Ilkka 153, 5.7.1928
Vaasassa heinäkuun 5 pnä 1928
Mikä on Suomen lippu, vapaan, itsenäisen isänmaamme sinivalkoinen viiri? Kangaskaistaleko vain?
Se on paljon enemmän. Se on koko kansallisen olemassaolomme symbooli, oman isäntäoikeutemme varmin, vääjäämättömin tunnusmerkki. Sadat vuodet sai se tyytyä orjan osaan ja vaeltaa nöyränä suurempain varjossa. Svean leijona tai Idän kourukynsi aina liehui kyynäriä korkeammalla. Nyt on koittanut aika, on ollut jo kymmenen vuotta, jolloin sen värit ovat välähdelleet ilman ylemmän varjoa taivaitten sineä vasten, ja niinpä luulisi, ettei yksikään käsi maassa halua eikä uskalla kurotella sen tankoa taittamaan.
Niin se onkin muualla. Ei toki sentään Suomessa!
Meillä julistaa maan suurin valtiollinen puolue, joka vielä sitäpaitsi selittää olevansa myöskin isänmaallinen puolue, että he sietävät myöskin valtiolippua, mutta ylinnä täytyy olla puolueväri, ryhmäkunnan veripunainen tunnus. Ja syynkin he tietävät ilmoittaa, kun eduskunnassa hyväksyttiin Suomen lipuksi sinivalkoinen, niin vastustettiin ehdotettua punakeltaista m.m. sillä syyllä, ettei haluta lippuun sitä väriä, jonka alla ja merkeissä punakapina käytiin. Tämä riittää aiheeksi valtakunnan lipun häväisylle. Ja kuitenkin juuri sama puolue kaikkein suuriäänisimmin syyttää muita kansalaispiirejä kansalaissodan lyömäin haavojen aukipitämisestä, vaikka itse näin tekevät parhaansa kitkeäkseen joukoistaan kansallisen mielen ja kaivaukseen kuiluja eri kansalaispiirien välille. Tosin he itsekin myöntävät punakapinan erehdykseksi; myöntävätpä senkin, että jouti tulla kukistetuksi. Mutta kukistajat, he ovat kirotut! Ja heidän värinsä ja tunnuksensa, yhteisen isänmaan värit ja tunnukset: ristiinnaulitse! Se on ihmeellistä logiikkaa!
Kommunisteista ei tässä yhteydessä edes maksa puhua. Sairaat rauhaan!
Sensijaan on puhuttava siitä toisesta isänmaallisesta puolueesta, ruotsalaisista.
He näyttävät lopultakin olevan väkeä, joka ei jaksa mitään unohtaa eikä mitään oppia, ei ainakaan täällä Pohjanmaalla. He eivät jaksa unohtaa, etteivät enää määrää tässä maassa, eivätkä näytä oppivan tottelemaan ja alistumaan tasavertaisiksi muiden kansalaisten kanssa.
Heitä on vain kymmenes osa valtakunnan väestöstä, mutta he kuvittelevat olevansa yhdeksän kymmenesosaa.
Ei voi muuta uskoa, kun heidän puuhiaan seuraa. Ja erikoisen selvänä esiintyy tämä suuruudenhulluus lippukysymyksessä.
Se vielä menisi, että heidän punakeltainen typeryytensä loistaisi yksityiselämässä, nimi- ja syntymäpäivillä tai rouvain kahvikesteissä, joita niitäkin kuulutaan tällä rakkaalla symboolilla juhlistettavan. Mutta liikaa on, että valtiollisina ja kansallisina merkki- ja juhlapäivinä yksikään ainoa kansalainen tässä maassa kohottaa katolleen jotakin muuta kuin valtakunnan väriä. Ja kuitenkin sellaista tapahtuu niin yleisesti, ettei se kohta edes enää ole ihme meidän silmäimme edessä. Ympäri ruotsalaisen rannikkoseudun teroitetaan teroittamasta päästyäkin kansalaisten mieliin, että on kuolemansynti tunnustaa Suomen tasavallan värejä. Kutka teroittavat? Sivistyneet kansalaiset, oppia saaneet, maan valiot. Opettajat ja sanomalehtimiehet, valtion virkamiehet, papit ja nimismiehet. Ja kansa tottelee, omiaan se on oppinut ennenkin kuulemaan. Ja kun maan työväki kokoontuu laulu- ja soittojuhlilleen, jonne se m.m. saa matkalippujen alennuksen valtion rautateillä, ei se juhlapaikallaan suvaitse ainoatakaan valtion värejä kantavaa lippua. Puhdasta punaista vain.
Eikä de tähän kellään mitään sanomista. Eletään vapaassa maassa ja haukutaan aitosuomalaisia.
Yksi lippu, sehän on niin pieni asia!
Mutta tapahtuu vielä enemmänkin!
Kun ruotsalainen kansanopistoväki juhlii jossain Närpiössä, liehuu ylinnä sinikeltainen, ja sen alla punakeltaiset! Näin väitetään. Se tuntuu uskomattomalta, sillä nauttivathan kansanopistot avustusta Suomen valtiolta! Mutta onhan tässä jo ehditty oppia siltä taholta odottamaan vaikka mitä. Suojeluskuntajuhlissa ruotsalaisilla seuduilla useimmiten vain punakeltaiset joskus suuren sellaisen alia piskuinen, nenäliinan kokoinen sinivalkoinen. Suomen Tasavalta häpeäpaalussa, kourallisen ruotsalaisia naulaamana! Suuri Snellman, eikö sinulle jäänyt ainoatakaan henkiheimolaista, joka edes kyllin voimakkaasti sanoisi jotakin tällaisesta?! Ja että keskellä Savoakin, Varkaudessa, voi kansallisena juhlapäivänä liehua suomalaisen talonpojan perustamain tehtaitten yläpuolella sini- ja punakeltaista, se pitäisi olla piikki silmään jokaiselle, joka näkemään sattuu. Mutta me olemme sivistyskansa, suvaitsevaisia ylen! Kun valtion koulun rehtori häpäisee valtiolippua, ja siitä tehdään ilmoitus asianomaiseen paikkaan, niin asia sievästi selitetään, ja kovasti arveluttaa voiko tuollaisesta edes antaa varoitusta, ehkä hyvin ystävälliseen muotoon laaditun muistutuksen. Täytyyhän sitä ymmärtää.
Tämän kirjoittaja ei ole tähän saakka ollut erikoisemmin aitosuomalainen. Mutta sattuupa joskus putoamaan höyhen, joka katkaisee kamelin selän. Kun näin punakeltaiset liput lottain kokouspäivänä ruotsalaisella tyttökoululla, jossa ruotsalaiset lotat pitivät kokoustaan, ja vallankin, kun luin itäruotsalaisten äänenkannattajan ylimielisen naljailun, kun asiasta huomautettiin, silloin aloin ymmärtää, että aitosuomalaisuus on tällä hetkellä yhtä oikeutettua kuin seitsemänkymmentä vuotta taaksepäinkin.
Tämän maan isänmaallisesti ajatteleva suomalainen väestö ei ole niin heikko ja vähäpätöinen, että sen täytyisi antaa muutamain yltiöpäitten jatkuvasti häpäistä itseään, tai oikeammin sitä valtakuntaa, jonka alamaisina yhdessä eletään. Koska ei, kymmenen vuoden kokemuksesta päättäen, mitä pisimmälle menevä lojaalisuus näytä muuta vaikuttavan kuin röyhkeyttä lisäävän, on turha tällaista jatkaa.
Ensiksi on valtakunnan lippu kohotettava sille kuuluvaan arvoonsa. Sen on oltava aina ylin!
Ken siihen ei tahdo alistua, hän hankkikoon itselleen uuden isänmaan.
- Tavallinen pohjalainen mies
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti