Ilkka 1, 3.1.1918
Ilkan ehdotuksen johdosta:
Emmekö sittenkin kaikki poikkeuksetta voi yhtyä kannattamaan leijonalippua Suomen lipuksi - ilman äänestystä. Lippukomitean ehdotus on hyvä. Kysymys on väreistä. Kauppa—merilipulla ja kansallislipulla täytyy olle yhteenkuuluvaisuutta.
Sinivalkoinenko - eihän toki! Sen olemme saaneet aikoinaan venäläisiltä. Kerran sitä meillä suvaittiin, koska se oli vain muodostus Venäjän lipusta ja osotii Suomen ja Venäjän yhteenkuuluvaisuutta. Kerran sitä meillä ei suvaittu, koska Suomen ja Venäjän piti olla yhtä. Nyt - pois repale, joka aina tulisi meille muistuttamaan venäläisen ohranan aikoja!
Punainen ja keltainen ovat Suomen kansallisvärejä - syysmetsiemme, revontultemme, auringon kultaamien maisemiemme, kansallispukujemme ja maalaiskyliemme värit. Ja Suomen leijonalippu on saavutus, josta me voisimme olla kansallisesti ylpeitä. Puhe leijonalipun käytäntöön ottamisen teknillisistä vaikeuksista on lorua. Tottahan toki Suomen tasavallassa tulee aika, jolloin jokainen sen kansalainen voi kansallisjuhlan kunniaksi talonsa katolle leijonalipunkin kohottaa, jos hän sitä haluaa. Eikä kansallislipuksi sovikaan minkälainen vaateriekale tahansa.
- Aukusti Ripsaluoma.
Edellä olevan johdosta:
Emme. Sillä kansallislippu on kansan tunnus, eikä jonkun sivistyneen ryhmän "valistunut makuasia". Kun kansallinen viiri Pohjolan tuulessa hulmuaa, täytyy jokaisen suomalaisen tuntea oman sielunsa ailahtelevan samaan nuottiin. Jos - kuten varmaa onkin - yksimielisyyttä ei tässäkään saavuteta enemmistö muodostaa yleisen mielipiteen, johon sovinnon nimessä vähemmistö kiltisti alistuu. Vain siinä tapauksessa, että leijonalippu voittaa sinivalkean, mukaudun ja totuttelen sen pöyhkeistä väreistä etsimään kansani tulevaisuuden ihanteita.
Juuri väreisiä on kysymys. Ehdotetussa kauppa- ja merilipussa on on myöskin sinivalkoinen raita, joka sopivasti viittaa suomalaiskansalliseen sinivalkoiseen kansallislippuun.
Milloin me olemme saaneet sinivalkoisemme venäläisiltä? Eivät venäläiset ole koskaan keksineet selitystä, että sinivalkoinen on vain muodostus Venäjän lipusta. Mehän sen keksimme siihen aikaan, jolloin kavaluus oli kavaluudella torjuttava. Me uskottelin me sitä santarmeille, ihailimme sinivalkoisiamme omalla tavallamme ja hymyilimme, että olimme onnistuneet vetää satraappia nenästä.
"Pois repale!" Oikein huutomerkin kanssa. Anna anteeksi, mutta minä en voi olla huudahtamatta: Sinäkin Brutus!"
Kun me ripustimme tässä maaliskuun julistuskirjan jälkeen pienokaistemme rintapieliin sinivalkeita nauhakkeita, syljeskelivät limankin kaupungin ylväät ruotsalaiset rouvat pienokaiseemme päälle mutisten mikä julkeammin mikä epäselvemmin "mauttomista traasuista" (osmakliga trasor) joita olimme lastemme rintapieliin ommelleet pienokaisien suureksi riemastukseksi.
Tämä ei muistuta venäläisen ohraanan aikoja. Tämä kokemus on vanhempi kuin ohraana ja se on myöskin sitä nuorempi. Se on uusiutunut siitä asti kun tässä maansa yhdeksännellätoista vuosisadalla ensimäiset suomalaiset kansallishengen elonmerkit puhkesivat.
Snellmanin, Lönnrotin, Topeliuksen ja Yrjö-Koskisen luoman Suomen kansallisvärit ovat sininen ja valkea. Minkä vuoksi meidän pitää ihailla juuri syysmetsiemme värejä? Pitäisikö meidän kansallista syksyä odottaman? Eihän toki!
Kansallispukujemme ja maalaiskyliemme värit, mistä ne ovat peräisin? Entä sitten itse leijonavaakuna? Onko se meidän itsemme luoma. Ei. Olemme sen saaneet lännestä ja siksi sillä on lännen väritkin. Samat värit punainen ja keltainen, joita tämän maan ruotsalaisto on meitä pakottanut ihailemaan.
Millaista "lorua" on puhe leijonalipun teknillisistä vaikeuksista sen osoittaa käytäntö, jos todellakin leijonalippu hyväksytään. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdä milloin esim. Laihialla, joka ei suinkaan ole pimeimpiä paikkakuntia, edes joka kymmenennessä talossa liehuu leijonaiippu. Tölleihin sitä ei tule koskaan! Ei sen vuoksi, ettei sitä voitaisi, vaan sen vuoksi ettei sitä tahdota hankkia.
Tuntuisipa myöskin koomilliselta ajatella, että esim. Laihian Nuorisoliiton kesäjuhlissa yliairut ja kaikki hänen apulaisensa komeilisivat punakeltaisissa olkanauhoissa. Niin on tehtävä jos kerran punakeltainen leijonalippu kansallislipuksemme sovitaan, juhla-airueitten on käytettävä tietysti kansallisvärejäinme, kellastuvien syysmetsiemme surmanmerkkejä.
Ilkka ei ole puhunut "millaisista vaateriekaleista tahansa", vaan se on puolustanut Suomen kansan kansallislipuksi sinivalkeata, jonka tämä kansa tuntee omakseen.
- Antti Haapala.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti