Iltalehti 223, 27.9.1920
Maailmansota on psykologiselle tutkimukselle ollut tavattoman merkityksellinen. Onhan luonto siinä jättiläismäisessä mittakaavassa tehnyt ihmisolennolla kokeita, joka suuntaan jännittänyt tämän mahdollisuuksia äärimmilleen. Prof. Sternin tutkimuslaitos sovellettua psykologiaa varten on äskettäin ruvennut julkaisemaan tieteellisellä järjestelmällisyydellä ja tarkkuudella keräämäänsä aineistoa sodan "psykografiaan", joka kuvaa sodan erilaisten vaikutteiden alaiseksi saatetun kaikkia vaihtelevia ilmauksia. Niiden perusteella saadaan käsitystä siitä, millä tavalla inhimillinen persoonallisuus todellisuudessa on reagoinut sodan välittömiin vaikutteisiin.
Vielä suurempi tieteellinen mielenkiintoisuus on ehkä kuitenkin eräillä toisilla tutkimustuloksilla, joista niinikään saadaan kiittää maailmansotaa. Luonto on näet tässä, käyttämällä aineistonaan eläviä ihmisaivoja, tehnyt suuren joukon kokeita, jalka ovat analogisia niiden kanssa, mitä fysiologit jo useamman vuosikymmenen ajan ovat tehneet eläimillä, leikatessaan näiden aivoista pois milloin minkä osan ja tarkastaessaan tämän "ekstinpatsionin" vaikutuksia. Kiväärinkuula tai granaatinsirpale saattaa, kun se "oikealla" tavalla kohtaa uhrinsa, leikkausveitsen terävyydellä poistaa hänen arvioistaan rajoitetun alueen. Niissä tapauksissa, joissa uhri tämän raa’an operatsionin jälkeen jää eloon, se osoittaa, poistetun aivoalueen fysiologisen ja psykologisen merkityksen.
Kaikkein pisimmällä on eksaktinen kokeellis-psykologinen erittely päässyt näköhavaintojen alalla. Nykyään tiedetään, että sen jälkeen kuin näköärsytykset ovat saapuneet aivokuoren sisäpinnalla olevaan "fissura calcairina’an", jossa alkeelliset näköaistimukset viriävät, ne vielä kulkevat useampien aivokuoressa toimivien laitteiden kautta, ennenkuin muodostavat maailman optillisen havaintokuvan. Mainitut laitteet muokkaavat alkeellisia näköaistimuksia sillä tavoin, että resulteeraava havaintokuva hyvin tuntuvasti poikkeaa siitä kuvasta, joka meille pelkästään verkkokalvon ärsytyksen perusteella esiintyisi. Toisin sanoen, ma näemme maailmaa yhtä paljon aivoillamme kuin silmillämme. Tämä koskee esineiden etäisyyttä, kokoa, muotoa ja väriä. Esim. viimemainittuja ei kukaan normaali täysikäinen näe läheskään sillä tavoin kuin hänen verkkokalvon ärsytyksen perusteelta pitäisi ne nähdä. Tarkat mittaukset osoittavat, että jos kirjan painettua sivua pidetään auringonvalossa, niin kirjainten painomuste heijastaa silmään viisikymmentä kertaa enemmän valoa kuin itse paperi hämärässä. Jos siis näkisimme värit verkkokalvon ärsytyksen mukaisesti, täytyisi paperiin hämärässä näyttää 50 kertaa tummemmalta kuin kirjasinten päivänvalossa. Todellisuudessa näyttävät kirjaimet aina mustilta ja paperi aina valkoiselta - me siis näemme esineet likipitäen siinä värissä, jonka pidämme niin "todellisena" värinä. Jos katsellaaln neliönmuotoista paperipalasta, näyttää se joka suunnassa, jossa sitä pidämme, likipitäen neliönmuotoiselta, vielä silloinkin, kun verkkokalvon kuvassa sen vastakkaisista kulmista toiset ovat 45°, toiset 135°; kulmat näyttävät silloinkin likipitäen yhtä suurilta.
Millä tavalla puheenalaiset laitteet, jotka naköärsytyksiä muokkaavat, ovat fysiologisessa ja psykologisessa suhteessa rakennellut, siitä on olemassa eri teörioja, mutta todennäköistä on, että ne ainakin ihmisellä syntyvät yksilöllisen kehityksen, kuluessa kokemuksen vaikutuksesta.
Kun nyt kiväärinikuula tai granaatinsirpale osuu ihmisaivojen näköalueeseen ja tuhoaa tästä tarkasti rajoitetun osan, sattuu tietysti toisinaan, että potilas tulematta sokeaksi menettää yhden tai useamman puheenalaisista näköhavaintoa palvelevista laitteista. Hän näkee silloin maailman tykkänään toisella tavalla kuin normaali täyskasvuinen ihminen. - Siitä seuraavassa muutamia esimerkkejä.
Frankfurt am Mainissa on maailmansodan aikana ja sen jälkeen toiminut aivopatologisten tapausten hoitolaitos, joka on asettunut yhteyteen saman kaupungin yliopistossa olevain erinomaisesti varustetun psykologiisen tutkimuslaitoksen kanssa. Psykologien ja lääkärien yhteistoiminta on näet näissä tapauksissa ollut erikoisen tärkeä siksi, että toisaalta puheanalajsia havaintohäiriöitä ei voida eksaktisella tavalla tutkia muuten kuin käyttämällä niitä korkealle kehitettyjä menettelytapoja, joiden avulla eksperimentaalipsykologia on selvitellyt vastaavat normaaliset toiminnot, toisaalta taas nämä häiriöt luonnollisesti ovat yhteydessä mitä moninaisimpien puhtaasti ruumiillisten häiriöiden kanssa, rämän yhteistoiminnan tuloksena on jo ilmestynyt useampia tutkimuksia sisältävä Gelbin ja Goldsteinin julkaisema sarja, joka kuuluu kaikkien aikojen mielenkiintoisimpaan psykologiseen kirjallisuuteen.
Normaali ihminen näkee useimmissa tapauksissa hänen näkökentässään esiintyvät värit n.s. peiteväreinä ("oberflächenfarben"), s.o. väri ainoastaan näyttää peittävän esineen pinnan ilman että värillä itsellään on mitään näennäistä syvyyttä eli paksuutta. Peitevärien näkemisessä on puheenaolleilla aivoissa toimivilla laitteilla suuri osuus. Kun näitten laitteitten toimima häiriintyy, järkkyy myöskin esineiden ja värien havainnollinen yhteenkuuluvaisuus, kuten esim. seuraavassa merkillisessä tapauksessa.
Potilas sijoitti tummemmat ja tehoisammat värit likemmäksi itseään kuin vaaleammat ja vähemmän tehoisat. Kun potilaalle esitettiin sarja harmaita papereita, vaaleista tummiin, tai joukko värillisiä papereita, ja kehotettiin häntä osoittamaan, missä kohden hänestä yksityiset värit näyttivät olevan, ei potilas osoittanut itse paperien pintaa, vaan kohtaa avaruudessa, joka oli varsin huomattavassa etäisyydessä papereista itsestään. Esim. loistavan punainen väri näytti potilaan mielestä sijaitsevan noin 8-lO sm. paperin pinnan edessä, vähemmäin tehoisat värit näyttivät olevan paperia likempänä. Tästä seurasi, että jos punainen levy pantiin valkoisen viereen, näytti edellinen paksummalta kuin jälkimäinen, tai että kun joukko eri tummia harmaita papereita pantiin järjestyksessä vierekkäin, ne näyttivät muodostavan ikäänkuin portaat. Kun potilasta kehotettiin koskettamaan hänen edessään olevia harmaita tai värillisiä papereita, esiintyi jotakin varsin omituista. Potilaasta näytti, kuin täytyisi hänen pistää kätensä värin "sisään", ennenkuin hän saattoi koskettaa paperin pintaa. Käsi näkyi tällöin ikäänkuin asianomaisen värin läpi. Värien erilainen "paksuus" vaikutti, että eriväriset esineet näyttivät hänestä omituisella tavalla vääntyneiltä. Esim. kuutio, jonka sivut olivat eriväriset, ei näyttänyt ollenkaan säännölliseltä kuutioita, sen eri sivut olivat milloin paisuneet, milloin sisäänpainumeet. Samoin oma ruumis. Mustissa saappaissaan näyttivät jalat kummallisen paksuilta, paisuneilla. Häiriö aiheutti potilaalle paljon hankaluutta jokapäiväisessä elämässä. Kun hänen esim. piti asettaa lasi tummalle pöydälle, päästi hän san helposti kädestään liian aikaisin, koska hän sijoitti pöydän tumman pinnan liian lähelle itseään.
Merkillistä oli tässä potilaassa vielä mm. se, että hän kuvatusta häiriöstään huolimatta näki esineet likipitäen "todellisissa" väreissään, ei siis verkkokalvon ärsytyksen mukaisesti. Tämä on tieteellisessä katsannossa tavattoman tärkeätä siksi, että tähän saakka on poikkeuksetta oletettu, että sama aivolaita eli psykologinen mekanismi, jonka toimintaa saamme kiittää siitä, että näemme värit peiteväreinä, vaikuttaisi sen, että näemme värit likipitäen "oikein".
Toinen esimerkki. Eräältä potilaalta oli granaatinsirpale hävittänyt suurimman osan aivojen näköaluetta, mutta omituisen sattuman kautta säästänyt itse fissura calcarinan, niin että potilas ei ollut sokea. Mutta häneltä olivat miltei tyystin hävinneet kaikki korkeampaa näköhavaintoa palvelevat laitteet. Hänessä esiintyi uskomattoman radikaalisessa muodossa xt.s. "sielunsokeus" eli visuaalinen agnosia, jolloin potilas näkee, mutta ei käsitä kaikkea, mitä näkee. Tämän tapauksen kuitenkin erotti monista aikaisemmin tunnetuista sielunsokeuden tapauksista se omituisuus, että puheenalainen potilas yhdellä ehdolla käsitti, mitä hän näki: jos hän saattoi silmillään seurata esineiden ääriviivoja. Optilliseen käsittämiseen välttämättömät reproduktionit virisivät hänessä vasta silmäliikkeiden välityksellä. Potilasta tutkivat psykologit tietysti halusivat kaikin mokomin tietää, minkälaiselta maailma näyttä hänen silmissään, ja jotta hänet estettäisiin tekemästä silmänliikkeitä ja saataisiin kuvaamaan näkömaailmansa sellaisena kuin se hänelle esiintyi alkeellisten näköaistimustensa perusteella, antoivat tutkijat hänen synnyttää silmiinsä eri esineistä negatiivisia jälkikuvia, joita verkkokalvon väsymyksen vaikutuksesta viriää, kun kauan tuijottaa yhteen kohtaan, ja jotka eivät siedä silmänliikkeitä. Kun potilas tämän menettelyn kautta kerran oli oivaltanut, mitä häneltä tahdottiin, voitiin jälkikuvat jättää pois, ja potilas kuvasi, miltä maailma näyttää sellaisen ihmisen silmissä, jonka aivoissa mitkään korkeammat psykologiset mekanismit eivät näköaistimuksia muokkaa. Kuvaus oli monessa suhteessa hyvin merkillinen. Kun potilaalle esim. näytettiin erilaisia säännöllisiä kuvioita, kielsi hän jyrkästi, että se, mitä hän näki, sellaisenaan, s.o. ilman että hän ryhtyi tulkitsemaan sitä silmänliikkeiden välittömien muistikuvien avulla, oli kolmioita, neliöitä j.n.e., mitä hänelle todellisuudessa näytettiin. Vaikka hänen varsinaisissa näköaistimuksissaan ei ollut mitään vikaa, selitti hän esim., että näkemänsä ympyrän ja neliön välillä ei ollut mitään oleellista eroa. Kävi ilmi, ettei hän sillä tavoin kuin normaali-ihminen koneellisesti tekee, yhdistänyt näköaistimuksiaan määrätyiksi "hahmoiksi" ("Gestalten"), vaan ne pysyivat kaoottisina, epä[mää]räisinä.
Sama potilas ei myöskään koskaan nähnyt liikettä. Hänen ohitseen kiitävä juna näytti ensin olevan muutaman kymmenen, sitten muutaman metrin päässä, sitten hänen vieressään, kaikki liikkuvat esineet näyttävät hyppäyksittäin siirtyvän asemasta toiseen, mutta itseliikuntoa, tasaista siirtymistä hän ei koskaan tajunnut, muuta kuin tuntosaistinsa alalla.
Näiden vaarinottojen sanaton psykologinen mielenkiintoisuus perustuu seuraavaan.
On jo jonkun aikaa psykologien kesken erinäisistä teoreettisista syistä oletettu, että sielunelämäin kaikilla aloilla esiintyy n.s. "hahmoja" ("Gestalten"), joille on ominaista, että kuin yksinkertaisemmat ainekset niiksi yhtyvät, syntyy aina jotakin enemmän, kuin pelkästään näiden ainesten summa, syntyy n.s. "hahmokvaliteetti". Tyypillisenä esimerkkinä mainitaan säännöllisesti musikaalinen sävel, joka aina on enemmän kuin niiden sointujen pelkkä summa, joista se on kokoonpantu. Vasta aivan viima aikoina on saatu ratkaisevia todistuksia siitä, että tällaisia hahmoja tosiaan on olemassa, että siis varsinaisen aistitoiminnan yläpuolella on psykofysiologista tapahtumista, jonka kautta vasta tajunnan sisällys saa kiinteän "struktuurinsa". Tärkeämpiä näistä todisteista ovat aivopatologiset tapaukset tarjonneet, niiden kautta kun - nähdään, minkälainen tajunta on, kun sen sisällystä ei enää syntetisoida hahmoiksi.
Samalla ovat puheenalaiset tapaukset osoittaneet, että toiminta, johonka "hahmojen" käsittäminen perustuu, on psykofysiologista ellei se sitä olisi, ei se voisi erään aivokuoren osan tuhoutumisen kautta hävitä. Tosiseikat eivät siis anna tukea sellaiselle käsitykselle, että "sielu" suorittaisi yksinään mainitun syntetisoivan työn, vaan tämä on samalla aivokuoren fysiologista tapahtumista. Tämä tulos voidaan yleistää ja väittää, ettei tähän saakka ole voitu osoittaa mitään sellaista sielullista toimintaa, oli se kuinka ylevää ja korkeaa tahansa, jota ei jonkun rajoitetumman tai laajemman aivokuoren osan tuhoamisen kautta voitaisi hävittää; tosiseikat viittaavat siis vahvasti siihen suuntaan, ettei ole millään selunelämää, joka ei samalla olisi fysiologista tapahtumista. Tästä seuraa, että keskushermoston lait samalla ovat sielunelämän lakeja ja päinvastoin, ettlä sielunelämän lait ovat keskushermoston lakeja. Sen vuoksi puheenalaiset psykologiset tutkimustulokset, joiden perusteella väitetään olevan olemassa erikoista "hahmojaluovaa" tapahtumista, ovat myöskin aivofysiologialle tavattoman tärkeät - tässä tapahtumisessa ilmenee näet kokonaan uudenlainen hermoston toimintatapa, johon alempi hermoston toiminta tuskin tarjoaa mitään vertauskohtia.
Mainittu "hahmojaluova" toiminta on otaksuttavasti myös kaiken ajatuselämän pohjana.
Saksalaisilla on maailmansodan aikana ollut Teneriffan saarella antropoidiasema, jossa eri puolitta on tutkittu ihmisenkaltaisia apinoita, simpansseja y.m. Suurenmoisissa julkaisuissaan on täällä oleskellut eksperimentoalipsykolagi Köhler ensi kierrän sitovasti todistanut, että antropoideilla on ihmisenkaltaista "älyä" ("Einsicht") - tietysti vain ensi sarastuksessaan. Hän on myöskin tehnyt todennäköiseksi, että sielunelämän alkuna ei voida pitää yksinkertaisia, eristettyjä aistimuksia, vaan että nämä jo kaikkein alhaisimmilla asteilla esiintyvät määrättyinä "hahmoina" eli "struktuureina". Ei tarvitse paljon ennustustaitoa uskaltaakseen väittää, että nämä käsitteet ennenpitkää tulevat olemaan psykologisessa tutkimukisessa aivan keskeisinä.
Tiedcttä ei harjoita oikea tutkija sen käytännöllisen merkityksen tähden, sillä tieteen suurimmilla, vavähduttavimmilla kysymyksillä ei ole mitään käytännöllistä merkityistä. Ei sitä myöskään harjoiteta, jotta saavutettaisiin Totuus, sillä sellaista ei ole — on vaan loppumaton määrä yksityisiä totuuksia, ja kun joku sellainen saavutetaan, huomataan, että sen tavoittelu oli arvokkaampi kuin sen saavuttaminen. Tiedettä harjoitetaan siihen sisältyvän henkiset elämän takia, siksi että se tarjoaa korkeimpia sensate ioneja - sanat alkuperäisessä merkityksessä - mitä ihmiselle yleensä on tarjolla.
Nämä sensatsionit värähdyttävät nykyistä psykologista tutkimusta. Se on luonnontieteellisissä metodeissaan löytänyt varman pohjan ja niiden avulla se kuumeisesti pyrkii luonnon kaikkein salatuimpiin työpajoihin — niihin, missä järjen kirkkaus ihmeellisellä tavalla om leimahtanut tiedottomuuden yöstä.
- Eino Kaila
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti