Tampereen Sanomat 4, 28.1.1873
Tehtailija Henrik Liljeroos nukkui täällä, pitkällisen rintataudin sairastettuansa, kuoleman uneen wiime tiistaina tämän kuun 21 päiwänä. Hän oli syntynyt Kangasalan pitäjään Waralan kylän Saharin talossa joulukuun 26 päiwänä 1828. Isänsä oli mainitun talon omistaja ja elää wielä nytkin yli 80 wuotta wanhana samassa talossa. Wainaja ei saanut mitään perintöä isältänsä, jonkatähden hän käwi 12 wuotiaana oppiin wärjäri Lindfors'ille Tampereella. Sittemmin kisällinä matkusteli hän siellä täällä ja tuli awioliittoon talontyttären Maria Heikintyttären kanssa Urjalasta. Yksikolmatta wuotta takaperin tuli hän mestariksi tähän kaupunkiin, jossa kiitettäwän toimeliaisuutensa
ja hywän neronsa awulla on ammatissansa erittäin hywin onnistunut, ollen kauniina esikuwana muitakin kehoittamaan samallaiseen toimeliaisuuteen, pyrkimään warallisuuteen ja hankkimaan itsellensä ja perheellensä hywää toimeentnloa. Jälkeensä jätti wainaja neljä lasta, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, joista wanhempi on jo täydessä miehen ijässä ja sopii toiwoa taitawan isänsä seuraajata sekä itse ammatissa että muissakin asioissa. Tämä onkin ollut pitemmät ajat ulkomailla oikein perinpohjin oppiaksensa isänsä ammatin. Wainaja oli myöskin useammat kerrat ulkomailla katselemassa ja tutkailemassa ammattiinsa kuuluwia asioita. Näistä matkoista lienee hedelmänä ollut sekin, että wainaja wiime wuonna rupesi rakentamaan werankutomoa wärjäriammattinsa oheen. Tämän hankkeen kuitenkin kuolema keskeytti.
Perhe kaipaa häntä sywällä surulla, joka on sitä luonnollisempi, kun wainaja oli oikea perheenisä, perheenisä, joita peri harwassa tawataan. Wakawa uskonnollinen henki asui hänessä. Tätä koetti hän saada perheensä ja huonewäkensä pysywäksi omaisuudeksi. Muutamat uskowaiset miehet owat niin synkeämielisiä ja jörömäisiä, että he siten tulewat perheellensä oikein wangitsijoiksi ja tekewät seuraelämän heidän kanssansa warsin ikäwästyttäwäksi, mutta Liljeroos-wainaja osasi käyttää itsensä niin, että hän seuranteollansa huwitti ketä hywänsä, sekä lapsia että aikuisia, uskowaisia ja uskottomia. Waikka hän oli sanan täydessä merkityksessä uskowainen, ja "Pyhän Hengen koulua käynyt mies", miten eräs hänen ystäwänsä hänestä kirjoittaa, niin ei se sentään häntä estänyt joskus, missä syytä semmoiseen näki, pistäwintä pilkkaa pistämästä.
Wainaja, miten sanottu, oli oikea perheenisä. Mutta hän ei ollnt ainoastaan se, waan myöskin köyhäin isä. Tämän kirjoittaja näki monta kertaa, tuinka hän heitä hellitteli. Esim. kerran tuli hänen kotiinsa eräs mustalaistyttö Pohjanmaalta likaisissa ja rikkinäisissä ketineissä (pukimessa). Yks kaks siiwoutti hän tytön, antoi eheitä waatteita lisäksi ja pani wanhimman tyttärensä luettamaan tyttöä ennenkuin ruokaa antoi antaa. Tässä olisi esimerkki muillekin köyhäin auttajille, näet, lemmellä kohtelemaan niitä ja jotakin teettämään ennenkun apua antaa. Täten tottuisiwat he awun saamaan ansaitsemalla, ja armosta, eikä pitämään itseänsä sen saantiin oikeutettuina, miten nyt laillinen waiwaishoito ja ymmärtämättömät ihmiset heitä opettawat.
Liljeroos on ollut useimmissa kunnan luottamuswiroissa, joihin hän rehellisyytensä ja
oppinsa wuoksi erittäin sopikin. Hänen oppiansa ja taitawuuttansa todistaa se suuri kirjasto, jota hänen asuinhuonettansa kaunistaa, ja jommoista tawallisten ammattilaisten asunnoilta, walitettamasti, turhaan etsitään. Wainaja oli lähemmä kymmenen wuotta kuntamme waivaishoitokunnan esimiehenä, jonka wiran kuolema häneltä poisotti.
Mitä muutoin hänen hengelliseen puoleensa tulee, antaa tästä muutaman ystäwänsä, joka näkyy wainajan kanssa käyneen käsi kädessä totuuden tuntoon tullaksensa, tähän antama muistopuhe kuwauksen.
Muistopuhe. Kuolema, tuo kaikille tietty, waikka useimmille peljättäwä wieras, käyden sukurakkautta tai muita mielipiteitä lukuun ottamatta yhtä hywin alhaisten asunnoissa kuin mahtawain majoissa, on keskeltämme temmannut yhden kaiwattawan kansalaisen. Tehtaan isäntä ja wärjäri Henrik Liljeroos waipui näinä päiwinä kuoleman uneen. Tämä kuoleman tapaus olisi tietysti useissa herättänyt suurta murhemielisyyttä, jollei wainajan pitkällinen sairaus olisi saattanut ystäwillensä ja sukulaisillensa toiwottawaksi hänen maallisen eronsa, tauti kun sanotaan jo alustapitäin
kääntyneen sille suunnalle, jossa ei paranemisesta ole toiwoa. Nytkin se on kaipausta waikuttawa, mutta se toiwo, että matkamies on saanut laskea matkasauwansa lewolle ja rientää autuitten asuntoihin, muuttaa kaipauksen kyyneleet lohdutuksen wesipisaroiksi.
Wainajan nerokkuus ja kykenewäisyys käytännöllisen elämän alalla on kaupungissamme
hywin tunnettu. Sen jokainen tietää, että hän oli etewimpiä wärjärejä täällä. Hänen
lempeä mielenlaatunsa synnytti hänelle monta ystäwää, kauempaakin, ja saattoi siten hänen toimimaan yhä laweammassa määrässä ammattiinsa kuulumissa kohdissa. Tämä tästä, sillä tarkoitukseni ei ole ruweta maallista tointansa ja kekseliäisyyttänsä arwostelemaan. Kaikilla ihmisillä tulee olla ijäisen edun ja onnen saawuttaminen pää-asiana. Jos tämä on ainoastaan harwoilla päämaalina, ansaitsee se sitä paremmin huomiota. Ja ken tunsi wainajan tarkemmin, tiesi hänen kuuluwan niiden lukuun, jotka ijänkaikkisen elämän tahtowat armosta periä. Wainaja ei ollut niitä, jotka wälttättömästi autuuden uhatta tahtowat omia mielipiteitänsä tunkea kuulijaan — niinkuin willihenget paraillaan keskuudessamme tekewät — , waan ei niitäkään, mitkä päitäpitäin hywäksywät kaikki puheet ja kehoitukset, huolimatta siitä, jos ne owat Jumalan sanassa perusteltu tahi ei, ja josko kaikille ulkonaisen elämän säännöt owat yhtäpitäwästi teroitettawat ja wastaan otettawat. Erinomaisen nöyrä ja alhainen mielenlaatu, ystäwällinen, kohtelias puhetapa, walmis auttamaan tarwitsewia ajallansa ja antamaan lohdutuksen sanan sitä kaipaamille — , siinä mainajan muutamat pää-omaisuudet. Pyhä- ja juhlailtoina piti, niinkuin yleensä tiedetään, omissa huoneissansa raamatunselityksiä, joihin oli kaikilla wapaa pääsy. Sitä paitsi saiwat yksityiset, kuten usea tekikin, käydä erittäin neuwoa kysymässä tai antamassa, kuinka waan asianhaarat myöden antoiwat. Warsinkin tämän suhteen on näiden riwien kirjoittaja selwänä todistuksena, sillä keskustelumme, joka ei aiwan harwoin tapahtunut, oli wapaa, toisillemme muistutuksia antawainen, eikä sentähden wähintäkään erimielisyyttä ilmestynyt.
Wainajan sairauden aika sopi yhteen entisen elämänsä kanssa. Ei hänen sanota olleen kärsimättömän, waan heittäneen kaikki Jumalan tahdon alle. Kun opettaja wähää ennen
kuolemaansa luki Rom. ep:sta 4:n luwun 25:n w.: "joka meidän synteimme tähden on annettu ulos, ja meidän wanhurskauttamisemme tähden herätetty ylös", sanoi hän iloisella mielellä ja rauhoitetulla tunnolla: "ja minunkin synteini tähden". Tämä oli wainajan wiimeisiä sanoja, mutta todistawa lapsenoikeudestansa Jumalassa. — Rauha wainajan tomulle!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti