Uusi Suomi 210, 9.9.1928
I.
Olen tässä lehdessä tullut kirjoittaneeksi silloin tällöin Suomen vanhoista puukirkoista. Viime kirjoituksessani lausuin m.m. että kirkkojemme "pilauksesta" on jo niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, ettei tahdo enää, yhtä ja samaa asiaa toistaen, siitä mainita. Mutta kumminkin: tehtyäni taas pari kierrosta maassamme, sain niin voimakkaasti masentavia vaikutelmia taitamattomasta menettelystä entisajan rakennustaiteemme arvokkaitten muistomerkkien hoitamisessa, että olisi kerrassaan väärin, jos siitä vaikenisi. Ja kun taaskin totesin, että, vastoin jo laajalle levinnyttä kansalaismielipidettä, vastoin Muinaistieteellisen toimikunnan aloitteesta annettuja ohjeita ja erinäisiä tuomiokapitulien kiertokirjeitä, vastoin lakiakin siis (vanha kirkkohan on muinaismuisto), kirkkoja ja tapuleita yhä tyylittömiksi korjataan, jopa täydellistä hävittämistä merkitsevästi uudestaan rakennetaan, ja kun semmoista on vaikea käsittää muusta kuin asianymmärtämättömyydestä johtuvaksi, täytynee sanoa joku sana tämän kysymyksen periaatteellisestakin puolesta.
Näyttää siltä, että yleisesti ei vielä osata arvostella kansanmestariemme taidon saavutuksia niiden todellisen arvon mukaisesti, ei kokonaisuutenakaan, erityisistä tyylillisistä yksityiskohdista puhumatta. Tämä ei tosin ole tavallisiin maallikkoihin nähden erikoisemmin ihmeteltävää, sillä, vaikka on luonnosta taideaistiakin, tarvitaan jossain määrin tottumusta ja maun kouluutusta ennenkuin silmät avautuvat näkemään merkittävämpää kauneutta monesti varsin vaatimattomilta näyttävissä rakennuksissa, joissa lisäksi on paljon kaikenlaista, tavallisessa mielessä primitiivistä ja outoa, mikä nykyään jo muka osataan tehdä "paljon paremmin". Ei ole siis kumma, vaikka tavallinen seurakuntalainen tuntee suorastaan ylpeyttä nähdessään kuinka kirkon tahi tapulin katto esim. sinkkipelliin puetettuna kirkkaasti hohtaa, kuinka heidänkin kirkkonsa nyt on uudenaikainen ja kuinka se on luja. Ja kuinka sen uusi valkea maali nyt yhtä kauniisti välkkyilee! Se ei ole niin kumma. Mutta on arveluttavampaa kun kouluutettu arkkitehti, tahi vaikkapa rakennusmestari ryhtyy toteuttamaan sellaista tyylittömyyttä, jota tietää esim. juuri paanukaton muuttaminen sinkkiplootukatoksi. Minun täytyy lähteä niin alkeellisesta olettamuksesta, että semmoiset mestarit eivät ole selvillä paanukaton esteettisestä, enempää kuin historiallisesta merkityksestä. Paanukatossahan, vaikka siinä ei ole varsinaisia taidekuvioitakaan, on vaihtelevaisuutta ja eloa enemmän kuin kuivassa, sileässä plootussa. Herroille nykyajan plootumestareille ei taida olla tunnettua, että eri kansan mestareilla oli oma piirustuksensa paanuun sinään, yhdellä se oli kuin verkonsilmukka, toisella sama silmukka, kärki hieman tasattuna, kolmannella taas hieman ellipsimäinen, neljännellä puoliympyrä, viidennellä verkonsilmukan reunat sisäänpäin kaarrettu ja pää tasainen j.n.e. Lisäksi sitten katto usein kuvioitiin varsin vaihtelevalla paanuryhmityksellä. Antti Hakolalla, Keuruun, Kuortaneen y.m. kirkkojen mestarilla oli oma kuviointinsa, pohjalaisen loiteen 1. raanun kuvauksen tapainen, Salosen suvulla, Itä-Suomen suurilla kirkonmestareilla taas omansa, monia muita enää mainitsematta. Vielä koristettiin räystäät yhäkin erimuotoisella paanutuksella, alasriippuvalla n.s. paanuhampaalla. Suomalaisten kirkonkattojen kuviointitraditsio ulottuu nähtävästi, mikä tietää kuinka kauas keskiajalle. Olkoon taidon alkuperä etsittävä mistä tahansa, meikäläiset rakentajat olivat sitä ainakin jo satoja vuosia omanaan käsitelleet. Kuvioinnilla luotiin koko rakennukseen aivan erikoinen eloisa, katselijaa lähestyvä tunnelma, semmoinen katto soi kuin virrenvärsy tahi raamatunlause vanhasta testamentista. Kun tämmöistä kattoa satoja vuosia tervattiin tervan, kimröökin ja hartsin sekoituksella, tuli siitä vähitellen kiiltävä, korpin musta. Välistä väriä hieman tehostettiin punamullalla. Pikimustaa kattoa vastaan sointuivat sitten kirkon muut värit, punainen, keltainen ja valkoinen mainiosti, sinisen taivaan ja, hongan- tahi koivunviheriän taustana vielä kokonaisvaikutusta täydentäessä. Väri-ilmettä yhäkin tehostettiin sillä, että kirkko ja tapuli tavallisesti sovitettiin toisiaan väreissä kontrastoimaan, jos oli kirkko punainen pääväriltään, oli tapuli keltainen, usein myös päinvastoin.
Kun nyt koulunkäynyt arkkitehti menee ja kengittää semmoisen kirkon tahi tapulin katon galvanisoituun peltiin, osoittaa hän moninkertaista mauttomuutta ja asiantuntemattomuutta. Usein näet paanutetut tornit ovat barokkinivelisiä, kupuisia, joihin raaka sinkki, meijerihinkin väri ja aine, on taiteellisesti täysin sopimaton. Jos torninpeite tehdään metallista, silloin tulee metallin olla kuparia ja torni on kivityy1iä, sehän on traditsio ja maullinen totuus ja pitäisi olla jokaiselle selvä. Mitä on sinkkipellin ilmeetön vaaleanharmaa väri ensi kiillon hävittyä sinäänkään, ja vielä enemmän kun se kaikkein useimmissa tapauksissa on suhteissaan ympäristöönsäkin väärä! Torneissa oli tavallisesti ennen paanutetut kupuosat ja niiden välissä lautaosat, eri värein vielä, joten torni kokonaisuudessaan oli sekä väriltä että muodolta vaihteleva. Nyt joskus plootumestari pukee, koko tornin, kaikkine nivelineen, lautaosineen päivineen, kylmään sileään sinkkiin, pistää tuppeen kauniin laitteen, tekee siitä kuin uitetun kissan suorastaan rangaistavaa taitamattomuutta! Menkääpä katsomaan Tarvasjoen ja Ruoveden kirkkoja esim.! Tällaiset korjaajat rohkenevat taklata suomalaisen kirkonrakennustaiteen satavuotiset saavutukset jalkoihinsa kuin tyhjää vain! Ja lopuksi ei ole edes varma, onko sinkkipelti kestävämpi kuin paanu. Tunnen yli 150 vuotta vanhoja paanukattoja, joissa, kun niitä on huolella hoidettu, ei ole mitään vikaa, puu kovaa, että tuskin puukko pystyy.
Kuinka pitkä kokemus on sinkkipellin kestävyydestä? Ja mitä tulenvaaraan tulee, toivon voivani pian osoittaa, että pelko siitä on, paanukatoista puheen ollen, suuresti liioiteltu. Pois siis sinkkipelli vanhoista kirkoista, pankoot sitä hrat rakentajat omiin uusiin seurahuonekirkkoihinsa jos haluavat, ne eivät kuitenkaan tavallisesti mitään kirkkoja enää olekaan!
Ellei valtioneuvosto, joka nyt sivumennen sanoen, on viime aikoihin saakka hyväksynyt jotenkin minkälaisia kirkonpiirustuksia tahansa, ellei se, eikä mikään muukaan virallinen laitos katso tarpeelliseksi käydä tepsivästi ehkäisemään esim. juuri kaunisten paanukattojen hävittämistä, on yksityisten kansalaisten ryhdyttävä pontevampaan, propagandatoimintaan. Toinen taitamattomuus, jota on kirkkojen "perinpohjinkorjauksessa" sovellettu ja yhä näytään sovellettavan, on ponttilaudoitus poikkipäin. Arvattavasti, niin, ties mistä syystä, ehkä kun se on höylättyä, joten sille on helppo tuhria kermanvalkoistansa tahi rautatieaseman ruskeaansa, taikka aatteellisesti ehkä siksi kun hirretkin on poikkipäin salvettu. Mutta nythän ei kirkko mada maata pitkin niinkuin hänen korjaajansa, vaan kaikki sen muodot, katto, torni, risti, kukkoineen pyrkii ylöspäin kokonaismuotona. Miksi siis laudoituskaan poikkipäin? Laudoittaja itse asettuu tässä, poikkipäin kaikkea järkeä, ja traditiota vastaan. Kaikkein hassunkurisimman edesottamisen näin Ähtävän kirkossa. Siellä sidehirsistökin oli ponttilaudoitettu ja lisäksi tässä tapauksessa pystyyn.
Maalaus sietäisi eri lukunsa. Täytyy hieman pysähtyä voidakseen olla sanomatta mitä ensi närkästys mahdollisesti sanelisi. Mikä nolous, maallisuus miltei kaikkien uudemmalla ajalla korjattujen kirkkojen sisävärityksessä, mielikuvituksettomuus, arkuus ja tietämättömyys ulkomaalauksessa! Jää ihmettelemään onko maalaustyökin todella koulunkäyneen arkkitehdin suunnittelema. Muutamissa tapauksissa tiedän kyllä niin olevan.
34:stä nyt näkemästäni korjatusta puukirkosta yksi ainoa, Lapuan kirkko, tyydyttää sisäväritykseen nähden (Kauno Kallion, ellen erehdy) taiteellisia vaatimuksia, muut ovat enemmän taikka vähemmän epäaistikkaita. Ja vain yksi, 35:s, Revonlahden kirkko on miltei sattumaton ylimalkaan. Läpikäyvästi kirkoissa on vaalea, raaka levottomuus, kun tulisi olla tummahko, hiljainen rauhallisuus; puhumatta sinäänkin rumien värien keskinäisestä sointumattomuudesta. Ja selväähän on, että vanhoissa kirkoissa yleensä pitäisi, niin paljon kuin mahdollista, pysyä vanhoissa väreissä vaikkakin on tullut kirkkoa turhanpäiten omilla lisillään korjanneeksi. On jotakin kokemustakin siitä, että uudella, tyylikkäämmäliä värityksellä saa melko levottoman pilauksen näyttämään joltakin.
Kirkko on kunkin paikkakunnan päänähtävyys toistaiseksi vielä täällä Suomessa. Onnellisesta sallimasta maassamme on elänyt taitoniekkoja, jotka ovat luoneet yksityisiä puukirkkoja, kokonaisia tyylejä, joiden arvo on erittäin korkea. Monta syytä on ollut vaikuttamassa siihen, ettemme ole osanneet niiden rakennustaiteellista merkitystä oikein arvioida: olojen tuntemattomuus muualla, valtiollisen itsenäisyyden puuttuessa myös itseluottamuksen puute sekä se seikka, että rakentajat ovat suurimmaksi osaksi olleet vain kansanmiehiä. Mutta nyt, kun jo ulkomaillakin on ruvettu arvonannolla puhumaan suomalaisista puukirkoista, tehkäämme kaikki voitavamme ensiksikin pelastaaksemme se vähä mitä pelastettavissa on perikadosta ja sitten toimiaksemme niin, että ensi sopivassa tilaisuudessa saatamme entiselleen mitä takaisin korjata voi. Luon seuraavassa lyhyen yksityiskohtaisen katsauksen yllämainitun kiertomatkani tuloksiin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti