29.11.18

Öljyttömästä pohjustuksesta

Maalarilehti 7, 1925

Maalausammatin alalta epäilemättä eräs arvokkaimpia keksintöjä on öljytön pohjustus. Sen jokainen myöntää, ken on tätä menettelytapaa kokeillut. Huonekalumaalauksessa on hyviä tuloksia saavutettu seuraavalla menettelytavalla: Huonekalut ensin tasoitetaan liimakitillä. Kun täyte on hiottu ja tomuutettu, sivellään se kylläisesti kruunupa Justuksella. Kruunupohjustukseen voidaan pistää veitsenkärjellinen väriä, että paremmin voi nähdä mihin väri on jo sivelty. Sitten valmistetaan täytemaali "Grundin"ista ja siivilöidystä liidusta, panemalla siihen sitä väriä, jommoiseksi lopullinen sivelyväri ajatellaan. Tämä täytemaali sivellään ohuesti, melkein laseeraamalla. Tämä kuivuu yhtä pian kuin pohjalle sivelty kruunupohjustus, siis muutamassa tunnissa. Kun se on kuivunut, hiotaan pinta hienolla lasipaperilla, jonka jälkeen se taas sivellään kruunupohjustuksella. Jos pohjustus yrittää tulla liian paksuksi, johon se on taipuvainen, sekoitetaan siihen hiukan "Grundinia", ("Grundin" on kruunupohjustuksen ohennusaine). Kun pinta taas on kuivunut ja kun se edelleen hiotaan tasaiseksi, on se valmis valmiiksi sivelylle, jos sitten käytetään valkoisia lakkoja, emaljeja tai öljyväriä. Valkolakkauksessa on kuitenkin hyvä, jos pinta on kertaalleen sivelty öljyvärillä. Myöskin, ettei pinta näkyisi läpi, on hyvä täyteaineessa käyttää kuivaa sinkkiä tai muita öljyvalkoisia, jotka kyllä tekevät värin kalliimmaksi.

Siispä:
1. Kruunupohjustuksella maalaten on voitu yhdessä päivässä maalata emaljoitu huonekalukappale valmiiksi;
2. saavutettu kuitenkin hyvä, kestävä työ;
3. säästetty puolet työajasta;
4. säästetty puolet aineiden hinnasta.

Kruunu-täytemaali on hyvä hioa, joten siinä valmiiksi maalaus saa siloisen muodon.

Tämä tekotapa sopii yhtähyvin uusiin kuin vanhoihin huonekaluihin.

Mutta ei vain huonekaluissa, vaan monilla muilla maalausaloilla voi kruunupohjustusta käyttää, kun vain tottuu tekotapaa niihin sovelluttamaan.

Koskettelemme tässä puun ja kiven jäljennöstä.

On paikallaan huomauttaa, että öljyvärillä juovittaminen alkaa nykyään käydä ylellisyydeksi, koska vesijuovitus lakan alla kestää yhtä hyvin. Vesijuovituksella tässä tarkoitetaan etikalla tai oluella juovittamista.

Tällöin säästetään alustuslakkaus juovituksen päälle, jota tapaa muutamat maalarit käyttävät vesijuovituksen yhteydessä, sivelemällä se kruunupohjustuksella. Samalla kun se tarjoaa halvan ylitsesivelyaineen, on pinta myöskin muutamassa hetkessä valmis laseeraukselle ja lopullisesti lakkaukselle.

On hyvä, jos juovituksen päälle tehty kruunusively harjataan puhtaaksi pehmeällä vaateharjalla.

Jos ajattelee, kuinka usein maalari saa maalattavakseen puolikuivia rakennusosia, joiden puuaineessa ehkä vielä 14 päivää sitten lintu lauleli, muistaa kyllä mitkä jälkijutut niiden "huonosta" maalauksesta on maalarille. Jos puu, kuiva tai märkä, sivellään kruunupohjustuksella, vältetään monta ikävää jälkiseurausta.

Eräs seikka on vielä työn kululle edullinen kruunupohjustusta käytettäessä. Jos nim. laseeraa puhtaalle puulle öljyvärillä, ja jos pohja on sivelty kruunupohjustuksella, on osoittautunut, että kruunupohjustuksella on helppo vastaista peittävää maalausta varten pestä laseeraus pois. Tämä tapahtuu siitä syystä, ettei laseerauksen öljy ole päässyt imeytymään puun huokosiin, vaan on tasaisesti pohjustuksen pinnalla.

On tavallaan turhaa meidän aikanamme puhua värin läikällisyydestä, koska monien arkkitehtien mielestä työ on sitä parempaa, mitä epätasaisempi katon tai seinän sivellys on. Mutta vastaisten, vaativampien aikojen varalta puhukaamme nyt tasaiseksi maalatuistakin pinnoista.

Oli siis huone, joka oli kuumennettaessa koksilla savuttunut kirjavaksi. Rapparit olivat sitä sitten vielä paikkailleet, joten seinät näyttivät Europan kartalta. Siihen olisi ollut maalattava tummalla, viheriällä liimavärillä. Tehdäkseni kuolleeksi savuttuneet kohdat yhtälailla väriä ottaviksi kuin vastarapatut kohdat, sivelin seinät kauttaaltaan ohuella kalkkivärillä. Kun se oli täydellisesti kuivunut, maalasin viheriän liimavärin. Pinta tuli yhtäläinen ja tasainen. Toisissa huoneissa, joissa värinä oli punainen ja lila, antoi kalkki hiukan merkkejä väriin.

Eräässä huoneessa oli maalattava viininpunainen väri. Koska tässä seinät eivät olleet yhtä epätasaiset, jätin pohjakalkkauksen, mutta maalasin ohuen liimaväripohjustuksen intianpunaisella. Sen päälle panin vasta lopullisen viininpunaisen värin. Pohjaväriin panin sikkeli-liimaa ja vähän grundiinia. Tulos oli hyvä. Lopulinen väri kuivui aivan tasaiseksi.

Tulin sitten erääseen ravintolasaliin, jossa maalarit sitä ennen olivat olleet n. 15 vuotta takaperin. (Ihana välimatka kahdella maaluutuksella.) Seinät niinkuin katotkin olivat kastikkeessa ja rasvassa, niin että olisi voinut veitsellä niistä sitä vuolla kuin juustoa. Kaiken lisäksi saapuivat sähkömiehet, ja upottivat seiniin uudet sähköjohdot. Siihen sitä syntyi kaunis pinta maalattavaksi. Maalarille niin tutut pullollaan olevat kipsipaikkaukset risteilivät rasvaisessa seinässä kuin mitkä Mars-tähden kanavat.

Ensinnä nyt tietysti raaputin juustot pois seinien vanhoista osista, sekä huuhtelin sitten runsaalla vedellä muut liat niistä. Sitten jätin seinät kahdeksi päiväksi yksikseen. Sitten tein taas pohjustukseni ohuella sikkeliliima- ja grundin-värillä.

Toisena päivänä tämän jälkeen toin kaikki mieheni ja vielä toisilta mestareilta miehiä ja joutavia naisiakin lisää, sillä pinta-alaa oli useita satoja neliömetrejä, ja koska työ oli tehtävä tulisella nopeudella, jos tahtoi saada värin kuivumaan tasaiseksi. Väri oli ultramariini-viheriä. Tasainen siitäkin tuli.

Eräässä talossa mieheni penslailivat sikkeliliimapohjustusta kun menin töiden kulkua katsomaan. Tiesin, ettei kukaan sikkeliäni maksaisi, joten seisautin työt ja ryhdyin panemaan töitä toisenlaiseen kulkuun. Näin vielä rappauksen olevan haurasta ja sitoutumatonta, ettei se olisi tavallisen liimapohjustuksen avulla pysynyt koossakaan. Siis grundiinia taas väiriin. Sitten huimalla kiireellä väri seiniin, ettei se ennättänyt missään kohdin yhdestä paikkaa päästä yksikseen kuivumaan. Ja pinta oli kuin pilvetön taivaan kupu.

Ja lopuksi tapaus itsepäisimmästä seinästä, joka tuli viirukkaaksi, vaikka sen ääressä olisi itkenyt. Maalasin hyvässä uskossa grundin- pohjustukseni (puhdas liimaväri-alusmaalaus vain aiheuttaa, että valmis maalaus helposti alkaa kiskota). Mutta mitäs näinkään: seinät kuivuivat viirukkaiksi aivan kuin olisin joka toinen kerta pistänyt sivellintä mustaan ja joka toinen siniseen purkkiin! Koetin maalata uudelleen, mutta viirut eivät yhtään vähentyneet. Natroonipitoinen seinäpinta näytti saippuoineen öljyainekset väristäni, joka synnytti viirut. Hakkasin seinät tasaiseen yli kostutetulla sienellä, jolloin vasta sain pinnan siedettävään asuun.

Deutsche Malerzeitungista.

28.11.18

Värien soinnuttamisesta

Maalarilehti 7, 1925

Edellisellä kerralla koetimme selvitellä punaisen värin ominaisuuksia ja sen oikukkaisuutta, koettaessamme siitä etsiä mieluisaa sointua. Käännymme tällä kertaa tutkimaan, minkälainen on viheriä värisointu samalta kannalta katsottuna. Emme valitse tätä väriä punaisen seuraajaksi sen vuoksi, että se jollakin tavoin järjestelmän kannalta kuuluisi esitettäväksi punaista seuraavana. Pikemmin voisimme sanoa näistä kahdesta väristä puhuessamme, että ne tavoiltaan ovat jyrkästi toistensa vastakkaisuuksia; toinen ollen mahdollisimman oikukas, ja toinen taas, viheriä nim., melkein aina hyvältä näyttävä.

Niinpä niin, viheriä melkein aina antaa tuoreen, eloisan vaikutuksen. Sen vivahduki set muistuttavat meille elämästä, nuorteudesta ja tuoreudesta. Me voimme vielä aika tavalla sekoitellakin sitä, "muuntaa" sitä ilman yhtä suurta vaaraa, kuin sekoittaessamme punaiseen muita sointuja. Yksi väri on kuitenkin, jota se ei pitkälle kestä ja se on juuri tuo punainen. Jos alamme viheriään väriin pistää punaista yhä enemmän ja enemmän, muuttuu se savimaisen tahmeaksi. Ja jos jatkamme punaisen lisäämistä, ei edes punainen, voiton päälle päästyään jaksaenään selvitä tuosta tahmeudesta. Suusanalla sanottuna sopii kyllä tehdä viheriästä ja punaisesta mustaa. Musta mukamas syntyisi sillä hetkellä, kun värit ovat sekoituksessa toisilleen tasaväkisiä. Todellisuudessa ei tämä musta ole kovinkaan ihana. Se seikka, etteivät punainen ja viheriä yhdy miellyttäväksi soinnuksi, selvittää sen, että ne usein rinnakkaisinakin pintoina tekevät kovan vaikutuksen. Ja tästä johtuu vielä, ettemme helposti saa hienoa vaikutusta viheriäpunaisesta väririnnastuksesta. Se on paremmin kotonaan ulkosuojissa ja huviloissa.

Mutta viheriä sinään, tai muiden värien kanssa, on, kuten sanottu, käypä väri. Tahi mitä väriä voisimme sanoa maanpallollamme maalatuissa kaikissa koristeissa olevan enemmän kuin viheriää? Se on värien joukossa ehkä 80-osaisena sadasta, kuten naisen kuva elolliskoristeluissa. Sillä, ohimennen sanoen, eivät myöskään sisiliskot, oravat, joutsenet tai perhoset yhdessä jaksa pitää puoliaan sille naispaljoudelle, alastomille, joilla on silkkinauha vinosti vatsan ylitse, tai harsoihin puetuille, tukkaansa kampaaville.

Kylläpä vain kaikkien ruusujen, lumpeiden, narsissien ja liljojen lehdet katoissa, seinissä, polttopiirustuksissa ja savimaljakoissa ovat viheriät. Mutta yksi seikka myöskin on yhtä tosi, ja se on se, ettei ainakaan valkoinen tai aivan tumma pohja näytä hienolta vihreiden lehtien koristamana. Emme suorastaan tarkoita sitä, että sen tulisi näyttääkään simamaisen "fiiniltä", kuten arvelisimme jonkin neitiarkkitehdin tahtovan. Mutta se ei tee oikein hyvää rakenteellista vaikutusta. Se on jollakin tavoin liiaksi nestemäinen ja irrallinen rakenteelliseen pintaan kiinnitettynä. Ylimalkaan koristeet vaikuttavat parhaiten, jos niiden päävärinä on pohjan väri. Siten tulisi viheriän lehtikoristeen pohjavärin vivahtaa viheriälle tai harmaalle. Mutta joka tapauksessa olemme me kaikki, jotka sivellintä olemme heilutelleet, maalanneet liian paljon vihreitä lehtiä, joten kehoittaisin, että alkaisimme kokeilla joillakin muilla väreillä, etenkin valkoisten pintojen koristelussa. Esim. hopeanharmaa tai vankka keltamullan väri ovat niitä sointuja, jotka esim. valkoisessa kattopinnassa vaikuttavat kiinteämmiltä ja sirommilta. Vieläpä punaista, ja etenkin ruskeaa voimme käyttää hyvin edullisesti.

Joku sanoisi, että tahdomme irtautua luonnonmukaisuudesta kubismin haihatteluihin. Mutta sitä verta ei tämän kirjoittajassa ole, eikä tule. Sensijaan voimme asiaa vain katsella toiselta kannalta kuin pelkkien kukkien pintoihin siroittelua ajatellen. Koristelu tarkoittaa tärkeimmältä osaltaan huoneen tai esineen muovauksellisen puolen korostamista. Pääasia siis on, että viivakuviomme tjvat kauniit ja asianmukaiset. Toinen kysymys vasta on, tahdommeko niihin väriloistoa, ja tarvitsevatko ne ollenkaan Seurasaaren vehreyttä. Me näemme monia arvokkaita tyyliesineitä koristeltuina mustalla viivoittelulla. Tästä ihastuneena meillä mustaa nyt jo kai on loiskittu tarpeeksi. Mutta muita värejä on, ylitse viheriän, joilla ei värihaluamme ole vielä tympäisty.

Puututtelemme tässä lopussa vain muutamalla sanalla vihreisiin pintoihin. Niinpä niin, ne harvemmin näyttävät vastenmielisiltä, vaikka ne sitten vivahtelisivat mustasta hohtavaan merenvaahdon väriin saakka. Pääasia vain on, ettei loistavia, aivan selvästi punertavan-ruskeita pintoja satu lähettyville. Kauniit valkoiset kipsikoristeet näyttävät raittiilta ja virkeiltä tämmöisellä pohjalla. Yhtähyvin voisimme siis maalatun koristeenkin tehdä sen väreillä.

Eräs yhdistelmä, mitä maalatessa jo viisas sivellinkin häpeää, on ihonpunainen viheriällä pohjalla.

- J.S.

27.11.18

Vehicles of Paints.

The Scientific American 39, 5.6.1858

Oil is the common vehicle employed for paints, and it is undoubtedly the best; it has, however, some defects requiring correctives. Thus drying linseed oil, which is made by boiling it with some metallic oxyd, &c., has such an affinity for oxygen as to promote chemical union with it and the coloring pigments, and thus ultimately destroys the beauty of their color. There are many delicate and beautiful colored pigments which cannot be employed with oil in paint, without suffering injury. This is the case with chrome yellow, verdigris, gamboge, and a number of the lakes. But there is a very useful corrective for this deteriorating quality of the oil, that is pure beeswax. It was the principle vehicle of the ancient painters before oil painting was invented, and some of the old paintings exhibit a freshness of color perfectly wonderful. Wax is a powerful antiseptic, has great preservative powers, and it would be well to apply it as the first coating for canvas designed for oil paintings. Wax added to painters' varnishes tends to prevent them cracking, the latter being an evil which has destroyed the beauty of many excellent works of art. It is said that the famous Titian painted on a red ground, and imbued his canvas at the back with beeswax dissolved in oil; this may account in a measure for the enduring brilliancy of his colors. It has also been asserted on the other hand that Sir Joshua Reynolds used a great deal of wax with his colors, and it is well known that their beauty has been very short lived, and his paintings have all become very faint. But it has also been denied that he used wax as a vehicle, because it is the most unalterable of unctuous bodies, and would have preserved his colors. Bleached wax is easily dissolved in loot oils, both volatile and fixed; it is not changed by exposure to the atmosphere, and is but very feebly acted upon by the strongest acids. Its appropriateness, therefore, as a vehicle for paints is self-evident.

Oils contain a considerable portion of glycerine, which is a hygroscopic fat, and prevents unprepared oils from drying. It has been found that some metallic oxyds possess the quality of combining with the glycerine in the oil, and rendering it susceptible of readily drying in the atmosphere. The oxyd of lead, sulphate of zinc, and the oxyd of manganese, boiled with oils, communicate to them great drying properties, and for this reason oils treated in this manner are called drying oils, and are in common use.

Some works written by incapable authors recommend the use of both sulphate of zinc and the acetate of lead mixed together for making drying oil. These two metallic salts when brought together produce two new compounds by double decomposition, namely, the acetate of zinc and the sulphate of lead, and the oil is restored to its original condition. The acetate of zinc should never be employed in paints, because it is a bad drier. Few painters, we suppose, are aware of the foregoing action.

Fixed oils, even those which are bleached, when exposed to the air become rancid, yellow, and acquire an acid reaction. They absorb oxygen from several pigments, but this, in a great measure, is prevented by the use of wax or a little resin, such as gum shellac. Many persons mix shellac varnish with common paint in order to render the latter less expensive, because a considerable quantity of water can be added to the varnish and combined with the paint owing to the alkaline agent employed to dissolve the gum. Thus, if we talse three ounces of the bicarbonate of soda, and place it in three pints of soft water, it will dissolve a pound of gum shellac by boiling, thus making a lac varnish. To this is usually added half a pint of alcohol and two uarts of soft water, and it is then mixed with common oil paint. For inside work in houses it will answer well, but it should never be applied to the outside of buildings, because it cannot resist atmospheric influences like paint which contains only boiled oil and a pigment. Gum shellac varnish made with the carbonate of soda does not stand the action of rain an well as shellac varnish for which alcohol has been employed as a solvent. It should, therefore, never be used for any work exposed to water or the weather.

26.11.18

Pienasuntojen kauneusarvoista.

Maaseudun Sanomat 141, 23.6.1923

Sanotaan, ettei maku-asioista kannalta kiistellä t.s. että esim. rakennuksen kauneus tai rumuus riippuisi katselijan mausta. Asia ei kuitenkaan ole aivan ehdoton: tiedämmehän toki löytyvän hyvinkin yleistä tunnusta saaneita arkkitehtoonisia suurtöitä ja lienee taas varmaa, että sen alan huonommillakin tuotteilla on aina joku ihailija. Edellisissä siis piilee joitakin ominaisuuksia, jotka takaavat niiden menestyksen. Tässä yhteydessä haluaisin esiintuoda nimenomaan sellaisia pienasuntojen ja oma-kotirakennusten ulkonaisia ominaisuuksia, jotka kauneuden nimellä ovat saavuttaneet ainakin ammattimiesten ja kehittyneemmän yleisön tunnustuksen. Vaikka taide yleensä onkin tunne-asia, niin rakennustaide todellisuuteen ja tekniikkaan pohjautuvana ei aivan ilman erinäisiä harkittuja ja määrätietoisia suunnittelutapoja eli sääntöjä pääse parhaimpiin tuloksiinsa. Tahtoisin merkitä poikkeuksiksi sellaiset tapaukset, jolloin suunnittelija pelkän synnynnäisen vaistonsa tai n.k. hyvän makunsa avulla on kyennyt luomaan jonkun kauniin luoman.

Aivan perusehtona rakennuksen ulkoasun onnistumiselle on pidettävä asemakaavaa, s.o. rakennuksen paikan muodostamista. On helposti sanottu, että rakennus tulee sovelluttaa ympäristöönsä, mutta se on myöhäistä, elleivät katuverkon suunnittelu ja rakennusjärjestys ole määränneet talon asemaa kaupunkikuvassa edullisesti ja sen laatua m.m. määrättyine pinta-aloineen ja korkeuksineen suotuisaksi. Asemakaavasuunnittelija siis toimii hyvin suurilla yksiköillä. Hän määrittelee muutamalla kynänvedolla kaupungin perusmuodon vuosisadoiksi ja nykyään pyritäänkin siihen, että jo ennen katuverkon ja ensimmäisten rakennusten toteutumista varsin yksityiskohtaiset määräykset tai suunnitelmat talojen rakennustavoista ja -aineesta, muodoista, kerrosluvusta jopa väreistäkin vahvistettaisiin, jotta ristiriidoista myöhemmin säästyttäisiin. Tällä menetelmällä pyritään pientaloissakin auttamaan rakennustaiteellinen ryhmävaikutus oikeuksiinsa. Jokainen lienee pannut merkille, miten vaatimattoman suuruisetkin asumukset sopiviin ryhmiin järjestettyinä vaikuttavat edukseen. Ne voivat olla ikäänkuin pensselinvetoja taulussa, helmiä nauhassa tai jopa lampaita vainiolla, mutta yhteisvaikutus voi kussakin eri tapauksessa olla mieluisa. Yhteiset perusmuodot, varsinkin katon kaltevuussuhteet ja seinän alan suhde muuhun rakennukseen. mutta myös kattolistan korkeus ga ikkunoiden muoto y.m.s. näkökohdat ovat sellaisia yhdistäviä tekijöitä, jotka taikaavat rakennusryhmälle yhtenäisen ja -arvokkaan rauhallisen kokonaisvaikutuksen. On kuitenkin varottava yhtenäisyyden liioittelua, sillä silloin joudutaan kuivaan, elottomaan kaavamaisuuteen, josta kyllä usein näkee esimerkkejä. Kohtuullinen vaihtelu esim. päätyjen, ulkonemien, etupuistojen y.m.s. muodossa on välttämätöntä varsinkin metsättömällä, tasaisella maaperällä. Kukkulat ja harjanteet antavat hyvin kiitollisen aiheen luoda jonkinlainen keskipiste tai silmänviihdyke korkeammalle paikalle. Tähän erikoispaikkaan soveltuu usein oivallisesti julkinen rakennus tai huomattavan laatuinen tai kokoinen asuntoryhmä, multa on silloin sekä tämän viihdykepaikan järjestelyyn että sille tulevan rakennelman arvossa kohottamiseen uhrattava jonkunverran enemmän.

Ylläesitetyista yhteisvaikutuskeinoista on tahallaan viimeiseksi ja erikseen mainittavaksi jätetty väri. Kauniimmankin talon voi pilata huonolla värillä ja huonomminkin onnistuneen voi "petrata" onnistuneella maalauksella. Vielä enemmän julkisivujen ja kattojen väritys merkitsee kokonaiselle kaupunkikuvalle. Muuten yhtenäiseen tyyliin rakennetussa kaupunginosassa saattaa joku muista jyrkästi erillisen värinen katto vaikuttaa kuin isku vasten silmiä. (Esimerkkejä ei tarvitsisi kaukaa hakea). Toisaalta taas sikin sokin rakennetusta esikaupungista saisi varsin siedettävän yleisvaikutuksen pensselin avulla, jota käyttelisi hyvällä väriaistilla varustettu mestari. Älköön puhettani värien yleisvaikutuksesta tai yhtenäistyttämisestä enempää kuin muotojenkaan vastaavista ominaisuuksista käsitettäkö sitein, että värin esim. tulisi olla juuri samasta "purkista". Ei, vaan värien sopusointuun ja keskinäiseen yhteisvaikutukseen tulisi pyrkiä, josta ei kohtuullinen vaihtelukaan saisi puuttua ja jossa myöskin ehkä voisi kehittää joitakin huippukohtia silmänviihdykkeeksi, kuten rakennusryhmien käsittelyssä.

Pienasuntojen ja -ryhmien kokonaisvaikutukseen samoin kuin kaikkeen arkkitehtuuriin tärkeän leiman painavat puistot, istutukset ja nurmikot. Niillä on ihmeellinen kyky sovittaa keskenään sekä muotojen että värien ristiriitaisuuksia. Ja työnsä yleisvaikutuksen pelastamisessa suunnittelija riisein paneekin viimeisen toivonsa kasvikunnan vehreyden varaan.

Mitä omakotirakennusten yksityiskohtaisempiin kauneusvaatimuksiin tulee, niin ansaitsisivat ne hyvinkin perinpohjaisen käsittelyn, mutta on se tässä yhteydessä jätettävä tekemättä. Ainoastaan tärkeimpien näkökohtien julkituomiseksi lausuttakoon pari sanaa. Ensiksikin voisi kerta kaikkiaan todeta, että käytännöllinen on myös kaunis, epäkäytännöllinen ehkä juuri luonnottomuudellaan loukkaa silmää ja joutuu silloin ruman kirjoihin. Eheä seinä, jossa on ainoastaan ne ovet ja ikkunat, jotka todellinen tarve vaatii ja meidän kylmä ilmanala sallii, on kaunis; seinä jossa ikkunoita on vieri vieressä ja hyvässä tapauksessa monen muotoisia rinnatusten on lievästi sanoen kevytmielisen näköinen. Muutama "reilu" savupiippu katolla säännöllisessä paikassa ja muodoillaan yksinkertaisia on parempi tulos kuin kokonainen metsä erikokoisia, jotka nousevatkatosta milloin harjalla, milloin räystäällä, milloin pitkin tai poikin asetettuna ja loinen toistaan ncrokkaammilla peltijatkoksilla varustettuna. Pienessä talossa on savupiipun vaikutus ulkonäköön arvaamattoman suuri. Edeltäjämme tällä alalla ovat sen huomanneet, mutta meidän tm se uudelleen opittava, samoin kuin moni muukin maun ja käytännön asia.

Rakennuksen sisäpuolelle on ohjeet mielessä vaarallinen astua, silloin kuin oma-koti on kyseessä. Siellä tahtoo kukin mieluimmin noudattaa yksilöllistä makuaan ja tapojaan. Eikä mielestäni ole taipeenkaan vaatia mitään kaavojen tai perusteiden seuraamista kodeissa, joiden piirin tulee vapaasti olla perheen hallinnassa. Ainoastaan toivomuksena sisäpuolen suhteen voisin lausua; tarpeeksi valoa ja ilmaa, mutta ei kumpaakaan lämmön kustannuksella. Silloin huone saa kauniin ja sopusointuisen yleissävynkin. Puhtaus on verraton kauneusarvo. Keveät, iloiset värit seinissä, muutama kukkiva, hyvin hoidettu kasvi, jonkunverran järjestystä ja oikea kotoinen tunnelma antavat kauniin kodin sille, joka vain kauneutta huomaa.

- B. S tr.

25.11.18

Q. 3871. Harmless Green Pigment.

The Manufacturer and Builder 2, 1884

- Is there a green pigment that is not poisonous? or much less hurtful than the copper pigments? - B. J. A., Shippersburg, Pa.

Answer. We know of none that are entirely harmless. The least harmful is that suggested by Casall. It is prepared by calcining an intimate mixture of one part of potassium bichromate and three parts of baked gypsum. A grass-green mass is obtained, which, on boiling with water, or mixing with dilute hydrochloric acid, produces a fine powder of intense green color.

24.11.18

Metallinvärjäystä.

Metallitaide, kesäkuu 1926

Jatkoa

2. Kloraattikylpy. Kloraattikylpyä käytetään pääasiassa ruskean pohjavärin aikaansaamiseksi n.s. ranskalaiseen patinoimiseen. Wieniläiset pronssit, jotka tavallisesti ovat messinkivalua, upotetaan kylpynesteellä täytettyyn astiaan ja jätetään sinne useiksi tunneiksi kunnes ne ovat saaneet halutun ruskean värivivahduksen. Sitten ne huuhdotaan ja lakataan ohuelti. Väri tummenee kirkkaassa valossa huomattavasti, joten wieniläisiä pronssiesineitä myyvien liikkeiden on suojeltava esineitään kirkkaalta auringonvalolta.

Kloraattikylvyllä messinkiin aikaansaadulla värillä on omalaatuinen, vaalea, hyvin kirkas ja kestävä ruskea vivahdus. Se poikkeaa kokonaan ruskeakylvyllä aikaansaadusta väristä. Kupariin saadaan väri, joka lähinnä muistuttaa oranssinruskeata. Sekin on hyvin kestävä, mutta tummenee niinikään päivänvalossa.

Tällä kylvyllä on varsin huomattava käyttö sinkin mustaksi värjäämisessä, josta tulee puhe myöhemmin.

Kloraattikylpy valmistetaan liuottamalla 1 litraan vettä 125 gr kuparivihtrilliä ja 60 gr kaliumkloraattia.

Isot esineet upotetaan huolellisen puhdistuksen jälkeen useiksi tunneiksi kylmään liuokseen. Pienehköt esineet värjäytyvät nopeasti ja tasaisesti upottamalla ne kiehuviin kuumennettuun nesteeseen. Useissa tapauksissa voidaan isoja esineitä myöskin värjätä harjaamalla niitä kuumalla nesteellä.

Värjätyt esineet lakataan zaponilakalla.


3. Nitriittimenettely. Nitriittimenettelyllä saadaan kupariin hehkuvanpunainen, emaljimainen väripeite. Sitä käytetään erikoisesti pienehköiden taideteollisten kupariesineiden värjäämiseen. Etenkin kiilloitettuun pintaan saadaan kauniita tuloksia.

Teknillinen natriumnitriitti sulatetaan rautalevyastiassa ja kuumennetaan voimakkaalla tulella alkavaan punahehkuun. Käytön jälkeen kaadetaan sulate rautalevylle ja jähmetyttyä paloitellaan pieniin kappaleihin, joita säilytetään hyvin sulkeutuvassa lasiastiassa.

Natriumnitriittiä ostettaessa on huolehdittava, ettei sen asemasta saada natriumnitraattia, jota jälkimmäistä tavallisesti nimitetään natronsalpietariksi. Tämä suola on värjäykseen kelpaamatonta. Natriumnitriitin asemesta voidaan kyllä käyttää kaliumnitriittiä.

Metallilangasta riippuvat värjättävät esineet upotetaan vahvasti kuumennettuun suolasulatteeseen noin puolen minuutin ajaksi. Sitten ne heti viskataan kylmään veteen, jolloin niiden pinnalle tarttunut nitriitti helposti irtautuu. Väri, joka kuumana näyttää tummanharmaalta, jopa mustaltakin, muuttuu esineen jäähdyttyä - riippuen sulatteen kuumuudesta ja vaikutusajasta - ruskean, hehkuvanpunaisen tahi violetihtavan purppuran joksikin vivahdukseksi. Väripeite tarttuu hyvin kiinni esineen pintaan, on sitkeätä ja kestävää. Sitä voidaan himmentää hiekkatuhottimella, se kestää terällä kiilloitusta ja on jossain määrin tulenkestävääkin.

Värjätyltä esineitä voidaan jälkikäsittelyllä vivahduttaa. Niinpä esim. voidaan punaista väriä syventää käyttämällä rikkimaksakylpyä.

Nitriittimenettelyllä värjättäessä on otettava huomioon, että sula ja ylikuumennuttu nitriittisuola vaikuttaa orgaanisiin aineisiin, esim. ihoon, hyvin voimakkaasti. Samoin on varottava upottamasta sulatteeseen kosteita esineitä, sillä vesi höyrystyy niin korkeassa kuumuudessa räjähdyksentapaisesti roiskuttaen tulikuumaa suolasulatetta ympäri.

Nitriittimenettely oli aikanaan berliniläisen liikkeen C. A. F. Kahlbaumin patentoima, mutta on patenttiaika jo kauan sitten mennyt umpeen.


4. Rikkimaksakylpy. Kuparin ja kupariseosten värjäämiseen soveltuu rikkimaksaliuos mitä parhaiten. Kupariin saadaan väri vaaleasta ruskeanpunaisesta syvään ruskeanmustaan, messinkiin vihertävän-, kellertävän- ja punertavanruskeat vivahdukset. Myöskin hopean värjäämiseen käytetään rikkimaksaa, mutta tästä tulee myöhemmin puhe.

Rikkimaksalla aikaansaatu väri on hyvin kestävää eikä muutu paljoakaan aikaa myöten. Tästä huolimatta on kuitenkin hyvä esineet joko vahata tahi lakata värjäämisen tapahduttua.

Kylpy valmistetaan liuottamalla yhteen litraan tavallista vettä n. 10 gr rikkimaksaa. Sitä on kaupan maksanvärisinä kappaleina, jotka liukenevat helposti veteen. Rikkimaksaa voi itsekin valmistaa sulattamalla yhteen 2 osaa potaskaa ja 1 osan rikkiä. Sitä on säilytettävä hyvin suljetussa astiassa väljähtymisen estämiseksi. Rikkimaksaliuos vaikuttaa jonkun verran syövyttävästi ja sillä on epämiellyttävä, pahentuneiden munien haju, joten värjäämisen on tapahduttava hyvin tuuletettavassa huoneessa. Liuos valmistetaan kutakin kertaa varten erikseen. Punnitsemisen välttämiseksi ja liuoksen valmistuksen jouduttamiseksi voidaan etukäteen joku määrä rikkimaksaa, esim. 100 gr liuottaa 100 gr:aan vettä ja sitten tästä liuoksesta ottaa kutakin kertaa varten mittalasilla 10 cm3 yhtä vesilitraa kohti.

Kylpyä käytetään n. 80 astetta C lämpimänä. Pienet kupari- tai pronssiesineet upotetaan metallilankaan ripustettuina nesteeseen, isohkoja esineitä valellaan nesteellä ja niitä harjataan pehmeällä messinkilankaharjalla. Messinkiä ja tompakkia värjättäessä kaadetaan värjäysnesteeseen hiukan rikkihappoa, jolloin tämä kellertävä neste muuttuu maitomaisen vaaleaksi. Etenkin messinkiesineitä värjättäessä on harjaaminen eduksi. Rauta, nikkeli, sinkki tai tina värjäytyvät rikkimaksakylvyssä vain silloin kun ne on ensin kuparoitu.

Jatk.

23.11.18

Rules for Mixing Paints for Tints.

The Manufacturer and Builder 7, 1888

- Where can I find a set of rules for mixing paints to make tints? - C.G., Williamsburgh, N. Y.

Answer. The following collection of formulæ may be of service. More elaborate directions will be found in the hand-books on painting which have been published. A list of these can be had of all publishers of scientific books.

We append the receipts:
Red and black make ... Brown.
Lake and white make ... Rose.
White and brown make ... Chestnut.
White, blueand lake make ... Purple.
Blue and lead color make ... Pearl.
White and carmine make ... Pink.
Indigo and lampblack make ... Silver-gray.
White and lampblack make ... Lead color.
Black and Venetian red make ... Chocolate.
White and green make ... Bright green.
Purple and white make ... French white.
Light green and black make ... Dark green.
White and green make ... Pea green.
White and emeral green make ... Brilliant green.
Red and yellow make ... Orange.
White and yellow make ... Straw color.
White, blue and black make ... Pearl gray.
White, lake and vermilion make ... Flesh color.
Umber, white and Venetian red make ... Drab.
White, yellow and Venetian red make ... Cream color.
Red, blue, black and red make ... Olive.
Yellow, white and a little Venetian red make ... Buff.

19.11.18

Litteraturanmälningar. Anvisningar i hemfärgning med växtämnen

Nutid 2, 1906

Anvisningar i hemfärgning med växtämnen, på uppdrag af Finska Handarbetets Vänner utarbetade af Alina Hellén. Pris 75 penni.

Den färgningsmetod, hvari denna broskyr afser att gifva handledning, är icke ny — för ungefär ett hälft århundrade sedan var färgning med växtämnen ännu allmän i vårt land, konsten har blott råkat i glömska efter del de lätt tillgängliga lysande och bjärta anilinfärgerna kommit i bruk. — I Norge har man redan för ett par decennier sedan ånyo upptagit den äfven därstädes ursprungligt folkliga, men för en tid bortglömda färgningen med växtämnen. I Nutids januarinummer för år 1901 ingick en längre instruktiv artikel om färgning med växtfärger af föreståndarinnan för del af sällskapet "Den norske Husflidsforening" i Kristiania inrättade storartade ångfärgeriet, frk H. Christensen.

I Kristiania har förf. till ofvannämnda broskyr inhämtat kännedom i färgning med växtfärger och efter hemkomsten tillämpat den vid ett af Finska Handarbetets Vänner härstädes för ändamålet anlagdt mindre färgeri. Då färgningen genast gaf tillfredsställande resultat, har föreningen sedan dess kunnat till sina väfnader använda garn från eget färgeri. För att sprida kunskap om denna färgningsmetod anordnades sedermera kurser för intresserade. I samma syfte har föreningen utgifvit dessa anvisningar.

Växtfärgerna hafva många företräden, bl. a. större skönhet och mjukhet samt större varaktighet, garnet blir ej skört, som ofta af de kemiska färgerna. Att hoppas är därför att på landsbygden, där växtämnen lätt kunna insamlas från mark och skog, initiativ skall tagas till återupplifvandet af den gamla, goda metod våra mormödrar använde vid färgningen af det hemspunna garnet till väfnåder, hvilkas varma, djupa ton vida öfverträffade de granna anilinfärgerna, som senare tillvällade sig ett sådant herravälde.

Förutom detaljerade beskrifningar öfver tillgången vid färgning med växtämnen, innehåller broskyren 162 färgningsrecept.

Vi rekommendera den på det bästa.

Boken har utkommit äfven på finska språket.

- F. H.

17.11.18

Kotivärjäystä.

Otavainen 2, 1924


Aamupuku vaaleanpunaisesta kankaasta, solmuvärjäyksellä kirjailtu.

Jokainen meistä on varmaankin yrittänyt joskus värjätä haalistuneita ikkunaverhoja ja vanhoja puseroita ja päässyt ehkä hyvinkin tyydyttäviin tuloksiin. Värjääminen onkin helppoa, kun värjäysastia vain on kyllin suuri, jotta kangas kokonaan peittyy veden alle, ja kangas on edeltä päin tarpeeksi kauan lionnut vedessä, jotta se varmasti on tasaisen kostea.

Värejä on monta lajia. "Pussivärit" ovat huomattavasti halvemmat kuin saippuavärit, joita viime aikoina on paljon ylistetty. Viimeksimainituilla onkin se etu, että neeivät värjää värjäysastiaa eivätkä juuri käsiäkään, kuten kaikki pussivärit yleensä. Mukava ja käytännöllinen tapa on käyttää molempia lajeja sekoitettuina. Värjäysveteen liuotetaan hiukan esim. Deweco-saippuaväriä ja sitten tarpeellinen määrä jotakin pussiväriä. Täten saattaa yhdistämällä sopivia värejä saada jokaisen toivomansa värivivahduksen. Tällä tavoin sekoitetussa värissä on edelleen DeWecon hyvät ominaisuudet: väri ei tartu astiaan eikä käsiin. Ja väriaine tulee sangen halvaksi.

Aina ei kumminkaan värin tasaisuus ole päämäärä. Joskus saattaa aivan vahingossa saada varsin kauniin väriloiston, kun ennestään värillinen kangas vain paikoitellen värjäytyy uuteen väriin. Tähän pyritään nimenomaan n. s. solmuvärjäyksellä (batikoimisella). Alla esimerkki tästä suosiota saavuttaneest amenetelmästä.

Vaaleanpunaisesta kankaasta on valmistettu kimono-aamupuku. Väriaineena on käytetty tummaa violettia. Ennen värjäystä solmitaan kangaskaistaleilla kireitä solmuja niihin kohtiin, jotka halutaan säilyttää vaaleanpunaisina. Katsottava vain on että solmut tulevat tarpeeksi kireät. Kun sitten väriseos kiehuu, kastetaan kimono väriin ja annetaan sen kiehua pari minuuttia. Sen jälkeen otetaan se ylös ja huuhdotaan hyvin, solmut avataan ja kangas ripustetaan kuivumaan.


Miten kangas solmitaan ennen värjäystä

Samalla tavulla saattaa valmistaa sohvatyynyjä, pöytäliinoja y. m. ja vaikutelma riippuu vain taitavasta solmujen sitomisesta ja järjestelystä.
- Petra.

16.11.18

Lukijain osasto. 452. Keisarinwihreä myrkky mehiläisille?

Pellervo 8, 1902

Eräältä mehiläishoitajalta, joka noin parikymmentä wuotta on mehiläisiä hoitanut, häwisiwät parina wiime wuonna kaikki mehiläiset. Syyn tähän häwiäwiseen pitää hän olewan keisarinwihreässä, jota hän wiiwe wuosina matojen takia on ruiskuttanut hedelmäpuihinsa. Jos nyi todella niin on että keisarinwihreä (ja tietenkin sitte myös muut aineet, mitkä madotkin tappawat) myös myrkyttää mehiläiset, niin mikäs sille neuwoksi jos tahtoo näitä molempia, muuten niin hywästi yhteensopiwia toiwia rinnan harjoittaa? - E. W.

Wastaus. Arseniikkipitoista keisariwihreätä on pidettäwä huokeimpana ja tehokkaampana hedelmäpuissa esiintywien tuhohyönteisten häwityskeinona; että myrkky samalla woi käydä tuhoa tuottawaksi mehiläisille ei woi kieltää, waikkakin meillä ei siitä wielä ole kokemusta, Kuolewatko mehiläiset todellakin myrkystä, ilman että se tunkeutuu niiden sisällisiin elimiin, siitä ei wielä olla perillä.
Wälttääkseen sitä, että mehiläiset wahingoittuisiwat hedelmäpuiden ruiskuttamisen kautta keisarinwihreällä, lienee paras jättää ruiskuttaminen puiden kukkimisenaikana, sitä suuremmalla syyllä kun woi otaksua että myrkyllä ruiskuttaminen tähän aikaan on wahingoksi hedelmöittymiselle. - V. F.

15.11.18

Notes & Queries. Q. 3226. Paint for Boiler Fronts.

The Manufacturer and Builder 6, 1883

Referring to this question, which we left undecided in our issue of last month, we may add that we have received from one of our correspondents a note, in which he makes a very flattering recommendation of the Silico-Graphite Paint for smoke stacks, locomotives, etc., manufactured by the Dixon Crucible Co., of Jersey City, as an excellent application for boiler fronts. This paint is furnished already mixed, and may be further thinned down with oil when desired thinner. The practice reported by one of the master-mechanics at the Hornellsville shops of the Erie Railway Co., on locomotive smoke stacks, it strikes us, would be useful to follow in the case of boiler fronts. His practive is to rub the paint into the iron with waste, and, after it dries, to sift over it some finely powdered blacklead, and polish briskly with a brush. The result is reported to be a rich, glossy, smooth black surface, which will not burn off, and is very durable.

14.11.18

Newly Discovered Paint Deposits.

The Scientific American 48, 7.8.1858

Professor De Bow recently visited the paint deposits lately discovered by Hugh White on his land near Liberty, Bedford county, Va., and furnishes the Richmond Inquirer with the result of his investigations, from which it appears they are the most extensive body of decomposed ochrous iron ores in the United States, if not the world. Though situated in juxtaposition with the decomposed granite in the form of porcelain — which is beautiful and abundant — and formed from the decomposition of the primitive order of silicious formation, this paint has all the features of a real pigment, pulverizes easily, contains no foreign impurities, is soft and yielding to the touch, and though oily and compressible, is entirely free from clay, and indeed has all the properties of umber, which it resembles both in character and appearance. In color it varies from a light yellow to a dark brown, as taken from the bank. The small or loose umber is the lightest, both in density and color. The flake ranges from a chrome yellow to a brown black, and when burned and properly prepared, forms the fine burnt umber of the arts, so valuable to painters and artizans generally.

The hard smooth face presented by the common paint, as taken from the mine, and simply mixed with oil, give it a valuable character as a durable fireproof paint, well adapted to railroad cars, bridges, buildings, &c. The bank containing it is admirably situated, in regard to availibility, both for transportation and mining, or preparing for market. It is near the Virginia and Tennessee Railroad, and situated on the side of a hill, from which the water drains naturally. The paint in the crude form, as it comes from the mines is well adapted to all common purposes, and is said to be much superior, both in appearance and utility, to Blake's paint, with which most of our readers are acquainted. We have no doubt but that this deposit will prove valuable to the owner, and of much utility to the community, since a good and cheap domestic article of paint is a desideratum of much importance.

13.11.18

Kysymyksiä ja vastauksia. Vastauksia. (29. Mikä on lempivärisi?)

Pääskynen 18, 15.9.1927

— Musta. Onhan poronikin sekä väriltään että nimeltään Musta. Koltta.

— Sininen. Ehkä juuri sentähden, että asun meren läheisyydessä ja että meri on sininen. Onhan lippummekin toinen väri sininen. Kiusanhenki.

— Vihreä, koska se on koulumme väri. Poikaviikari.

— Punainen, se juuri on iloinen väri ja olen itsekin iloinen. Helmihammas.

—Tummanruskea, siksi että eräällä josta hyvin paljon pidän, on senväriset silmät. Metsälilja.

— Ruiskaunokin sininen, sillä se väri on mielestäni niin silmiähivelevän kaunis. Heijuvei.

— Tietysti harmaa, koska se on armeijan väri. Nyrkki-Iisakki.

— Musta, sillä se muistuttaa niin suuresti äiti-vainajani mustaa tukkaa. Tutuli.

— Sininen. Miksikö? Siihen saat vastauksen, kun katsot jonakin kirkkaana päivänä taivaalle ja näet sen ihanan sinen. Sandy.

— Pidän hirveästi sinisestä ja valkosesta. Tietysti siksi että ne värit ovat Suomen lipussa ja siksi että mielestäni ne ovat maailman kauneimmat värit. Valencia.

— Siniväri sievin, kaunein —
kirkas kuni kuudan yö.
Puhdas kuni lahden laineet
liukuen mi rantaan lyö.
Siniväri tunnus maamme,
tuhatjärvein armahan,
sinessä siiti kuvan saamme
riemun rikkaan rintahan. Astrid.

— Sininen. Sillä asunhan "sinisen" meren rannalla. Äksypää.

— Vaaleanvihreä, sillä sen värisethän ovat puun lehdet keväällä. Vuorentyttö.

— Sininen. Kai sen takia, että äitini ostaa minulle aina punaista. Villiruusu.

— Luulen, että se on violetti, sillä se sopii mainiosti minulle. Lännentyttö.

— Keltainen sen tähden että muistuttaa aurinkoa. Luppakorva.

— Minä pidän mustasta ja punaisesta, ehkä siksi että ne ovat Karjalan värit. Sorja.

— Hopeanharmaa, siksi että se on niin hieno ja hauskannäköinen väri. Kalevan-kannel.

— Pidän punaisesta eniten. Siinä on jotain niin kodikasta. Aallotar.

— Valkoinen, sillä se on puhtauden ja viattomuuden väri. Tuomenkukka

12.11.18

Cheap and Good Ink

The Scientific American 23, 14.2.1857

Take one gallon of soft water, and in this put 2 ounces extract of logwood; boil ten minutes, and then add 24 grains bi-chromate of potash, and 12 grains prussiate of potash, and stir them a few minutes while on the fire now let, it cool, and it will be fit for use. Pulverize the ingredients before putting them in the water. Ink made in this manner is equal to any in use. It is of a blue black color, but changes to a jet black after exposure. I have made considerable of it, and think it is better than most of the ink sold in stores. One gallon will not cost more than eight cents. Any of the materials can be bought in common drug stores.
- A. P. W.

[We have published various recipes for making writing ink; and, leaving out the prussiate of potash in the above, this is similar to one which we have already published. Prussiate of potash may render the ink more permanent but will not improve its color. While the above ink is easily made, is cheap, and will answer very well for common use, it is not so permanent as ink made of nut galls, logwood, and the sulphate of iron.

11.11.18

Turpentine and naphtha in paint.

Scientific American 11, 10.9.1864

When a piece of wet cloth is hung up in the air, the water which it had absorbed is evaporated, and floats away in the atmosphere. The cloth is dried by the removal of the moisture. But in the drying of paint there is no removal of moisture. The linseed oil absorbs oxygen from the atmosphere, and is changed from a liquid oil to a solid rosin. In the place of losing by evaporation, it gains in weight. It is, perhaps, hardly more proper to call the process "drying," than it would be to speak of iron drying when it cools from the liquid to the solid state, or of water drying when it freezes into ice.

Sprits of turpentine is a solvent of linseed oil, and when it is mixed with paint it renders the mixture more fluid, thereby facilitating the spreading of a thin and even coat over the surface. It is very volatile, and soon evaporates, but a small portion is converted into resin by the absorption of oxygen, the same as the oil, and therefore it adds slightly to the body of the paint. In evaporating it opens the paint to the action of the atmosphere, and thus hastens the process of solidification.

The lighter portions of those hydrocarbons which unite to form petroleum, are solvents of linseed oil, and therefore serve to render paints more fluid. They are also volatile, and evaporate from the mixture when exposed to the air. But none of the hydrocarbons of petroleum absorb oxygen, or change to resin. Naphtha, therefore, adds nothing to the solid body of paint.

10.11.18

Naisten pukimista Sawossa.

Savolainen 20, 20.2.1912

Näihin aikoihin, jolloin eri osissa maata on innostuttu wanhoja paikkakunnallisia pukuja tutkimaan ja käytäntöön saattamaan, kysywät sawolaisetkin: mitä on meillä esi-isien perua?

Karjalassa tapaamme iloisen wallattomiakin wärejä, leikkisää raidoitusta ja kuwitusta. Pohjanmaalla myös reippaan ja raikkaan ulosannon ohella iloisuutta, Hämeessä hywin järjestettyä ja selwää wäriwalintaa. Ei meillä sawolaisilla ole muuta kuin körttiläispuku, kuuluu yleiseen huokaistawan. Mutta on sitä täälläkin, kun wanhojen muorien muistojia lähdemme kuulostamaan.

Sywästi painoi Paawo Ruotsalaisen wakawa maailmankatsomus leimansa täkäläisen kansan, eritoten naisten, pukuparsiinkin, Sitten wiime wuosisadan puoliwälin muuttui mekko ja hame koruttoman suoraksi ja koristeettomaksi, wäri synkäksi, itseensä sulkeutuwaksi ja raidoitus wain waatimattomana ilmenewäksi. Kansallspukua se on kaikessa yksipuolisudessaan ollut tämäkin. Kansan omaa luomaa on sekin ollut. Enin osa on siinä kuosissa ajan hengen omaa, mutta paljon aikaisemmistakin oman puolen kuoseista waikuttimia saanutta.

Noin sata wuotta sitten käytettiin Sawossa wielä tykkimyssyä. Osa oli sametista helmikoristeilla ympäröitynä. Oli niissä pitsikin ja kutsuttiin sitä "siiriksi." Talwilakkia taasen, jolk oli täytetty (topattu) kutsuttiin "prollaksi."

Hame oli jo aikaisempana aikana jotenkin niin tummaa kuin harakan sininen. Se oli "meltapohjaa" ja "lyysirannullista." Raidat oliwat joko waaleansinistä, walkoista tai jopa punaistakin. Ne oliwat kapeita ja tiheässä.

Reunuswinen "wolliröijy" oli samasta kankaasta ja muodoltaan kuin kimonopusero. Helma oli kuitenkin leikattu eri kankaasta ja siinä raidat poikittain. Takana oli kolme laskosta. Kauluri oli melko awonainen ja edestä kaksinkerroin. Täten tuli kiinnitys melkein wasemman kainalon alle.

Kaulassa pidettiin meltapohjaisia huiweja, isolla nuppineulalla kiinnittäen. Arkipäiwinä ei pidetty röijyjä, waan oli tämmöinen huiwi walroisea paidan päällä. Arkihameetkin kudottim wähän karkeampia rohtimia ja karwoja lankoihin sekottaen.

Sarka ei ollut harwinaista naistenkaan röijykankaana, arki-oloja warten se kotona wanutettiin, mutta pyhäpukimiksi tehtiin "ewerseerattua" sarkaa, mitä Kuopiossa wärjättiin ja prässättiin semmoiseksi, että se oli toiselta puolen kiiltäwää tuin werka.

Hameet tehtiin niin awarat, että leweyttä pantiin 7—8 tyynlärää. Niitä oli "jparaeis" ja "laitaeus" kuosia. Joka kylässä oli joku erikoinen taituri, joka osasi hameet sowittaa kauniisiin laskoksiin. Näitä tehtiin ainakin neljää eri lajia. Sywimmät laskokset tietenkin sowitettiin taakse aina wähin erin etupuolelle päin niitä pienentäen.

Nauhojakin on käytetty, sekä sileitä että koristeltuja. Niilläkin on ollut nimenä "mytkä."

Olkoon tässä mainittuna miestenkin pukimista se, että sarka on ollut tawallisimpana waateaineiksena. Yhtä torutonta on ollut kuosikin. Hillerin nahkainen hattu on talwella ollut mieleisin, kesällä taasen "nyörimyssy."

Kansallistieteellisessä museossamme olen Sawon waateparsista tawannut etupäässä ainoastaan waatetilkkuja. Tässä esittämiini muistoselostuksiin alen saanut ainekset etupäässä Muuruwedeltä ja Rautalammilta.

Suotawaa olisi, että wanhoja waatekuoseja alettaisiin kaikissa muissakin Sawon pitäjissä muistiin merkitä. Kuopion kotiteollisuusyhdistyksen johtokunta, joka on alkanut kiinnittää huomiota tähänkin puoleen wanhan kansan käsiteollisuutta, ottaisi kertyneitä tietoja kiitollisuudella wastaan.

9.11.18

Tanning Composition.

The Scientific American 17, 6.1.1855

In examining our list of claims last week, there is one for a new composition for tanning, which consists of the muriate of soda (common table salt,) alum (sulphate of alumina,) and sulphuric acid. Now it strikes us that if the sulphate of soda and alum alone were used, the same effect would be obtained; for the soda of the common salt will leave the chlorine and combine with the sulphuric acid, and thus form glauber salts, setting the chlorine gas free - the water taking up a little of it.

8.11.18

On Painting.

The Scientific American 17, 6.1.1855

(For the Scientific American.)

No trade in our country needs improvement more than painting, especially in regard to durability. The most common error in painting grows out of the idea that spirits of turpentine is a dryer; or, in other words, has a drying effect upon oil and paints with which it is mixed; hence it is used indiscriminately by painters to make paint dry, when the fact is, it only diminishes the quantity of oil used, and evaporates very soon after the paint is spread on wood, without having imparted any drying quality to the oil or paint. The only proper use of spirits of turpentine in painting or varnishing, is to reduce dry paints or gums to a consistency capable of being spread out, as in painting or varnishing, and if we could spread out the other ingredients on the same surface, without the turpentine, we might dispense with its use. For example, to make a hard paint that will bear rubbing down with pumice stone, take dry paint of any kind, and oil sufficient to make a hard cement, when spread out and dried, then reduce it with turpentine to a consistence that may be spread with a brush, and when the turpentine evaporates it leaves a hard body composed of the paint and oil. Again, take gum copal or rosin, by heating and mixing with the turpentine we reduce them to a liquid state, and can use them for varnishing; and when the varnish is spread, the turpentine evaporates without having imparted any essential quality of drying, luster, or durability to the varnish. Hence no turpentine should be used in painting intended to stand the weather, as it can be reduced to a proper consistence with oil, and made to dry without injuring its durability.

Paint, to stand the weather, depends en the wisdom of adopting the lifeboat principle tirely on the oil for its durability. For example take very thin oil in warm weather, and mix with white lead or other paint, and some turpentine for a dryer; the whole being of the consistence of common paint, put on three coats and it soon looks dry and dead, in a year or two will begin to rub off like whitewash, because the proportion of oil to the paint was too small. Again, take the same quality of oil and paint in cold weather, when the oil is thicker, and instead of turpentine, use some good dryer; mix to the consistence of common paint, then put on three coats, and it dries with a gloss and looks better at the end of four years than the other when first done, and will preserve the wood well for many years, simply because the proportion of oil to the dry paint is greater.

But all painting cannot be done in cold weather, and the question occurs, can it be done by using very thin paint, and putting on more coats, but the best way is to boil the oil; boiled oil is best at all times, but should be boiled more in warm weather than in cold. It can be boiled in an iron, copper, or brass kettle, and should be done over a slow fire out of doors, as there is danger of it taking fire; to every gallon of oil put in a quarter of a pound of litharge, which will make it dry. For hot weather, keep it boiling two or three hours; for cold weather, half an hour is sufficient; stir it frequently. A litttle prussian blue ground in oil, and put in white paint, improves its appearance. Sufficient time should be given between coats to let the paint dry well, and no outside painting is well done until it has a good even gloss.

For chair and other painting, where you want a hard body to rub down, or wear well, grind dry paint with a small proportion of oil, and reduce to the proper consistence to spread with a brnsh; use driers in proportion to the oil; if the oil is boiled as directed, for outdoor painting no drier is needed. Put on coats sufficient to make as good a body as you require, giving time for each coat to dry well. If it has a gloss when done it is from using too much oil, and will not rub well. There is not much danger of using too little oil for this kind of work, give it the gloss with varnish.

Spanish whiting and water, with a little glue, make a good and cheap priming for chairs; it should be put on warm. Persons wishing to paint their own chimney-pieces or carriages black, should put on one coat of lead color, made of white lead and lamp-black, using some turpentine and a drier; when dry, sand paper well, and finish with copal varnish and a little lampblack.

DRIERS - White lead has a drying effect on linseed oil, and paint made of white lead and oil, will always dry on new wood. Burnt Turkey umber, litharge, red lead, and sugar of lead, will all dry paint when ground with or in any way incorporated in it., But the best drier I have ever seen used is made as follows: —Take one gallon linseed oil, one pound red lead, one pound litharge, one pound Turkey umber, burnt nearly black and pulverized, and half a pound ground shellac; it is best to run the whole except the gum, through a paint mill, put into an iron, copper, or brass kettle, and boil slow until it will not show a grease spot through brown paper when dropped on it hot; keep it well stirred. When done, set it off and let it cool until the spirits of turpentine can be poured in without taking fire; pour in about two gallons of turpentine slowly, stirring all the time, more or less will do, as the thicker the drier the less will be necessary in paint; a half pint is sufficient for a gallon of oil in the paint on any new wood, but on old inside painting a little more will sometimes be necessary. It takes three or four hours boiling.

- A. W. H
Platte City, Mo.

7.11.18

Wärien hinnat.

Sortavalan Sanomat 108, 28.9.1916

(S.H.) Monien muitten tarwikkeiden mukana owat wäritkin sotawuosina suuresti kallistuneet. Tähän on tietysti se, ettei wärejä ole woitu saada Saksasta, joka on ollut niiden warsinainen tuotantomaa. Toisekseen owat monen wärin, samoinkuin muittenkin tarwikkeiden hinnat myöskin melkoisesti nousseet keinottelijain myötäwaikutuksella. Keinottelijat owat ostaneet wissit wärit, joita on ollut wähän maassa, warastoonsa, ja saaneet näin hinnat huikeasti kohoamaan.

Aniliniwärit, jotka ennen sotaa maksoiwat 10 markan tienoissa kilolta, maksamat nykyisin yli 100 mk. samalta määrältä. Toiset wärit omat kallistuneet wähemmän ja onplll sellaisiakin wärejä, joiden hinnat owat nousseet wain sen werran kuin ulkomaiden rahan kurssin nousu on waatinut. Ripoliniwarit owat kallistuneet 25-30 pros., eikä niitä liene wiime kewään jälkeen paljonkaan tuotu maahan. Yleensä on sääntönä ollut, että wähimmän käytetyt wärit owat kallistuneet wähimmän. Aika ajoin on walkoisten lakkawärien saanti ollut hankalaa.

Mikäli asiantuntijoilta Turun San. on saanut kuulla, on tähän asti kuitenkin ollut saatawissa melkein mitä wärejä tahansa.

Wernissan hinta pysytteli kauan entisellään, mutta rupesi se wiime talwena nousemaan, ja on nyttemmin kohonnut 80—90 prosentilla.

U. S.

6.11.18

(1320) Black Glass. (1327) Frankfort Black. (1331) Outside Brown Paint. (1334) Bronzing Brass.

The Manufacturer and Builder 8, 1892

(1320) Black Glass.
—The manufacturers of these objects keep it a profound secret. Black glass is now chiefly made in Venice, Italy, and in Germany; it is sold in pieces of different sizes to the manufacturers of jewelry, who cut and grind it. But it is futile to conceal such secrets from scientists. Dr. R. Kayser, a chemist, of Nuremberg, has analyzed several samples of this black glass, with the following result: silica, 56½ parts; alumina, 2; oxid of iron, 1¼; protoxid of manganese, 11¼; carbonate of lime, 8,9; sulphate of magnesia, 4; sulphate of soda, 3½; chlorid of sodium, 10½; chlorid of potash, ½; carbonate of soda, 11.9. A black glass rod, intended for making beads, contained, silica, 69¼, parts; alumina, 2; oxid of iron, 2½; protoxid of manganese, 11¼; lime, 7¼; magnesia, 1¾; soda, 5½. It appears from the above that the color may be due to the manganese. In order to test the practical application of this analysis, he made a mixture of the sand, soda, and pulverized common black said of manganese, and melted it in a glass furnace. He obtained a black glass which was even black in thin layers, but when drawn out into very thin threads, it was, as well as the splinters from it, very dark violet; while for the rest it was very similar to the black glass obtained from Venice.

(1327) Frankfort Black.
—This is a substance universally known and described in most all technical books, (see for instance Ures's dictionary.) It is made by calcimining vine branches, and other refuse of the wine culture in Germany. You ask if another black would do as well. This depends on the nature and use of the recipe, and this you do not give. Or Correspondents are especially requested to mention the page of our journal they refer to. We can not spare the time to hunt through six and a half volumes of our magizine to find the recipe where Frankfort black is mentioned.

(1331) Outside Brown Paint.
—Burnt sienna is reddish brown; if too red to suit your taste, you may mix in some burnt amber. The natural brownred iron oxid, sold for roofingpaint, may also do; it is cheaper.

(1334) Bronzing Brass.
—There are several ways: 1st. Dissolve 1 part of perchlorid of iron in 2 parts of water, and immerse the article in it until dark enough to suit. 2d. Boil the article in a solution of nitrate of copper. 3d. Dissolve 1 part of nitrate of iron and 1 part of hyposulphite of soda in 8 parts of water, and immerse the article. 4th. Wash the article with vinegar, then expose to the vapor of ammonia, and repeat this until dark enough.

5.11.18

(1040) Tobacco Colored Paper. (1047) Staining the Wood Brown.

The Manufacturer and Builder 8, 1874

(1040) Tobacco Colored Paper.
Make simply a strong decoction of tobacco leaves, and dip your tissue paper into it; if one dip does not give a color dark enough, dip again after drying. But tobacco being poisonous, and as you want something not poisonous, you may use a solution of catechu made by boiling, or a decoction of sumac, logwood, or any dye which will give you the desired shade of tobacco color.

(1047) Staining the Wood Brown.
We have to refer you again to our back numbers; page 260, Vol. I,. gives a prescription for brown staining; page 299, Vol. II, for light brown staining, as used for violins. A decoction of Brazil wood gives a redish stain, campeche a brown stain, and the mixture imitates mahogany. N. B. - Look out for nails or traces of iron in the wood, as they make black spots. In such cases it is better to use burnt sienna, mixed with Vandyke brown, and put on with oil.

4.11.18

Ohjeita turkisten värjäykseen furroli-väreillä. (Jatkoa)

Suomen nahkalehti 2, 1924

Jatk. n:o 1:een.

Furrolivärien liuottaminen.

Furroli B-, Furroli S, Furroliharmaa B, ja Diamiinipulveri (CS) liuotetaan ilman muuta kiehuvaan veteen.

Furrolikeltaisenruskeaan G lisätään sama painomäärä ammoniumkloridia (salmiakkisuolaa) ja liuotetaan senjälkeen kiehuvaan veteen.

Furroliharmaaseen G sekoitetaan 40 % painostaan 21° Bé suolahappoa vähässä vesimäärässä ja liuotetaan sitten kiehuvaan veteen.

Seuraavissa värjäysohjeissa on aina esitetty myös liuottamiseen tarvittavat lisäaineet.


Värjäyksen toimittaminen.

Ammeessa värjäys tapahtuu siten, että valmistetaan ensin väriliuos jonka tulee olla 20—25° C lämmin ja tehdään se toivotun värivivahduksen saamiseksi joko suolahapolla tai muuriaisbapolla heikosti happameksi tai lisäämällä ammoniakkia (omin.p. 0,92 = n. 22° Be) heikosti emäksiseksi tai neutralisoidaan se täydellisesti. Vasta tämän tapahduttua lisätään vetysuperoksiidia tai natriunipcrboraattia. Käytettäessä vetysuperoksiidia lasketaan jokaista 1 gr. väriä kohti 12—15 cm3 vetysuperoksiidia (kaupassa olevaa 3 %, joka vastaa 12 tilav. % happea). Jos tahdotaan vetysuperoksiidin asemasta, joka säilytettäessä helposti kadottaa osan vaikuttavasta hapesta käyttää kauemmin säilyvää natriumperboraattia, niin on 1 gr. väriä varten noin 2 gr. natriumperboraattia tarpeen. Tämä liuotetaan haaleaan veteen (joka ei ole yli 40° C) ja liuos neutralisoidaan suola- tai muuriaishapolla, ennenkuin se lisätään väriliuokseen.

Siten saatuun valmiiseen väriliuokseen painetaan turkikset karvapuoli alaspäin ja annetaan niiden olla siinä 2—12 tuntia, kunnes toivottu värivivahdus on saavutettu. Värjäyksen kestäessä voidaan vielä lisätä väriä, jos se on tarpeen.

Sivelyvärjäyksen tarkoituksena on värjätä karvojen päitä ja harjaksia. Tällöin työskennellään siten, että värjäämättömät turkikset sivellään ensin väriliuoksella ja värin muodostumisen jälkeen vasta värjätään karvojen pohja liuoksessa tarpeen mukaan. Taikka värjätään ensin turkikset ylläkerrotulla tavalla pohjan vaatimalla värillä ja sitten turkisten kuivauksen ja muun valmistelun jälkeen värjätään peittovärillä.

Sivelyvärjäyksessä tulevat kysymykseen vain tummanruskeat ja mustat värit. Seuraavissa värjäysohjeissa on aina esitetty myös liuottamiseen tarvittavat lisäaineet.

Ruskeaksi värjätessä valmistetaan sivelyyn tarvittava liuos muuten samalla tavalla kuin ammeessa värjätessä, vain 4—lo kertaa voimakkaammaksi. Tässä tulevat Furroli-keltasenruskea G ja Furroli B sekä väritt vienontamista varten Furroli S kysymykseen. Ruskealla peittovärillä värjätään vasta pohjavärjäyksen jälkeen.

Mustaksi värjätessä peitetään seuraavalla tavalla: liuotetaan
18 gr. Frroli S, ja
2 gr. Diamiini pulveria (CS)
1 litraan vettä ja lisätään vähän ennen käyttöä 300 cm3 vetysuperoksiidia.

Tällä liuoksella sivellään värjäämättömät tai jo ennen värjätyt turkikset kolmeen kertaan. Välillä aina kuivataan.

Lyömävärjäykset (koputusvärjäykset), jotka tulevat kysymykseen vain vaaleita värivivahduksia varten ja joissa väriliuos saatetaan kuivan turkiksen pinnalle karkealla harjalla lyömällä, ovat paikallaan kun lihapuolen tulee jäädä värittömäksi tai turkista hienouden takia täytyy säästää, (esim. Mufflon-lammas, näätä, j.n.e.) Väriliuos valmistetaan kuten tavallisessa värjäyksessä.


Erikoisvärjäyksiä, joissa karvojen päät värjätään valkoiseksi tai muun väriseksi.

Karvojen päät harjataan lämpimällä bentsiiniin tai hiilitetrakloriidiin liuotetulla paraffiinilla tai ruiskutetaan tätä liuosta erikoisilla kojeilla turkiksiin. Tämän jälkeen ripustetaan turkikset lämpöiseen paikkaan ja annetaan niiden olla siellä niin kauan kunnes liuotin on kokonaan haihtunut ja karvojen päät ovat paraffiinin peitossa. Värjäys toimitetaan käyttäen jotain edellä mainituista värjäysmenettelytavoista. Värjättyjen turkisten kuivattua poistetaan paraffiini pesemällä ne bentsiinillä tai hiilitetrakloriidilla tai puhdistamalla kuumien sahajauhojen avulla, jolloin karvojen päät paljastuvat värittöminä. Jos tahdotaan värjätä jollain muulla pohjasta poikkeavalla värillä, niin voi sen tehdä ennen paraffineerausta tai myöskin paraffiinin poistamisen jälkeen.

Mainittakoon muutamia esimerkkejä edelläesitettyjen ohjeiden sovelluttamiseksi:

Harmaa lammas
1 litraa kohti vettä käytetään
ammekuolletuksessa 10 gr. soodaa
peitassa 10 gr. kromialunaa
2 gr. viinikiveä
värissä 2 gr. furroli-harmaata R.

Musta lammas
ammekuolletuksessa 10 gr. kalkkia
peitassa 5 gr. kuparivihtriliiä
värissä 3 gr. furrolia S
0,5 gr. Diaminipulveria (CS)

Ruskea kanini (leikattu)
ammekuolletuksessa 10 gr. kalkkia
peitassa 2.5 gr. kromikalia
2 gr. viinikiveä
värissä 2 gr. furrolia S
2 gr. ammoniakkia

Musta kaniini (leikattu)
Sivelykuolletuksessa 2 gr. 40° Be natronlipeätä
2 gr. kromikalia
ammekuolletuksessa 10 gr. kalkkia
peitassa 5 gr. kuparivihtriliiä
värissä 3,5 gr. furrolia S

Vetysuperoksiidia lisätään kussakin tapauksessa 12—15 kertaa värin määrä ja sekoitetaan vasta viimeksi.

3.11.18

Notes & Queries. 615. Adulterated Ultramarine. 616. Making blue ultramarine.

The Manufacturer and Builder 5, 1873

615. Adulterated Ultramarine.
- How can I detect adulteration in ultramarine? I hear it is done often, and I think that the want of body which I find in some kinds is due to this. Is it done with heavy spar-like white lead? or with what? and how can I find out without going through the trouble of learning chemical analysis? - S. S., Painter, New York.
- Heavy spar is too ponderous to adulterate a paint less heavy than white lead. They use crystallized gypsum for this purpose, and you may easily detect it by placing some of the dry paint on paper and crushing or pressing it flat with a smooth hard surface; then take a common magnifying-glass and look at the mass, the gypsum particles constituting the adulteration will then be easily seen.

616. Making blue ultramarine.
- Is there a way to make blue ultramarine at once without at first making the green kind and changing it afterward into blue by a second calcination? - O. P., Subscriber, Brooklyn.
- Fustern recommends the following recipe for that purpose: sulphur, 120 parts; kaolin, 110; soda, 95; resin, 15; charcoal, 10; all well powdered, mixed in the mill, and heated in a round bellied pot for 15 to 20 hours.

2.11.18

Krominahan valmistuksesta. Kromilla parkittua remminahkaa. Kaunis musta väri.

Suomen nahkurilehti 9, 1913

Kromilla parkittua remminahkaa.

Tähän tarpeeseen voi käyttää ainoastaan parasta raaka-ainetta ja paksuja nahkoja.

Pehmittäminen käy, kun vuodat ovat suolattuja, siten että liotetaan kahtena päivänä vedessä, kaksi kertaa päivässä raittiissa vadessä.

Kalkkiaminen vie kuusi päivää, jos vuodat ovat kevyitä, jopa kahdeksankin, jos vuodat ovat raskaita.

Jaavan puhvelinnahat, joita viime vuosina on tähän tarkoitukseen paljon käytetty ovat liotettavat ensimäisenä päivänä vanhassa, ja käytetyssä vedessä. Toisena päivänä liotetaan niitä ammeessa tai haspelissa sitten pannaan vuodat taas päiväksi raittiiseen veteen ja seuraavana päivänä taas liotetaan. Kalkki, jota sitten käytetään sisältää jokaista sataa kg kohti kuivia vuotia 2 kg natriumsulfidia. Tässä kalkissa pidetään vuotia neljä päivää, sitten otetaan ne pois liotetaan niitä ammeessa tai haspelissa ensin 5 min. ilman vettä, sitten noin 15 min juoksevassa vedessä. Sen jälkeen otetaan pois liha vuodista ja ne halastaan sitten liotetaan yksi päivä, jonka jälkeen huuhdotaan 5 min juoksevassa vedessä, sitten vuodat oijotaan ja ne ovat valmiit parkittavaksi. Nämä Javan puhvelinnahat parkitaan aivan samoin kuin eurooppalaisetkin vuodat, kuten seuraa.

Eurooppalaisten vuotain karva poistetaan kalkissa, liotetaan päiväkausi, huuhdotaan sen jälkeen 5 min ja silitetään sitten; näin ovat nekin valmiit parkittaviksi.

Kun on päästy näin pitkälle kronponeerataan vuodat. Nyt määrätään vuotien jpaino, joka seikka on koko parkitsemisen peruste.

Kun kronponkeja on taas huuhdeltu noin 5 min juoksevassa vedessä, liotetaan niitä paksuuden mukaan tunti, pari vedessä, joka sisältää voihappoa 1% pääpainosta. Tälkaikaa valmistetaan liuos,johon pannaan 6% suolaa, 3% alunaa ja 2% suolahappoa sekä vähän vettä, niin että vuodat juuri peittyvät. Kun vuodat ovat lionneet pannaan ne huuhtomatta ammeeseen, joka sisältää tuon viimemainitun 2° C lämpöisen liuoksen, tässä ovat vuodatpaksuuden mukaan 4—5 tuntia.

Tällä aikaa valmistetaan kromiekstrakti. Tähän pannaan 12½% kromialunaa (vuotien painosta), joka kiehautetaan höyryssä siksi kunnes se liukenee; nyt liuotetaan toisessa astiassa 17½% (kromialunan lasketusta painosta) soodassa ja kaadetaan tämä liuos hyvin varovasti ja koko ajan hämmentäen kromialunaliuokseen. Tämä ekstrakti riittää vuodille.

Kun kronpongit ovat tarpeeksi kauan olleet lioksessa kaadetaan ammeeseen torven kautta aina joka tunnin perästä noin ½ ämpärillistä ekstraktia (laimennetaan vedellä 1 ämpärilliseksi), seuraavana päivänä lisätään joka toinen tunti koko ämpärillinen, tätä ei saa koskaan tehdä hämmentämättä, sillä tuo väkevä ekstrakti tekee muuten täpliä. 3—3½ päivässä on nahka valmis, jonka kyllä voi nähdä leikattaessa tai keittämällä kokeeksi. Kun nahka on parkittu otetaan se pois ammeesta ja ripustetaan päiväksi riu'un päälle valumaan. Toisena päivänä pannaan nahka noin kolmeksi tunniksi autiklorliuokseen 20° Bé vahvuiseen tai valkataan sitä yksi tunti ammeessa, jossa on 7½% autikloria (pääpainosta). Nyt annetaan nahan seistä yksi päivä ja seuraavana päivänä voi jos tahtoo lumivalkoista nahkaa, valaista sitä seuraavasti:

Nahka pannaan ammeseen, jossa on hyvin vähän (noin 1 ämpäri kronpongia kohti) vettä, ja lisätään sitten, vuotien painosta laskettuna, 10% bariumkloridia suoraan, liuottamatta, ja liotetaan ½ tuntia, otetaan nahka pois ammeesta ja poistetaan siitä happo. Se tehdään siten, että ensin huuhdotaan nahkaa ½ tuntia juoksevassa vedessä ammeessa, sitten samoin vähässä vesimäärässä (1 ämpäri kronpongia kohti) noin 30° C lämpöisessä ja 1 tunti vedessä, joka sisältää 1½% vuotien painosta, boraksia liuotetaan veteen, ja huuhdotaan lopuksi ½ tuntia juoksevassa vedessä.

Valmistaminen: Vuodat ripustetaan tuuleentumaan, niin että ne jo alkavat kuivua, sitten kostutetaan jälleen kuivahtaneet kohdat ja pannaan nahka hyvin lämmitettyyn rasva-ammeeseen (tämän tulee välttämättä olla varustettu ilmalämmityslaitoksella, sillä muuten ei voida saavuttaa tarpeellista lämpötilaa) annetaan ammeen pyöriä ja pannaan lämmityslailos käyntiin; kun näin on tehty 20—30 min. lisätään rasvavoide, joka sisältää steariinia ja parafinia, puolet kumpaakin. Tätä.voidetta pannaan 10—15%, laskettuna ilmakuivista nahoista, sen mukaan, miten rasvaista nahkaa mielitään. Kun tämä rasva on tunkeutunut nahkaan, suljetaan ensin lämpöjohto, kaadetaan sitten ammeeseen pari ämpärillistä kylmää vettä, joka sisältää ½ l betsiiniä joka kronponkia kohti, annetaan ammeen käydä ja kaadetaan vielä kaksi ämpärillistä kylmää vettä, jossa on ½ talkkia kronponkia kohti. Kun tämä on sisään mennyt se kestää noin 20—30 min., otetaan kronpongit pois ammeesta, pannaan kivipöydälle ja pingotetaan ne koneen avulla raamiin, annetaan kronponkien kuivaa siinä, kiillotetaan ne, pannaan niihin talkkia ja nahka on valmis. Jos kaikki työ on käynyt oikein, saadaan tuote joka kykenee kilpailemaan minkä nahan kanssa hyvänsä.


Kaunis musta väri.

Jotta musta päällisnahka olisi kaunista täytyy sen olla syvän mustaa. Huonosti värjätty tai harmaa nahka ei ole koskaan kaunista vaikka se olisikin muuten hyvin valmistettua; mutta jos se vielä on huonosti tehtyä, voi se näyttää kerrassaan pahalta, niin että harmaasta on vaan askel rumaan.

Etenkin nykyisin niin usein kysytty kiiltävä nahka on harmaana rumaa. Harmaa väri tulee kiillon tähden paremmin näkyviin, kun taas kiilto harmaalla pohjalla näkyy heikosti ja epätäydellisesti. Näin saadaan ei ainoastaan huonosti värjättyä vaan myöskin huonosti kiiltävää nahkaa, jota monta kertaa, oikein kyllä, sanotaan "kauheaksi".

Mitä mustempaa nahka on sen paremmalta se näyttää ja sen enemmän se kiiltää. Nahkurin on siis mustaa päällisnahkaa valmistaessaan koetettava saada syvä musta väri.

Tässä ei sovi mainita erilaisia mustaamistapoja eikä nahan mustaamista asteittain; ne ovat liiankin tuttuja asioita, tässä kerrattavaksi, näiden rivien tarkotus on vaan kiinnittää huomio muutamiin seikkoihin, joiden kautta syvä musta väri helpoimmin ja yksinkertaisimmin saavutetaan.

Tavallisin mustaamistapahan on se, että nahkaa käsitellään sinipuuliemellä ja sitten rautamusteella (etikkahappoista rautaa). Tällöin muodostaa sekä sinipuun väriaines että osa nahassa löytyvää parkkiainetta raudan kera mustan sakan, joka asettuu nahan pinnalle ja tekee sen mustaksi. Vaikka sinipuun määrä ja musteen valmistaminen eroaisivatkin eri tapauksissa, käy mustaaminen pääasiassa aina samalla lailla nim. siten että koetetaan saada aikaan mainittu sakka asettumaan nahkaan tai mieluummin sen pinnalle.

Toinen nahan mustaamistapa perustuu aniliinivärin käyttämiseen. Tällöin ei musta väri synny nahassa, vaan se on jo olemassa ja sen tulee vaan yhtyä syihin.

Tätä keinoa käyttäen on otettava varteen kaksi seikkaa, jos mieli työnonnistua, 1) että nahka sisältää niin vähän happoa kuin suinkin ja 2) että se on niin rasvatonta kuin suinkin. Happo turmelee mustan värin ja rasva estää sitä tunkeutumasta nahan sisään ja leviämästä syihin.

Muuan keino näitä molempia aineita vastaan on alkalisuolojen käyttäminen, etenkin soodaa ja boraksia. Nämä näet neutralisoivat hapon ja tekevät rasvan soopamaiseksi.

Kun parkitaan lipeällä käytetään soodaa poistoliuoksessa, ja tapahtuu se nahkaa huuhtoessa siten ettei tällöin käytetä puhdasta vettä, vaan mieloa sooda tai boraksiliuosta.

Mutta, kuten tunnettua, voivat mainitut suolatkin vahingoittaa nahan väriä, jos ne jäävät vapaassa tilassa siihen, jota paitsi ne tavallisesti ovat syynä tuohon niin kiusalliseen valmiiden nahkojen viottumia jotka rumentaa ja heikontaa väriä.

Jos tahtoo saada oikein mustaa nahkaa, on alkalejakin käytettävä varoen ja sitä paitse on ne huuhtomalla jälleen nahasta poistettava. On siis hyvä huuhtoa lipeällä parkittu nahkakin mustaamisen jälkeen; mineraaleilla parkittu on huuhdottava perinpohjin soodankäytön jälkeen.

Mustaamisen jälkeenkin voi käyttää erästä keinoa saadakseen syvän mustan värin nahkaan. Tämän saa lisäämällä mustaa aniliiniväriä appretyriin eli kiiltoaineisiin.

Mustaa aniliiniväriä voi panna tavallisiin lipeällä parkittuja nahkoja varten valmistettuihin kiiltoaineisiin ja myös kiiltonahka-appretyreihin, etenkin krominahka saa täten kirkkaamman ja kauniimman näön.

Keinoja tämän päämäärän kauniin syvän mustan värin saavuttamiseksi siis löytyy, mutta niitä tulee, kuten aina, käyttää oikein.

1.11.18

Antimonial Paint.

Scientific American 37, 3.6.1848

Mr. J. Forrest, of Liverpool, England, has discovered that the white oxide of antimony is superior as a body paint to the white oxide of lead without any of its deleterious qualities. It does not become yellow like white lead, and weight for weight, it spreads over a larger surface than lead. No patent has been taken out for it. The discoverer has made a present of it to the public. The old chemists called antimony their lead.