2.2.23

Värjäysteoriia.

Suomen Teollisuuslehti 12 (kesäkuu), 1893

Kirjoittanut G. K.

Keino, jonka avulla eläin- tai kasvikunnasta saaduille kudoksille annetaan mielivaltainen, mahdollisesti pysyvin ja tasainen väri kutsutaan värjäykseksi. Kutoukset värjätään, koska niiden luontainen, valkaisun kautta esille saatu valkea väri, ei vastaa vaatimuksiamme, eli jos niille värjäyksen kautta toivomme saavamme suuremman arvon.

Tällainen kudosten värjäys tapahtuu, käyttämällä useampia hyvin erilaisia aineita, joita yhteisellä nimellä kutsutaan väriaineiksi, pääasiallisesti kahdella eri tavalla. Toisessa menettelytavassa menetellään kuten öljymaalauksessa siten, että jauhomainen väriaine liiman, gummin t. m. s. avulla kiinnitetään kudokseen. Kuivamisen jälkeen pysyy väri kyllä kudoksessa, mutta ei kestä pesemistä, vaan jos värin kiinnitys-aineena käytetään kiehuvassakin vedessä liekenematonta munavalkuaista tai öljyvernissaa, niin ovat tällä tavoin saadut värjäykset kyllin pysyviä vedessä, vaan eivät siedä hankaamista (kihnausta). Tätä värin kiinnitystapaa käytetään munavalkuais (albumiini)- ja öljypainossa, sitäpaitsi synnyttäessä ruoste- tai nankingiväriä (rautachamois) halvemmille pumpulikankaille j. n. e. Koska täten saadut värjäykset häviävät kankaasta, niin pian kuin kiinnitysaine siitä poistetaan, niin on luonnollista, että tällainen väriaineiden kiinnitystapa on puhtaasti mekaaninen.

Voidaksemme taas käsittää miten värjäys tapahtuu sen toisen, edellistä paljoa yleisemmän menettelytavan mukaan, on meidän ensin otettava, selville se keino, jolla värien kiinnitys tällöin tapahtuu ja väriaineiden sekä niiden lukuisten apuaineiden vaikutus, jotka tässä tulevat kysymykseen. Niin paljon voimme kumminkin tässä alussa jo sanoa, että väriaineet tässä toisessa metoodissa käytetään liuoksina, koska ne ainoastaan tässä muodossa tulevat tasaisesti yhteyteen kudosten eri osien kanssa. Jos panemme vähän villaa tai silkkiä fuksiinin (punainen aniliiniväri) vesiliuokseen, niin värjäytyy se vähitellen aivan tasaisesti punaiseksi ja saa värin, joka, vaikka fuksiini itse onkin vedessä helppoliukoinen, ei kudoksista enään vedessä pesemälläkään lähde. Kun sama koe tehdään puuvillalla saa se, vaikka käyttäisimme kuinka suurta fuksiinimäärää, ainoastaan heikon, ruusunpunasen värin, joka vedessä pesemällä uudestaan häviää. Voidaksemme värjätä pumpulia pysyväisesti fuksiinilla, kuten silkkiä ja villaa, on se ensin kasteltava parkkihappoliuoksessa. Alitsariinilla emme taas voi ollenkaan värjätä villaa, silkkiä eikä pumpuliakaan ellemme ota aluminiumi-, rauta- tai kromiyhdistyksiä avuksemme. Perustuen tähän asianhaaraan on koetettu jakaa väriaineet kahteen luokkaan, nim.:

1:0 Väriaineet, jotka ilman mitään apukeinoa suorastaan yhdistyvät kudoksen kanssa, s. t. s. pysyväisesti värjäävät sen, välittömät eli substanttiiviset värit.

2:0 Väriaineet, jotka ainoastaan erään toisen välittävän aineen avulla ja yhdistyneenä tämän kanssa värjäävät kudoksen pysyväisesti, välilliset eli adjektiiviset värit.

Tämä jako ei kumminkaan ole käytännöllinen, koska se, kuten jo fuksiinin erilaisesta suhteesta villaan, silkkiin ja pumpuliin käy selville, pitää paikkansa ainoastaan silloin kuin joku määrätty kudoslaji (joko villa, silkki, pumpuli j. n. e.) on kysymyksessä. Samalla huomataan tästä, että jotain väriainetta käyttäessä on otettava huomioon ne monet eri kudos (syy) lajit, joita tällä värjätään. Olkoon sentähden jo tässä mainittu, että seuraavassa esitelmässä tulevat, ainoastaan tärkeimmät kudoslajit nim. villa, silkki ja pumpuli kysymykseen. Nyt ensi alussa jätämme kokonaan huomioon ottamatta kudosten vaikutuksen värjäyksessä, muistamme vain, että jotkut väriaineet värjäävät suorastaan, toiset ainoastaan erilaisten välittäjäin avulla.

Jos joku kudos on erään välittömän värin liuoksesta värjäytynyt, niin on tällöin syissä löytyvä väriaine kysymyksessä olevassa (käytetyssä) liuottimessa (esim. vedessä) liukenematon, ja jos lähemmin tutkimme värjättyä kudosta, niin emme siitä, paitsi muuttumattomia syitä, löydä muuta kuin käytetyn väriaineen. Kudos on siis yksikseen kyennyt liuoksesta imemään väriaineen ja siten anastamaan itselleen saman värin joka väriaineellakin on. Fuksiinilla värjätty villa tai silkki saa esim. saman värin kuin mikä tämän värin vesiliuoksellakin on. Erään välillisen väriaineen liuoksesta voidaan viimemainittu kiinnittää kudokseen ainoastaan määrättyjen kemiallisten apuyhdistysten avulla, jotka välittäjät lisätään väriliuokseen tai joiden jo edeltäkäsin on annettu imeytyä kudokseen. Kudos saa tällöin tavallisesti värin, joka ei ole samallainen kuin käytetyn väriaineen väri ja joka on, aina käytetyn apuaineen mukaan, erilainen. Kudosta lähemmin tutkittaessa löydämme tällöin paitsi muuttumattomia syitä ja väriainetta myöskin aineksia, jotka ovat syntyisin käytetyistä apuaineista. Käytetty välittäjä ei ole siis ainoastaan eroittanut väriä liuoksesta, vaan se on myöskin vaikuttanut kudoksessa löytyvään väriin s. t. s. se löytyy jonkunmoisena aineosana siinä.

Alitsariini, "Krappijuuressa" löytyvä väriaine, muodostaa pieniä keltaisia kiteitä. Aina sen mukaan jos pumpuli on värjäystä ennen käytetty joko aluminiumi- (aluna) tai rautasuolaliuoksessa, voidaan tämän väriaineen avulla saada kudokselle eri vivahdus, aina heleimmästä punasesta tai punasinervästä tummanpunaseen tai mustaan saakka. Aluminiumija rautayhdistykset eivät siis ole ainoastaan, yhdistyneenä alitsariinin n. k. värilakaksi, kiinnittäneet sitä kudokseen, vaan niistä riippuu myöskin syntyneen värilakan väri. Samalla tavalla voidaan sinipuun (Blauholz), punapuun (Rothholz), kversitroonikuoren, keltamarjojen (Gelbbeeren) y. m. s. avulla synnyttää kudoksille värilakkoja, jotka aina sen mukaan jos kudos on käytetty tina-, aluminiumi-, rauta- tai kromisuolaliuoksessa saavat eri värivivahduksen.

Kudosten eli syitten läsnäolo ei ole suinkaan värilakkojen syntymiselle välttämätöntä. Jos sekoitamme emäksimäisen alunan (soodaalunaa) liuosta alitsariiniliuoksen kanssa, niin saamme vedessä liukenemattoman sakan, jolla on aivan sama väri kuin turkinpunaseksi värjätyillä kudoksilla. Kun alitsariinin asemasta käytämme kokenilli-, keltamarja-, punapuu- t. m. s. liuosta tai jos sekoitamme fuksiini ja parkkihapon liuokset tai kaliumidikromaatin ja lyijysokerin liuokset keskenään, niin saamme saoksia, jotka ovat aivan saman värisiä kuin niillä värjätyt kudokset. Tällaisia sa'oksia käyttävät maalarit kuivattuina ja vernissan kanssa jauhettuina n. k:ksi lakkaväreiksi. Värjärin tehtävä on nyt ei ainoastaan synnyttää tämmöisiä sa'oksia, vaan myöskin samalla kiinnittää niitä syihin, ei kumminkaan niinkuin maalari, liistarin eli ylipäänsä jonkun kiinnittimen avulla, vaan niin, että siten värjätyt kudokset kestävät kaikki ne vaikutukset, joiden alaisiksi ne käytännössä mahdollisesti tulevat, väriään kadottamatta.

Edellä kerrotulla tavalla saaduilla värillisillä sa'oksilla on aina samat ominaisuudet olkootpa ne sitten valmistetut reagensilaseissa, erityisissä astioissa tai suorastaan kudoksilla. Niiden fyysillisistä ominaisuuksista ovat meille nyt tärkeät ainoastaan väri ja vedessä liukenemattomuus, niiden kemiallisista ominaisuuksista taas se tosiasia, että ne, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, yleensä voidaan pitää suolantapaisina yhdistyksinä. Tällaisten suolain (happojen ja emästen kemiallisen yhdistyksen) syntyessä vaikuttaa väriksi kutsuttu aine, välin kuten happo, välin taas kuten emäs. Alitsariinilakan syntyessä esim., alitsariinista ja emäksimäisestä alunasta, vaikuttaa alitsariini kuten happo ja alunassa löytyvä saveisaine (aluminiumihydraatti) taas kuten emäs. Samalla tavalla syntyneissä kokenilli-, kversitrooni- tai keltamarjalakoissa vastaa myöskin itse väriaine juuri happoa, vaikkapa ne kemiallisilta ominaisuuksiltaan eivät olekkaan happoja, vaan alkohoolien tai fenoolien tapaisia aineita. Suolahappoisesta rosaniliinista (fuksiinista) ja parkkihaposta syntyneessä fuksiinilakassa on itse väriaine (rosaliini) taas emäksenä, jota vastoin värilakan syntymiseksi tarvittava apuaine (parkkihappo) taas happona. Tämän johdosta voidaan välilliset, adjektiiviset värit jakaa värihappoihin eli happamiin väreihin ja väriemäksiin eli emäksimäisiin väreihin. Sitäpaitsi löytyy tenhottomia värejä, joilla ei ole hapon eikä emäksen ominaisuuksia. Jos siis tiedetään kumpaanko luokkaan jokä väriaine kuuluu, joka yksinkertaisen kokeen avulla helposti voidaan saada selville, niin voidaan jo siitä päättää, mimmoisen sen apuaineen pitää olla, joka vaaditaan värilakan muodostamiseksi, s. t. s. jonka avulla värjäys voi tapahtua.

(Jatk.)

Ei kommentteja :