Aika 13-14 / 1907
Jo aikoja ennen kuin Daguerre teki kuuluisan keksintönsä, käyttämällä hyväksi valon kemiallista vaikutusta synnyttää täysin tarkkoja kuvia esineistä, oli yritetty esittää luonnossa esiintyviä värejä valokuvauksen avulla, tai toisin sanoen löytää menettelytapa, joka tekisi mahdolliseksi saada luonnontarkkoja jäljennöksiä eri väreistä suoraan niiden valoopillisen vaikutuksen kautta. Nämät pyrkimykset eivät jääneet aivan ilman tuloksia. Niinpä esim. Seebeck, fysikan professori Jenassa, jo 1810, siis noin 30 vuotta ennen varsinaista valokuvauksen keksintöä, onnistui jäljentämään kirkkaalle hopeapinnalle valmistamalleen klorihopeakerrokselle spektrin eri värit luonnollisina. Seebeckin tutkimukset jäivät ansaitsemattomaan unohdukseen, eivätkä toisetkaan kokeet tällä alalla pitkiin aikoihin saaneet osakseen suurempaa huomiota. Ne olivatkin yleensä enemmän tai vähemmän satunnaisia, haparoivia huomioita, kuten luonnollista olikin niinkauan kuin käsitykset valon ja värien todellisesta luonteesta olivat verrattain epäselviä. Vasta viime vuosisadan loppukymmenillä alkoi tutkimus tietoisena selvitellä tätä vaikeata tehtävää ja huomattavia edistyksiä tehtiin eri teillä. Tehtävää onkin jo voitu pitää periaatteessa selvitettynä - onhan nimittäin jo useita vuosia sitten valmistettu täysin onnistuneita värillisiä valokuvia - mutta tekotavalliset vaikeudet ovat vielä pidättäneet taidon melkein yksinomaan tiedemiesten työhuoneiden sisällä. Kuitenkin on jo pari vuotta sitten tiedetty että kysymyksenkäytöllinenkin puoli on saanut onnellisen ratkaisun, vaikka keksijät, tunnetut ranskalaiset valokuvauksen tutkijat, veljekset Lumiere, eivät ole tahtoneet päästää käsistään suurta keksintöään ennenkuin täysin viimesteltynä. Nyt - virallisesti oikeastaan kesäkuun 1p:stä - ovat keksijät päästäneet menettelytapansa maailmalle ja niin täydelliseksi kehitettynä, että se yksinkertaisuudessaan vetää vertoja tavalliselle valokuvaukselle, vieläpä voittaakin sen. Nyt kun tämä vaikea problemi on historiansa pääasiassa loppuunelänyt, ja kun samalla suuri yleisö tämän kautta pääsee tilaisuuteen käyttämään hyväksensä tätä uutta taitoa, voipi olla jossain määrin huvittavaa, ainakin valokuvauksen harrastajille, tutustua pääpiirteissä niihin valovaikutuksiin, joihin värillinen valokuvaus perustuu.
Jos asetamme kuperan linssin lasilevylle tai painamme kahta hienoa lasilevyä, joiden välissä on hiukan kosteutta, toisiaan vasten, syntyy kosketuskohdissa värillisiä samankeskeisiä ympyröitä. Nämät n. k. Newtonin renkaat syntyvät interferenssin s. o. kahden eri valoaaltojärjestelmän yhtymisestä; tässä tapauksessa yhtyy levyjen välisessä ohuessa kerroksessa ulkoa tuleva valo toisesta levystä heijastavan valon kanssa. Samoin kuin kahden vesiaallon yhtymisen kautta voi asianhaarain mukaan syntyä joko uusi aalto, jonka harjat ja laaksot ovat yhtäsuuria kuin yhtyvien yhteensä, tahi myöskin käydä niin että molemmat aallot tasottavat toistensa vaikutuksia, siten että toisen harja sattuu toisen laaksoon, niin samat ilmiöt voivat esiintyä valoaaltojenkin yhtyessä, saaden kuitenkin toisen ulkonaisen esiintymismuodon riippuen molempien aaltoliikkeiden erilaisuudesta. Silmään esiintyy valon interferenssi säteiden sammumisena määrätyissä kohdissa. Kun nyt tavallinen valkonen valo on erilaisten valoaaltojen yhdistelmä, ei tämä sammuminen koskaan ole täydellinen, ainoastaan joku osa valoa häviää. Nämät kohdat eivät siis tule esiintymään mustina, vaan eri värisinä, sammuneiden valosäteiden täyteväreinä. Tällaisia väri-ilmiöitä on jokainen ollut tilaisuudessa ihailemaan saippuakuplan seinämissä; nekin ovat interferenssi-ilmiöitä, jotka syntyvät valon heijastuessa kuplan sisä- ja ulkoseinämien välillä. Eri värit riippuvat kalvojen vahvuudesta; kun kuplan kalvon vahvuus alati muuttuu, esiintyvätkin seinämissä nopeasti vaihdellen kaikki sateenkaaren värit.
Tätä samaa ilmiötä arveli Zenher voitavan käyttää hyväkseen värillisiä valokuvia synnyttäessä. V. 1891 onnistuikin Lippmann Pariisissa sovelluttamaan käytäntöön tämän ajatuksen. Hän asetti hyvin hienolla valonherkällä kerroksella varustetun lasilevyn elohopeapinnalle. Levyn läpi tunkeutuvat valonsäteet heijastuvat silloin takaisin elohopeapeilistä ja yhtyvät toisten läpitulevien säteiden kanssa valokuvauslevyn kalvon sisässä muodostaen siis täällä kerroksia, joissa valonvaikutus on heikompi kuin niiden välipaikoilla. Näissä kohdissa ei siis valo voi vaikuttaa huomattavampia kemiallisia muutoksia, jota vastoin niiden välissä tapahtuu hajoaminen suuremmassa määrässä. Täten syntyvien kerrosten etäisyys toisistaan riippuu luonnollisesti läpitunkevan valon väristä. Siinä kohden esim. jossa sininen, pienimmillä aaltopituuksilla värähtelevä valo, tunkeutuu kalvon läpi, syntyy eri kerroksia paljon tiheämpään, kuin siinä missä punainen valo vaikuttaa.
Ajaltelkaamme että annamme tavallisen värispektrin langeta tällaiselle elohopeakerroksen päällä lepäävälle valokuvauslevylle. Jos me sen jälkeen, kun valonvaikutus on tapahtunut jakuva kehitetty, tarkastelisimme valokuvauskalvon läpileikkausta pitkin spektriä kyllin suurennettuna, näkisimme kalvon jakautuneen hopeakerroksiin, jotka ovat sitä lähempänä toisiaan, mitä kauemmaksi etenemme spektrin punaisesta päästä sinivihreää kohden.
Kun valo tunkeutuu näin muodostuneen kalvon läpi ja pakotetaan heijastamaan kalvon taakse asetetusta peilistä, tapahtuu jälleen valon interferenssi, valokuvauslevyn kalvosta heijastuu valo erivärisenä aina sen mukaan, mikä väri kussakin kohdassa vaikutti levyyn silloin kun sitä valotettiin. Esineen kuva tulee siis tämänkautta esiintymään luonnollisissa väreissään. Nämät värit ovat kuitenkin vaan näkyvärejä, eikä varsinaisia
peitevärejä, kuten esim. kappalten värit ovat. Niin huvittava kuin tämä menettelytapa, värien synnättäminen interferenssin avulla onkin - sehän antaa meille loistavan todistuksen m. m. siitä, että käsityksemme valonluonteesta on oikea -ei tällä tiellä värillinen valokuvaaminen voinut saada käytännöllistä merkitystä. Tällaisten negativien valmistaminen on siksi liian monimutkaista. Sitäpaitsi on näin saatua kuvaa, jos sen mieli esiintyä värillisenä, katseltava erityisen prisman läpi. Selvää on myöskin että tällaisia kuvia ei voida monistaa.
Paljon suuremman käytöllisen merkityksen on värillinen valokuvaus saanut toisen menettelytavan, n. k. kolmiväri-menettelyn kautta, Tämä perustuu Youngin ja Helmholtzin fysikalisesti ja Heringin fysiologisesti perustelemaan käsitykseen siitä tavasta, jolla värivaikutus ihmissilmässä tapahtuu. Tämän tavallisesti Young-Helmholtzin kolmiväriteorian nimellä tunnetun käsityksen voimme lyhyesti lausua jotenkin tähän tapaan: Silmämme erittää kolmen hermosoluryhmän (Heringin mukaan kolmessa eri näköaineessa tapahtuvan hajaantumisen) avulla kaikki luonnossa esiintyvät värit kolmeen perusaistimukseen, punaiseen, vihreään ja violettiin. Yhtä vahva vaikutus kaikkiin kolmeen hermoryhmään saa aikaan valkoisen värintuntemuksen, puuttuva vaikutus mustan, ja eri suuruisista vaikutuksista syntyvät kaikki muut eli n. k. sekavärit.
Tätä ajatusta on jo pitkät ajat koetettu sovittaa värillisten valokuvien valmistamiseen. Menettelytapa on muodostunut pääpiirteissään seuraavaksi: Kuvattavasta esineestä valmistetaan kolme eri negativia;ensimäisessä valottamisessa asetetaan valonherkän levyn eteen punainen lasi, toisessa vihreä ja kolmannessa violetti. Näitä laseja kutsutaan valosiivilöiksi (filtereiksi); niiden tehtävänä on laskea lävitsensä ainoastaan oman välisensä säteet ja pidättää kaikki muut. Kun läpipäässeet säteet yksinään vaikuttavat levyyn, on selvää että kaikissa kolmessa negatiivissa on kokonaan erilaiset valoja varjosuhteet. Negativisista kuvista valmistetaan sitten positivisia ja jokainen näistä värjätään värillä, joka on käytetyn valosiivilän täyteväri, siis punaisella otettu kuva sinisellä värillä, vihreä punaisella ja violetti keltaisella. Kun nyt täten saadut positiviset kuvat asetetaantarkoin toistensa päälle, syntyy värillinen kuva niiden yhteisvaikutuksesta.
Useita muitakin ja vieläpä verrattain pitkällekin kehitettyjä menettelytapoja löytyy värillisten valokuvien valmistamiseksi. Jätämme nytkuitenkin nämät sikseen tutustuaksemme siihen menettelytapaan, joka tällä hetkellä hämmästyttävien tuloksiensa ja yksinkertaisuutensa takia ansaitsee suurimman huomion.
Tämäkin - kutsukaamme sitä Lumieren menettelytavaksi - perustuu myöskin oikeastaan kolmivärikäsitykseen. Vaikka siis teoretinen pohja onkin tässä sama kuin edellä selitetyssä menettelytavassa, on näiden välillä kuitenkin oleellinen erotus. Ja se on etupäässä siinä, että Lumieret ovat onnistuneet nerokkaalla tavalla korvaamaan edellisen menettelytavan kolme eri valofilteria yhdellä ainoalla ja siten saaneet aikaan sen, että valokuvatessa voidaan suoriutua yhdellä valottamisella yhdelle ainoalle levylle. Näitä levyjä, joitten valmistamisessa keksijöillä on ollut voitettavanaan kerrassaan ihmetyttäviä teknillisiä vaikeuksia, kutsutaan "autochrom-levyiksi". Levyt sisältävät, paitsi valokuvauslevyn tavallista valonarkaa kerrosta, vielä värifilterin, ja juuri tämän valmistamisessa olevat vaikeudet ovat keksijät ratkaisseet ihmettelyä herättävällä nerokkuudella. Filterin muodostavat äärettömän pienet, aivan tarkasti yhdenkokoiset tärkkelysjyväset, jotka ovat värjätyt osa punasiksi, toinen vihreiksi ja kolmas sinisiksi. Värien täytyy olla niin valittuja, että ne yhdessä muodostavat
Valkosen. Kaikki nämät kolme eri osaa sekotetaan hyvin ja levitetään peililasilevylle, joka on sivelty jollain liima-aineella. Liiat jyväset ovat poistettavat niin tarkoin, etteiyksi ainoakaan saajäädä toisensapäälle, eikä mikään kohta levystä jäädä peittymättä. Ja kaiken tämän ovat keksijät saaneet nyt onnellisesti järjestetyksi. Ihmetystämme lisää vielä näiden jyvästen ääretön pienuus. Jokaisen läpileikkaus on noin 1/100 mm ja niitä sopii neliömillimetrin alalle noin 8000 ja neliösentimetrille 800,000. Jyvästen suuri luku selittää sen seikan, että levy näyttää sitä suurennettunakin katsottaessa täysin valkoselta, vaikka jyväset ovatkin eri värisiä.
Tämän jälkeen puristetaan jyväset levyä vasten niin, että niiden reunat yhtyvät niin tarkoin,ettei yksikään valonsäde pääse tunkeutumaan niiden välitse. Sitten sivellään pinta juoksevalla lakalla ja kun se on kuivunut, asetetaan päälle valonarka kerros. Ja nyt ovat levyt käyttökelposia. Valottaminen tapahtuu lasipinnan puolelta, siis päinvastoin kuin tavallisessa valokuvaamisessa.
Tarkastakaamme miten nyt valonvaikutus tapahtuu levyissä. Langetkoon valokuvatessa levylle valo jostain värillisestä esineestä. Sillä kohdalla, johon esim. sattuu punanen väri, pääsevät läpi ainoastaan punaset valonsäteet ja nämät hajottavat punasten jyvästen alla olevan hopeasuolakerroksen, sinisten ja vihreäin alla oleva kerros pysyy muuttumatta. Aivan vastaavasti tapahtuu sinisen ja viheriän värin vaikutus. Siinä missä levylle sattuu valkonen väri, päästävät kaikki eri väriset jyväset valoa lävitsensä ja niitä vastaava osa valonarkaa kerrosta hajoaa. Nyt liuotetaan levy erityisessä kylvyssä, ja hopea liukenee valon vaikuttamista kohdista pois. Silloin kukin kohta levyä esiintyy eri värisenä aina sen mukaan, minkä väristen jyvästen kohdalta hopea on liuonnut pois. Näin saamme kuvan, jossa valokuvattu esine esiintyy luonnollisissa väreissään.
Emme ole tällä kertaa tilaisuudessa lähemmin tekemään selkoa itse käytöllisestä menettelystä kuvaa kehittäessä ja muuten valmistettaessa. Se, joka lähemmin haluaa siihen tutustua, löytää siihen ohjeita kaikista ulkomaisista ammattiaikakauskirjoista. Menettely on hämmästyttävän yksinkertainen ja sen kautta saadut kuvat asiantuntijain vakuutuksen mukaan uskomattoman onnistuneita.
Sanomattakin on selvää, että tällä uudella keksinnöllä tulee olemaan mitä monipuolisin merkitys niin hyvin käytännön kuin tieteenkin palveluksessa.
Yrjö Tuomikoski.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti