31.5.18

The Sources of Beautiful Colors.

The Manufacturer and builder 9, 1889

The American Druggist, its formulating a list of the choicest colors used in the arts, says that the cochineal insects furnish a great many of the very fine colors. Among them are the gorgeous carmine, the crimson, scarlet carmine, and purple lakes. The cuttlefish gives the sepia. It is the inky fluid which the polyp discharges in order to render the water opaque when attacked. Indian yellow comes from the camel. Ivory chips produce the ivory black and bone black. The exquisite Prussian blue is made by fusing horses' hoofs and other refuse animal matter with impure potassium carbonate. This color was discovered accidentally. Various lakes are derived from roots, barks, and gums. Blue-black comes from the charcoal of the vine stalk. Lampblack is soot from certain resinous substances. Turkey red is made from the madder plant which grows in Hindostan. The yellow sap of a tree of Siam produces gamboge; the natives catch the sap in cocoanut shells. Raw sienna is the natural earth from the neighborhood of Sienna, Italy. Raw and burnt umber is also an earth found near Umbria. India ink is made from burnt camphor. The Chinese are the only manufacturers of this ink, and they will not reveal the secret of its manufacture. Mastic is made from the gum of the mastic tree, which grows in the Grecian Archipelago. Bister is the soot of wood ashes. Very little real ultramarine is found in the market. It is obtained from the precious lapis lazuli, and commands a fabulous price. Chinese white is zinc. Scarlet is iodide of mercury, and native vermilion is produced from the quicksilver ore called cinnabar.

30.5.18

Kuvapaikkauksien ja koevedoksien teko monivärikuvatöissä

Kirjapainotaito 5, 1925

(Jatk.)

Koevedoksia tehtäessä painetaan värit siinä järjestyksessä kuin työ lopullisesti suoritetaan, sillä järjestyksen muuttuessa muuttuu myös kokonaisvaikutus.

Ero keltaisen värin heikkojen vivahduksien ja valkoisen paperin välillä on niin pieni, että silmä ainoastaan suurin ponnistuksin voi eroittaa yksityiskohdat. Siksi painetaan punainen mielellään ensiksi javasta sen päälle keltainen, joka silloin on helpommin nähtävissä. Useimmat kestävät keltaiset värit ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän peittäviä, jonka takia yleisesti keltainen painetaan ensiksi, käyttäen kuntoonlaitossa tummempaa väriä. Jos tarkastaa keltaista vedosta siniseksi värjätyn lasilevyn läpi, voi helpommin eroittaa kuvan eri valoarvot.

Jos silinterin alipeite on kiristetty kankaalla, voi sen päällä käyttää vahvasta paperista tehtyä kostutettua kiristysarkkia. Se saa kuivua kehilöä sulkiessa, kutistuen ja puristuen kiinni tuohon hyvin kiristettyyn kankaaseen, kuin se olisi siihen valettu jauhka ettäkiristysarkki siihen kiinnitettyine osapaikkauksineen siirtyisi, on poistettu. Kun kiristysarkki on kuivunut, kiinnitetään sen päälle tasainen, mutta ei kovasti liimapitoista paperia oleva arkki ja päällimmäiseksi toinen kiristysarkki, joka kiristetään kuivana toisella tangolla. Tämän alle asetetaan niin monta irtoarkkia että saadaan täysi silinteripeite.

Ennenkuin paikkaukset kiinnitetään, tarkastamme vielä kaikki kuvalaatat, tasoittaen altapäin sen mitä kuvat mahdollisesti vielä kaipaavat. Tämä tehdään jälkivedoksen (revideerin) ollessa tarkastettavana. Vasta kun kaikki muutokset ovat tehdyt eikä laattoja enään siirretä, voidaan kuvapaikkaukset kiinnittää paikoilleen. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä, koska jokaisen leikkeleen on painettava tarkalleen vastaavalle kohdalle kehilössä, vastatakseen tarkoitustaan. Olisi parempi painaa aivan ilman kuvapaikkauksia kuin virheellisesti asetetuilla paikkauksilla.

Löytyy monta erilaista menetelmää alimmalle peitteelle tehtäessä merkkejä, joiden mukaan kuvapaikkaukset kiinnitetään. Sopivin tapa on kullekin se, jotaon tottunutkäyttämään. Vasta-alkaville, joillekuvapaikkauksien kiinnittäminen usein on vaikeata, tahdon suosittaa seuraavaa tapaa. Otetaan niin monta arkkia kalkeeripaperia, että ne vastaavat suuruudeltaan kehilön pintaa ja asetetaan värjätty puoli alimmaista kiristysarkkia vastaan. Sen päälle täysi peite jaotetaan muutama makulatuurivedos. Kun tämän jälkeen tarkastaa alinta kiristysarkkia on sillä selvä vedos koko kehilöstä eikä paikkausten tarkalleen asettelussa ole enään mitään vaikeutta. On aina heti tarkastettava että kuvapaikkaukset todella kohdistuvat. Sitä varten otetaan vedos satineeraamattomalle paperille, josta leikkeleiden osat selvemmin erottuvat. Tämän jälkeen tehdään tarpeellinen jälkitasoitus, jolloin esiintyvät ylimenot tasoitetaan.

Koko värilaitos täytyy sitten puhdistaa erikoisen huolellisesti, sillä vähäisinkin määrä jotain tummempaa väriä antaa aralle keltaiselle toisen vivahduksen. Koska tällöin on mahdotonta tarkasti arvioida likaavan värin määrää häviää koevedoksen luotettavuus. Kun telat ovat puhdistetut otamme normaalikeltaisen värilaatikkoon, asettaen värilaitoksen niin että kukin vedos saa saman värimäärän ja painamme nyt hiukan niukemmalla värimäärällä 25—30 vedosta merkillä N K 1 (normaali keltainen 1), jonka jälkeen värimäärää huomattavasti lisätään ja merkkinä on N K 2 ja otetaan taas 25—30 vedosta. Sitten pestään koko värilaitos ja pannaan siihen oranssiin ainoastaan yksi normaalikeltainen voidaan siihen sekoittaa hiukan normaalipunaista), värilaitos asetetaan samoin kuin edellisellä kerralla, ensin vähemmällä värimäärällä ja merkillä O K 1 (oranssi kelt. 1) ja senjälkeen runsaammalla ja merkillä O K 2. Kumpaakin 25—30 vedosta. Kun värilaitos taas on puhdistettu sekoitetaan normaalikeltaiseen hiukkanen normaalisinistä, joka antaa värille heikon vivahduksen vihreään ja menetellään samoinkuin edellisten kanssa, merkkien ollessa nyt V K 1 (vihr. kelt.) ja V K 2.

Koevedokset on paras ottaa päivänvalossa, mutta kuitenkin niin, että saavat kuivua yön yli. Punaisen kehilön kohdistuksen teossa voi hyvin käyttää keltaisen värin peitettä, joka antaa paremman tuloksen kuin jos kiristysarkin alla käytettäisiin löysiä arkkeja. Seuraavana aamuna otetaan koneeseen normaalipunainen ja saatuamme kehilöön hyvän kohdistuksen otamme 3—4 vedosta kullekin erilaiselle keltaiselle vähäisemmällä punaisella värimäärällä ja merkillä N P 1 sekä yhtä monta runsaammalla värimäärällä merkillä N P 2. Kustakin keltaisesta on eroitettava yksi kappale ja samoin jokaisesta punaisesta vedetään yksi kappale valkoiselle paperille, jotka sitten painaessa ovat mallivedoksina. Puhdistuksen jälkeen sekoitetaan punaiseen keltaista ja vedetään taas kullekin keltaiselle kuten aikaisemmin, merkkinä O P 1 ja O P 2. Tarkan puhdistuksen jälkeen sekoitetaan punaiseen hiukan normaalipunaista ja menetellään kuten edellä, merkiten V P 1 ja V P 2.

Kun kaikki punaiset ovat painetut, otetaan koneeseen sininen kehilö ja laitetaan painokuntoon, jotta se heti seuraavana aamuna voidaan painaa.

Voi sattua, että sininen ei painakaan hyvin ennenpainettujen keltaisen ja punaisen päälle vaikka se valkoiselle paperille painaa kauniisti. Silloin täytyy lisätä puristusta niille kohdin, joissa edelliset värit tekevät paperin pinnan vähemmän vastaanottavaksi. Valitsemme sitten sopivan normaalisinisen ja painamme sillä niille 36 eri oranssi-yhdistelmälle. Nyt on kuva lopullisesti valmis ja voimme, eri väriarkkien mukaan, määrätä kunkin värin värinpidon. Väriarkeiksi täytyy meidän eroittaa myöskin kappale kutakin keltapuna-yhdistelmää sekä myöskin sinisestä yksinään vedettynä valkealle paperille. Jälellä oleviin keltapunaisiin otamme toisen sinisen ja merkitsemme sen, jos se on vihertävä, V S ja jos se vivahtaa violettiin Viol. S. Valinnan ratkaisee kuvan luonne. Joskus voi kuvan kokonaisvaikutukselle olla eduksi painaa sinisen asemesta musta.

Milloin aikaisempia koevedoksia löytyy ei edelläselitetty laaja vedosasteikko ole tarpeellinen, vaan voidaan siinä tapauksessa ottaa vanhan koevedoksen mukainen keltainen kahdella eri värimäärällä. Jos uskomme määrätyllä vivahduksella pääsevämme lähemmäs alkuperäistä, muutamme väriä vastaavaan suuntaan ja otamme taas siitä kahdella huomattavasti eroavalla värimäärällä 12—14 vedosta. Merkit on ehdottomasti asetettava mieluimmin kehilöön, sekaantumisen välttämiseksi. Punaisen kanssa menetellään samoin kuin edellä on selitetty, paitsi että meillä nyt on kaksi punaista aikaisempain kolmen asemesta jne.

Käytettävissämme on edellisessä tapauksessa yli 100 ja jälkimmäisessä 16 tahi 32 erilaista yhdistelmää. Näistä valitsemme sen, joka on lähinnä alkuperäistä kuvaa tahi, jos sellaista ei ole saatavissa, sen joka vaikuttaa luonnollisimmalta tai jonka tilaaja hyväksyy.

Koevedoksista otamme nyt ne vedokset, jotka ovat varustetut samalla merkillä kuin hyväksytty yhteisvedos.

Kaikissa yksityiskohdissaan alkuperäisen mukainen kolmiväripainos on harvinaisuus, jos ei taiteilija jo alkuperäistä maalatessaan ole ottanut huomioon niitä rajoituksia joita kolmen päävärin käyttö asettaa. Ne sekoitusvärit, jotka syntyvät värien päällekkäin painamisesta, eivät koskaan ole niin kirkkaita ja loistavia, että voisivat kilpailla tehtaiden puhtaista väriaineista valmistettujen, määrätyn vivahteisten värien kanssa.

Epäilijälle tahdon ainoastaan suosittaa yhtä koetta pienemmässä mitassa. Että samoista normaaliväreistä sekoittaa: oranssin ja vertaa sitä kromioranssiin; vihreän ja vertaa viktoriavihreään; violetin ja vertaa sinertävään violettilakkaan. Kuitenkin löytyy koevedoksissamme seikkoja, jotka voidaan parantaa. Jos ei silmä voi ratkaista mitä on muutettava saavuttaakseen toivotun tuloksen, käymme läpi jälellä olevat koevedokset ja haemme ne, joissa paraiten esiintyy tarkoitetut kohdat. Verratessa eri merkeillä varustettuja vedoksia ja sitä, joka kokonaisvaikutukseltaan on paras, ei ole vaikeata päätellä mitä on tehtävä. Tietystikään ei esim. voi jollekin yksityiskohdalle kuvan keskellä lisätä värimäärää, mutta sen sijaan lisäämällä painoa mainitulle kohdalle voimme aikaan saada näennäisesti saman vaikutuksen. Jos esim. vihreä jollakin kohdalla näyttää liian siniseltä, voidaan, lisäämällä puristusta sillä kohtaa keltaisessa laatassa, saada huomattavasti mehevämpi vihreä. Jos vihreä on liikaa selvä voidaan se taittaa enemmän, vahvistamalla punaista jne. Kaikki muutokset jotka halutaan tehdä ovat merkittävät koevedoksille.

Painajan tulisi myös itse tarkastaa painoksen paperi, sillä sattuu, että samassa lähetyksessä löytyy sileätä, vähemmän sileätä jakokonaan karkeita arkkeja. Koevedoksiin tulee hänen käyttää jokaista lajia, jotta saa selville miten hän saa paraan tuloksenkaikkiin nähden ja jos mahdollista poistaa karkeat arkit toisissa töissä käytettäviksi. Sellainen karsiminen hyödyttää kyllä jos ajattelee että poiskarsituista arkeista joka tapauksessa tulee makulatuureja janiinmuodoin painos olisi vaillinainen.

Kun olemme tässä puhuneet ainoastaan käsinleikatuista kuvapaikkauksista, voisi tulla siihen käsitykseen, ettemme ollenkaan hyväksyisi meillä paljonkäytettyä liitusyövytyspaikkausten käyttöä värikuvia painettaessa. Siksi tahdomme mainita, että tämä viimeksimainittu menetelmä kuvapaikkauksien teossa suuresti helpoittaa painajan työtä ja ennenkaikkea säästää aikaa. Mutta on myöskin niiden käytössä oltava tietoisia kuvapaikkauksen tarkoituksesta ja käsityksemme on, että joka osaa leikata hyvät kuvapaikkaukset tekee myös vedoksien oton ja etsauksen liitusyövytyspaikkauksissa tarpeellisella huolella.

- B. Blomqvist

29.5.18

Värienkäytön kehittäminen graafillisella alalla

Kirjapainotaito 5, 1925

Näyttää siltä, kuin värien käyttö graafillisissa töissä olisi ollut suuressa määrin riippuvainen muodon käytöstä. Jos tarkastelemme meikäläisiä latoustöitä noin kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, huomaamme, että niihin oli sovellettu hyvin runsaasti koristeita. Tämä koristeiden runsas käyttö teki taasen osaltaan mahdolliseksi tai suorastaan vaati monen värin käytön painatuksessa. Ei ollut silloin ollenkaan mahdotonta, että jossain liikekortissa tai osakekirjassa oli viisi tai kuusi väriä.

Nyt, kun meillä on ruvettu harrastamaan kauneuden aikaansaamista enemmän latouksen muodon ja kauniiden suhteiden avulla, kuin käyttämällä irrallisia koristeita, ovat myöskin sanoisimmeko "irralliset" väritkin hävinneet.

Nykyään voi tämän edellä kuvittelemamme värien käytön ja latoustavan välisen suhteen mielestämme hyvin havaita vertailemalla keskenään saksalaisia ja amerikalaisia kirjapainotöitä. Saksalaiset, joiden käyttämä koristelu on mielestämme irrallisempaa, käyttävät myöskin värityksessä irrallisempaa, vähemmän hillittyä ja punnittua väritystä. Amerikalaiset työt taasen, joissa työn suunnittelu ja koristeiden käyttö on kovin hillittyä ja tyylipuhdasta, on värien käyttökin ikäänkuin punnitumpaa ja samalla hillitympää, joskaan emme voisi puhua tyylipuhtaudesta värien suhteen.

Tällainen perusmuodoilla, ilman irrallista koristelua, aikaansaatu kauneus on yksinkertaisempaa, mutta kun "yksinkertainen kaunis on vaikeinta", niin sen aikaansaaminen vaatii myös pitkäaikaisemman tutkimisen ja harjoittelun. Kun nyt värienkäyttö myöskin tällöin on joutunut elimellisempään yhteyteen varsinaisen perusmuodon, luettavan tekstin kanssa, koristelun ollessa niukan, on siis värinkäyttökin tullut yksinkertaisemmaksi mutta samalla vaikeammaksi.

Muodon ja suhteitten käyttelyn kehittämiseen on graafillisissa töissä aina, ja meillä etenkin viime aikoina kiinnitetty huomiota. Niiden käyttelyn opetuksessa ja kehittämisessä on jo vakiintuneet opetustavat, joskin koulutyön kehityksen suunnan määrää lopullisesti ajan henki ja osaltaan myöskin johtavan opettajan maku. Meilläkin jo väitetään olevan havaittavissa määrätynlaisia muotoja ja suhteita harrastavia "koulukuntia" kirjapainoalalla.

Miten on sitten graafillisen työn toisen tärkeän tekijän, värienkäytön laita?

Nykyaikaisessa kirjapainotyössä on värienkäyttö niin kiinteässä yhteydessä muodon ja suhteitten määrittelemisen kanssa, ettei sen opetuksellista kehittämistä voi syrjäyttääkokonaan tai jättää sattuman varaan.

Selvän käsityksen siitä epäedullisesta tilanteesta, jossa olemme varsinkin aikaisemmin olleet, saa, kun ajattelee, ettei latoja aina edes kilpailutyötä tehdessään tiennyt sen lopullisesta asusta, ennenkuin painaja toi hänelle valmiit vedokset. Useassa tapauksessa ei latoja myöskään kyennyt esittämään omaa näkemystään työn värittämiseen nähden, vaan jätti värityksen painajan huoleksi. Varsin vähäistä asian ymmärtämystä osoitti painaja työn suunnittelijalle, latojalle, tai taiteilijalle sanoessaan, että hän painajana kyllä tiesi mitkä värit työhön sopivat. Tällä emme mitenkään tahdo sanoa, etteikö painaja useinkin voi ratkaista työtä väreihin nähden onnistuneestikin. Mutta ylimielinen suhtautuminen suunnittelijoihin työn aikaisemmissa vaiheissa usein kostaa itsensä.

Nykyään huomaa sekä latojissa että painajissa itsenäisempää ajattelua väreihin nähden. Latojat vaativat usein erikoistöitä latoessaan nähtäväkseen paperin ennen työn alkamista, voidakseen määrätä kirjakkeiden vahvuudet ja kehilön värijaon. Painajat taasen niissä töissä, jotka joutuvat heidän ratkaisunsa varaan, voivat värien suhteen toimia onnistuneestikin.

Huomaamme, että ne, jotka graafillisen alan eri toimissa työskentelevät, joutuvat osaltaan ainakin joskus määräämään kantansa väreihin nähden. Painon puolella värikysymys kylläkin lopullisesti teknillisessä mielessä ratkaistaan, mutta emme saa vähäksyä väriajattelun suhteen sitäkään ratkaisua, minkä painon johtaja tekee papereja painoon tilatessaan, koska silloinkin tulevat erikoisesti juuri väreihin nähden sekä väriteknilliset että esteettiset seikat kysymykseen.

Emme siis pääse siitä, että värien käyttö on tärkeä puoli ammatissamme. Sentähden olisi tämän tärkeän seikan opettaminen ja kehittäminen graafillisissa oppilaitoksissamme saatava tarkoitustaan vastaavammaksi kuin mitä se nyt on. Sillä jos tarkastelemme nyt päättyvän lukuvuoden koulutyön tuloksia värinkäytön kannalta, niin eivät ne kestä julkistaarvostelua. Jos emme Yhdenpäivänkoulun työmäärästä löytäisikään juuri mitään, jota väriensä puolesta kannattaisi julkaista,niin onhuomioon otettava, että tämän koulun pääasiallisena tehtävänä onkin vain ammattitekniikan kehittäminen. Mutta Ateneumin graafillisen iltakoulun töiltä pitäisi voida odottaa enemmän, kuin mitä kuluneella lukuvuodella on saavutettu. Tällainen vaatimaton tulos on kuitenkin käsitettävää, kun ottaa huomioon, että koko opetus pääasiassa perustuu teoreettiseen opetukseen ja jonkunlaiseen luonnosteluun. Vaikkakin on paikallaan ja välttämätöntä, että oppilaille selvitetään teoreettisesti värien sekoitussuhteita, niin emmesaa näiden tietojenlopullisessa soveltamisessa, koulutyössäkään, pysähtyä asteelle, jonka voimme sanoa vastaavan ainoastaan luonnosta. Luonnoshan ei koskaan kestä sitä arvostelua kuin valmis työ, sitäkin vähemmin, kun se tehdään ihan toista tekniikkaa käyttämällä kuin lopullinen tulos. Opetusta haittaa myöskin meillä se, että koulu on iltatunneilla toimiva. Teoreettisessa opetuksessa se vielä käy päinsä, mutta varsinaisessa värinkäytön kehittämisessä, jossa pitäisi saada aikaan lopullisia tuloksia, on keinotekoinen valomahdoton. Ammattipiirustuksen opetuksessa on tämä valaistuskysymys ratkaistu siten, että käytetään ainoastaan muutamaa varmaa värivivahdusta, jotka eivät keinotekoisessa valossa muutu (kuten määrättyä ruskeata ja sinistä). Miten haitallisesti tällainen rajoitus värienkäytössä oppilaisiin vaikuttaa, ymmärtää jokainen.

Edellämainitut haitat opetuksessa häviäisivät itsestään ja opetus tulisi monessa muussakin suhteessa tarkoitustaan vastaavammaksi, jos käytettävänä olisi pari yksinkertaista käsipainokonetta ja vähän muutakin kirjapaino välineistöä. Väriopin opetuksenkin voisi silloin järjestää siten, että teoreettista opetusta olisi ensin, sikäli kuin tarve vaatii, ja lopullinen värinkäytön kehittäminen tapahtuisi painokoneessa tehtyjen kokeilujen yhteydessä. Aiheina voisivat kokeiluissa olla ammattipiirustuksen yhteydessä tehdyt latomistyöt, jolloin latoja saisi määrätä omat värinsä, ja painaja saisi vielä kokeilla omilla ehdotuksillaan. Jos oppilailla olisi harrastusta linoleumileikkaukseen tai puupiirroksien tekoon, voisivat he tehdä värikokeilujansa niilläkin. Voisipa ajatella, että olisi sellaiset moniväriset kuvalaatat, joita jokainen saisi värittää, kun muita mielenkiintoisempia aiheita ei sattuisi olemaan. Kun värien lopullinen kokeilu, koneiden ollessa käytettävinä, olisi paikallisempaa, voisi valaistuksen helpommin järjestää päivänvalolamppujen avulla ja iltatunneillakin annettava väriopetus olisi silloin mahdollista.

Jos ajattelemme, että Taideteollisuuskeskuskoulussa alettaisiin harrastaa sellaisia graafillisen kuvitustaiteen haaroja kuin kuparikaiverrusta, -syövytystä ja muita syväpainon eri muotoja, niin varsin yksinkertaista olisi yhdistää näiden teknillinen suoritus graafillisen osaston yhteyteen. Hyödyksi olisi myös, jos kemigraafimmekin voisivat tehdä yksi- jamonivärisiä sinkkietsauksiaan taiteellisen ohjauksen alaisessa koulussa.

Parannusten aikaansaaminen väriopin opetuksessa on kuitenkin sen varassa, saadaanko koululle valtiolta tai yksityisiltä tarvittavat alkeelliset kirjapainovälineet. Kalliit, monimutkaiset laitteet tuskin vastaisivat tarkoitustaan.

Vanhemmalla kirjanpainajakunnalla, joka käsittää ammattikehityksen sivistyksellisen arvon, olisi mielestämme tässä hyvä tilaisuus merkitä harrastuksensa ammattikehityksen historian lehdille.

- A. A. Alen

28.5.18

Q. 3151. Luminous Paint.

The Manufacturer and Builder 1, 1883

- What is luminous paint - that which is visible in the dark? and how is it made. Is there more than one color? Is there not more or less phosphorous in it? Some claim there is no phosphorous in it. Please answer and oblige a reader. - M. J. D., East Boston, Mass.

Answer. The first part of this inquirer's question is answered in our reply to query 2906, in our issue for November, 1881, and more fully as to detals on page 286 on our last December number. These paints may of course be colored by the addition of foreign substances, but such additions are hurtfult. The pure white color gives the best results, and it is best to apply the luminous paint upon a previously dried ground of zinc or lead white. As this inquirer will notice from reading the references we have given him, there is no phosphorus in the luminous paints.

27.5.18

Teknillisiä pikku-uutisia. Uusi kuvapainosmenettely.

Kirjapainotaito 2, 1912

Berliner Lokal-Anzeiger kirjoittaa: Nimellä "Artochromie" ovat taidelaitoksen johtaja Alois Heinloth ja insinööri Joseph Müller ottaneet patentin keksinnölleen, jonka avulla voidaan painaa kuvia jollekin pehmeälle aineelle niin, että niiden vaikutus on tavallisen väripainoksen ja öljymaalauksen välillä. Lehti väittää, että nämät kuvat ovat melkoista enemmän käsinmaalattujen näköisiä kuin mitkään tähänastiset väripainokset. Tiedonanto on toistaiseksi hyvin hämärä kunnes siitä saa lähempiä tietoja.

26.5.18

Manufaktuurikauppiaan täytyy myös olla filosoofi ja taiteilija.

Kauppias 11, 1.6.1926

Nykyaikaiselle manufaktuurikauppiaalle ei aseteta niinkään vähäisiä vaatimuksia. Hänen täytyy osata sekä myydä että ostaa ja hallita. Hänellä täytyy olla vilkas käsityskyky, ja hänen on oltava lempeä kuin kyyhkynen. Hänen täytyy tuntea tavaransa niinkuin itsensä, ja ostajapiirinsä niinkuin tavaransa. Hänen täytyy suuressa määrässä olla psykoloogi, ja — koska suurin osa hänen ostajapiiristänsä on naisia — täytyy hänellä, jos mahdollista, olla yliluonnolliset lahjat, niin että hän muutamia kuukausia ennakolta voi tietää ihan täsmälleen päivän ja tunnin, milloin ja miksi Eevan tyttäret ilman edelläkäypiä oireita kyllästyvät lempiväriinsä, ja mitä he tahtovat sen sijaan.

Jos hän on kauppias pienessä maassa, ehkäpä vielä lisäksi pienessä kaupungissakin, tietää hän, että nainen on rutivanhoillinen, että hän mielellään tahtoo herättää huomiota, mutta että hän kaikesta huolimatta mieluummin kokee mitä muuta hyvänsä kuin että hänen lähinnä paras ystävättärensä sanoo hänelle, että "tuollaista pukua käytimme viime vuonna kotioloissa".

Hänen on myöskin tiedettävä, että vaikka emme täällä kotimaassa tunnekaan parempaa muotien mittapuuta kuin "vraie parisienne" (todellista parisilaista), niin on siinä kuitenkin ero — onneksi. Siinä on m. m. se ero, että nainen täällä kotimaassa tahallaan ja enemmän tahi vähemmän onnellisilla tuloksilla valitsee pukunsa värin oman värinsä mukaan, mutta pariisitar sommittelee oman värinsä pukunsa värin mukaan, tehden sen myöskin tahallaan ja kiistämättömällä menestyksellä.

Voi näyttää vähäpätöisyydeltä, jopa pilaltakin, kun näin puhuu silloin, kun kesän muotiväri on laskettava liikkeelle, mutta tuota pikkuseikkaa ei voida syrjäyttää.

Se on myös syynä siihen, että suhtautuu jonkun verran epäluuloisesti siihen väriin, mikä Parisissa on julistettu tämän kesän muotiväriksi, nimittäin myrkynvihreä "absintti", kirjoittaa Tanskassa ilmestyvä "Manufakturbladet".

Parisissa se on voittanut alaa — sillä on seuranaan eri vivahteita rikinkeltaista y. m. s. — mutta täällä kotimaassa? Eiköhän sen käyne samoin kuin viime vuonna "oopperan", tuon punertava lila-värisen värisävyn, joka kuudessa päivässä antoi Parisin bulevardeille kokonaan uuden tunnun ja sai pariisittaren pienet keimailevat kasvot loistamaan synkkää orkidean punaista, mikä niin hyvin sointui yhteen hatun kanssa. Sehän tuotiin Pohjolaankin, mutta saavuttiko se mitään menestystä? Ei.

Paremmin menestyy varmaan uusi vihreä "Oeuf dé Cannes", tuo metallimainen sinertävä resedasävyinen väri, joka samoin kuin orvokinsininen "Parme foncé" voi tulla suosituksi täällä kotimaassa. Se on sopusoinnussa Pohjolan vaalean naistyypin ja luontomme lempeiden pastellivärien kanssa, ja voidaan ne suuremmatta vaaratta julistaa "bois de rosen" ja lavendelin seuraajiksi, mitkä niin kauvan (ja kauniisti) ovat olleet vallitsevia naismuodeissa.

Eipä silti, että "bois de rose" olisi elänyt yli aikansa. Kaikki värit ovat tänä vuonna sallittuja lempeimmissä, hillityimmissä vivahteissaan, rohkeissa ja hypermoderneissa yhdistelmissä, mutta nuo kolme mainittua väriä, "absintti", "Oeuf de Cannes" ja "Parme foncé" esiintyvät ehdottoman voitollisina niissä kankaissa, jotka sitä varten määrätyt viisaat päät ovat julistaneet tänä kesänä hallitseviksi.

Muutama sana näistä kankaistakin. Se epävarmuus ja "kannattamattomuus", mikä tänä keväänä antaa leimansa muodeille, ei koske vähimmässäkään määrässä värejä, aineen laatua ja kuvioituksen sommittelua. Näillä aloilia vallitsee totisesti niin haltioitunut väri-ilo ja aaterikkaus, ettemme koskaan aikaisemmin ole sellaista kokeneet. Nyt voidaan jo todentaa, että "painetut" kankaat antavat tälle kesälle leimansa. "Sehän ei ole uutta", huokaavat naiset, mutta heidänpä pitäisi vain nähdä, mitä "painetut" kankaat tänä vuonna merkitsevät. Silloin he myöskin myöntäisivät, että se on jotakin uutta.

Tämä koskee Bianchinin pienikuvioista crepe marocainia 1860-luvun tyyliin, joka oikeastaan on esikuvana tämänlaatuisille kankaille: hyvin pienet kirjavat kukkavihot säännöllisissä, mittausopillisissa kuvioissa, yksivärisin nauhoin, koristeena yksivärisessä puvussa, pukuna yksivärisine koristeineen, jumpereina ja lukemattomilla muilla tavoilla voidaan tänä kesänä käyttää "1860-luvun tyyliä".

Konfettikuvioitus — pienet pyöreät täplät tummemmalla pohjalla — on tällä hetkellä myöskin hyvin voimakkaasti etualalla. Hyvin suosittua on myöskin leveäraitainen shantungi, jota on mitä kauneimmissa pastelliväreissä ja soveltuu verrattomasti nykyiseen urheilunomaiseen muotiin.

Ja sitten joudumme siihen, mikä tulee olemaan sydänkesän suuri muoti: painettu suurikuviollinen chiffoni. Jättiläiskokoiset ruusut, unikot ja ruiskukat, jotka kätkeytyvät poimuihin ja pliseerauksiin, kehittyvät loistoonsa kaunotarten liikkuessa. Itse muodista on vaarallista tällä hetkellä profetoida. Se on niin lujasti juurtunut vanhaan ja sillä on samalla niin selvät kosketukset uuden kanssa, että sen kehityskaarta on vaikea seurata. Sen vuoksi olemme tällä kertaa pysyneet niiden kankaiden ja viirien alalla, jotka tulevalle kesälle antavat leimansa. Ja sitten on kauppiaan asia jälleen todistaa kuudelle pitkälle neiti Muotiselle, että poikkeuksellinen pituus yhdessä hiekankeltaisen värin ja konfettikuvioituksen kanssa kenties voi johtaa mieleen giraffilauman, ja taivuttaa konsulin rouvan luovuttamaan suurkukallisen chiffonin nuorille tyttärilleen sekä itse kesäisillä juhlapäivällisillään pukeutumaan "style 1860:een" (1860-luvun tyyliin).

Niinkuin jo sanottiin, on uusaikaisen manufakturistin osattava monta asiaa: hänen täytyy olla kauppias, taiteilija ja filosoofi. Ja me voimme tähän vielä lisätä: Jos hän ei katso tehtävänään olevan ainoastaan yleisönsä hetkellisten tarpeiden tyydyttämisen, vaan jos hän samalla tahtoo panna alulle jotakin uutta ja uurtaa uraa, on hänen sitäpaitsi oltava suuressa määrässä kasvattaja.

25.5.18

Ajatusten waihtoa lippukysymyksestämme.

Karjalan Aamulehti 38, 23.5.1918


Juuri ennen wallankumousta kyhösi allekirj. kirjoituksen mainitusta asiasta, aavistamatta mitä tapahtumia silloin oli edessä. Kirjoitus jäi julkaisematta, kun wallankumous samassa puhkesi. Jos ehdotus mielestämme silloin oli paikallaan, on warmaan moni tunnustawa, että se nyt hirmuaikojen jälkeen on wielä enemmän oikeutettu. Pyydän siis tilaa seuraawalle ehdotukselle.

Lippuasiassa tarwitsemmeme ennen kaikkea koko kansamme yhdistäwää eikä hajoittawaa periknwaa, symboolia. Lippuasiassa emme saa ilman muuta lähteä wain kauneus- tai taiteellisista näkökohdista. Lipulla täytyy olla historiallinen pohja ja sillä täytyy lisäksi olla kansan yksimielinen myötätunto. Jos lippumme sommitellaan niin, että se osalle kansastamme on wastenmielinen, on tämä ehdottomasti wirhe. Uskon kuten moni muukin siinä määrin suomalaisten tunnettuun itsepäisyyteen, woidakseni olla warma siitä, että jos lippukysymyksessä joku "toinen ryhmä" woittaa, tulee woitettu ryhmä käyttämään sille mieluista "omaa lippua". Johan Sawon ukot wakuuttawatkin, että jos punakeltainen lippu hywäksytään, tulewat he käyttämään "omaa" siniwalkoista. Saammeko antaa asioiden tälle kannalle kehittyä?

Meillä on lippukysymyksessä juurtunut tietoisuuteemme nuo kaksi wäriyhtymää, punakeltanen ja siniwalkonen. Jokaisella walweutuneella kansalaisella on aawistus siitä, miten nuo kaksi ehdotusta owat wähitellen muodostuneet. Emme tahdo siis siinä wiipyä. Pääasia on, että molempien kannattajia löytyy, emmekä woi tietää kummalla ryhmällä on tällä hetkellä enemmän kannattajia. Se ei ole tarpeellistakaan eikä tässä maassa pitäisi enää minkään satunnaisen enemmistön asioista päättää. Tuo enemmistö on kuitenkin niin häilywä. Olkoon hallitus se, joka toimii satunnaisen enemmistön mielioikkujen wastapainona!

Meidän on ehdottomasti saatawa lippu, joka jokaista kunnollista kansalaista tyydyttää, joka kaikkia kansalaisia yhdistää. Lippumme arwo on kokonaan siinä, että sitä rakastamme, että siinä näemme "omat wärimme", sillä lippu on olewa kansalle sydämen asia, sen tunteita tyydyttäwä. Sitä nähdessämme tulee meidän saada kuwa kansastamme kokonaisuutena eikä osana. Tämä on ainoastaan siten mahdollista, jos otemme lippuumme kaikki neljä wäriä.

Taiteelliselta kannalta ei tuosta ehdotuksesta saisi kauhistua. Lippuja ei pitäisi somistella wain toisarwoisten seikkojen perusteella. Paljon tärkeämpää, kuin että lippu on kaunis, on se, kuten jo sanottiin, että se on rakas, ja että sitä kaikki kunnioittawat. Lippuasia on liian hywää laatua, jotta sitä sopisi laatia wain kuten kaunista taulua tai aistikasia pukua. Woiko nyt kukaan sanoa, että esim. Tanskan punawalkoinen lippu on kaunis! Woisihan sitä paljon kauniimpaa laatia, - ottaakseni wain yhden esimerkin.

Me emme woi päästä wähemmällä kuin neljällä wärillä. Ja nyt tulee kysymys kuinka nämä neljä wäriä saadaan sommitelluiksi mahdollisimman paljon kauneusaistia wastaawiksi.

Nykyinen laillinen hallituksemme teki jo aikaisemmm ehdotuksen neljän wärin käyttämisestä. Se herätti kauhua taiteellisissa piireissä sentähden, että se ehdotus todella loukkasi kauneusaistia. Mutta hywällä tahdolla woimme tämän saman periaatteellisn kysymyksen ratkaista edullisemmalla tawalla.

Hämäläiset ylioppilaat ehdottiwat wiime joulun tienoissa, että laadittaisiin lippu siniwalkoinen, s. o. sininen risti walkoisella pohjalla ja wasen yläneliö olisi punakeltainen. Ajatus on koko lailka hywä, mutta ei kauneuden puolesta oikein tyydytä, sillä lippu tulee jonkun werran sekawan näköiseksi, asetettakoon punakeltaiset wärit tuohon kulmaan miten päin tahansa.

Selwä kuitenkin on, ettei kaikille neljälle wärille woida antaa yhtä suurta pinta-alaa. Niitä tulisi ehdottomasti - räsymatto. Toisten wärien täytyy olla suuremmalla pinnalla, toisten pienemmällä; sitä waatii kauneusaist. Eikä tarwitse paljoakaan tätä asiaa miettiä, ennekuin huomaamme ainoaksi sopiwaksi sen, että waaleammat wäriyhdistelmät, siis siniwalkoinen, sopiwat suuremmalle pinnalle, ja räikeämmät, loistawammat pienemmälle, siis punakeltainen. Se ei merkitse siniwalkoisen woittamista, sillä punakeltainen woidaan asettaa niin, että siitä tulee lipun päätekohta eli keskus. Samalla tämä on myöskin kauneinta. Niin tapahtuu, jos asetamme walkeapohjaisen lipun sinisen ristin ympärille punasen pyörylän keltaisella kehällä. Tämä muodostaa silloin lipun keskustan, muistuttaen samalla waakunaamme. Ympyrän sijasta woisimme kyllä ajatella waakunamuotoistakin, punainen pohja keltaisella laidalla, muita koska tällainen kuwio on waikeampi sommitella, olisi yksinkertaisempi parempi. Leijona ei missään tapauksessa sowi. Sitä on mahdotonta sommmitella kunnollisesti. Sitäpaitsi ei leijonankuwa milloinkaan näytä kauniilta lipun liehuessa. Kumpiko on olewa sinisen ristin ympärillä, ympyrä waiko waakunamuoto, se ei lipun liehuessa paljoakaan tee eroa. Ja yksinkertaisin on ehdottomasti paras. - Joku woi ehkä sanoa, että tuo ympyrä muistuttaa aurinkoa. Mitä se haittaisi! Emmekö kernaasti usko walon woittoon, ja eikö maamme ole waloisten kesien maa!

Käytännöllisessä suhteessa tällä lipulla on kaikki edut. Se on kaunis ja selwä, sitä on myös helppo walmistaa. Kauppalippuna sen erottaisi muiden maiden lipuista, ilman minkäänlaista epäilystä.

Ja lopuksi, kuten jo mainitsimme, se yhdistää kaikkia. Mistä saamme toisen ehdotuksen, joka wastaisi kaikkia näitä waatimuksia?

Punakeltaisen ryhmän edustajien ei pitäisi tuntea asiasta pettymystä. Sillä myöntää täytyy, että juuri tuo punakeltainen keskus antaa lipulle sen warsinaisen loiston ja merkityksen. Punakeltaisen tähänastiisena suosijana woi ainakin allekirj- tähän ilomielin yhtyä.

Lisäksi yksi seikka! Jo wuoden alussa kyhätyssä kirjoituksessa huomautti allekirj. siitä, ettemme kai tahtoisi ikiaajoiksi wahwistaa lipuksemme punaista, punapohjaista. Mitä sitten nyt sanoisimmekaan... Jos taas waltiolippuna wielä säilytetään leijonalippu, niin onhan siinä sitten tilaisuutta punaistakin ihailemaan, - niin jos se säilytetään! Mutta kotiemme katoilla tahdomme nähdä yhteisymmärryksen, puhtauden ja rauhan esikuwan!

Aiwan sattuma on että lipustamme täten tuli walkeapohjainen. Mutta eihän meillä woi olla mitään sitä wastaan.

- Jenny Elfwing.

24.5.18

Suomen liput. Perustuslakiwaliokunnan ehdotus.

Karjalan Aamulehti 38, 23.5.1918

Eduskunnan perustuslakiwaliokunta ratkaisi eilen asiallisesti lippukysymyksen toisessa lukemisessa. Waliokunnan päätös sisältäätää seuraawaa:

Waltiolippu on suorakaiteen muotoinen ristiwaate, jonka pohja on walkea ja risti merensininen. Risti jakaa lipun neljään suorakulmaiseen yhtä korkeaan alaan. Ristin keskellä on sen waakuna. Hallituksen asiana on antaa tärkeimpiä määräyksiä waltiolipun käyttämisestä.

Merenkulku- ja kauppalippuna käytetään waltiolippua ilman waakunaa. Tätä lippua on suomalaisten kauppalaiwojen käytettäwä, kun ne woimassa olewien merenkulkusännnösten mukaisesti joko purjehtiessaan taikka satamassa ollen ilmottawat kansallisuutensa.

Luotsi-, tulli- ja postilippuna käytetään merenkulku- ja kauppalippua warustettuna sellaisilla merkeillä kuin hallitus tarkemmin määrää.

Sotalippuna käytetään waltio lippua kolmikielekkeisenä. Määräysten nojalla, jotka sotajoukkojen ylipäällikkö antaa, lisättäköön lippuun erityinen merkki päällikkyyden ilmaisemiseksi, mutta muuten älköön lippuun merkkiä taikka kirjaimia pantako. Sotalippua on käytettäwä sota- ja laiwastoaluksilla ja rakennuksilla waltion linnotuksilla, sotajoukkojen kasarmirakennuksilla, leireillä ja harjotuspaikoilla, niin myös sotajoukoille kuuluwilla aluksilla, kun niitä johtaa sotilaspäällikkö sekä rakennuksilla, jotka owat esikunnan sotawäen [o]saston tai sotilaallisen kaswatuslaitoksen käytettäwinä.

Normaaliliput walmistuttaa hallitus ja säylytetään ne hallituksen määräämässä pimeässä huoneessa.

22.5.18

Kenen silmät saa pienokainen? Kansanusko ja tiede.

Kaiku 46, 25.2.1920

Sussexin maakunnan wäestöllä (Englannissa on, kirjoittaa W. Buttersield "Daily News" lehdessä, sellainen wanha, kaunis luulo, että äskensyntyneen lapsen silmien wäri on haltiatarten lahja. Ensimäisessä sopiwassa tilaisuudessa lapsen syntymisen jälkeen waluttaa haltiatar jotakin wäriainetta sen silmiin, kun ei ketään ole saapuwilla. Jos silmien on tarkoitus tulla sinisiksi, kootaan wäriainetta orwokin terälehdistä taikka nukkuwan, sinisen perhosen siiwistä, mutta jos mieluummin halutaan muuta wäriä, otetaan aine muualta - ruskeata esim. alas warisseista pähkinöistä, wiheriätä marjakuusesta tai muratista, harmaata sumuista, jotka illanhämärässä lewiäwät yli maan sywennyksien taikka mereltä tullen kietoivat maan waippaansa.

Woidaan toiwoa, että on wielä kuluwa monta wuotta, ennenkuin tämä wiehättäwän lapsellinen usko haihtuu pois Sussex-äitien mielestä.

*

Lapsen silmien wäri on kumminkin wetänyt tiedemiesten arwostelewan huomion puoleensa wiime wuosina, ja ne tekijät, jotka sen määrääwät, omat nyt kaikella toiwottawalla selwyydellä tunnetut. Jos siten, ottaaksemme yhden esimerkin, toisella wanhemmista (asiaan ei waikuta mitään, olkoonpa se isä tai äiti) on täydellisesti ruskeat silmät ja toisen silmillä on täydelleen (weronikan) kaunis sininen wäri, niin tuliwat kaikki lapset poikkeuksetta saamaan ruskeat silmät. Tämän selitys käy ilmi seuraawasta.

Silmäterän-kehän (iriksen) kalwon sisäpintaa peittää purppuranpunainen wäriainekerros. Sinisilmäisillä henkilöillä ei ole siinä mitään muuta wäriä, ja purppurakalwo tunkeutuu silmäterän-kehän kalwon erinomaisen hienon kudoksen läpi sinisenä. Sinisen wärin woimallisuus ja laatu riippuu paljoudesta ja silmäterän-kehän läpinäkywäisyydestä.

Ruskeasilmäisillä henkilöillä on purppurakalwon lisäksi, josta jo olemme puhuneet, kerros jotakin ruskeanwäristäa ainetta silmäterän-kehän ulkopinnalla. Kun ruskea wäri on runsas, himmentää se kokonaan alla olewan purppuran, ja silmä saa woimakkaan ruskean wärin. Jos toisaalta ruskeata pigmentiä on liian wähän woidakseen täydellisesti tehottawaksi tehdä alla oleman purppurawärin, tulee silmä vaaleanrusteaksi, jopa wiheriäksikin.

Jos nyt puhumme tiedemiesten kieltä, niin on asianlaita siten, että ruskeasilmäisyys on "dominoiwa" (wallitsewa) ominaisuus, jota wastoin sinisilmäisyys on "recessiiwi" (palautuwa) ominaisuus. Ja perinnöllisyydenlait toteawat, että kun wanhemmista toisella on "wallitsewa" ominaisuus, ja toisella "recessiiwi", on se tuo wallitsema, jonka kaikki lapsetkin saawat.

Eräs hywin pikkuinen osa ihmisiä on albinos-ihmisiä, s. o. heillä on pumaoset silmät. Albinos-ihmisiölä ei ole mitään wäriainetta silmäterän-kehän kumpaisellakaan pinnalta, mutta kun runsas werkkokalwo sisältää werta, näyttää iris siten punaiselta.

21.5.18

För Hemmet. Skyddandet af tygernas färg vid tvätt.

Industri-vännen 5-6, 1.3.1891

Slås ättika i bykvattnet, så skyddar hon blekröda och gröna färger, och om ättika tillsättes sköljvattnet återställer hon genom tvättningen urblekta högröda färger. Soda konserverar purpurrödt och blågrått. Renad pottaska bibehåller och bättrar upp svart färg på helylle. Har färgen chanserat genom påvärkan af såser, så återställes han till sin förra renhet och klarhet genom tygets neddoppning i en lösning af 1 del ammoniak i 12 delar regn- eller sjövatten. Hafva färgerna skadats genom alkalier (pottaska, soda eller ammoniak etc.) återställas de af måttligt utspädd ättika. Dessa förfaringssätt gälla likväl endast äkta färger.

—s.

20.5.18

Diverse. Framställning af blyhvitt pä elektrolytisk väg.

Industri-vännen 5-6, 1.3.1891

I en lösning af natrium-ammoniumnitrat inledes kolsyra till öfvermättning och sidan inhängas, såsom elektroder för en kraftig dynamomaskin, i denna vattenlösning blyskifvor. För att få elektroderna att värka likmätigt, är det behöfligt att ofta omkasta den elektriska strömmen. Vätskan måste dessutom genom fiitig omröring hållas i ständig rörelse. Allt eftersom blycarbonatet utfälles på blyskifvorna, bör det borskrapas, så att det får falla till kärlets botten.

"Sudd. A. Ztg"

19.5.18

Diverse. - Famställning af färgadt tegel.

Industri-vännen 5-6, 1.3.1891

För att gifva teglet röd färg indränker man det i en lösning af 4 decigram lim i 1.5 liter vatten som tillsatts med ett äggstort stycke alun, 0,25 kilo venetianskt rödt och 0,50 kilo spanskt brunt. Denna blandning användes hufvudsakligen, då man skall färga tegel slaget af leror, som vid bränning blifva gula eller ljusröda. Vill man ha teglet högrödt minskas mängden af spankt brunt, till 0,25 kilo, och om man vill hafva detsamma mörkare brunt, ökas mängden spanskt brunt till 0,75 kilo. Vill man gifva ljusrödt tegel läderfärg användes i stället för venetianskt rödt, ljusockra. Mergelhältiga leror gifva i allmänhet ljusa sorter tegel, och om man därför, innan leran införes i lerkranen, skräder henna väl och sedan genomaltar henne sorgfälligt, erhåller man ett öfverallt likafärgadt ljusgult till rödgult tegel, hvilket sedan är lätt att omfärga. För att svartfärga teglet hettar inan upp asfalt, tills den blifvit smält och neddoppar stenen med den sida som skall förgas, sedan han blifvit upphettad, i lösningen, eller också upphettar man en lika blandning af Linolja och asfalt samt indoppar däri den yta af stenen, som skall färgas. Vid färgningen böra stenarna alltid vara väl genomhettade och kvarhållas i den färgande vätskan tills färgen inträngt åtminstone 1/16 tum.

("Keramik")

18.5.18

Paints.

Manufacturer and builder 6, 1880

Referring to an article on this subject which appeared in our issue for April, concerning which several inquiries have reached the office, we are enabled to add herewith some additional facts of interest concerning the Asbestos paints which were then specially referred to.

We learn that the Oriental Hotel, the largest of all the immense hotels at Manhattan beach; the Pequot House, new London, Conn.; and the Old Orchard Beach Hotel, Maine, are now being painted with H. W. Johns asbestos liquid paints, which are rapidly superseding all others for large and elegant structures, and for the better classes of dwellings everywhere, for the following reasons:

These paints are specially prepared for exposed wood-work and iron structures, for which uses they are at once economical and durable. For inside work and general uses, they are affirmed also, to be no less valuable. Respecting the composition of the "Asbestos Liquid Paints," we are informed in respect to their manufacture that none but the purest linseed oil is employed in their production, and that they contain neither water, alkalies, benzine or other adulterants and dilutants, which, as is generally known, enter in no small degree into the composition of many of the so-called "chemical" and other proprietary paints.

The manner of preparing the Asbestos paints is described as follows: The entire body of the paints is first ground in oil, then mixed to the proper consistency, and afterwards ground through fine mills, by which procedure the thorough and intimate mixture of the oils and pigments is insured.

In respect to the general qualities of these paints we add some points of interest, which are claimed to characterize them. They have been thoroughly tested in all parts of the world and have been found to withstand the severest climatic changes, salt water atmosphere, and other trying exposures, where the best paints of other kinds have failed, and it is affirmed, with the most satisfactory results. Furthermore, in respect to richness and permanency of color, covering properties, beauty of finish, durability and other characteristics of a perfect protective covering for structural work, these paints are claimed to be equal to the best. They possess an elastic quality, which prevents them from cracking or scaling, and are prepared ready for the brush. They may, of course, be thinned down the same as any oil paint, if desired. These paints, finally, are prepared specially for various applications for which they are designed; so, for example, the manufacturers produce special qualities for inside work; roof paints specially prepared, or a number of colors, for preserving tin and other roofs; fire-proof paints, specially prepared in white and light tints, for inside work upon the wood-work of factories, mills and generally for the protection of wood-work that is liable to the danger of catching fire from any cause.

These paints are prepared in any shades that may be required.

Additional information will be furnished respecting these products, by addressing the manufacturers, the H. W. Johns' MTg Co., 87 Maiden Lane, New Yor City.

17.5.18

Wapaata sananwaihtoa. Suomen lippu.

Ilkka 1, 3.1.1918

Ilkan ehdotuksen johdosta:
Emmekö sittenkin kaikki poikkeuksetta voi yhtyä kannattamaan leijonalippua Suomen lipuksi - ilman äänestystä. Lippukomitean ehdotus on hyvä. Kysymys on väreistä. Kauppa—merilipulla ja kansallislipulla täytyy olle yhteenkuuluvaisuutta.

Sinivalkoinenko - eihän toki! Sen olemme saaneet aikoinaan venäläisiltä. Kerran sitä meillä suvaittiin, koska se oli vain muodostus Venäjän lipusta ja osotii Suomen ja Venäjän yhteenkuuluvaisuutta. Kerran sitä meillä ei suvaittu, koska Suomen ja Venäjän piti olla yhtä. Nyt - pois repale, joka aina tulisi meille muistuttamaan venäläisen ohranan aikoja!

Punainen ja keltainen ovat Suomen kansallisvärejä - syysmetsiemme, revontultemme, auringon kultaamien maisemiemme, kansallispukujemme ja maalaiskyliemme värit. Ja Suomen leijonalippu on saavutus, josta me voisimme olla kansallisesti ylpeitä. Puhe leijonalipun käytäntöön ottamisen teknillisistä vaikeuksista on lorua. Tottahan toki Suomen tasavallassa tulee aika, jolloin jokainen sen kansalainen voi kansallisjuhlan kunniaksi talonsa katolle leijonalipunkin kohottaa, jos hän sitä haluaa. Eikä kansallislipuksi sovikaan minkälainen vaateriekale tahansa.

- Aukusti Ripsaluoma.




Edellä olevan johdosta:

Emme. Sillä kansallislippu on kansan tunnus, eikä jonkun sivistyneen ryhmän "valistunut makuasia". Kun kansallinen viiri Pohjolan tuulessa hulmuaa, täytyy jokaisen suomalaisen tuntea oman sielunsa ailahtelevan samaan nuottiin. Jos - kuten varmaa onkin - yksimielisyyttä ei tässäkään saavuteta enemmistö muodostaa yleisen mielipiteen, johon sovinnon nimessä vähemmistö kiltisti alistuu. Vain siinä tapauksessa, että leijonalippu voittaa sinivalkean, mukaudun ja totuttelen sen pöyhkeistä väreistä etsimään kansani tulevaisuuden ihanteita.

Juuri väreisiä on kysymys. Ehdotetussa kauppa- ja merilipussa on on myöskin sinivalkoinen raita, joka sopivasti viittaa suomalaiskansalliseen sinivalkoiseen kansallislippuun.

Milloin me olemme saaneet sinivalkoisemme venäläisiltä? Eivät venäläiset ole koskaan keksineet selitystä, että sinivalkoinen on vain muodostus Venäjän lipusta. Mehän sen keksimme siihen aikaan, jolloin kavaluus oli kavaluudella torjuttava. Me uskottelin me sitä santarmeille, ihailimme sinivalkoisiamme omalla tavallamme ja hymyilimme, että olimme onnistuneet vetää satraappia nenästä.

"Pois repale!" Oikein huutomerkin kanssa. Anna anteeksi, mutta minä en voi olla huudahtamatta: Sinäkin Brutus!"

Kun me ripustimme tässä maaliskuun julistuskirjan jälkeen pienokaistemme rintapieliin sinivalkeita nauhakkeita, syljeskelivät limankin kaupungin ylväät ruotsalaiset rouvat pienokaiseemme päälle mutisten mikä julkeammin mikä epäselvemmin "mauttomista traasuista" (osmakliga trasor) joita olimme lastemme rintapieliin ommelleet pienokaisien suureksi riemastukseksi.

Tämä ei muistuta venäläisen ohraanan aikoja. Tämä kokemus on vanhempi kuin ohraana ja se on myöskin sitä nuorempi. Se on uusiutunut siitä asti kun tässä maansa yhdeksännellätoista vuosisadalla ensimäiset suomalaiset kansallishengen elonmerkit puhkesivat.

Snellmanin, Lönnrotin, Topeliuksen ja Yrjö-Koskisen luoman Suomen kansallisvärit ovat sininen ja valkea. Minkä vuoksi meidän pitää ihailla juuri syysmetsiemme värejä? Pitäisikö meidän kansallista syksyä odottaman? Eihän toki!

Kansallispukujemme ja maalaiskyliemme värit, mistä ne ovat peräisin? Entä sitten itse leijonavaakuna? Onko se meidän itsemme luoma. Ei. Olemme sen saaneet lännestä ja siksi sillä on lännen väritkin. Samat värit punainen ja keltainen, joita tämän maan ruotsalaisto on meitä pakottanut ihailemaan.

Millaista "lorua" on puhe leijonalipun teknillisistä vaikeuksista sen osoittaa käytäntö, jos todellakin leijonalippu hyväksytään. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdä milloin esim. Laihialla, joka ei suinkaan ole pimeimpiä paikkakuntia, edes joka kymmenennessä talossa liehuu leijonaiippu. Tölleihin sitä ei tule koskaan! Ei sen vuoksi, ettei sitä voitaisi, vaan sen vuoksi ettei sitä tahdota hankkia.

Tuntuisipa myöskin koomilliselta ajatella, että esim. Laihian Nuorisoliiton kesäjuhlissa yliairut ja kaikki hänen apulaisensa komeilisivat punakeltaisissa olkanauhoissa. Niin on tehtävä jos kerran punakeltainen leijonalippu kansallislipuksemme sovitaan, juhla-airueitten on käytettävä tietysti kansallisvärejäinme, kellastuvien syysmetsiemme surmanmerkkejä.

Ilkka ei ole puhunut "millaisista vaateriekaleista tahansa", vaan se on puolustanut Suomen kansan kansallislipuksi sinivalkeata, jonka tämä kansa tuntee omakseen.

- Antti Haapala.

16.5.18

Lead Poisoning by Bread.

Manufacturer and builder 1, 1878

The people in a populous distcit of Paris suffered lately from lead poisoning, and Dr. Ducamp traced the cause to the bread used. The baker from whom it was obtained, as well as his family, were equally affected. The flour, water, and yeast used by him were of the same kind as that used by neighboring bakers, and contained no lead, while the bread he sold did contain it. Finally, it wasdiscovered that he had heated his oven with old boards taken from demolished buildings. These boards had been painted with white lead, which, during combustion, was volatized and deposited all round in the oven. It was then found that the persons employed to dust the bread from adhering ashes, etc., were the forst and worst affected, while in one family where an old person ate the soft part and the young ones the crust, the first remained free while the latter were the most severel attacked.

15.5.18

Färg.

Hufvudstadsbladet 326, 29.11.1928

"Konungaböckernas Palestina ligger i en tung, mättad dager, som likväl inte har mycket med solsken att göra, närmast någonting som sotig purpur. Efesus är högtidligt nattsvart. Sldon går i blekfett och silver. Elam har en ond, gulröd färg. Achemenidernas Persepolis står i djupt, majestätiskt blått - himmelsblått och bergblått. Det minoiska Kreta är rent emaljgrönt; Peloponnesus har en obestämd, blekt grågrön färg; Attika knappt någon färg alls - - - Makedonien är mörkbrunt; Latium är grått som granit och ekbark, eller som mycket använda legioner ---"

I detta lösryckta citat från en uppsats av den svenske skalden Frans G. Bengtsson har, som man väl förstår, författaren icke avsett att ge någon realistisk ordmålning; vad det för honom gällt har varit att med vissa bestämda färger karaktärisera länder och skeden i den äldre tidens historia, sådana de stå inför hans fantasi.

Får den som skriver detta ge ett råd sä blir det följande: lär er ramsan utantill, slut ögonen och rabbla upp den för er själv, med lätta fermat på de färgangivande orden. Det är härligt, alldeles härligt, och har som sensation sin närmaste motsvarighet i den en gourmet erfar då han tänker läckerheter: "päté de fole gras avec un petit verre de chartreuse jaune"!

Någon dag efter det jag läst Bengtssons uppsats råkade jag av en händelse få tag S engelsmannen John Russells bok Platser som Gud glömde och fann där, i inledningsnovellen Orientalisk lokalfärg, följande rader:

"Färgerna funnos där - - det var verkligen en färgrikedom över all beskrivning. Brunt, förstås - ansikten och kroppar kaffebruna, chokladbruna, bruna som stekta äpplen. Varje gestalt hade någon bjärt färgklick som genast föll i ögonen - dukar i scharlakansrött, ockragult och havsgrönt, huvudbonader i skiffergrått, laxrött och gräsgrönt, höftkläden och gördlar i rika och egendomliga färgnyanser, oliv- och aprikos- och kanelfärg; ett barn med silverbroderad mössa, en infödd ämbetsman i muslinsdräkt och med en scharlakansröd gördel som ämbetstecken - strimmor och bälten, klickar och fläckar av färg, som om man hade svept över hela paletten med en väldig pensel och klatschat ut färgerna åt alla häll."

Sådant är välgörande att läsa, inte minst en novemberdag som dessa, då dimman står tät som en vägg och allt är grått, grått, grått. Russels beskrivning ger ett rus, om också svagare än det novellens unge hjälte erhöll av den mystiska drink - "som flytande topas, och den smakade som topas borde smaka: stark och pikant och rivande" - boven i berättelsen låtit blanda till åt honom.

Frågar man sig i vilken färg självständighetens Finland går sä ges det bara ett svar: i grått. Men det finns många slag av grått. Här kan givetvis inte alls bli tal om det gryningsgråa i Corots landskap, vilket har över sig liksom en aning det lätta regnbågsskimmer som uppstår, när dagern bryter sig genom en daggdroppe. Lika litet passar det matta silvergrå i Veroneses himlar. Ja inte ens Whistlers grå, som dock destillerats ur Londonfog'en, är i detta fall på sin plats. Finland av i dag står dygrått för inbillningen; tillvaron i detta av Gud förgätna land är som en fångkolonns tunga tramp i seg gyttja, på en höstlig väg, i silande regn, utan ljus och utan hopp.

Vem vet om ej de otaliga blodsdåden till en del kunna förklaras sålunda, att det trista gråa som omger oss hos vilda naturer medför ett obetvingligt begär att skåda rött; rött är psykologiskt, om också inte fysikaliskt, komplementfärgen till grått.

Då nu vapenfrågan är på tapeten kunde det förtjäna diskuteras om man ej gjorde riktigast i att låta både lejon och rosor fara och i stället valde ett splitternytt vapen med ett arme parlante; en bart huggande kniv, i rött fält. Grått tillhör ej de heraldiska färgerna och måste därför, beklagligt nog, utelämnas.

Det är ett nedslående faktum att också i arkitekturen färglösheten begynner att allt starkare vinna överhand. På landsbygden och i småstäderna försvinna mer och mer de forna röda och gula tonerna; de anses på något sätt underklassiga; man vill vara förnäm och tar hellre till mönster konsulns eller direktörns blaskiga kulörer i urvattnad oljefärg.

Det skall inte kunna bestridas att i störstadsarkitetturen i sten, sådan den nu så rikt frodas i Helsingfors, starkare färger endast undantagsvis kunna anses lämpliga. Men vad man inte kan förstå och godkänna, det är den nedtoning av färgen på vissa äldre byggnader i huvudstaden, som sedan 1918 företagits.

Minns någon huru vacker den var den klara, djupa gula ton som högvakten ägde innan det stora vaktombytet hade försiggått? Minns han det ej så kan han friska upp sin hågkomst genom att vandra Fredsgatan fram, upp mot det forna ryska militärhospitalet. Under ett decenniums vanvård har avfärgningen på det stora komplexet sorgligt bleknat. Men just i Fredsgatans ändpunkt, på bjälklaget över de satta doriska halvkolonnerna, har den ursprungliga färgen dröjt sig kvar. Här borde man förfara som vid de nyaste grävningarna i Pompeji: hela denna yta skulle inramas och skyddas medelst tjockt spegelglas.

Utan minsta tvivel dölja sig bakom ommålningarna nationella ambitlonsmotiv: ingenting skall få påvinna om det ryska väldets dagar. Ett vore barnsligt sä framt det inte vore dumt. Vid närmare eftertanke avslöjar sig här en kulturgrundhet som endast till graden skiljer sig frän den som tagit sig uttryck i avlägsnandet av ryska kejsarnamnchiffer och liknande yttringar av en demonstrativ patriotism.

Liksom det ryska männlskoinslaget i Helsingfors gatu- och restaurangliv - tänk på de eleganta marinofficerarna och de sköna ryskorna! - så satte de ryska kulörerna i arkitekturen in en fyllig touche av liv och glädje; Vlborg ger en föreställning om vad Helsingfors i detta senare avseende har förlorat. För övrigt äro dessa färger icke i egentlig mening ryska. De infördes i Ryssland av de italienska arkitekter som under 1700- och början av 1800-talen i så stor utsträckning voro verksamma där. Vad dessa italienare ville var på sätt och vis att ge en spegling av sitt hemlands koloristiska miljö. Men denna överflyttades icke utan vidare, oförändrad, av dem. Med en genialisk blick för det nordliga luftstreckets särfordringar modifierade, förstärkte, de färgerna. Så uppstod detta djupa oxblodsröda (Vinterpalatset) och denna härliga ton av gult (Amiralitetet), som så oöverträffllgt ägnade sig i all synnerhet for den ryska empiren, och som gjort Petersburg till en stad för sig.

Just nu pågår i Helsingfors en reparation av den gamla ryska kyrkan. Det kunde ge anledning till en ommälnlng av hela denna Engels lilla juvel, inför vilken man nästan tänker på Wrens små utsökta kyrkoskapelser i London. Murytorna kunde åter, som de varit, tonas klart gula. Och varför inte låta tornspiran och den lilla lustiga kupolen fröjda ögat med saftigt smaragdgrönt eller djupt azurblått? Ingen av oss skulle taga skada till sin själ av att i det dagliga livet omkring sig se litet mera färg och färger.

- Gustaf Strengell.

14.5.18

Lacquers.

The Manufacturer and Builder 10, 1870

1. Deep Golden Lacquer.
- Seed-lac, 3 ozs.;
turmeric, 1 oz.;
dragon's blood ½: oz.;
alcohol 1 pint.
Digest for a week, shaking frequently; then decant and filter.

2. Golden Lacquer.
- Turmeric, 1 lb.;
gamboge, 1½ ozs.;
gum sandarac, 3½ lbs.;
shellac, 3/4 lb., (all in powder;)
rectified alcohol, 2 gallons.
Dissolve, strain, and add 1 pint of turpentine varnish.

3. Red Lacquer.
- Spanish annotto, 3 lbs.;
dragon's blood, 1 lb;
gum sandarac, 3 1/4 lbs.;
rectified alcohol, 2 gallons;
turpentine varnish, 1 quart.
Dissolve and mix, as in No. 2.

4. Pale Brazen Lacquer.
- Gamboge, (cut small,) 1 oz.;
cape aloes, (do.,) 3 ozs.;
pale shellac, 1 lb.;
rectified alcohol, 2 gallons.
Dissolve and mix, as in No. 2.

5. Another Brazen Lacquer.
- Seed-lac, dragon's blood, annotto, and gamboge, each, 4 ozs.;
saffron, 1 oz.;
rectified alcohol, 10 pints.
Dissolve, etc. as in No. 2.

As these lacquers are often wanted of different shades of color, it is well to keep on hand a concentrated solution of each coloring ingredient, so that it may be added at any time to produce the desired tint.

- Boston Journal of Chemistry.

13.5.18

Kaolin and its preparation

The Manufacturer and builder 9, 1880

At a late meeting of the United States Potters' Association, a committee on raw material made a report, in which they referred to a want of uniformity in the preparation of the clay or other material before sending it to the potteries, and also to the necessity of having the raw material, wherever found, carefully analyzed. The report further states that the committee visited the clay mines in Chester and Delaware counties, Pennsylvania, and several in the State of Delaware, and found, to their surprise, immense deposits of fine, pure kaolin clays, that, if properly worked and developed, will furnish clay enough to last all the potteries in this country for a century. These pits, when opened, were worked in a wasteful and slovenly manner; but a change has been made in this respect within the past two years, by the introduction of improved machinery, by which the clay will be furnished free from iron and other impurities.

When the kaolin is taken from the earth at these mines it looks like lime, and quite solid, and, after being loosened and broken up, is shoveled into a hopper, through which it passes into a receiver. This receiver is a box, about 15 feet long, and from 2 to 3 feet high and wide. Through this box runs an iron shaft, having projections at intervals like blades of a knife. as the shaft revolves water is admitted into the box, thus dissolving the lumps, and, with the assistance of the blades, reducing the clay to powder, and leaving the receiver in the form of a whitish liquid. In this condition it is passed through a sand trough some 12 feet long, a current of water keeping it in motion and at the same time allowing the sand in the kaolin, which is the heaviest, to settle in the bottom of the trough. The liquefied kaolin is carried on and back and forth through boxes, where the mica is separatef from the kaolin, a process more difficult than getting rid of the sand, as the mica is much lighter. After this process is completed, the still liquefied kaolin is passed through very fine gauze screens, which have the effect of rendering the substance still more pure. From the screens it is conveyed into large tanks or vats, where it remains about twelve hours. When it is found that the kaolin has settled at the bottom, wth the water on the top perfectly clear, the waer is frawn off and the kaolin transferred, by means of pumps, to hydraulic presses. These presses are each about 12 feet long and 6 feet wide, the bottom being lined with zinc. Each press contains 34 leaves, having small opening between them, in which linen bags are placed to received the kaolin. The leaves are kept in their places by iron rods, and when the openings are filled the pressure is applied with sufficient force to remove all the water and leave the kaolin in a compact from in the bags. When the leaves are opened, the clay is found in cales 6 feet long, 22 inches wide and 3/4 of an inch in thickness. From the presses the clay is put in an open shed, or in the open air when the weather is hot, for thorough drying; then it assumes a nice whitish color, and is ready for shipment.

11.5.18

Japanese Lacquer.

Manufacturer and builder 5, 1895

Under the suspices of the Japan Society, a classified loan collection of specimens of Japanese lacquer, illustrating the work of each master and school, was lately opened at the rooms of the Royal Medical and Chirurgical Society, Hanover Square, London. Subsequently, at a meeting, Ernest Hart read a paper on "Masters, Periods and Styles in the Lacquer Work of Japan." In this he also spoke of the material, the method of working it, and the localities in which it was produced. It had been well said, he remarked, that of all art industries the treatment of lacquer was the most refined, the most perfect, and the least monotonous. He regretted the peculiar difficulties under which students of this industry labored, owing to the absence of any standard collection of certified and reputable examples, either at the South Kensington Museum or at any other museum in the country. He knew no reason why the lacquer tree should not be grown in this country. Its sap, which was used as the material of all lacquer work, was a natural essence, having a vast superiority over any varnishes used here. Unlike even copal, which was an artificial mixture of resin, fatty oils and turpentine, Japanese lacquer was a ready-made product of nature, which, when hardened, was of mirror-like smoothness, unaffected either by acids or hot water, and of great durability, never splitting or cracking.

It was employed in Japan for an infinite variety of uses, even for such objects as acid tansk, ships' keels, and photographic tablets, not to speak of the finer uses for coach panels and objects of domestic use. The unique superiority of Japanese lacquer-work was due not only to the special merit of the material, but also to the care and skill shown by the Japanese in the manipulation of the material. The art lacquer-work of Japan was essentiallly individual, and we ought not to treat it merely as bric-a-brac, or as an indistinguishable whole. there was as wide adistinction between the ordinary lacquer tray or cabinet of commerce and the exquisite lacs by the great Japanese artists as between a street placard and a canvas of Raphael. Each of the great masters of lacquer had created a style of his own, and had founded a school, of which the traditions were kept alive by his successors for centuries. Many important private collections were now to be found in England, duly catalogued and classified, and he hoped that the present example would be followed for the public benefit in the great art museums in the metropolitan and other centers in Great Britain.

10.5.18

Om färgning af nät med catechu.

Fiskeritidskrift för Finland 8-9, 1908

Då Redaktionen mycket ofta af fiskare från olika delar af landet fått emottaga förfrågningar angående metoderna för färgning af nät med catechu, vilja vi — ehuru beskrifningar från utländska fiskeritidskrifter angående samma sak äfven tidigare ingått i denna tidskrift — här meddela det recept på färgning med catechu, som kommit till användning ombord å fiskeriångaren Nautilus och hvilket visat sig vara godt och kunna rekommenderas. Denna färgningsmetod är afsedd främst för alla slags nät, såsom strömmingsskötor, sik-, flunder-, abbor- m. fl. nät, men naturligtvis kunna äfven ryssjor färgas enligt samma metod, såvida man ej för dem föredrager användningen af andra konserveringsämnen.

Då det gäller färgning af nya, alldeles obegagnade nät (eller nytt garn) måste en mindre förbehandling verkställas före färgningen. Det obegagnade garnet innehåller nämligen såpass mycket fettämnen, att färgen ej utan vidare vill genomtränga garnet och isynnerhet ej knutarne. Därföre böra näten (eller garnet) först blötas i kokhett vatten, som utdrager en del af fettämnena och gör garnet mera mottagligt för catechun. Näten nedsättas därföre löst, ej packade, i ett kärl och det kokande vattnet slås öfver desamma, så att det väl täcker näten. Kärlet öfvertäckes och får stå tills vattnet kallnat. Garnet upptages, urvrides och får torka. Först därpå skrider man till färgningen. Observeras bör, att nät som tidigare färgats vid förnyad färgning naturligtvis ej behöfva blötas i vatten.

*) Färgämnet catechu står att köpa i Helsingfors hos t. ex. firmorna: Hjelt & Lindgren, V. Kajen N:o 12 samt i Helsingfors Fiskredskapsaffär, innehafvare Fritz Schröder, N. Esplanadgatan N:o 7 till ett pris af 1 mk 40 p. kilo i minut hos Hjelt & Lindgren och 1 mk 25 p. hos Schröder samt för 1 mk per kilo hos begge firmorna, då en låda a 50 kilo tages.Till 10 kilo nät eller garn tages 1 kilo catechu,*) 100 gram blåsten (kopparvitriol) samt, om näten äro nya, ½kilo bresilja. Till färgningen tages så mycket vatten, som behöfves för att väl täcka näten, då de läggas löst i ett kärl. Catechun och bresiljan läggas hvar för sig i påsar af glest tyg och upphängas på käppar i grytan, där färgningsvattnet kokas, dock så att de ej beröra bottnet, ty färgämnet löser sig nedåt. Kopparvitriolen iröres utan vidare; den tillsättes för att gifva färgen mörkare nyans. Sedan färgämnena väl löst sig och vätskan kokat ½ timme, hålles densamma kokande het öfver gamen, som lagts löst i ett kärl, (helst träkärl). Vätskan bör vara så riklig att den står öfver näten. Kärlet täckes och näten få bädda sig tills färgen kallnat, hvartill åtgår ända till 24 timmar. Nu upptagas näten och den öfverflödiga färgningsvätskan får afrinna tillbaka i kärlet, ty den öfverblifna färgvätskan kan godt användas för uppfärgning af gamla, tidigare färgade nät utan tillsats af catechu. Dock bör vätskan vid färgningen uppvärmas. Efter upptagningen ur färgningsvätskan utbredas gamen till torkning. Gamen få ej hållas länge, utan att användas, ty då bränner färgämnet dem, så att de bli sköra och snart odugliga. Senast inom 2 dagar böra gamen sättas ut i sjön eller blötas i vatten, men sedan de stått ute minst ett dygn, äro de fullt färdiga för sitt ändamål. Det förstås af sig själf, att då näten blekna d. v. s. då färgen urlakas, böra gamen undergå ny behandling med catechu.

9.5.18

Det manliga Vintermodet.

Dagens Tidning 330A, 3.12.1913

De sista nyheterna i tyg och snitt.

Så godt som uteslutande gråmelerade och gråblå tyger till kostymer, det vill säga kavajkostymer; den skarpa bruna färgen, som en tid varit sä modern, är på skyndsam retur. Jaquetter i svart med benkläder af randigt tyg är mycket modernt — til1 våren blir modet svart- och hvitrutiga benkläder.

Jaquetter. frackar och smokings göras af ett sorts mjukt fint tyg — vienna - som är mycket på modet för närvarande.

Till öfvenockar använder man i stor ett tyg med cheviotliknande väfnad hvilket i England går under namn af Shetlandstyg, mjukt, starkt och behagligt.

Chevioten har naturligtvis sin gifna plats och användes alltid i mycket stor utsträckning till kavajkostvmer.

De blågrå melerade tygerna äro i stor popularitet för ögonblicket. Hvad den bruna färgen beträffar, går den visserligen ännu, men i betydigt dämpade nyanser — inga skarpa färger, intet lysande rostbrunt — mildt och dämpadt är lösen. En sorts melerad brun-lilas är äfven mycket på modet. Vienna eller Saxony, som tillverkas af lammull, är det för närvarande finaste samt kamgarnscheviot. Kläde är alldeles bortlagdt till frack- och smokingkostymer, endast matta tyger som ofvannämnda begagnas härtill.

Herrdräktsmoderna ha föga förändrats under detta år. För att börja med hvardagsdräkten, kavajkostymen, har rocken något kortats af, är rak i ryggen och utan sprund. Den kan vara både med en och två knapprader samt med en till fyra knappar, blåmelerade cheviottyger äro de mest använda. Västen är något mera öppen än förut, byxorna halfvida, släta, och bäras, om de äro uppvikta, med knappare uppvikning än förut. Medan kavajkostymens olika plagg de senaste åren belst varit af samma färg, användes nu ofta mörk kavaj och väst till randiga byxor.

Jaquetten har alldeles tagit lofven af redingoten, som, där den användes, är tämligen åtsittande. Jaquetten är helst af svart tyg, med eller utan kantband, med långa slag och slutande sig tätt efter växten. Den knäppes med en knapp. Skörten äro långa. Byxorna böra vara något mera åtsittande och smalare nedåt än kavajbyxorna, västen något mera öppen än förut och, om den är mörk, med hvit underväst.

Fracken håller sig vid samma modell som förut. Den sitter smetad efter kroppen och skörten äro långa. Kragen är helt klädd med siden. Näsduksfickan bar här, liksom på alla rockar, åter kommit till heders. Västen är i allmänhet hvit eller ock af svart siden. Till såväl frack som smoking användes numera ej kläde, utan mjuka, ulliga tyger. Smokingen har såväl schal- som vanlig krage, och västen till den är aldrig kulört, utan svart, af siden eller samma tyg som den öfriga kostymen. Västen har liksom till frack 3-4 knappar, hvilka sitta tätt bredvid hvarandra.

Paletån är nästan enarådandc som öfverplagg, är af engelsk fason, vid och bekväm. Kragen kan vara dels af sammet, dels af tyg. Ulstern är näsfan ur räkningen och bar efterträdts af ett slags "hängrock", för resor, i regnväder o. dyl. Pälsen har sin gamla form, kragen är helst af utter och i schalform.

Sportdräkterna äro helst släta och görasmest i homespun. Rocken har kavajform, de "besparingar" och utbroderingar den förr hade äro alldeles borta. Endast — eller så godt som endast — knäbyxor till sportdräkt och med puttnees.

Ridrockarna äro mycket vida och kunna genom inknäppning göras mera åtsittande och lämpade för promenadbruk. Fodret på bilrockarna utgörer af kamelhärstyg eller garfvadt skinn samt kan afknäppas, då rocken äfven lämpar sig för sommarbruk.

8.5.18

Pariserbref.

Dagens Tidning 330A, 3.12.1913

Kära Glitt!
Du vill ha ett pariserbref, med mycket modeprat i. Jag skall försöka prata dig i lag.

Du beklagar dig öfver att ha fått resa så litet. Ack, kände du blott Paris, så kände du före städer, ty hvarje morgon är Paris nytt, hvarje årstid förändrar det sig. Paris är mindre nonchalant än Monte-Carlo, icke så ajälfbelåtet som Berlin, icke så drömdrucket som Rom, men förenar dock i sig något af alla dessa städer. Och förändringarna växla så som solsken och skuggfläckar på samma gröna blad. Om sommaren är staden het och dammig, högljudd ooh larmande som en gatugamin. Främlingen ser Paris som ett sort vildt tingeltangel och med en fräck visa på modet ringande i öronen, insuper hanstadens andedräkt som ett glas grön, giftig absint. Om våren däremot är Paris helt och hållet damen af värld, som i sin eleganta toalett, med blommor och juveler och med sitt oemotståndliga leende utstrålar en charme som ingen annan. Om vårenär det ingen gatvisa man hör i sina öron, utan en söt, graciös melodi som t. ex. "Au clair de la lune, mon ami Pierrot." - Om hösten är Paris uteslutande parisiskans, mindre "påtaglig", mera förandligad, litat trött och blasé och dock med vaknande intresse för den nya säsongen, den egentliga säsongen, vintern.

Under höstmånaderna förbereder sig Paris och parisiskan att på nytt presenteras för all världen. Och med hvilken hemlighetsfullhet dessa förberedelser bedrifvas, det ha vi däruppe ingen aning om, icke heller om det allvar, arbete och konstnärlighet hvarje ny "création" representerar. Detta år har det orientaliska, odolisken, slagit mest an i mode-symfonin. De nya toaletterna synas skapade endast till att framhålla hals och skuldrors späda linjer, till att tydligt modellera bystens och hösternas mjuka kurvor, för att sedan smalna af allt mera ooh slutligen vid den slanka parisiskans höga vrister försvinna i ett intet. Parisiskan affekterar icke längre den strikta, gossaktiga silhuetten. De nya toaletterna äro intensivt — moralisterna säga skamlöst — feminina. Den dam som bär en sådan toatett är icke endast kvinna, utan hon understryker och betonar det, och leker med sin kvinnlighet som med en fin, lockande, skarpslipad dolk. "Parfum de femme" behärskar och berusar Paris.


Det är icke endast linjerna utan äfven materialen som suggerera allt vekt och smekande. Aldrig förr ha tygen varit så sammetslena och färgerna så lydande, så helt och hållet ägnade att framhålla hals och ar armarshvithet, figurens rena linjer och den smala foten.

Ju mera vintern närmar sig, desto mer försvinna promenaddräkterna. De bäras nu under långa kappor och pälsar eller ersättas af eftermiddagsdräkten, som vunnit och allt fortfarande vinner mer i betydelse; till slut kommer parisiskan att anse den som det viktigaste af hela sin garderob. Och med rätta. Ty ingen annan toalett är så lämplig för alla dagens olika faser — den är hvarken för enkel eller för elegant.

I verkligheten finns det två olika typer af eftermiddagstoaletter: den relativt enkla af ylle med kjol i tunnmodell (hvartill jag för öfrigt skall återkomma), samt den elegantare af yllesammet, det nya tyget "peau de péche", moussieline, Duvetine, Suéde och allt hvad de nu beta. Tunnmodellen är något som hastigt vunnit terräng. Kjole när skuren så att denär vidast upptill samt mycket snäf i fållen. Omkring midjan draperas tyget i några veck, omkring höfterna faller det fritt à la säck i själffailande draperingar. Silhuetten blir à la tunna, med ungefär samma vidd omkring midja och fotknölar. Det här låter inte mycket bedårande, men faktum är att bäres i en sådan kjol med grace, är den förtjusande. Lifvet slutar gärna med skört, framtill kortare eller också helt utslutna; baktill utdragna i långa svalliknande frackskört. Den lilla västen under dot jackliknande frampartet är mycket på modet och gör sig väl. Modeller i rysk blusstil förekomma mycket. De göras af de allra dyrbaraste tyger och afslutas om halsen med pälsverk. Bland de nya färgerna kan jag nämna peau de péche (färgen på en mogen frukt), och Suéde i chatteringarna créme de menthe (grönt) och bleu royal.

Den mycket eleganta eftermiddagsdräkten har oftas lifvet af chiffon, tyll eller spets, kombinerad med kjoiens material.

De moderna s. k. kjolblusarna äro oftast till sin modell i stil med herrarnas smoking. Västurringningen är troget kopierad och utfylles med en skjortliknando insats af tyll, spetsar eller fin lenon. Ärmarna äro öfver hufvud taget långa, halfkorta användas dock mycket vid elegantare eftermiddagsdräkter.

Soirédräkterna skilja sig icke så mycket från föregående års. Gjorda af chiffon förhärskar tunnmodellen, eljes kvarstår tunken. Skinngarnityren på klänningar florera. Det modernaste af allt modernt är fortfarande pälsverk. Annu är dock tiden inne hvarken för soirédräkter eller pälsverk, därom får du höra mera en annan gäng, i fall du snart åter vill hora något från.

- Harriet.

7.5.18

What Paint Best Protects Iron?

Manufacturer and builder 3, 1884

Among all things that require the most protective paint for iron, are carriages, farm wagons, plows, and agricultural implements, from which fact it seems feasible that manufacturers ofthe like ought to be able to give the best information required. Any mineral paint would answer the purpose much better, and we maintain that the paint that most effectually protects iron is red lead. Not in color is it as well suited; but that is only a secondary consideration, and easily overcome by painting it over with any color desired. It contains the following advantages for the preservation of the iron, which is the main object to be gained:

1. Dries easily with raw linseed oil, without an oil-destroying drier.

2. After drying it remains elastic, giving way both to expansion and contraction of the iron, without causing the paint to crack.

3. It imparts no oxygen to iron, even when constantly exposed to damp - a fact to which all farm wagon makers can testify.

4. It hardens, where it has been spread thickly, without shivelling, forming the toughest and most perfect, insoluble combination of all paints. As proof of this assertation, it is used by calico-printers for red-figured prints, holding out against soap and water, by gas-pipe fitters, as the best paint to resist ammonia and tar, by the English iron-ship builders, for painting the hulls of iron ships - namely, two coats of red lead and two of zinc white; by wagon and plow makers, for painting wagon gears and plows; by knowing carpenters, for painting wood that comes in contact with damp brick in walls, as it preserves wood from rot, insects, etc.

For those among us, who are uninstructed how to mix pure red lead for paint, it should be made known that pure lead powder, after being slightly pressed down with the finger, shows no lead crystals. When they are visible, it is merely partly converted and not first quality. It should be ground in pure, old linseed oil, and if possible used up the same day, to prevent it combining with the oil before it is applied, thus losing in quality. No drier is necessary, as in the course of a few days tehe oil forms a perfect, hard combination with the lead. American linseed oil is as good as any imported, where the manufacture has given it age, and not subjected it to heat, as is the custom, by steaming it in a cistern to qualify it quickly for the market. It deteriorates in quality when heated above 160° Fah. This red lead paint spreads very easily over a surface, and the best of finish can be made with it, even by a novice in painting.

6.5.18

Färgning av blommor.

Borgåbladet 44, 17.4.1913

Levande blommor kunna utan svårighet färgas medels i vatten lösta färgämnen. Härför ägna sig särskilt anilinlcisningar, och allt vad som behövs ar att sätta ned de avskurna stjälkarna i det sålunda färgade vattnet, Indigoanilin åstadkommer blå och karminanilin röda blommor; genom olika blandningar av dessa båda färger kan man få violetta toner i alla nyanser.

För att färga liljekonvaljer behöva blommorna stå ilösningen ungefär 6 timmar. Vita narcisser erfordra omkring dubbla tiden, eller 12 timmar, innan de antagit en full och kraftig färg. Svagare toner ernås på kortare tid. Även hyacinter och narcisser med rötter kunna på detta sätt färgas. Lika vackra resultat uppnår man med avskurna kamelior, syrener och andra blamsterarter, vilka härigenom kunna göras särskilt passande för färgrika och harmoniska borddekorationer, emedan det härvidlag är möjligt att frambringa färgtoner, som ej förekomma inaturen.

Att färgade blommor vissna fortare än sådana, som endast stå i vanligt friskt vatten, har man ej observerat.

5.5.18

Opetusvalmisteita. Vihreä, sinipunainen, punakeltainen.

Alakansakoulu 5, 11.5.1925

(Valmiste II luokan erikoisympäristöopetukseen.)
Mistä väreistä puhuitte viime keskiviikkona ympäristöopetustunnilla? Mitä värejä ne nimeltänsä olivat? (Päävärejä.) Minkä vuoksi niitä sanottiin pääväreiksi? Saatte tulla näyttämään tästä väriympyrästä ne vielä kerran.

Mitä muita värejä tunnette? (Lapset kertovat.) Nyt saatte oppia muutamia värejä, joita saadaan sekoittamalla päävärejä yhteen.

(Opettajalla on sinisestä ja keltaisesta paperista valmistettu viipperä.) Joku lapsista saa tulla puhaltamaan tähän niin, että se pyörii nopeasti! Toiset katsovat! Mitähän te huomasitte sen pyöriessä? (Se näytti vihreältä.) Mitä värejä onkaan tässä viipperässä? Mikä se väri olikaan, joka näkyi viipperän kieppuessa? (Vihreä.) Sanokaa se yhdessä! Tulkaa etsimään väriympyrästä se väri! Saat vetää vihreän viivan taululle! (Opettaja kirjoittaa värin nimen taululle.) Etsikää omista värilaatikoistannekin. vihreä väri! Näyttäkää! Saatte piirtää vihreän saavin paperille! Jotta tietäisimme varmasti, että vihreä väri saadaan sinisestä ja keltaisesta, niin koetamme. Saatte tulla tänne opettajan luokse! Sanni saa kastaa siveltimen veteen ja ottaa siihen sinistä väriä! Vedä nyt tähän paperille! Taimi saa ottaa sitä toista väriä. Mitä se olikaan? Vedä sinisen päälle ja sekoita ne yhteen! Mikä väri siitä tuli? Sanokaa kaikin yhdessä: Sinisestä ja keltaisesta saadaan vihreä väri. Menkää paikoillenne! Saatte kukin itse omista väreistänne siihen toiselle paperille vetää samalla tavalla, kuin tehtiin täällä! (Kaikille on jaettu vesivärit.) Tulkaa etsimään vihreä paperi! Samoin vihreä lankakin.

Mitä värejä opettajan viipperässä nyt on? Helga saa tulla puhaltamaan tähän viipperään! (Se on tehty punaisesta ja sinisestä paperista.) Katsokaa, tarkasti, miltä se näyttää pyöriessään! Mitä huomasitte? (Se oli sinipunainen.) Sen värin nimi onkin sinipunainen. Sanokaa se yhdessä! Tulkaa etsimään väriympyrästä sinipunainen. Etsikää liitulaatikostakin se väri! Vedä viiva taululle! (Opettaja kirjoittaa värin nimen.) Mitä värejä olikaan tässä viipperässä? Mitä värejä olisi sekoitettava, jotta tulisi tämä väri? Saatte tulla taaskin tänne! Joku lapsista ottaa sinistä väriä siveltimeen! Sinä saat panna punaista päälle ja sekoittaa ne. Mikä väri siitä tuli? Sanokaa se yhdessä! Sanokaa: Sinisestä ja punaisesta saadaan sinipunainen! Paikoillenne! Saatte tehdä samoin sille samalle paperille, jolle äskenkin maalasitte, tämän värin! Tulkaa taaskin etsimään sinipunainen paperi! Lanka samoin!

Minkä värinen viipperä opettajalla nyt on? Joku lapsista saa tulla puhaltamaan tätä viipperää! Minkä väriseltä se näyttää? Opettaja sanoo, se on punakeltainen. Sanokaa se yhdessä! Tulkaa etsimään väriympyrästä se väri! Etsikää punakeltainen liitukin! Piirrä viiva taululle! (Opettaja kirjoittaa nimen taululle.) Lukekaa se! Taaskin saatte tulla koettamaan mitä värejä tarvitsee sekoittaa, jotta saataisiin punakeltainen. Mitä värejä pitäisi ottaa? Saat vetää punaista väriä ensin! Sinä saat panna päälle sitä toista väriä. Mitä se olikaan? (Keltaista.) Sanokaa yhdessä: Punaisesta ja keltaisesta saadaan punakeltaista. Saatte mennä paikoillenne! Tehkää taaskin paperillenne samoin! Tarkastus! Tulkaa etsimään punakeltainen paperi! Lanka samoin!

Joku saa tulla näyttämään, mitkä värit taululle ovat kirjoitetut, toiset lukevat! (Kunkin värin viereen on kirjoitettu sen nimi samalla värillä).

Lapset, mitkä värit olemme tällä tunnilla oppineet? Kertokaa, miten saimme vihreän! Miten saimme sinipunaisen. Miten punakeltaisen?

- Kerttu Siltanen.

4.5.18

Dyeing with indigo.

The Galaxy 3, 1873

A discovery of a considerable interest for the art of dyeing has recently been made by M. Schützenberger, of the Paris Chemical Society, and his colleague F. de Lalande. In the usual method of dyeing blue with indigo, a solution of white or reduced indigo is employed, in some alkaline fluid. On exposure to the air, goods treated with this solution become blue, owing to the oxidation of the dye. The waste attending this process is very great. But Schützenberger and Lalande find that in connection with alkalis or alkaline bodies the hydrosulphite of soda very readily reduces indigo at a high or at a low temperature. Thus a blue color may be given to fabrics without having a recourse to oxidation, a saving is effected of over 50 per cent. of indigo, any furthermore goods may be dyed indigo and other colors at once. This method is in actual operation at Rouen.

3.5.18

Imitating marble.

Scientific American 11, 10.9.1859

Variegated marble may be imitated in all the rich colored veins for which some species of it are distinguished. For this purpose a polished block of marble to be treated is first warmed in an appropriate oven to open its pores, after which the colors are applied. These consist of an alcoholic solution of alkanet root, to produce a rich lavender, a madder lake to make a crimson, indigo to produce a blue, verdigris green and gamboge yellow. They are put on according to the fancy and taste of the artist, so as to form the desired pattern, after which the marble is again raised in temperature to make it absorb the colors, then cooled gradually and afterwards rubbed down to a smooth face with pumice stone and water. The principle of operation is similar to that of staining wood to imitate the rich qualities of mahogany, walnut, satin and rosewood.

2.5.18

Lippukysymyksemme. Sinivalkoinen lippumme. Suomen lippu.

Aamulehti 17, 23.1.1912

Sinivalkoinen lippumme

On käsittämätöntä, mistä aiheutuu Suomen kansallista sinivalkoista lippua vastaan se vimma ja vastustus, jolla nyt tahdotaan oikein valtiopäivien avulla Suomen lipuksi tehdä muukalaista valtaa ja vierasta orjuutta muistuttava tähänastisen vaakunamme värinen punakeltainen. Mutta kaikkien merkillisintä Suomen lippuasiassa kirjoittaa nimimerkki E. B. Aamulehden n:ossa 17 v. 1918.

Tuossa kirjoittuikessa sanotaan nim. että "Me rakastamme kaikki Suomen vaakunaa. - - - Kaikki rakastamme Koskenniemen laulamaa Leijonalippua."

Jokainen kirjallisuutta seurannut tietää kuitenkin, että ei asia ensinkään ole niin. On julkisesti kirjoitettu ja sanottu, että tähänastisen vaakunan aika on ohitse, samoinkuin sen merkitys on ohitse; kaikki sellaiset arvot on uudestaan arvioittava. Ja kuinka epälukuisen paljon on jo kirjoitettukaan "leijonalippua" vastaan! Kuinka saattaa kukaan asioita seurannut sanoa kaikkien rakastavan leijonalippua?

Jos joutuisi kansanäänestyksen alaiseksi sinivalkoinen lippu ja leijonalippu, niin lippukysymyksessä esiintyneitten mielipiteiden ilmaisun ja sen tutnemuksen mukaan, mikä meillä ja monilla muilla on suomenkielisestä kansasta (ruotsinmielisiä y. m. s. ja hulikaaneja lukuunottamatta), on mahdotonta, että havaittaisiin kaikkien rakastavan leijonalippua. Ja jos äänestettäisiin Topeliuksen laulaman sinivalkoisen lipun ja Koskenniemen laulaman punakeltaisen leijonalipun välillä, kuinka on mahdollista kenenkään Suomen historiallista kehitystä seuranneen edes olettaa, että suurimmalle yleisön osalle tuntematon Koskenniemi leijonalippuineen veisi voiton kaikkien mielissä asuvasta Topeliuksesta sinivalkoisine lippuineen? saatikka sitten että me kaikki rakastaisimme tuota tuntematonta epähistoriallista ja epäkansallista!

Leijonalippu on nimittäin epähistoriallinen: Lippujen muodot sivistysvaltioissa kehittyvät nekin, niinkuin muutkin sivistyksen ilmenemiset, kansan oman historian vapaasti kehittyvistä olosuhteista. Tätä todistaa sekin, että ei ole koko maaliman minkään sivistyskansan lipuissa petojen kuvia (lukuunottamatta Kiinaa, Persiaa ja Siiamia, jota emme saata pitää sivistyskansoina eurooppalaisessa mielessä). Minkätähden juuri Suomen pitäisi ottaa lippuunpa pedon merkin ja sen värit? Uudenaikaisen sivistysvirran tulee kulkea vapauden merkeissä, irti niistä orjuuden aikaisen historiamme muistoista, merkeistä ja väreistä, jotka jo vaakunallansa ja väreinänsä meille muukalaisuutta muistuttavat. Meidän viimeinen suurmiehemme, mutta ei suinkaan siltä vähäisin, Sakari Topelius, suurkirjailijamme, on lippuasiassakin, niinkuin kaikessa kirjallisessa tuotannossansa, katsonut ja terottanut asiaa kansalliselta näkökannalta. Ja millään kansalla ei ole mitään sen suurempaa ja sen tärkeäimlpää asiaa ajettavanansa kuin, Snellmanin mukaan, kansallisuus, sillä siinä on kansain ainoa inhimillinen hunva. Kun siis Topelius on esittänyt, ja useat ennen ja jälkeen Topeliusta historiallisesti todistaneet, että sinivalkoinen on meidän historiamme kulussa ynnä Suomen luonnon ja kansan luonteen mukaisuudessa siihen määrin kansanomainen ja suurimpaan kansan enemmistöön niin juurtunut, että punakeltaisen pakottaminen sinivalkoisen sijaan, on eräällä tavalla Suomen omintakeisen sivustysmuodon tukehuttamista, niin mitä järkevätä syytä on kehottaa enemmistöä vähemmistön aistitunnelman mieliksi rakastamaan kansalliselle enemmistölle vierasta?

Aikaisemmin on osoitettu (myös tämän kirjoittaja tässä lehdessä todistanut), että sivistysmaiden vaakunavärit eivät yleensä ole samat kuin lipunvärit - minkätähden niiden tulisi olla samat? Minkä järkisyyn perustuksella tulisi meille Suomalaisille vieraan tuoman muukalaisen petovaakunan värien määrätä Suomalaisten lipun värit? Mikä historiallinen pakko vaatisi meidän aina edelleen ja ijankaikkisesti lippumme liehumassa näkemään ja muistelemaan muinaisen orjuuden aikaa ja vapauden puutetta? Me kunnioitamme ja rakastamme niitä historiamme aikoja, jolloin raha- ja veri-veroa maksaen muukalaisen lipun alla Suomen kansa urotöitä teki ja isämmaatansa puolusti tai liputonna omassa maassansa henkeänsä varjeli, mutta ne ajat kuuluvat muiston pyhiin aarteisiin, jotka aina herättävät murhetta ja sääliä ja aina muistuttavat muukalaisen vallanalaisuutta.

Topelius on suurempi valtiollinenkin kirjoittaja kuin mitä tähän asti tavallisesti on huomioon otettu, eikä ole senkään tähden vähäarvoiseksi katsottava hänen esityksensä ja perustelunsa itsenäisen Suomen lipusta sinivalkoisine väreineen. Perusteetonta on sentähden kuulla sanottavan, että "ovat nämä värit merilippuna laimeat ja eritoten pilvisellä ilmalla epäkäytännölliset" (E. B.). Tämän mukaan siis esim. Kreikan, Guatemalan, Argentiinan y. m. valtioiden, joiden lipuissa on vain sinistä ja valikoista, tulisi kai luopua nykyisiä lippujansa käyttämästä: nämä värit ei siis ole havaittu käytännössä, epäkäytännöllisiksi.

Ei myös ole välttämätöntä, että sota- ja kauppaliput olisivat erilaisia: ne ovat samanlaiset esim. Ranskassa, Hollannissa, Portugalissa, Belgiassa, Brasiliassa y.m.

Tähän astisen vaakunan värit eivät siis ole historiallisesti eivätkä kansallisesti velvoittavia, mutta uuden Suomen valtion nykyisyyden ja tulevaisuuden mukaista on, että kansalinen lippumme juurtaa kansallisen itsenäisyyden tuntoon, jolla myös näiden värien käytännössä on niinhyvin historiallinen kuin nykyaikainen pohja - sinivalkoinen.

K. J.




Suomen lippu. Ainoa tyydyttävä ratkaisu.

Tällä otsakkeella kirjoittaa pankinjohtaja K. N. Rantakari U. S:n virne sunnuntain numerossa lippukysymyksestämme varteen otettavia mielipiteittä, jotka pääasiassa ovat sopusoinnussa Aamulehden kannan kanssa. Julkaisemme puheenaolevasta artikkelista seuraavat kohdat:

Kysymyksen on alusta pitäen saattanut onnetomalle tolalle, niinkuin sanottu, lippukomitea asian ytimen sivuuttavalla ehdotuksellaan. Ja asemaa ovat sitten yhäti pilanneet ne perustelut, joilla lippukysymystä on koetettu selittää ja ratkaista.

Lippu- ja kansallisvärikysyimystä ei ratkaista n.s. käytännöllisillä näkökohdilla. Sitä ei myöskään ratkaista n. s. heraldisina perusteilla, elleivät niihin liity elävät muistot. Meidän heraldiikkamme nojautuu lippukysymyksessä ainoastaan pelkkiin arkistokeksintöihin. Näihin ei liity sentapaisia, mielissä eläviä muistoja kun esim. Ranskan trikoloriin, tai Ruotsin lipuissa esiintyviin väreihin. Mutta kaikista vähimmin voidaan lippu- ja värikysymystä ratkaista esteettisillä viisasteluilla, joita muuten voi esittää minkä värin puolesta tahansa. Täytyy oHa todellakin enemmän kuin luvallisen itserakas sen, joka luulee voivansa, vaikkapa itse Goetheenkin vetoamalla, viisaudellaan saavansa toisen tuntemaan itselleen vastenmieliseksi jonkun vertauskuvan, jonka tämä ennen on tuntenut itselleen rakkaaksi, tai rakkaaksi sen, mikä ennen on tuntunut vastenmieliseltä. Lippu vastaa tunnetta, syvää, muodista riippumatonta tunnetta - paitsi niillä, joilta tällainen jäyhä, miesmäinen ominaisuus puuttuu. Lippua ei ratkaista sen mukaan, mitä vanhat asiakirjat sanovat tai mitä joku "kauneus-ammattilainen" sanoo tai mikä väri kestää useamman pesun! Kukin tahtoo sellaisen kansallislipun ja värit, jotka liittyvät hänen mielessään ylentäviin muistoihin ja ajatuksiin, olkootpa nuo värit muista kauniita tai eivät, näkyköötpä me kilometrin kauemmaiksi tai likemmäksi. Tässä on asian ydin.

Valitettavasti e meillä ole sellaistia värejä, jotka kaikkien Suomessa asuvien mielissä liittyisivät ylentäviin, rakkaisiin muistoihin. Sinivalikoista on kyllä pidetty ulkomaillakin suomalaisten kansallisvärinä. Mutta tästä väriyhtymästä muodostui suomalaisuuden liikkeen väri. Snellmanista asti ovat suomenmieliset sen omaksuneet. Turhia on väittää, ettemme me suomenmieliset kieltäisi menneisyydeltämnne vertauskuvaa ja luopuisi jostakin, jolla kunniallinen ihminen ei voi gulashata, jos me ilman muuta omaksuisimme sinivalkoisen sijasta toiset värit, vieläpä ne värit, joita moni meistä on, tottunut pitämään ennen muuta niiden väreinä, jotka ovat taistelleet sitä asiaa vastaan, mikä on ollut meidän vakaumuksemme mukaan suurin asia Suomessa - asia, jota ilman mielestämme täällä ei ikinä olisi Suomen itsenäisyyden ajatusta eikä juuri muutakaan ajatusta syntynyt. Sinivalkoinen väriyhdistelmä liittää meidät muistoihin, tähän asti meille kalliimpiin, suomalaisuuden liikkeeseen, herätykseen, joka on tuottanut kansallemme oikeuksia, arvonantoa, sivistystä, aatemaailman ja joka on meidät rahvaasta syntyneet johdattanut tiedonlähteille ja itsetietoisuuteen. Kaikissa niissä juhlissa, kaikissa niissä kulkueissa, kaikkina niinä juhlapäivinä, joina meidät on arki-tunnelmasta irti temmattu, oiemme nähneet sinivalkoisten lippujen muistuttavan meidänkin osallisuuttamme isänmaamme elämään. Ellei nuorin suomalainen polvi sitä tunne niinkuin on väitetty, on se asia, joka ei tästä polvesta ennusta hyvää. Ei - lippu, josta meidän rakkaat värimmee on jätetty pois, jää meille vieraaksi. Me emme tule sitä katoillemme kohottamaan, sillä me tunnemme itsemme syrjäytetyiksi joka kerta nähdessämme maamme lippuna esitettävän vaatetta, josta meidän muistomme omi pyyhkäisty pois, syrjäytetty muisto suomalaisen kansan kansallisesta liikkeestä, omintakeisen historiamme perusliikkeestä. Ei koskaan mikään valtiöpäiväin päätös saata meitä luopumaan väreistä, joihin, liiittyvät muistot ankarasta työstä, uhrauksista, pilkasta ja kärsimyksistä, mutta myös aina lopulisista voitoista ja pysyvistä saavutuksista.

Sanottakoon nyt sovinnon nimessä punakeltaisesta mitä hyvää tahansa; meidän värimme se ei ole ja aina vääjäämättömät suomenmieliset, jotka asian ovat tajunneet, eivät sitä koskaan olekaan omaksuneet. Omaksumalla pelkän punakeltaisen lipun me suomenmieliset kieltäisimme muistoiltamme oikeuden uuteeni (Suomeen, gulashaisimme herättäjiämme häpäisevän pääsyn seuraan, joka meitä syyllä pian halveksisi.

Mutta jos saamme itsellemme sen, minkä katsomme itsellemme kuuluvan, on meidän velvollisuutemme tehdä tilaa toisellekin, koska kerran emme yksinään maata vallitse.

Yhtä vähän kuin joku herrä taiteilija saa meitä viisaudellaan tuntemaan sitä, mitä emme kerran tunne, yhtä toivotonta ja yhtä tahditonta meidän on tyrkyttää toisille sitä, miltä he eivät tunne. Puhummepa mitä hyvänsä, niin me emme saa ruotsinmielistä innostumaan meidän väreihimme. Hän tahtoo nähdä lipussa omansa, ja jos me kerran vaadimme ruotsinmielisiltä työtä ja uhrauksia Suomelle sekä julistamme heille sovintoa ja yhteistoimintaa koko maata koskevissa asioissa, ma emme saa kieltää heiltä myöskään vertauskuvaa siitä, mikä muistuttaa heitä tunnustetuista oikeuksista ja niiden velvoituksista.

Suomen lippukysymys on ratkaistava niin, että Suomen lipuissa tai Suomen lipuissa kukin löytää omaansa joko niin, että samassa lipussa on kaikki neljä väriä tai että kauppalippu on toista kansallislippu (valtakunnan lippu) toista väriyhdistelmää. Ne vastaväitteet, joita n. s. esteettisistä syistä tehdään esim. neljää väriä vastaan, eivät saa tässä asiassa merkitä mitään. Ei kansakunta saa olla lippuasiassa mikään peilaileva nukke, joka katsoo vain mikä muka pukee! Kansakunnat tahtovat lippunsa kautta koota eivätkä miiellyttää. Ranskan trikolori, joka syntyi Ranskan suurimpina hetkenä, on, sovitelma eni ryhmiä edustavista väreistä, Saksan lippu samaten. Tuskinpa mikään miehevä kansakunta vielä on lippuaan laittanut niiden näkökohtien mukaan kuin juhlahame laitetaan tanssiaisiin. Sellaisiakin näkökohtia nyt kuitenkin tyrkytetään meille, vieläpä sellaisessa äänilajissa kuin me muut ihmiset olisimme tyhjää ilmaa.

Suomen senaatti on saanut "ammattimiehiltä" paljon ylhäistä ylenkatsetta osakseen, kun se uskalsi esittää komitean ehdotuksesta poikkeavan sovitelman. Siinä oli sinivalkoistakin matemaattisesti jokseenkin saman verran kuin nykyisessä hallituksessa saattaa laskea olevan suomalaisuuden liikkeeltä sellaista kannatusta, joka pitää tätä liikettä kaikkea muuta, alati vaihtelevaa, perustavampana. Mutta antautuessaan sovitelman tielle periaatteessa on senaattimme viitannut, vaikka heikostikin, siihen ainoaan suuntaan, jolla lippukysymyksen tyydyttävä ratkaisu, on saavutettavissa.

1.5.18

Mitä on naamiointi?

Aamulehti 145, 4.6.1926

Amerikalaisessa tykistöaikakauslehdessä The Field Artillery Journal on eversti Jennings G. Wise kirjoittanut seuraavan mielenkiintoisen kirjoituksen nykyaikaisesta sota naamioimisesta.

Nähty patteri on menetetty patteri! Vihollisen kyky hävittämään on kasvanut juuri samassa määrin, kuin sen kyky näkemään on lisääntynyt. Nykyisin vihollinen ei näe ainoastaan ihmissilmin, joilla usein on visit apunaan voimakkaat linssit, vaan se kykenee saamaan näkyviin vastustajan tykkien melkein tarkan aseman niiden aiheuttamien välähdysten ja äänen perusteella sekä määrittelemällä niiden paikan kartalla niin suurella varmuudella, että se on mahdotonta paljaalla silmällä tehtynä. Tämä perussääntö ei ole sovellutettavissa yksistään tykkeihin. Ei ole liian paljon sanottu, että kaikki, mikä voidaan nähdä, voidaan tuhota niistä rintavarustuksista ja muista laitteista huolimatta, joilla se liekin suojattu. Suoraan, kaaressa ja korkeassa kulmassa tapahtuvan tykki-, haupitsi- ja mörssäritulen lisäksi meillä on nyt tehokkaaksi kehittynyt miinain ammunta, joka periaate käsittää merimiinat ja torpeedot, sekä välitön pommitus ilmasta. Linnoitus, taistelulaiva on silloin vain loukku, tunnettu tai näkyvä juoksuhauta ainoastaan kohoiltava maalitaulu, jotka monissa tapauksissa ovat vaarallisemmat kuin muutoin niille, joita ne ovat määrätyt suojaamaan, jollei niitä ole tehty näkymättömiksi.

Tämä johtaa meidät naamiointiin.

Mitä on naamiointi?

Se ei ole sitä, mitä monet näyttävät luulevan. Naamiointi on sotajuoni, jonka tarkoituksena on pettäminen, mutta pettäminen voidaan suorittaa juonilla, jotka eivät missään mielessä ole naamiointia.

Erolla juonien välillä, jotka ovat naamiointia ja jotka eivät ole sitä, on paljon suurempi kuin akateeminen merkitys.

Sotajuoni merkitsee keinoa, jota käyttämällä kenraali aikoo saavuttaa jonkun määrätyn edun. Erilaiset sotajuonet pannaan toimeen eri tavalla sen mukaan, kuinka ne vaikuttavat viholliseen. Sen vuoksi on ilman muuta selvää, että jolleivät ne, joilta sotajuonien toimeenpanemista vaaditaan, ole täysin perillä niiden tarkoitetuista vaikutuksista, se päämäärä, jota kenraali tarkoittaa kussakin eri tapauksessa sotajuoneen turvautuessaan, voi epäonnistua eikä edistyä sen vuoksi, että sillä on viholliseen sellainen vaikutus, jota tässä erikoistapauksessa ei ole tarkoitus saada syntymään.

Naamioimisen tarkoituksena on järjestää asiat niin, ettei vihollinen huomaa jotakin sellaista, joka on sen näköpiirissä, joko sen vuoksi, että se on tehty näkymättömäksi, tahi koska se on saatettu näyttämään osalta jostakin muusta eikä siitä syystä eroa ympäristöstään oikeassa luonnollisessa muodossaan. Sen vuoksi me heti näemme, että monet asiat, joita on sanottu naamioinniksi, eivät ole ensinkään naamiointia, vaan oikeastaan jotakin muuta lajia olevia kepposia.

Kepponen, toiselta puolen, voi sisältää enemmän kuin sotajuoni, jolla petetty henkilö on saatettu erehdyksiin yksinkertaisesti siten, että hänen silmänsä ei ole kyennyt erottamaan keinotekoisesti epäselväksi tehtyä esinettä. Se etu, joka voi olla sotakepposen tarkoituksena, voidaan saavuttaa ei ainoastaan silmän ja mielen sokaisemisella, vaan mielen pettämisellä nimenomaan sen kautta, mikä silmän sallitaan nähdä. Silmä näkee, ja juuri siitä syystä, että se näkee sille paljastetun asian, käytetty kepponen vaikuttaa sen, että mieli tulee petetyksi.

Sikäli kuin naamiointi siis tarkoittaa näkymättömyyttä, voidaan sanoa, että naamiointia on käytetty siinä määrin kuin esineen näkyväisyys on pienentynyt.

Naamioimistaitoa on ensimaisena käyttänyt luonto, joka sitä useasti on käyttänyt tarkoituksenaan suojella maan päällä eläviä olioita. Villit eläimet ja linnut ovat siten hyvin usein samaa väriä kuin niiden luonnollinen ympäristö. Ne eivät ainoastaan ole värilliset juurikkaat ja täplikkäät ympäristönsä mukaisesti, vaan ne ovat myöskin varjostetut luonnollisten varjojen mukaisesti, ollen tavallisesti vaaleammanvärisiä rinnan ja vatsan paikkeilta kuin selkäpuolelta, niin että niiden piirteitä itse asiassa ei voi erottaa lyhyeltäkään matkalta. Seebran, tiikerin, kissan ja eräiden matelijain juovituksessa, leopardin ja peltopyyn täplityksessä sekä monien eläinten ja lintujen upeassa kirjavoittamisesssa luonto on vain turvautunut naamiointiin tehden suojelemisensä esineet niiden viholliselle vähemmän näkyviksi.

Luonto on alituisesti luotujensa naamioimistyössä. Esim., norsut asustavat osaksi metsäisillä tasangoilla. Niiden tummat ruumiit, ovat näkymättömissä pensaikossa, mutta avoimolla paikalla ne näkyvät pitkän matkan päähän. Kun ne sen vuoksi piehtaroivat mudassa, luonto naamioi ne maaperänsä värillä, jonka aurinko kuivaa avonaisten palkkain taustan väriseksi ja jonka lehdet ja pensaat hankaavat pois, kun norsut, palaavat metsiin.

Ihmiset, oppivat aikaisin luonnolta naamioimistaidon. Kaikkien aikojen ja kaikkien ilmanalojen metsäläiset ovat jäljitellen eläinten ja lintujen värejä, juovia ja täpliä maalanneet ja varustaneet itsensä sulilla, kun ovat olleet vihollistensa, joko eläinten tahi ihmisten uhkaamina. Sivistyskansin sotilaitten univormut merkitsevät ainoastaan naamioinaisaatteen sovelluttamista, jota luonto ensiksi käytti eläinten suojelemiseksi ja sen jälkeen ihminen metsäläistilassaan. Brittiläinen armeija käytti siten kauan aikaa punaista asetakkia ja tummia housuja myöskin sotaretkillään erämaissa, siitä syystä, että tämä väriyhtymä tekee joukkojen erottamisen pidemmän matkan päästä vaikeaksi. Ranskalaiset taas, joiden siniset takit ja punaiset housut olivat hyvin silmiinpistävät, ottivat pian käytäntöön erilaisen väriyhtymän kenttäunivormua varten. Useimmat armeijat pukeutuvat nykyisin luonnon harmaanvihreään väriin, samalla kun loistavat napit ja kaikki kiillotettujen varustusten jätteet on julistettu pannaan sivistyskaasain armeijoissa, koska sotilaan näkyväisyyis on nykyisenä kauas kantavien aseiden aikakautena hänelle vaarallisempaa kuin ruumiillinen suojattomuus haavoittmnismahdollisrunksiin nähden.

Vapaassa luonnossa vallitsee suuri sekaannus eri esineiden kesken. Kaikki luonnon esineet ovat muodoltaan epäsäännöllisiä ja ääriviivoiltaan monimutkaisia. Jokaisen sopusuhtaisen esineen silmä pyrkii heti huomaamaan. Luonnossa ei ole mitään suoria viivoja (lukuunottamatta veden pintaa), ei mitään ympyröitä eikä neliöitä, ja vaikka luonnon esineiden joukossa on hyvin runsaasti erilaisia muunnelmia, ei niiden värissä ja muodossa ole mitään jyrkkiä eroavaisuuksia. Siitä on seurauksena, että muoto, yhtä paljon kuin värikin, vaikuttaa esineen näkyväisyyteen, niin että sopusuhtainen esine, tahi sopusuhtaiseen järjestykseen asetetut esineet, niinkuin säännölliseen järjestykseen asettui tykit, pyrkivät, heti kiinnittämään huomion itseensä. Päästyään tästä porille hyvin harjoitetut sotilaat eivät ainoastaan naamioi ruumiitaan univormuilla ja vältä taivaanrantaa, joka on pysyvä isosti silmiinpistävin kohta maisemasta, vaan myöskin maalaavat tykkiensä suojustimet täplikkäiksi ja varustavat ne kaikenlaisilla lisälaitteilla poistaakseen niiden muodon säännöllisyyden, ja taas asemassa ollessa naamioivat ne alittamalla ne epäsäännölliseen järjestykseen. Myöskin laivoilla on annettu harmaat piirteet tummine juovineen ja täplineen. Yöratsastajien ja -patrullien kasvot on laitettu tummiksi, ja kun taistellaan lumessa, taistelijat puetaan valkoisiin. Valkoisilta ratsuista ja vetojuhdista ei selvistä syistä enää pidetä, ja juoksuhaudat sekä valtatiet varjostetaan verkoilla ja keinotekoisilla istutuksilla.

Sellaista siis on naamiointi, että niinkuin jokaisessa mainitussa esimerkissä, esine on vähemmän nähtävissä, kuin jos sotajuonta eli naamioimiskeinoa ei olisi käytetty. Luonto ja ihmiset turvautuvat siis naamioimiseen, kun ne estävät jonkun esineen huomaamisen tekemällä sen vähemmän näkyväksi.

Kun me kuitenkin esitämme silmälle jonkun muodon, joka todella on sitä, miltä se silmästä näyttää, mutta jonka havaitseminen aiheuttaa erhettyvän johtopäätöksen, me turvaudumme juoneen, joka ei ole naamioimista. Siten voidaan sanoa, ettei kangastus ole naamioimista, vaan luonnon tekemä kepponen, joka vaikuttaa, että siitä mitä silmä katselee, ajatus tekee johtopäätöksen, että jotakin sellaista on olemassa, jota todella ei ole olemassa.

Väärien univormujen, joukko-osastojen tuntomerkkien. lippujen, juoksuhautojen ja puisten tykkien käyttäminen, liian useiden nuotioiden sytyttäminen, siviilihenkilöiden pukeminen sotilaiksi ja sotilaiden siviilimiehiksi, kauppalaivojen laittaminen valepukuisiksi sotalaivoiksi ja päinvastoin, väärillä joukko-osastojen merkillä varustettujen miehien jättäytyminen vangiksi siinä tarkoituksessa, että vihollisessa syntyisi usko, että apujoukkoja on tahi ei ole saapunut, että tykistöä taikka muita joukko-osastoja on olemassa siellä, missä niitä ei ole - nämä sotajuonet eivät ole naamioimista, koska ne olisivat tuloksettomia, jollei vihollisen silmä huomaisi sitä, mikä on tarkotettu pettämään huomiontekijän mielen.

Eräät hyvin vaikuttavat kepposet johtuvat yksinomaan vaistomaisesta viekkaudesta. Naamioiminen kuitenkin on taito, joka vaatii tutkimista, jos sitä tahtoo käyttää tuloksellisesti, eikä se yleensä kehity yksinomaan paljaasta viekkauden vaistosta. Tämän kohdan valaiseminen ei ole vaikeaa. Taistelukenttään vielä tottumattomien joukkojen keskuudessa Ranskassa ei ollut harvinaista tavata joku sotilas kovassa työssä varustamassa itseään piikkilanka- aitauksella jossakin etulinjoilla olevassa vartiopaikassa. Kuitenkin hänen toimintansa vain lisäsi sitä vaaraa, jolta hänen itsesäilytyavaistonsa sai hänet etsimään turvaa. Lankakierteet, joita hän punoi ympärilleen, eivät turvanneet häntä miltään muulta kuin vaaralta joutua vangiksi ilman taistelua. Toiselta puolen hän siten suorastaan ilmoitti viholliselle olinpaikkansa. Hän ei ajatellut, että lanka-aitaus, jota hänen oli annettu tehdä ja usein kehoitettukin tekemään, vaikkakin se oli hyvä asia yhteiselle hyvälle ollessaan turvana hälyytyksen varalta, voi koitua kohtalokkaaksi hänelle itselleen. Vapaaehtoisesti hän raahasi piikkilankaa vartiopaikalleen. Sama mies olisi kuitenkin vain vaivoin saatu viemään mukanaan riittävästi naamioimistarpeita olinpaikkansa kätkemiseksi, koska hänen mielestään, hän kun ei ollul perillä luonnon metsätieteestä, "sellainen mosk", niinkuin hän siitä sanoi, ei herättänyt mitään turvallisuuden tunnetta. Hänen suhtautumisensa asiaan oli samanlainen, kuin se, joka sai armeijat, kauan sen jälkeen kun tykkiruuti oli keksitty, varustautumaan kivilinnoituksiin. Vihollinen saisi ainakin nähdä vaivaa varustusta vaikuttaessaan ja sen puolustajia nälkiinnyttäeesään!

Senjälkeen kun joukot ovat saaneet hieman kokemusta taistelukentällä, niitä on vaikea saada pysymään häivytys asemissa, joita ne aluksi rakensivat niin mielellään. Silloin ne, joa saavat siihen luvan mielellään poistuvat piikkilankaasemasta ja kätkeytyvät lähistöön.

"Miksi te ette pysy siellä, missä olette saanut määräyksen olla? Täältä teidät napataan ilman hälyytystä."

"Minä, tahdon olla siellä, missä ne eivät tiedä minun olevan", oli vanhan sotilaan yleinen vastaus. Vaistomaisesti hän turvautui sotajuoneen, mutta hän ei ollut vaistomaisesti turvautunut naamioimiseen.

Sotajuonista on eräitä hyvin mielenkiintoisia esimerkkejä. Vaikka me nyt tiedämme, että se puuhevonen, jota kreikkalaisten sanotaan käyttäneen päästäkseen tunkeutumaan Troijaan, ei ollut mikään muu kuin muureja vastaan työnnetty torni, josta piirittäjät voivat nousta muurinsakaroille tarvitsematta murtaa muureja, niin kuitenkin hevosen käyttäminen siten, kuin yleisesti on kuviteltu, on mytologinen esimerkin sotajuonesta. Troijalaiset olivat kärkkäät katsomaan sitä ja joutuivat uteliaisuutensa uhriksi vetämällä sen salassa olevine miehineen sisälle kaupunkiin.

(Jatk.)