisininen.

Koopolttivärejä ovat: koopolttisininen, koopolttiruskea, koopolttiviheriä, koopolttiruusuväri, koopolttikeltanen, koopolttiultramarini, koopolttivioletti, koopolttipunanen.

Kuparivärejä: keisarinviheriä, vuorisininen, y. m.

Mangaanivärejä ovat: mangaaniruskea, mangaanisininen ja -viheriä, mangaanimusta ja -violetti.

Elohopeavärejä: sinooperi, jodinpunanen.

Sinkkivärejä: sinkkivalkonen, sinkkikeltanen, sinkkiharmaa, sinkkiviheriä, lithopooni.

Tinavärejä: tinavalkonen ja violetti.

Calciumivärejä: kalkki, liitu, kipsi.

Nikkelivärejä: nikkelikeltanen.

Uraanivärejä: uraanikeltanen.

Volfraamivärejä: volfraamisininen, -keltanen ja -valkonen.

Vismuuttivärejä: vismuuttivalkonen.

Jatk.

6.10.20

Kaupunkitalojen ulkoväri.

Maalarilehti 0, 1917

Paljon on ammattimiesten kesken puhein sekä sanomalehtikirjoituksin pohdittu kaupunkitalojen ulkoasukysymystä. Paljonhan viimeisien kymmenen vuoden aikana ovatkin talot ulkoasultaan muuttuneet ja paljon on tyylillisiä saavutuksia tehty. Yhdessä kohti ei kuitenkaan pääkaupunkimmekaan ulkoasu ole palautunut, melkeinpä siinäkohdin on huomattavissa taantumista; tarkoitamme kaupunkitalojen ulkopuolista väritystä. Kun kulkee pääkaupunkimme katuja, huomaa, että kokonaisten kaupunginosien ainoana värinä, lukuunottamatta seiniin kiinnitettyjä usein raikasvärisiä ilmoituskilpiä, on painostavan ikävä ja yksitoikkoinen harmaa rappauksen väri. Semmoinen on väriasultaan esim. Töölön-kaupunginosa, jossa vain aniharvoissa taloissa näkee pyrkimystä ulkoasun sirostamiseen värien avulla.

Ammattimiehet puhuvat kyllä "katukuvan" yhtenäisyydestä. Ja onhan tämä loppumaton, kalsea, harmaan rappauksen paljouskin yhtenäisyyttä. Mutta miellyttääkö se kaupunkilaisasukkaan silmää, ja antaako se hänelle tunteen, että kiviseinienkin loppumattomassa metsässä voi sentään viihtyä ja elää. Päinvastoin voi jo luulla, että juuri kaupungin harmaan-jöröttävä ulkoasu saa väri-iloa ja eloisuutta kaipaavan ihmisen kyllästymään kaupunkioloon; mutta kaikkien olosuhteet eivät salli olopaikan vaihtelemista, vaan on monen vasten uneliaankin tyydyttävä elämään loppumattoman harmauden keskellä.

Pääkaupungissamme on muutamia kohtia, esim. Erottaja, josta voi saada miellyttävämniän vaikutuksen. Tämän kaupungin-kohdan eriväriset ja voimakkaimmin väritetyt taloryhmät muodostavat poikkeuksellisemman ja samalla miellyttävämmän osan kaupunkia. Mutta otettakoonpa värikkäinkin kohta pääkaupunkiamme huomion alaiseksi, sittenkin antaa se meille vain heikon kajastuksen siitä iloisesta ja mieltävirkistävästä vaikutuksesta, minkä talorivit niissä kaupungeissa tekevät, joissa on huolehdittu siitä, että maukkuus vallitsee talossa ulkoasusta lähtein. Eriväriset seinät, maukkaasti väritellyt ja koristellut ovet ja akkunalaudat muodostavat katsojan silmälle viihdyttävän ja virkistävän näyn. Värikkyys ja eloisuus tekee ympäristön ystävällisemmäksi ja kodikkaammaksi.

Tietysti on iso merkitys sillä, mitenkä voimakkaita väri-rinnasteluja käytetään. Tarvitaan makua ja taiteellista kykyä tähän toimeen ryhdyttäissä. Mutta tämä ei suinkaan ole syynä että kaupunkimme värikkyydeltään ovat erittäin takapajulla. Siihen on syynä enemmässä määrin välinpitämättömyys.

Olemme Maalarilehden palstoilla ottaneet tämän kysymyksen käsiteltäväksi vaikka sen ratkaisu ei olekkaan maalareista riippuva. Maalareiden osa tässä kysymysessä on, että silloinkun heidän vaikutuksensa voi asiaa auttaa ja kaupunkien ulkopuolista värikkyyttä kehittää, he panevat taitonsa liikkeelle asian hyväksi.

Vielä saatettaisiin huomauttaa, että ulkomaalaukset eivät ole maalareille tuottavia tehtäviä, huolimatta vaikeudestaan ja raskaudestaan. Mutta tämäkin asia olisi tärkeän kauiveudellisen merkityksensä tähden maalauttajan ja maalaajan saatava yhteisymmärryksellä ratkaistuksi.

- Edv. Elenius.

Laundry Marking Ink.

Manufacture & Builder 3, 1891

Dissolve, with the assistance of heat, 20 parts of brown shellac in a solution of 30 parts of borax in 300 to 400 parts of water, and filter the solution while hot. Then add to the filtrate a solution of 10 parts of aniline black soluble in water, three-tenths part of tannin, one-tenth part of picrid acid, 15 parts spiit of sal ammoniac and one-quarter ounce of water.

Väriänsä vaihtava mies.

Länsi-Suomi 135, 16.6.1927

Lontoon lääkärit vaivaavat tätä nykyä aivojaan pohtimalla merkillistä tapausta, jonka todenmukaisuutta voisi epäillä, jollei sitä olisi sitovasti todistettu. Tapaus on näet selostettu tarkoin useissa lääketieteellisissä aikakauskirjoissa, eikä ole mitään syytä epäillä, eikö sitä olisi selostettu oikein. Eräässä Lontoon sairaalassa on näet muuan hollantilainen merimies, jota useat lääkärit pitävät tarkoin silmällä. Hänellä on näet sellainen harvinainen ominaisuus, että hänen ihonsa väri muuttuu kaksi kertaa päivässä. Iho alkaa tummua määrätyllä kellonlyönnillä, niin että se lopuksi on täysin musta. Mies muistuttaa silloin täydellisesti neekeriä. Muutaman tunnin kuluttua iho kuitenkin alkaa jälleen vaaleta, ja mies muuttuu taas valkoihoiseksi.

Eläinmaailmassa sattuu hyvin usein että ihan väri vaihtuu. Tunnetuimpia ovat kamaleontin värivaihdokset, joita tiedemiehet ovat perinpohjin tutkineet. Kuitenkaan eivät lääkärit osaa selittää, mistä merimiehen ihonvärin vaihtuminen johtuu. Aikaisemmin on muuten sattunut toinen samanlainen tapaus. V. 1913 muuan skotlantilainen oli niinikään lääkärien havaintojen esineenä sen vuoksi, että hänen ihonsa väri vaihtui. Tämä omituisuus ei kuitenkaan näytä olevan minkään sairauden aiheuttama, sillä sekä skotlantilainen että nyt mainittu hollantilainen ovat täysin terveitä. Viimeksimainittu nauttii muuten runsasta avustusta eräästä tieteellisestä rahastosta ehdoilla, että hän sitoutuu olemaan Lontoossa lääkärien tutkittavana.

Letter Gilding.

Manufacturer and Builder 11, 1883

Letters written on vellum or paper are gilded in three ways.

In the first a little size is mixed with the ink, and the letters are written as usual. When they are dry, a slight degree of stickiness is produced by breathing on them, upon which the goldleaf is immediately applied, and by a little pressure may be made to adhere with sufficient firmness.

In the second method, some white lead or chalk is ground up with strong size, and the letters are made with this by means of a brush; when the mixture is almost dry, the gold-leaf may be laid on and afterward burnished. The best method is to mix up some gold powder with size and make the letters of this by means of a brush.

The edges of the leaves of books are gilded, while in the binder's press, by first applying a composition formed of four parts of Armenian bole and one of sugar-candy, ground together to a proper consistency, and laying it on by a brush with the white of an egg. This coating, when nearly dry, is smoothed by the burnisher; it is then slightly moistened with clear water, and the gold-leaf applied and afterward burnished. In order to impress the gilt figures on the leather covers of books, the leather is first dusted over with very fine powdered resin or mastic, then the iron tool by which the figure is made is moderately heated and pressed down upon a piece of gold-leaf, which slightly adheres to it, being then immediately applied to the surface of the leather with a certain force; the tool at the same time makes an impression, and melts the mastic which lies between the heated iron and the leather. In consequence of this, the gold with which the face of the tool is covered is made to adhere to the leather, so that on removing the tool a gilded impression of it remains behind.

Värien sopusointu näyteikkunoissa.

Liiketaito 2, 1928

Kirjoittanut toimittaja Viljo Niukkanen.

(Jatkoa N:oon 1)

Siirtyäksemme sitten teoriasta käytäntöön, huomaamme, että varsinkin viimemainittu värilain pykälä on näyteikkunan järjestäjälle mitä tärkein. Olettakaamme, että jokin asioista perillä olematon järjestää näyteakkunaan aukilevitettyjä kangaspakkoja. Olen varma siitä, ja olen sen myös useasti saanut todeta, että hän silloin valitsee samaan ryhmään kaikki samantapaiset värit. Ja se, mitä siitä seuraa, on edellisen perusteella sangen helppo todeta. Katsojan silmä väsyy yhä toistuviin punaisiin väreihin ja alkaa kaivata sen vastakohtaa. Kun ei vihreää ole lähistöllä, loihtii silmä sitä punaisen sekaan, ja koska vihreän ja punaisen sekoituksesta syntyy likaisenharmaata, alkavat punaiset kankaat näyttää hetkisen tarkastelun jälkeen yhä sameammilta ja epämiellyttävimmiltä.

Aivan samoin on laita, jos valitsemme minkä tahansa spektrin väreistä ja asetamme sen rinnalle useampia samantapaisia värejä. Samantapaisilla väreillä tarkoitamme tässä tapauksessa niitä, jotka itsessään jo sisältävät kyseessäolevaa väriä. Rinnakkain siis eivät sovi esim. keltainen ja oranssi, koska oranssi, ollen punaisen ja keltaisen sekoitus, jo itsessään sisältää keltaista. Kun siis vihreä on keltaisen ja sinisen sekoitus, ei sitä pidä asettaa niiden kummankaan välittömään läheisyyteen.

Tarkastellessani esim. eri siirtomaatavaraliikkeiden akkunoita olen rangen usein nähnyt punaiset ja keltaiset paketit asetetuiksi oranssiväriselle pohjalle. Silmänrääkkäystä — on tullut väkisinkin mieleen.

Akkunajärjestäjän on parhainta seuraavalla tavalla kouliinnuttaa itseään muistamaan, ja vieläkin paremmin sanottuna, silmäänsä näkemään sopivat ja sopimattomat yhdistelmät:

Leikataan erivärisistä paperiarkeista sivultaan 10 sm. levyisiä neliöitä ja valjaan niistä ensimaiseen harjoitukseen vain kuusi: punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja violetti, kaikki kirkkaita värejä.

Ajatellaan, että nuo neliöt kuvaavat esim. näytelaatikoita, jotka täytyy asettaa rinnakkain ikkunaan. Jos ne asetetaan ensin tuohon äsken luettelemaani spektrijärjestykseen, siis näin
pun. | oranssi | kelt. | vihreä | sin. | sinip.
niin huomataan hetkisen tarkastelun jälkeen, että asetelma tekee jossain suhteessa epämiellyttävän, sanoisinko imelän vaikutuksen. Ja värit ovatkin keskenään mahdollisimman epäedullisessa asemassa. Koettakaamme siis toista:
pun. | vihreä | oranssi | sin. | kelt. | sinip.
Vaikutus on paljon parempi. Siinä ovat vastavärit aina parittain. Mutta on mahdollista saada aikaan vieläkin parempi yhdistelmä, joka on seuraava:
pun. | sin. | kelt. | sinip. | vihreä | oranssi

Mistä johtuu viimemainitun paremmuus? Silmämme sen kyllä hetkisen tarkastelun jälkeen toteaa, mutta me ihmiset ja varsinkaan me suomalaiset, emme noin näin avokämmeneltä näyttämällä usko yhtään mitään. Täytyy tutkia. Tarkastelkaapa tuota aikaisemmin esiintynyttä väriympyrää, niin huomaatte, että viimemainittuun järjestelyyn ovat värit ympyrästä poimitut mahdollisimman säännöllisessä järjestyksessä. Esim. punaisesta on vain hypätty vaarallisen sinipunaisen yli siniseen ja siitä vihreän yli keltaiseen. Sitten tulee ikäänkuin pitempi loikkaus suoraan keltaisen komplementtiväriin sinipunaiseen, ja jälleen siitä lähtien joka toiseen. Näin aikaansaatu järjestely on kaikkein tasaisin ja siitä syystä silmää eniten miellyttävä.

Tämän jälkeen nousee esiin kysymys, että jos on käytettävissä vain esim. punaisia ja oranssivärisiä näyte-esineitä, ja tahdotaan aikaansaada hauska vaikutus, kuinka on silloin meneteltävä. — Meidän on ehdottomasti turvauduttava silloin apulaitteisiin ja apuväreihin mustaan, harmaaseen tai valkoiseen. Voimme järjestää esineet esim. näin
pun. | oranssi | pun. | oranssi | pun.
jolloin mustat nauhat eroittavat vaaralliset värit toisistaan ja tekevät asetelman rauhallisemmaksi. Samaan tarkoitukseen voidaan myös yhtä hyvin käyttää valkoista tai harmaata, mutta vaikutus on hieman heikompi.

Seikka, joka akkunajärjestäjän on myös ehdottomasti painettava mieleensä, on, että värit ovat myös valoteholtaan eri arvoisia ja vaikuttavat silmään eloisammin tai heikommin.

Parhaiten vaikuttavia värejä nimitetään lämpimiksi, heikommin vaikuttavia kylmiksi. Luettelen kuusi pääväriä lämpimyysjärjestyksessä:
Keltainen — lämpimin.
Oranssi — lämmin.
Punainen — keskinkertainen.
Vihreä — keskinkertainen.
Sinipunainen — kylmä.
Sininen — kylmin.

Tämä järjestys on sangen tärkeä tuntea senvuoksi, että joutuessaan asettamaan rinnakkain erivärisiä esineitä, joille kaikille haluaa antaa saman tehon, täytyy kylmää väriä olevia asettaa suhteellisesti enemmän tai suurempi ala, jotta teho olisi yhtä voimakas kuin lämminväristen esineiden. On siis tarkoin muistettava, että asettaessaan esim. sinistä ja keltaista kangasta samaan akkunaan, on sinistä levitettävä näkyviin paljon enemmän, ellei haluta sen jäävän huomaamattomiin.

Olemme koko edelläolevassa kirjoituksessa käsitelleet vain kirkkaita värejä, siis värejä semmoisinaan, kuin ne auringon spektrissä esiintyvät. Mutta nehän ovat verrattain harvinaisia. Useimmiten on värin kirkkautta laimennettu joko harmaalla, mustalla tai valkoisella. Tähän perustuen voidaankin värit jakaa neljään luokkaan:
Kirkkaat värit,
tummennetut, 1. mustalla sekoitetut värit,
vaalennetut, 1. valkoisella sekoitetut värit ja
laimennetut. 1. harmaalla sekoitetut värit.

Näihin kaikkiin nähden pitävät kuitenkin kaikki edellä selostetut säännöt paikkansa. Lisäksi on vain huomautettava, että käytettäisiin, jos se suinkin on mahdollista, samassa asettelussa tai ryhmässä vain samaan luokkaan kuuluvia värejä. Esim. eri luokkiin kuuluvat punainen ja vihreä eivät kylläkään millään lailla rinnakkain asetettuina sodi keskenään, mutta vaikutus on joka tapauksessa parhain, jos esim. vaalennetun vihreän viereen asetetaan vaalennettu punainen.

Tähän kirjoitukseen olen vielä niitä varten, jotka jostain syystä eivät ole tilaisuudessa perinpohjaisemme perehtymään värioppiin, mutta tarvitsevat kuitenkin joskus tietää, millä tavoin ne ja ne värit keskenään sopivat, liittänyt käytännöllisesti laaditun taulukon. Sen vasemmassa laidassa ovat luetellut muutamat kaikkein tavallisimmat värit, ja alalaidassa samat värit. Jos nyt haluamme tietää, millainen on tummansininen ja vaaleanviheriän yhdistelmä, niin me löydämme taulukosta molempien sanojen sarakkeiden risteyskohdasta vastauksen: huono — siis — rinnakkain asettaminen värilain uhalla kielletty.

Hyvä ja käytännöllinen väriopas voidaan myös valmistaa seuraavalla tavalla:

Ostetaan paperikaupasta tri Ostwaldin värikirjoja neljää lajia — kirkkaita, tummennettuja, vaalennettuja ja laimennettuja värejä esittäviä. Valmistetaan sitten allaolevan kuvan lainen pahviympyrä, johon värit liimataan määrättyyn järjestykseen ja siten, että keskimmäisiksi tulevat kirkkaat värisävyt, ja sen jälkeen vaalennetut, laimennetut ja ulommaisiksi tummennetut.



Valmiista ympyrästä löytää nyt useimpia käytännön värejä melko lähellä olevan värin ja voi heti päättää, mikä on sen komplementtiväri, tarkastamalla vastapäistä lohkoa. Vaarallisimmat ovat taasen ne, jotka ovat kunkin lohkon kahden puolen.

Värit myyjinä.

Liiketaito 2, 1928

Kun joudutaan järjestämään näyteikkunaa, niin valitaan siihen joko soinukkaat tai räikeät värit. Mutta yleensä voidaan sanoa, että näyteikkunoita järjestäessä hyvin paljon koetetaan katselijaan juuri vaikuttaa väreillä. Jos näyteikkuna on musta ja valkoinen, harmaa ja valkoinen j.n.e. niin silloin on jo sen järjestäminen paljon vaikeampi, jonka jokainen tietää kokemuksesta, kun on ollut kysymys esim. surutavaroiden, herrojen pukukankaiden j.n.e. näytteille asettamisesta.

Harvoin näkee esim. paljastaan mustaa ja valkeata reklaamiplakaattia. Jo vaistomaisesti ymmärretään, että tässä tapauksessa on käytettävä värejä ja mikä tusinasirkus tahansa jo lapsuutemme aikana ymmärsi tehdä reklaamia itsestään värillisin kuvin.


Värit — musta ja valkoinen.

Siinä on ne kaksi vertauskohtaa, joiden suhteen nykyään selvyyttä haetaan. Liikealalla on tätä nykyä yhä enemmän ymmärretty puhtaasti tieteellisten tutkimusten tärkeys. Ei luoteta enään "makuun peukalossa", ei "käytännölliseen vaistoon", ei "käytännön miehen jumalansilmään", vaan tahdotaan kaikkialla keksiä oikea havaintoperuste ja kun se on löydetty, tutkia käytännöllisten toimenpiteiden vaikutusta.

Mitenkä voidaan esim. saada selville, myykö väri paremmin kuin musta ja valkea? Tähän on montakin tietä, esim. hyvin mukava oli Marshall Field and Companyn koe. Liike möi m.m. kelloja ja asetti se eräälle hintaluettelonsa ilmoitussivulle, joka muuten oli väritön, ainoastaan yhden värillisen sivun. Tällä sivulla ilmoitettuja kelloja myytiin heti 50 % enemmän kuin ennen. Seuraavalla kerralla lisättiin tälle kellosivulle myös kellertävä väri, joten kultakellot saivat suunnilleen oikean värinsä. Seuraus oli hämmästyttävä, sillä tämän sivun tuotteita myytiin noin 100 % enemmän kuin ennen.

Sama liike myy myös värillisiä ovi- ja seinäverhoja. Kun se oli saanut näin hyvän kokemuksen kellojen myynnistä, päätti liike ruveta myös näitä väreillä myymään. Kaikki värilliset seinäverhot kuvitettiin hintaluetteloon oikeilla väreillään, jolloin hintaluettelo tuli monin kerroin kalliimmaksi kuin ennen. Mutta tulos oh myöskin yllättävä.

1.600 %!

Näin suuri oli se lisäys, joka aikaansaatiin, kun väreillä ruvettiin myymään. Mainitun suurliikkeen johtaja onkin sentähden pannut toimeen järjestelmällisiä kokeita kaikkiin tuotteisiinsa nähden ja ilmoittaa hän, että alussa oli hänen hintaluettelossaan ainoastaan 1 värisivu, sen jälkeen siihen ilmestyi kymmenkunta, sitten 30 ja nykyään on siinä yli 100.

Sears, Roebuck & Co on tullut samantapaisiin kokemuksiin kokeillessaan aikakauskirjailmoituksilla. Eräässä kaupungissa oli ainoastaan 1 sanomalehti. Tässä ilmoitettiin muuatta kureliivilajia pitkän aikaa. Heti sen jälkeen kuin ilmoitukseen pantiin 1 ainoa värillinen rivi, kohosi tilausten lukumäärä 50 %:11a. Sama liike möi myös tapetteja ja päätti se tästä syystä lähettää niistä värillisiä ilmoituksia aikakauslehtiin. Myynti kohosi tällöin 1,200 %:11a.

Tämäntapaiset kokemukset ovat luonnollisesti saaneet aikaan sen, että kaikilla aloilla kokeillaan tätä nykyä värien myyntikyvyllä. Ei ainoastaan hintaluettelo, ilmoitus- ja plakaattialalla, vaan myös näyteikkuna-alalla ovat nämä kokeilut käynnissä. Tehdään kokeita siitä, onko toisilla väreillä parempi myyntikyky kuin toisilla ja sillä, kuinka monivärinen painos on edullisin myyjä. Koetetaan myös saada selvää siitä mitä tavaroita voidaan edullisimmin myydä väreillä.


Kuinka väri myy?

Tämä on kysymys, jota nykyään varsinkin Englannissa ja Amerikassa koetetaan ratkaista. Lähitulevaisuudessa tulee tältä alalta ilmestymään pari artikkelisarjaa, joita tulemme tämän aikakauskirjan palstoilla tarkoin seuraamaan. Sen verran voidaan jo tätä nykyä sanoa, että mitä värillisempi ja monivärisempi joku tuote on ja mitä suurempi merkitys värillä on tuotteen käyttöön ja miellyttävyyteen nähden, sitä helpommin voidaan tuotetta väreillä myydä. Kankaat, matot, tapetit, jalokivet, säilykkeet, hedelmät j.n.e. ovat tuotteita, joiden myynnissä värejä aletaan tätä nykyä pitää aivan välttämättöminä. Mutta myöskin "värittömiä" tuotteiden myynnissä on väreillä merkityksensä. Värillinen ilmoitus on aina tehokkaampi kuin musta ja valkea ja väittää eräs englantilainen liikemies, että hän on tullut siihen tulokseen, että värillisestä ilmoituksesta aina kannattaa maksaa kolminkertainen hinta.

Ja on mainittu liikemies sitä mieltä, että värillinen ilmoittaminen on tulevaisuuden ilmoittamista, joka vähitellen on työntävä tieltään päivälehdistäkin nykyään niissä aivan yleisesti vallitsevan värittömyyden.

Toiselta puolen vaatii värillinen ilmoittaminen paljon suurempaa taitoa kuin väritön. Ilmoituksen sommitteleminen käy paljon vaikeammaksi ja vaatii paljon enemmän makua ja osaksi teknillistä taitoakin. Värillinen ilmoittaminen on tulevaisuuden ilmoittamista, sanoo sama liikemies.


Käyttäkää värillisiä ilmoituksia!

Tähän huudahdukseen lopettaa mainitsemamme liikemies haastattelunsa. Meillä ei ole värillisten ilmoitusten suhteen tehty mitään kokeita. Mutta mitään syytä ei ole otaksua, että tulokset tässä suhteessa olisivat meillä toisenlaisia kuin muuallakaan. Väreillä ilmoittaminen on siis ala, johon meidän »Hikemiestemme on suunnattava huomionsa. On varmasti edullista esim. sijoittaessa ilmoituksia aikakauskirjoihin valita sellaisia aikakauskirjoja, joissa voidaan väreillä ilmoittaa. Ja kun ilmoitetaan sellaisista tuotteista, joita värinsä vuoksi ostetaan, niin silloin on luonnollisesti ilmoitettava sellaisissa aikakauskirjoissa, joissa tuotteiden luonnollinen väri mahdollisimman tarkoin saadaan esille.

Mutta kaikkialla, missä vain värillisiä ilmoituksia voidaan käyttää, on epäilemättä eduksi sijoittaa ilmoitukseen edes joku värillinen rivi. Voidaan myös käyttää ilmoitukseen liimättäviä värikuvia ellei lehteen tai aikakauskirjaan voida muuten värillistä ilmoitusta saada.

Juuri se seikka, että värit myyvät, on myös jonkun verran muuttanut käsitystä ilmoitusvälineiden laadusta. Ja tästä syystä ei ole niinkään sanottua, että aina joka päiväinen lehti on edullisempi myyjä kuin joku aikakauskirja. Jokapäiväiseen lehteen ei edullisesti voida sijoittaa vaativaa värillistä ilmoitusta, jotavastoin se aikakauskirjaan asetettuna pitkät ajat hivelee lukijan silmää.

Ruvetkaa siis, arvoisat liikemiehet, entistä enemmän myymään väreillä!

- I. L.

4.10.20

Luminous Paint in Railway Carriages.

Manufacturer and Builder 5, 1883

A railway carriage painted inside with the Balmain phosphorescent paint is included in one of the trains between London and Rotherhithe via the Thames tunnel. Although only one-hald of the available space of the carriage is painted, the phosphorescent light is quite sufficient to enable the passengers to distinguish small objects when passing through the tunnel; and, moreover, the light is powerful enough to enable a person to read the indication of an ordinary watch. It is probable that the railway companies will be en abled to effect a considerable saving in gas and oil by using the phosphorescent paint.

Luminous Paint in Theaters.

Manufacturer and Builder 7, 1887

Herr Stehle, the Government Inspector of the loyal Bavarian Court Theater, has, according to Iron, given high testimony to the use of luminous Paint as it safeguard against panic in theaters. Any explosion or disaster with gas leaves the exit passages of the theater in total darkness, and even if additional oil lamps were used, they would probably be extinguished by the air concussion. In the above-named theater inscriptions in luminous paint are suspended over the exit passages, which direct the audience to the "way out" (Ausgang). "These placards, in spite of being exposed to the very poor light of the corridors in the daytime and the gaslight in the evening, are so luminous after the gas has been turned out that any one can gain the stairs in each corridor without difficulty." The Lancet says: "The precaution is so simple and inexpensive that we wonder it is not immediately adopted in all theaters. Indeed, we see no reason why its use should not be made compulsory. Surely some provision of the kind might be included in the theaters bill now before Parliament."

Luminous Paint.

Manufacturer and Builder 1, 1894

Nearly every one has heard of luminous paint — the sulphide of calcium; but it is probable that comparatively few persons know much about the behavior of this interesting compound. When of good quality it is quite white, as seen by reflected light, but the light that is emitted by it in the dark immediately after exposure to the direct rays of the sun is quite blue, and the emitted light is of a lavender hue directly after subjection to the action of ordinary diffused daylight. Both of these colors, however, in a dark room rapidly fade into a white light that is more luminous. A greater luminosity is produced by a short and near exposure to an ordinary artificial light, or by being placed near a window about sunset on a rainy day.

The direct rays of a bright, full moon falling on it for several minutes have very little effect, making it barely visible in a dark room. After ten sevonds' exposure to good, diffused daylight, which is as effective as an exposurt of ten hours, this substance will give out a practical light for ten or twelve hours, and its luminosity will not entirely disappear in less than thirty hours. This great difference in the time required for the absorption and the emission of light is quite remarkable, and it makes it seem as if the light emitted were many times greater than that absorbed.

When the luminous paint of poor quality is removed front light to darkness, the light emitted by it fades rapidly, and in a few minutes becomes of a dull reddish or smoky color, much like that of the moon during its total eclipse.

A temperature of 300 degrees to 400 degrees will not put calcium sulphide into a luminous condition, though, after exposure to light, an increase in temperature of 25 degrees will make it much more luminous. That this is not a conversion of heat into light is shown by the fact that if kept at a high temperature it will become nonluminous in a shorter time. As might be expected, a lowering of temperature by ether or other volatile liquid will diminish the luminosity.

This luminous condition is not conveyed from particle to particle, like heat. If a quantity of the dry powder be exposed to the light all day, on breaking through the surface the interior will be found to be non-luminous, the light having affected the outer portion to the depth of perhaps a sixty-fourth of an inch. If a bottle, partly filled with the dry powder, be revolved in the light until the whole mass has become luminous, and then be set away in the dark, the interior loses its light as rapidly as the surface, but in doing so does not help the surface to glow any longer or more brightly. What becomes of the interior? Does it change into heat? Perhaps some physicist, with facilities for delicate measurements, can answer these questions. This non-conductivity of light admits of the production of some impressive effects. If the hand, with fingers spread, be held against the that surface of luminous paint while exposed to the light, a black hand on a luminous field will be seen. If, however, the painted surface, while acted on by light, be well covered by a card havingan opening the size and form of a hand, and that moved about in a dark roots, nothing will be seen but a white, floating specter hand. Forms of various articles may be thus shown; butt perhaps the most pleasing effect is produced by a piece of lace drawn tightly over the paint while in the light. The luminous property of this substance is known to have remained unimpaired for more than five years.

— The Pharmaceutical Era.

Luminous Wall-Paper.

Manufacturer and Builder 3, 1878

A late German notion is wall-paper coated with oxalate of copper, so that it will adapt itself to the degree of illumination in the room, becoming darker as the room grows lighter, and vice versa. What the country needs, however, is not so much a paper that will grow darker in a light room, as one that will give light enough in dark room to supersede the use of the costly and fickle gas and the fragrant kerosene. A contemporary remarks that any notion, Yankee or German, that will light our houses by their wallpaper will be received with becoming respect.

And we add that it is not entirely impossible. The sulphids of barium and strontium become self-luminous for some time by exposure to a strong electric light, which may be produced by a magneto-electric machine driven by steam-power. A room papered with material covered with these ingredients or their equivalent, or whitewashed with the same — ceiling and walls — then closed up and exposed for a few minutes to a flood of such light, would soon produce self-luminous walls alter the electric light is extinguished and the doors opened, the soft glow of the phosphorescent walls would produce a magical effect beyond the power of imagination, especially if the wallpaper were covered with figures of different materials, to produce a variety of colors in their phosphorescent glow, which may be made to last several hours, and only slowly fades away, and at last, towards the end of the entertainment, would gradnally end in darkness. A single minute's exposure to the glare of the electric light, however, would soon restore it; only the occupants should leave the room during this exposure, as this light is so exceedingly intense as to blind the eyes to such a degree as to make the succeeding beautiful glow to appear as comparative darkness.

Luminous Sulphurets.

Manufacturer and Builder 10, 1894

According to M. Jacksh, a Moravian chemist, there are four sulphurete which become luminous after exposure to daylight, viz, the sulphurets of calcium, strontium, barium and zinc. The sulphuret of barium gives a faint, yellowish glow and those of barium and zinc a greenish glow, the latter compound being rare and difficult to obtain. Sulphuret of calcium is the substance commonly employed for commercial purposes, as luminous paint, etc. The others possess a phosphorescence which is but feeble and short live d.

— Invention.

Mitä lepänlehdet, kanerwat, kuusenoksat, kallion karpeet y. m. saawat aikaan.

Laatokka 106, 18.9.1920

Naiset, lukekaa tämä.

- Sopisiko toimittajan tulla katsomaan näitä meidän wärjäyskursseja?
- Miks'ei sopisi.
- Antaisimme wielä kahwiakin.
- No sittenhän se sopii wielä paremmin.

Ja sitten me lähdettiin.

Kotiteollisuusyhdistyksen järjestämät nämä wärjäyskurssit oliwat. Pirteitä emäntiä siellä hääri, oliwat jo wiikon häärineet. Kattilat porisiwat hellalla ja kurssien johtajatar neiti Roiha uutterasti häärii, antaen neuwojaan.

Katsahdan kattiloihin. Sus' siunatkoon! Siellä sitä sitten kiehuu aineita kuten ennen noitien padoissa. Luettelen joitakin.

Kuusenoksia.
Omenapuun lehtiä.
Lepän lehtiä.
Kanerwia.
Lepän kuoria.
Wiholaisia.
Katajan oksia.
Kallion karpeita.
Y. m. y. m.

Taitaisi pitää luetella koko Mela-wainaan kaswio kannesta kanteen.

Ei ne soppaa ukko-jurrikoilleen niistä keittäneet, siitä pääsin selwille.

Ne wärjäsiwät lankoja.

Pöydällä oli joukko wärjättyjä lankoja. Miten ihanat wärit! Oikein silmää hiweliwät kun niitä katseli. Taisi olla edustettuna kaikki sateenkaaren wärit ja runsaasti enemmänkin. Ei woinut kyllin ihailla, niin erinomaisia wäriwiwahduksia löytyi.

Tämä wärjäys on erinomaista! Kuinka suuri merkitys tällä on taloudelle. Kertowat että aineet 60 wärille tuliwat kursseilla maksamaan 8 mrk. Nämä wärit owat siitä erinomaisia, etteiwät ne lähde. Wäri pysyy aina samanlaisena. Kuinka kauniita ruskeita lankoja oli saatu keittämällä wäriaineeksi kiwisammalta. Kanerwilla oli saatu erinomaista keltaista, wiholaisella harmaata j. e. p. Jokaisen emännän pitäisi osata tuo taito. Kuinka paljon säästettäisikään.

Emännät ja niiksi aikowat! Ostakaa heti Suomen Käsityönystäwien toimittama, Alina Hildenin suunnittelema "Kotiwärjäyskirja". Siinä on ohjeet. Warmasti ette tule katumaan.

Uudet, wiikon kestäwät kurssit alkawat ensiwiikon alussa Myllykylässä Mäkisellä. Ken waan suinkin woi, hän kursseille rientäköön.

Lausuimme hywästit ystäwällisille emännille ja ihastuneina tähän uuteen wärjäystapaan, palasimme tätä kertomusta paperille töhrimään.

- Ressu.

(Mainos) Benjamin Moore Paints


Arttu Brummer-K—o: Kirkkaampia värejäkö?

Käsiteollisuus 6, 1922

Koristetaiteilija, joka on ollut tekemisissä suomalaisten käsiteollisuuden tai oikeammin naiskäsiteollisuuden harjoitta]ain kanssa, on useinkin joutunut pieneen kahnaukseen mallintilaajan kanssa, joka mallia tilatessaan oli nähtävästi toivonut saavansa jotain oikein kaunista, toisin sanoen kirjavan koreata. "Käyttäkää nyt oikein kirkkaita, kauniita värejä!" - tuo on kai yleensä ollut viime aikoina hyvinkin yleinen toivomus käsiteollisuuden harjoittajain taholta koristetaiteilijalta mallia tilattaessa, ja melkein yhtä monasti on tuo samainen koristetaiteilija jättänyt toivomuksen huomioon ottamatta, koska se ei ole vastannut hänen persoonallista taiteilijavakaumustaan. Miten on sitten selitettävissä tämä käsitteiden eroavaisuus?

Yleisenä huomiona voi varmaan lausua, että yleisö hankkiessaan tai käsiteollisuuden-harjoittaja valmistaessaan esim. maton ajattelee ainoastaan tätä yhtä esinettä, eikä mieleen juolahda, että se on ainoastaan pieni osa siitä suuresta kokonaisuudesta, jonka nimi on koti. Ellei maton tulisi alistua suuremman kokonaisuuden alle, olla osa siitä, saisi se olla miten räikeä, miten kirkuva hyvänsä väriltään ja silmiinpistävä suurine muotoineen. Kirgiisin teltassa, jonka sisustuksen melkein yksinomaan muodostavat matot ja jonka valaistuskin on hillittyä, saattaa näitä vielä olla vieri vieressä, ja vaikutus on kuitenkin kaunis. Mutta meidän aikamme sisustustaiteilijanhan on lähdettävä aivan toisista edellytyksistä. Hän suunnittelee kodin aivan kuin taidemaalari siveltimellään värein elähdyttää tauluksi ajatellun kankaan.

Tärkeimmät tekijät kodin sisustuksessa ovat seinien väripinnat, väri kun kerta kaikkiaan on tärkein seikka kotiemme viihdykkäiksi luomisessa, ja seinät pinta-alaltaan hallitsevimmat. Tämä totuus, sen pahempi, usein unohtuu seiniä paperoitaessa jos minkälaisilla tapeteilla, joiden väri usein on joko ikävän kalsea tai sitten huutavan raaka. Yleensä eivät tapettikuviotkaan saisi liiallisesti pistää silmään. Tavallisessa oleskeluhuoneessa pitäisi tapetissa vastakkaiselta seinältä katsottuna kuvioitten väripinnaksi. Tämäkin sentään suuresti riippuu sisustuksen luonteesta. Seinäpintojen jälkeen ovat pinnan laajuudessa hallitsevina katto ja lattia. Näiden huolitteluun kohdistetaan myös aivan liian vähän huomiota. Ei ole olemassa lakia, joka määräisi, että katon ehdottomasti tulee olla lumivalkea. Lattia, vaikkakin se maalattaisiin tavanmukaisella ruskealla värillä, saattaa värivivahteensa mukaan korostaa huoneen onnistunutta kokonaisvaikutusta tai tärvellä sen kokonaan. Huoneen kiinteään sisustukseen kuuluvat vielä ovet, ikkunalistat ja -laudat, jotka tapettien ollessa tummat vaikuttavat tavanmukaisessa valkeassa värissään kovilta, t. s. eivät tarpeellisella pehmeydellä sulaudu kokonaisväritykseen. Tässä tapauksessa olisivat esim. ruskeat ovet jo paremmin sointuvat mainitakseni värin, joka ei oudolle värinkäyttäjälle ole niinvaarallinen kuin moni muu. Huoneen värivaikutusta tehostaa vielä lattialista, joka yleensä saa olla tummempi lattian väriä, näin sitoen huoneen kokonaisuudeksi ja antaen huoneelle rajoitetun, suljetun luonteen. Myös kattolistan tai tapettilistan tulee olla tapettia tummempi, ei kuitenkaan liian tumma, jos seinän yläosa on valkea, sillä silloin lista vaikuttaisi jälleen kovalta. Kooltaan hallitsevan uuninkaan huoneelle antamaa väritunnelmaa ei pidä liian vähäpätöiseksi arvioida.

Kun huoneen värit täten ovat soinnutellut kokonaisuutta silmällä pitäen, tulee vielä ottaa huomioon oviaukosta näkyvä vierisen huoneen seinän väritys, jonka tulee sointua edellisen huoneen värityksen kanssa sopivalla tavalla. Huonerivissä saattavat kyllä äärimmäiset huoneet väreiltään erota melkoisesti toisistaan, jos värien siirtyminen huoneesta toiseen on onnellisesti suoritettu.

Nyt vasta seuraavat arvojärjestyksessä huonekalut ja niitten päälliset, joihin kuuluvat pöytäliinat y.m., sekä matot, jotka oikeastaan ovat osa lattiaa samoin kuin meidän aikanamme harvemmin säilytetyt kattomaalaukset ovat osa kattoa. Lattian ollessa maton luonnollisena pohjaväripintana tulee tietysti maalin värin synnyttää lattian maton kanssa kaunis värivaikutus, joskin maton värit yhtä suuressa määrin ovat riippuvaiset huoneessa muuten käytetyistä väreistä. Huoneen sisustuksessa tietysti on pyrittävä ehjään, kokonaiseen, joko rikkaampaan tai köyhempään värisoinnutukseen, mutta ei värikirjavuuteen. Kun tällainen ehjä, väreiltään rauhaisa ja sopusointuinen sisustus on luotu, saattaa sitä siellä täällä vilkastuttaa hieman vallattomammilla, kirkkaammilla väreillä. Värin kirkkaus ja räikeys taasen on riippuvainen siitä, miten suuri väripinta on kyseessä. Niinpä kukkaset, mitenräikeävärisiä ne ovatkin, antavat ainoastaan huoneelle eloa, eivätkä väripintansa pienuuden takia riko sitä sopusointua ja rauhaa, johon on pyritty. Kernaasti saattaa myös sohvatyyny soinnahtaa kirkkaana väriakordina, ja kukkasen tavoin saattaa huonetta elähdyttää punaiseen, siniseen tai räikeänvihreään puettu talon pikkutyttö tai isännän nuori vaimo. Mielellään pidetään mattoakin yleensä väriltään huoneen muita värejä helakampana, mutta kuitenkin on sen värien samoin kuin koristeidenkin sommittelu tehtävä huoneen ehdotonta kokonaisvaikutusta silmällä pitäen. Niinpä, jos huoneen muitten esineitten koristelu tuntuu jo liialliselta, voi matto usein olla parempi ihan yksinäisenä kuin ainoastaan toisvärisellä kehystyksellä varustettuna. Syytä on tässä yhteydessä mainita, että meikäläisiä sekä ryijyjä että karvalankamattoja haittaa yleensä liian suuret koristemuodot. Pienemmät koristemuodot sointuisivat paremmin yhteen huonekalujenkin pienempien muotojen kanssa.

Olemme tässä tarkastaneet kirjoituksen otsaketta ainoastaan mattoa havaintoesineenä käyttäen. Jos olemme siis yleensä sitä mieltä, että matto usein saattaa väriltään ollakin hieman voimakkaampi, jäämme puolustamaan koristetaiteilijan käsitystä värinkäytöstä kodin sisustuksissa hänen ammattimiehenä ajatellessaan asiaa laveammalta näkökannalta. Jos kotimme sisustus on pantu kokoon esineistä niitä kutakin vain yksityisest silmälläpitäen ja noudattaen mahdollisimman suuren värikirkkauden periaatetta, on kotiemme väritys verrattavissa kirkuvaan neekerimusiikkiin tai markkinakaruselliin. Koristetaiteilijamme epäilemättä kylläkin painostavat värien merkitystä haluten tuhota nuo maaseudun pikkukotien värittömät valkein kankain peitetyt "pesutupasisustukset". Tämän pyrkimyksen merkitys on jo hämärän aavistelevana selvinnyt myös käsiteollisuuden harjoittajille, jotka eivät kuitenkaan liiallisessa värivimmassaan tajua taiteilijan pyrkimystä värien kokonaisvaikutukseen. Käsiteollisuuden harjoittaja, sommitellessaan esineitä noihin värittömiin sisustuksiin tahtoo tehdä vallankumouksen jokaisella tyynyllä, jokaisella matolla ja pöytäliinalla joutuen näin äärimmäisyydestä toiseen.

Jos siinä väitteessä, että yleisö käsiteollisuusliikkeissä helpommin tarrautuu kirkasvärisiin esineihin, laisinkaan on perää, on se selitettävissä siten, että räikeät värit reklameeraavan huutavina helpommin kiinnittävät huomion puoleensa samoin kuin juhlissa helpommin tulemme tutuksi häikäilemättömän suupaltin kanssa, jolloin seurustelumme kainomman ja hienomman henkilön kanssa jää kesken. Ja kuitenkin: emmekö kotia tultuamme sittenkin suuremmalla mieltymyksellä muistele tuota hillitympää uutta tuttavuuttamme? Samoin voi käydä tuolle maton ostajalle, että kaupassa kirjavat värit häikäilemättömän tungettelevina saavat hänet sen lunastamaan, mutta kotona hän huomaa asiassa jotain kieroa. Hänen kiintymyksensä kotiteollisuusliikettä kohtaan ei tästä lisäänny. On miten on, hyvää makua ei kauppa ostajalla paljasta olevan. Ulkona juhlissa, sotilasparaadeissa y.m. saattaa käyttää paljon räikeämpiä värejä, ne vaikuttavat siellä upealta kuin torvisoitto, mutta sisällä vaikutus olisi sama kuin jos pieneen huoneeseen tuotaisiin torviorkesteri. Se täyttäisi liiaksi äänellä pienen huoneen, jossa hennompi viulun ääni korvaa pehmeästi hivelisi. Värinkäsittelyssä on myös huomioon otettava se aika, jonka ihminen joutuu olemaan sen vaikutuksen alaisena. Niinpä kahviloissa, ravintoloissa y.m., joissa oleskelemme ainoastaan lyhemmän aikaa, voi värinkäsittely olla raisumpaa. Väri on monessa suhteessa verrattavissa ääneen, ja samoin kuin saatamme lyhemmän aikaa viihtyä jopa virkistyäkin meluisassa paikassa, samoin voi oleskelu värikkäämmässä ympäristössä vaikuttaa elähdyttävästi meihin kuin piiskanisku väsyneeseen. Mutta ennen pitkää rasittavat räikeät värit silmiämme siinä määrin, että kuten meluisasta juhlasta palattuamme kotiin vielä seuraavana päivänä kärsimme väsymystä, niin myös liian värikirjava ympäristö hetkellisen haltioitumisen jälkeen synnyttää meissä kyllästymistä, ja mielellämme jälleen viihdymme kotimme väreiltään hillityissä suojissa.

Suurkaupungissa, jossa levoton katuliikenne y.m. yhtenään rasittaa hermostoamme, tuntee mielemme suurempaa tyydytystä, ellei värihermojamme liian voimakkailla väreillä rasiteta. Sensijaan maalla, jossa arkinen elämä joskus tuntuu liiankin rauhalliselta, saattaa rohkeampi värinkäsittely olla paikallaan. Asialla on luontainen yhteytensä sen tosiasian kanssa, että tunteellisella värisilmällä varustettua sairasta saattaa jokin räikeämpi väri suunnattomasti vaivata.

Käsiteollisuutemme kulkee nykyään osittain vanhaa ihaillen ja siltä muoto- javärimaailmansa omaksuen, suunta joka toistaiseksi on tukea antava, siksi kunnes kykenemme oman aikamme luonteen mukaista käsiteollisuutta luomaan. Tästä syystä on yleisöömmekin vakiintunut se käsitys, että käsiteollisuuden tuleekin olla tuollaisen talonpoikaiskoreuden matkimista, jolla esi-isämme toisina levollisempina aikoina kauneuskaipuunsa ilmaisivat.

Väri on samaa kuin valo, ja ihmisellä on synnynnäinen tarve päivän puolelle, mutta liiaksi eivät silmähermomme siedä valon yhtä vähän kuin värinkään ärsytystä. Pimeä valoton yö turvaa meille levon, ja ainoastaan sen avulla saatamme seuraavana päivänä uudestaan ihailla valon synnyttämää värimusiikkia.

Usein kuulee väitettävän, että meillä pohjanperäläisillä on ulkona luonnossa niin vähän väriä, että sen vastavaikutuksena tulee taiteemme, jonka piiriin taidekäsiteollisuuskin kuuluu, esiintyä räikeämpänä väreiltään. Osoittavatko siis lämpöisten seutujen asukkaat koristetaiteessaan värittömyyttä? Mielestäni on asianlaita päinvastainen. Eiköhän kukin yksilö kehity häntä ympäröivän luonnon vaikutuksen alaisena? Meillä pohjolassa, jossa luonto ei vastaa tropiikin värihehkua, vaan jossa hillitty valaistus estää kasvullisuutemme väririkkautta esiintymästä, on silmämme epäilemättä kehittynyt havaitsemaan herkempiä ja hienompia värivivahduksia kuin etelämaalaisen silmä, joka kaikkialla kohtaa väriloistoa. Mutta eiköhän tuo meidän hillitty väriilomme ole sittenkin meille yhtä ominaista kuin hillitympi ilakoimisemme verrattuna etelämaalaiseen meluun ja naurunrähäkkään? Onko mitään sen kotoisempaa ja kauniimpaa kuin hetteinen suo tuhansine hienosti taitettuine värivivahteineen.

Jo renesanssin suuri mestari Leonardo da Vinci varoitti taiteilijatovereitaan räikeistä väreistä, joita rahvas ja pinnallinen yleisö suosii.

Tällä selostuksella ei ole tahdottu rajoittaa taiteen ilmaisukeinojen rikkautta. On vaan vaadittu oikealle asialle oikeutta. Värit saattavat olla herkkiä ja hentoja kuin naiseksi kehittyvän tytön katse, ne voivat voimassaan ja hehkussaan olla ihanat kuin nuori mies. Taiteilijat eivät rajoita värinkäyttöä. Mutta värinkäytön takana tulee olla täysin tunteva ihminen. Kehitys on aaltoliikettä. Johonkin aikaan ehkä taiteilijain taholta vaaditaan voimakkaampia värejä, sitä seuraavana taas hillitympiä. Mieliruokaansakaan ei kukaan tahdo iankaiken syödä, kaiken voittaa kyllästyminen. Egyptiläinen tyyli ihannoi voimakkaita, alkuperäisiä, koristeellisia värejä, barokki-aikakausi hehkuvia, lämpimiä, rokoko taasen vaaleita, kepeitä värejä. Näin ovat eri tyylit aikakautensa kultuurin ja kauneudenkaipuun ilmaisijoina ihannoineet värien erilaisia ilmenemismuotoja. Yhteistä niille kaikille on, että aikakauden kultuurin kannattajat, sen luovat taiteilijat määräsivät tuon väri-ihanteen. He maatuivat, uusia syntyi uusine ihanteineen, ja näin elämä väreilee yhä uusin vivahtein rikastuttaen ihmiskuntaa yhä uusilla kauneusarvoilla.

Emme siis yhdy käsiteollisuuden harjoittajiin heidän vaatiessaan kirkkaita värejä. Ainoa, mitä taiteilijalta saa vaatia, on että jokainen hänen luomansa värivivahdus on osa häntä itseänsä, osa sitä sielua, jonka Jumala meille kaikille kerran on lainaksi antanut. Voimakasta värinäkemystä siis! Mutta tällä ei ole mitään tekemistä pinnallisen värikoreuden kanssa.

- Arttu Brummer-K—o.

Manufacture of Dyestuffs.

An Industrial Encyclopedia of the Occupations of the American People, 1906Dyestuffs are of organic or inorganic origin; and, although the art of dyeing dealt originally with materials of the former order, later inventions have brought mineral and artificial dyes increasingly to the front. Notable among materials of the latter class are artificial indigo, anilin, alizarin and other coal tar colors. At the same time, the use of various vegetable colors and products still continues an important item in dyestuff manufacture. The average annual importations of important foreign woods is as follows: Of logwood, over 48,000 tons; of logwood extracts, etc., nearly 3,500,000 pounds; of cudbear, 61,000 pounds; of crude indigo, about 2,750,000 pounds; of indigo carmine, pastes and preparations, nearly 280,000 pounds; of madder, over 120,000 pounds. The manufacture of dyestuffs and ex-tracts in the United States is conducted at seventy-seven establishments in fifteen States, employing nearly 2,100 wage-earners, and producing an out-put valued at over $7,000,000. At seventy-two establishments making a specialty of this line a total of over 61,200,000 pounds of all kinds of product are produced, including artificial and natural dyes, mordants, iron liquor and red liquor. Nearly 52,000 tons of logwood are consumed annually, in addition to over 2,000,000 pounds of logwood extracts, 3,000 tons of fustic, nearly 800,000 pounds of catch, over 100,000 pounds of indigo, almost 5,000 tons of yellow oak bark, and over 3,000,000 pounds of coal-tar colors. For the manufacture of iron liquor, or pyrolignite of iron, obtained by treating iron scrap with pyroligneous acid, nearly 3,000 cords of wood are consumed. Varying quantities of other substances, such as nic wood, quassia, gambler, nutgalls, sumac, etc., are also used.

Juhannustaikoja. (Osa)

Käkisalmen Sanomat 66, 19.6.1912

Juhannus on keskikesän suosittu juhlapäivä. Kansankertomuksissa on juhannusväelle omistettu tehokkaimmat taiat. Silloin aartehilla palaa siniset liekit. Kankahilla käynät valko-aaveet. Ilmassa ratsastavat noidat. Tässä kansan kertomina seuraavat tai'at, jotta nuori neito juhannusyönä tekee.

*

Juhannusaattona heti auringon laskettua leikataan seitsemän olkea kolmannen solmun yläpuolelta. Jokaiseen poikkileikattuun olkeen solmitaan eri värinen lanka. Kullakin värillä on oma merkityksensä.

Minkä värisen langan olki juhannusyönä huomattavammin kasvaa (poikkileikkauksesta alkaen) uutta olkea, sen värin tuoman onnen tai onnettomuuden saat kokea.

Punainen on ilon lanka. Wihreä on rikkauden. Oljen värinen on "kehtolanka". Sininen on "sulhonlanka". Musta lanka on murheen merkki. Walkea on kuoleman viesti.

A New Method of Bleaching.

Manufacturer and Builder ?, 1890

A method of bleaching has recently been tried in the North of Ireland, which is likely to prove a commercial success, according to our information. It is a modification of the plan proposed by M. Hermite for bleaching by liberation of chlorine under the action of an electric current. The new method is due to Messrs. Cross and Bevan, who bound that a solution of magnesium chloride when electrolyzed by the current delivers up active oxygen of strong oxidizing properties. They also found that a smaller quantity of blanching-oxygen effects the purpose than when ordinary bleaching-powder is used. In short, the new process is about one-third cheaper than the old, if some experiments are to be trusted. The process has been applied not merely to the whitening of yarn but of paper pulp. At Belfast the electrolized solution circulates through the bleaching tank, and is kept active by the voltaic current. The tank is of special construction; but as the process is capable of further modification, we need not enter into details.

Lithography.

Manufacturer and Builder ?, 1890

The art of printing from stone dates from the year 1800, and its invention is due to the ingenuity of Aloysius Senefelder, a musician of Munich. It is a bit of popular history — which may or may not be true — that it was his custom to arrange his musical compositions upon slabs of a slaty or lammelar limestone found in the neighborhood, and that a memorandum of this kind having one day fallen accidentally into a vessel containing greasy water, he noticed with surprise, on withdrawing the stone, that the grease had attached itself only to the characters he had written thereon, while the rest of its surface remained quite clean. Such a circumstance might have escaped the notice of a less observant man, or, if noticed, might have had no significance; but to him it suggested possibilities of practical utility, which in the course of a few years developed in the invention of the now widelypracticed art of lithography.

The development of his invention required extended experimentation, involving the selection of suitable crayons with which to draw upon the stone, and of appropriate agents to act upon it, and the contriving of a suitable press in which to make the impressions; and these details, to one who had neither the advantage of chemical knowledge nor the training of a mechanic, were problems of much difficulty. They were, however, successfully solved.

It is said, also, that he endeavored at first to keep the method a secret; but the curiosity aroused by the beauty of the work he produced, was so great, that, little by little, the nature of his operations became known, and in France and elsewhere ingenious artizans succeeded in time in working out the details for themselves, and the inventor did not reap the benefits from his process to which he was justly entitled.

It was not long before the great value of the new mode of printing came to be appreciated, and the art itself became fully established as greatly superior, in convenience and economy, to all other processes as a means of producing illustrations, especially of works of art, of architecture, and the like, and it gave a powerful stimulus to the publication of illustrated books, as it gave the artist a scope for the exercise of his skill which hitherto had been denied him. Thus the art immediately took the foremost rank in the field of the graphic arts, and this rank it retained unchallenged down to the period when the invention of photography called into life a powerful rival. But this rivalry, curiously enough, was destined to be changed to a friendly union by the application of what has since come to be known as photolithography, in which the two processes of photography and lithography are ingeniously combined. But of this we shall come to speak later.

The description of the art of lithography properly begins with the stone, which forms the printing surface. For this purpose, an exceedingly dense, but absorptive, limestone is found to be best adapted, and that which is found in the neighborhood of Ellin and Solenhofen, in Germany, has always maintained its superiority. Similar stones have been found in France, England, and elsewhere in Europe, and in Kentucky in this country, but they are said to be inferior to those above named. The lithographic stone is prepared for use by polishing their surfaces by friction against one another, with a suitable abrading material. When they have been brought to a true surface, they are finished by different processes, according to the uses for which they are intended, as, for example, whether they are to be used for receiving written characters or drawings, etc., the finish of the surface being accordingly either very smooth, or given what is technically called a "grain." When finished, ready for use, the stones are carefully protected on their prepared surfaces by a covering of paper, and in this condi! Lion are sent out for use.

The course of the operations of lithography are, briefly, as follows: We will take the most common case of written characters or a line drawing, which is to be reproduced. For this purpose, the draughtsman uses either a ruling pen, or one made of thin metal strips, or a fine brush, using as a vehicle an ink of peculiar composition, known as "lithographic" ink. The composition of this ink varies considerably. Ordinarily it contains wax, guns mastic, guns lac, soap and lampblack. It forms a solid substance, which, as required for use, is rub bed down with water to a liquid of the proper consistency to flow properly from pen or brush. The characters or lines of the drawing must, of course, be drawn on the stone in the reverse order, so that when printed they will appear in the right position; and the artist must acquire proficiency in this mode of delineation. As an aid to enable him to inspect the appearance of his sketch from time to time, a lookingglass is used, in which he can view the reflected image of his work, which gives it in its correct position.

Where the effect of shading is required, the artist uses a lithographic crayon, the constituents of which are wax, soap, grease and lampblack, with the aid of which the required drawing is made in reverse position on the stone, in the same manner.

When the sketch is finished, the next operation consists in pouring over the stone a liquid containing nitric acid and gum. This liquid acts on all portions of the stone that are not protected by the ink or crayon; they are thus rendered incapable of receiving printing ink, while the protected parts have the impression more strongly fixed, for when the stone has been well washed with water, and turpentine is afterwards applied — by which all the material used in marking the design on the stone is dissolved — the apparently obliterated characters of the sketch reappear, when, after the stone has been lightly wiped with a sponge moistened with water, a roller, charged with printer's ink, is passed over the stone. The ink is taken up by the stone only at those places which have not been acted upon by the acid. The impression is then made by laying a sheet of moistened paper on the damp stone and applying pressure, by means of a roller, under which the stone is passed. After each impression, the stone is again moistened, and the inking is repeated.

Northern Lights.

Manufacturer and Builder ?, 1890

Auroras are most frequently seen in the Arctic and northern temperate zones, rarely in the southern temperate zone, and hardly ever in the tropics. The places where they appear most frequently lie between the sixteenth and seventeenth degrees of north latitude. In the form of an oval, they include the geographical as well as the magnetic north pole, which is to be found on the penin. sula Boothia Felix, Iceland, the Kara Sea, northern Siberia, Behrtng Strait, Hudson Bay, Labrador, and Greenland. Northern lights have been seen as far down as 25° of north latitude. In full splendor, however, they may be seen only in the northern polar regions to 75° of latitude. Here nature displays them in ail their grandeur. When the sun has set, and the gray veil of twilight is cast over the earth, the northern horizon grows darker and dai ker. Soon there may be distinguished a s,gment of the sky more somber than its background; this is hemmed in by white concentric arcs of light. Colored rays shoot forth there, from all directions. They interlace and intertwine until they seem to be woven into one fluttering band of color. And anon it changes to a sea of fire! The rays leap upward far above the zenith, form there a flaming crown, and then sink back, to begin anew the wonderous play. The most beautiful descriptions and trustworthy observations we owe to Nordenskjöld and Ekama. All explanations which have been attempted as to the origin and cause of northern lights are based on analysis by the spectroscope, on the determination of the elevation, and on observations of the peculiar behavior of the magnetic needle.

3.10.20

Musta villa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 10, 1908

Mustan villan hinta kohosi Buurisodan alkaessa sangen huomattavasti, kun Englannissa hallitus teki tilauksia sotaväen alusvaatteiksi, johon tarkoitukseen ei keinotekoisesti värjättyä villaa saatu ollenkaan käyttää. Hinta ei myöhempinäkään vuosina ole paljoa laskenut, koska mustaa villaa löytyy yleensä paljoa vähemmän kuin valkoista, eikä myöskään ole harvinaista, että hyväväristen mustavillapaalien hinta villamarkkinoilla nousisi korkeammaksi kuin vastaavan lajin valkoista villaa. Tähän mustan villan kysyntään ovat pääasiallisena syynä terveydelliset näkökohdat, sillä luontaisesti mustalla villalla ei ole mitään niitä ikävyyksiä, joita usein ilmenee värjätyssä villassa. Se joka on käyttänyt mustia värjättyjä sukkia huomaa, etenkin jos hänellä on jalkahikeä, että osa väristä on mahdollisesti lähtenyt ja mustannut jalat. Väri saattaa tunkeutua huokosten kautta läpi ihon. Joskaan ei aina suoranaisesti voida sanoa kaikista väreistä, että ne täten ovat myrkyllisiä, niin tuskin voitanee todistaa vastakohtaa, etteivät ne tavalla tai toisella vaikuta haitallisesti fysiologisessa suhteessa. Tästä syystä ja koska väriaineet saatettuina ihon kautta ruumiiseen joka tapauksessa ovat tarpeettomia ja liiallisia, jollei ehdottomasti vaarallisia, on yhä enemmän ruvettu turvautumaan luontaisen villan väriin, joka ei lähde. Harmaat ja vaalean harmaat värit, joita on saatu sekoittamalla mustaa ja valkoista keskenänsä ovat siten saavuttaneet suurempaa kysyntää, kuin usein kaupassa esiintyvät värjätyt harmaat.

Kerrotaan että mustan villan noustessa arvossaan, jotkut lampaan kasvattajat ovat koettaneet saada täysin mustia lammaslaumoja kehitetyiksi ja jos kertomuksiin on luottamista, on eräs Queenslantilainen kasvattaja onnistunut kehittämään aina 3000 nousevan mustan merinolauman. Nämä lampaat tuottivat keskimäärin 7½ naulaa villaa päätä kohti ja saatiin villalla 1 mk. 35 penniä naulalta Englannissa. Tulos oli siten paremman puoleinen.

Vanhempina aikoina ja usein vieläkin on koetettu kehittää lammaslaumat täydellisesti valkoisiksi, koska valkoiselle villalle on myöhemmin voitu antaa mikä väri tahansa ja mustaa taas ei ole voitu värjätä muutoin kuin mustemmaksi. Luontainen musta väri villassa on pieniä värihiukkasia villasuomujen sisällä, mutta mikä sen aiheuttaa, sitä ei tiede vielä ole voinut sanoa. Varsin hämmästyttävää onkin tavata täydellisesti valkoisessa lammaslaumassa musta vuona. Mistä se on kotoisin? Sitä on monasti pidetty todistuksena siitä, ettei rotu olisi täysin puhdasta. Senkään väitteen perusteita ei ole todistettu, mutta joka tapauksessa saattaa tuo musta vuona muuttua ihmisille siunaukseksi ja vapauttajaksi keinotekoisista väreistä ihoa vasten. Edellämainitun mustan vuonan ilmestymisestä valkoiseen laumaan pyrkii heräämään kysymys siitä, saattaako samalla tavalla mustaan lammaslaumaan syntyä valkoinen vuona? Onko sitä koskaan tapahtunut tai löytyykö vastaisuudessa mahdollisuutta sellaiseen ilmiöön? Voitaisiko mahdollisesti todistaa se mahdottomaksi. Näiden kysymysten ratkaiseminen samoin kuin yleensä syyt luontaisten värien esiintymiseen villassa jäävät toistaiseksi tieteen vastausta odottamaan

Chemical Examination of Writing Inks.

Manufacturer and Builder ?, 1893

By A. Robertson and J. Hofmann.



The authors draw lines across the letters or figures with quill pens dipped in the following reagents, and observe the changes where the ink and the reagent meet, using, if needful, a magnifying power of 100 diameters. The reagents are: (1) a 3 per cent. solution of oxalic acid; (2) a 10 per cent. solution of tartaric acid; (3) a 2 per cent. solution of chloride of lime; (4) a solution of 1 part stannous chloride in 1 part hydrochloric acid and 10 parts of water; (5) sulphuric acid at 15 per cent.; (6) hydrochloric acid at 10 per cent.; (7) nitric acid at 20 per cent.; (8) saturated solution of sulphur di-oxide; (9) 4 per cent. solution of gold. chloride; (10) solution of 1 part potassium ferro-cyanide in 1 part hydrochloric acid and 10 parts water; (11) solution of one part sodium thiosulphate (hyposulphite ) in 1 part ammonia and 10 parts water; (12) 4 per cent. soda lye.

The subjoined table shows the results. The results with tartaric acid are not tabulated.

Chemiker Zeitung.

Quarrying and Mining. Graphite — Its Uses and Durability as a Paint.*

Manufacturer and Builder 9, 1893

* An address by John A. Walker, Vice-president of the Joseph Dixon Crucible Co., delivered before the convention of the Master Painters' Association, held July 12 and 13 at Jersey City, N. J.Mr. President and Gentlemen of the Master Painters' Association Of New Jersey: I appreciate the honor of this occasion, and have some deference in speaking, as I do at this time, on the subject of paint, after the mode of bringing coals to Newcastle. Possibly every one of you, if you are worthy of the title of master painters, know as much about the subject as I do. Graphite paint is about thirty years old. About thirty years ago graphite was found by some prospectors in the rocks of Ticonderoga, near Lake George. At that time there was formed the agreement of the Graphite Company, and this company was formed exclusively and specifically for the purpose, at that time, of making graphite paint, and this was about twenty-eight or thirty years ago. I saw, two weeks ago, on a visit to Ticonderoga, a piece of machinery lying there that had been painted twenty-three years ago with some paint in an offhand way, and, except for abrasion made by rubbing against another piece of machinery, to all observation the result of the paint was just as good as it was a dozen or fifteen years ago.

In the early days, while making their experiments there, certain roofs were painted in the village of Ticonderoga, and observation of the roofs shows they are intact to-day.

Graphite itself is one of the forms of carbon. Charcoal is another carbon form, and the diamond is still another. Graphite has a large number of peculiar qualities. In the first place the graphite itself will stand any change of temperature; it doesn't make any difference how cold the cold is or how hot the heat, the flake of carbon is inert, and suffers no change at either extreme of the temperature. And again, it is indestructible and inert, so that the strongest acids have no effect on it. You can put a piece of graphite in any dilute acid, and after awhile remove it, and you will find no harm has taken place. It is there in its original form, and has not given up any of its properties. The entire piece has remained intact and impervious to that powerful and destructive solution. Made up in this way it has proved to be one of the most valuable of the recent additions to the lines of pigments. It is found in a good many quarters of the globe. The most productive deposits are in the island of Ceylon. The graphite that comes from there is almost all foliated graphite; the flakes come in a granulated form, and these two specimens are the forms of the element as it comes from the island. The largest quantity of graphite used comes from that island. Next in rank as to source of production comes Ticonderoga. There is a third source of graphite in the kingdom of Bavaria, in Germany, where a large quantity of amorphous graphite is found mixed with clay and other kinds of minerals, and so intimately mingled that it cannot be separated. The Ticonderoga quartz interposes no difficulty in this respect.

Outside of these three places, graphite is found in Canada; but these deposits have not, or, at least, not very largely, been developed or explored, so no considerable output has come from that territory yet. All over the South specimens have been found, but none of these occurrences have proven to have merchantable value. Nine-tenths of all these that have come, so far have been of the amphorous form, in which the impurities could not be separated, so the debris and graphite have to be ground down together, giving uncertain results.

It occurred to the people who had charge at Ticonderoga to work that material up into a paint; but other ideas took up the company's time, and this became a tradition, and that branch of the business was not followed out. Later on, within the last ten years, the graphite paint has been largely manufactured. It has been made a specialty, and its manufacture has been made the subject of careful study. The paint, so far as experience and knowledge of the manufacture goes, has been very useful as applied to roofs, to all classes of bridges, smoke-stacks, boiler fronts, gas holders, machinery in sugar and paper factories, where acids are used in the work. The graphite has proved to be the best anti-acid pigment that could be placed on them, and so on through the line of outdoor iron-work and electric-light poles, and shingle roofs, some remarkable results have been ascertained.

Some years ago a Boston and Colorado smelting company, with their works at Argo, in the neighborhood of Eldorado, had their large plant, which was a quarter of a mile long, covered with a corrugated iron roof. and five hundred fires were blazing away within. As the acid rose, the roof was affected, and it was not a great while before it became honeycombed, and it meant protection or a new roof. These people saw some account of the graphite paint and its characteristics in that direction, and they wrote on the subject, received the information desired, and had the roofs painted with graphite paint. Since then those roofs have remained intact, and the only thing that has happened to them in the last fifteen years has been a new coat of paint. The graphite paint was successful in defending the before-victorious attack of the acid fumes. If I recollect, at the convention at Harrisburg last year some statements were made by a man there who had taken observations of roofs, oil-painted, that lasted six to eight years without rusting, and another made a statement of a roof that lasted from ten to twelve years without rusting. Of course we all know that linseed oil is presumably the best vehicle with which to convey the pigment. There may be something better in the future, but up to date the linseed oil is the best vehicle. Mineral oxides, and that class of pigments, are ground down to a powder and deposit themselves on a surface; graphite preserves its flaky character in powder form, so that by the overlapping of these a very thorough covering of the surfaces to be protected is assured. There are a good many qualities to the paint that appear in an off-hand way. Concerning the durability of graphite, there are innumerable testimonials on record in its favor. There is, to my knowledge, a boiler front which was painted in 1885, on Thanksgiving afternoon, and it has not since been repainted, and is in good condition. I remarked to the attendant, or stoker, that the front looked as if it had been repainted recently, but he answered that nothing was done to it since 1885, and he had kept a waste rag, and when the paint got dull he would rub it up with black lead and some oil. The high quality of the paint is shown by its ability to stand the wear and tear of a boiler front, and remain thus, after the lapse of eight years, almost as good as it was the first year.

This is about the sum and substance of graphite paint. There is no doubt it will figure more prominently in the future than it has in the past. One of the handicaps it must bear is the color. Of course, being made of a black pigment, its colors are largely somber. When it comes in its natural form it has a tinge of a natural slate. It can be covered with other materials so that it will become a jet black. Experiments have been recently made by which, by blending other materials, light green and dark green are added to the color; also dark brown and dark red, which will be very likely to produce a good effect.

With one little incident I will close. Some three years ago the iron for the elevated road was made at the Pencoyd Iron Works. The iron for the whole structure was brought to Jersey City, and lay there. The work was commenced, and in two months the structure was completed; but six months elapsed before they commenced to operate the road. It had been painted with a mineral paint, and was rusty from top to bottom, and it was necessary to take the rust off. You could pull it off in scales. This work was hurriedly put through by the painters, and the result was when the north and south tracks were up a year they were both painted with graphite paint. With the engineer, Mr. Brooks, I walked the track down to the train shed, and there was not a place on the one side of the track where one could put a knife blade, whereas, on the other side, where it had been painted and not carefully scraped off, and not carefully prepared, the painting was more or less imperfect, and there were large pieces and flakes that came off. The engineer and I went up and down the track, and saw the paint on one side and the blisters on the other side, and he was frank enough to admit that the difficulty lay, not in the paint, but in the application of the paint. The paint as it stood on the south track stands there to-day, a living evidence of the durability of graphite.

Q. 4726. Ink for Drawings to be Photo-Engraved.

Manufacturer and Builder 7, 1893

What is the proper ink to use in making line drawings of subjects to be engraved by what is called "process work"?
—W. L., Trenton, N. J.

Answer. The only ink that will make satisfactory drawings to be subsequently used for making photo-engraved plates, is India ink, and this should be of the best quality. For this kind of work, it is absolutely necessary that the lines shall be jet black, and this cannot be obtained by any of the common inks used for writing, or other purposes. The lines given by these inks, when they have dried, appear to be more or less translucent, while for successful use in photo-engraving they must be abso-lutely opaque. No other ink than India ink will yield lines possessing this quality.

Luminous Paints.

Manufacturer and Builder 3, 1893

By J. E. Smith.

Nearly every one has heard of luminous paint — the sulphide of calcium — but it is probable that comparatively few persons know much about the behavior of this interesting compound.

When of good quality, it is quite white as seen by reflected light, but the light that is emitted by it in the dark immediately after exposure to the direct rays of the sun is quite blue, and the emitted light is of a lavender hue directly after subjection to the action of ordinary diffused daylight. Both of these colors, however, in a dark room, rapidly fade into a white light that is more luminous. A greater luminosity is produced by a short and near exposure to an ordinary artificial light, or by being placed near a window about sunset on a rainy day. The direct rays of a bright full moon falling on, it for several minutes has very little effect, making it barely visible in a dark room.

After ten seconds' exposure to good diffused daylight, which is as effective as an exposure of ten hours, this substance will give out a practical light for ten or twelve hours, and its luminosity will not entirely disappear in less than thirty hours. This great difference in the times required for the absorption and the emission of light is quite remarkable, and makes it seem as if the light emitted were many times greater than that absorbed.

When luminous paint of poor quality is removed from light to darkness, the light emitted by it fades rapidly and in a few minutes becomes of a dull reddish or smoky color, much like that of the moon during its total eclipse.

A temperature of 300° or 400°' will not put calcium sulphide into a luminous condition, though after exposure to light an increase in temperature of 25° will make it much more luminous. That this is not a conversion of heat into light is shown by the fact that if kept at a high temperature it will become non-luminous in a shorter time. As might be expected, a lowering of temperature by ether or other volatile liquid will diminish the luminosity. The effect of temperature may be strikingly shown by partly filling with hot water a tin pail that has a coat of luminous paint on the outside. The heat of the water will make the lower part of the pail glow much more brightly than the upper part, and the waterline can be easily traced on the outside of the vessel when it is tipped in any direction.

This luminous condition is not conveyed from particle to particle like heat. If a quantity of the dry powder be exposed to the light all day, on breaking through the surface the interior will be found to be nonluminous, the light having affected the outer portion to a depth of perhaps a sixty-fourth of an inch. If a bottle partly filled with the dry powder be revolved in the light until the whole mass has become luminous, and then be set away in the dark, the interior loses its light as rapidly as the surface, but in doing so does not help the surface to glow any longer or more brightly. What becomes of the light of the interior? Does it change into heat? Perhaps some physicist with facilities for delicate measurements can answer these questions. This non-conductivity of light admits of the production of some impressive effects. If the hand, with fingers spread, be held against a flat surface of luminous paint while exposed to the light, a black hand on a luminous field will be seen. If, however, the painted surface, while acted on by light, be well covered with a card having an opening of the size and form of a hand, and then moved about in a dark room, nothing will be seen but a white, floating specter hand. Forms of various articles may be thus shown; but perhaps the most pleasing effect is produced by a piece of lace drawn tightly over the paint while in the light. After the removal of the lace in the dark, all the designs will appear in black on a white ground.

Some text books on chemistry say that calcium sulphide is luminous when recently prepared. These books were probably written before the manufacture of this compound was well understood.

As a matter of fact, the luminous property of this substance is known to have remained unimpaired for more than five years.

Painting Machines Used at the World's Fair.

Manufacturer and Builder ?, 1893



An ingenious invention, of which dire necessity was the mother, is that illustrated in the accompanying engraving. It was devised by F. D. Millet director of decoration at the World's Fair, and his assistant, C. Y. Turner, for painting the woodwork of the fair buildings. The enormous areas to be painted, and the necessity of doing the work expeditiously, made it a matter of the first importance to devise some plan whereby the usual method of painting by hand could be done away with. Besides the necessity of doing this work promptly, the character of the construction was such as to make it impracticable to get at considerable portions of the surface, and the rough lumber, just as it left the saw, was extremely severe on brushes.

After several ineffectual attempts to devise a serviceable painting machine, the gentlemen above named succeeded in solving the problem by the construction of the machine here shown, with which it was found possible to spray color upon the surfaces to be covered, very satisfactorily, ante at a rate many times greater than could be done by hand in the usual manner.

The machine operates on the principle of the "atomizer." The plant consisted of a five horse-power electric motor, which furnished the compressed air for the spraying nozzles. The engine, compressor and color reservoir were mounted on a truck furnished with wheels, so as to be readily movable from place to place as the work progressed. The color (kalsomine), previously mixed and ready for use, was poured into the reservoir, which was then closed tight, and the compressei air was admitted near the bottom at a pressure of about 20 pounds to the square inch. By this plan the color was kept thoroughly mixed and any deposit was prevented. From the top of the reservoir the air was then conducted through a pipe to a point on the outside near the base, and here, by means of a ½-inch regulating valve, the color was passed into the main air pipe, with which it was carried along, through any desired length of ordinary tinch garden hose, to the nozzles. These were formed of a brass pipe, flattened to 1/10 inch wide by 1½ inches long at the aperture, from which the commingled air and color issued as a fine spray. One of these machines was found to be sufficient to furnish enough coloring material for supplying two nozzles, each being operated by a skilled painter, who handled th apparatus after the fashion of a lawn sprinkler. A glance at the picture accompanying this article will give an excellent idea of the machine and the mode of operating it.

The backward condition of many of the buildings but a short time prior to the opening day made the problem of painting them an extremely perplexing one, and but for the invention of tin very ingenious and simple mechanical expedient here described, it would have been practically impossible to finish the work in time. With the aid, however, of fourteen of these machines, each operated by three men, the work was done in an incredibly short space of time.

A comparison of hand work with the machine, showed that two nozzlemen with the machine were able to do the work of twenty hand painters. The quality of the work done with the machines was entirely satisfactory. An additional advantage afforded by the machines was the ease with which the work could be carried on in the coldest weather, when hand painting was impossible. This was accomplished by forcing the compressed air through a coil heated by a coke fire, by which the temperature of the color could be regulated at will. The successful solution of the troublesome problem hene described forms an interesting episode in the history of the preparations for the great exhibition.