Helsingin Sanomat 173, 31.7.1912
Meidän rakkaassa isänmaassamme owat waltakuntain liput ja kansalliset wärit nykyään ankaran pohdinnan alaisina. Wenäjän waltakunnan arwo ja menestys waatii, ettei täällä saa mikään lipuntapainen liehua, ellei sen yläpuolella tai jollakin muulla poliisi-etiketin määräämällä kunniasijalla samalla liehu Wenäjän kauppalippu. Meidän tietysti täytyy alistua waltakuntansa edut parhaiten tietäwän hallitowallan edustajien waatimuksiin, waikkakin ne tuntuwat wähän samanlaisilta kuin Nummisuutarin Eskon waatimus, että hänen puumerkkinsä piti myöskin olla naimalupakirjassa.
Mutta tämä ulkopoliittinen lippukysymys en saanut polttawaksi myös sisäisen, kansallisen lippukysymyksen. Mikä on Suomen lippu? Mitkä owat ensistään Suomen wärit? Owatko ne punainen ja keltainen, Suomen waakunan wärit, historiallisen traditsionin pyhittämät ja käytännön jo osaksi wakaannuttamat? Waiko sininen ja walkoinen, setä Topeliuksen keksimät, Juhani Ahon juhlallistuttamat ja Suomettaren Matin wiime sunnuntaina siunaamat? Tässä kysymys, joka pirstoo Suomea suuria ja antaa pääkirjoitusten aiheita kuiwana kesäaikana.
Minä kannatan punaista ja keltaista. Minua kannattawat ehdottomasti kaikki ruotsalaiset ja moni suomenkielinenkin, joka pitää arwossa traditsioneja ja wakawaa, historiallista kehitystä. Wielä ne, jotka haluawat wärejä, mitkä näkywät meidän kaikin puolin niin wäriköyhässä maassamme. Komeita wärejä, jotka eiwät haalistu niin pahasti kuin esim. sininen. Ja sitten minua wielä punaisen wuoksi kannattawat kaikki sosialistit ainakin puolella sydämellä. Keltainen ja punainen owat olleet Suomen wärit "olympialaisissa" ja punakeltainen leijonalippu on kerran liehunut senaatin katolla y. m. julkisissa ja juhlallisissa paikoissa.
Siniwalkoista lippua kannattawat kaikki wilpittömät kansallismieliset, sanoo U. S:n Matti. Tuo lippu on toisin sanoen kansallismielisyyden wilpittömyyden tunnusmerkki ja koetuskiwi. Mattia kannattawat laajat kansalaispiirit. Miten woimme päästä tästä ristikohdasta? Yleinen kansan-änestys ilmoittaisi kyllä enemmistön mielipiteen, mutta miten saada wähemmistö taipumaan? Se kohottaisi kuitenkin omat wärinsä, waikka kansanwalta säätäisikin toiset pakollisiksi. Näen hengessä kansallismielisen poliisin waatimassa siniwalkealle lipulle kunniapaikkaa punakeltaiseen nähden...
"Åbo Underrättelser" tahtoo keltaisen ristin punaiselle pohjalle skandinawialaiseen malliin. "Dagens Tidning" tahtoo eilisessä pääkirjoituksessaan selwä leijonalippua. Miktsi ei wärejä rinnakkain, pitkittäin tai poikittain, tai useita punaisia ja keltaisia juowia pitkittäin tai poikittain? Ja monia muita mahdollisuuksia on wielä. Miten niistä selwiydytään, jos enemmistö kerran hywäksyisi wärit? Kyllä siitä wielä syntyisi kokouksia, äänestyksiä, riitoja ja sanomalehtikirjoituksia.
Sinisestä ja walkoisesta ei ole sen helpompi lippua laittaa. Suometar ehkä kannattaisi wärejä pitkittäin. "Uusi Aura" tahtoisi wärit poikittain ja "Wiipuri" ehkä kannattaisi P. Andreaksen ristiä, Wenäjän sotalaitosten siniwalkoista lippua. Entä minkälaista sinistä käytettäisiin? Merensinistä, taiwaansinistä, ruiskukan sinistä tai Hämeen neitojen silmien sineä? Ruotsissa oli ankaranlainen riita siitä oikeasta siniwäristä, kun muutama wuosi sitten lippu uudistettiin unionimerkin jouduttua siitä pois. Nyt siellä on normaalilippu ilmattomassa lasilaatikosta ijankaikkisesti opastamassa Ruotsin kansaa oikeista sini- ja keltawäreistä. Minä kauhistun sitä kamppailua, joka meidän riitaisen kansamme olisi käytäwä, ennenkuin Kansallismuseoon saataisiin kansallinen normaalilippu. Siitä syntyisi weljeswihaa ja kansalaiswainoa, syntyisi rikkirewitylle kansallemme niin paljon sisäisiä kärsimyksiä - ellei tämän kansan luonto ihmeellisesti muutu - että minä tulen wallan totiseksi sitä ajatellessani.
Mutta silti woidaan näin mätäkuussa wakawasti pohtia kysymystä kansallisista wäreistämme. Kuten sanottu: minä kannatan punaista ja keltaista. Ja juhlallisissa tilaisuuksissa leijonalippua.
- Timo
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti