Pieni värjääjätär

Sanomia Turusta 27.11.1883

Pieni värjääjätär.
Suomennos.
Kirjoittanut Maria Sofia Schwartz.

Eräänä päivänä parikymmentä vuotta sille ilmoitti vahtimestari silloiselle teollisuusoppilaitoksen johtajalle, että muuan nuori nainen halusi puhutella ylitirehtöriä. Hän vietiin vastaanottohuoneesen.

Tyttö oli nuori, noin kahdenkolmatta vuoden vanha; puku osoitti köyhyyttä, mutta katsanto ilmoitti älyä ja mielevyyttä.

– Minulle on kerrottu, lausui hän, että teollisuusoppilaitoksessa saadaan oppia harjoittamaan mitä elatuskeinoa hyvänsä. Onko totta?

– Aivan totta, vastasi ylitirehtöri; mutta siihen vaaditaan esitaitoja. Jotakin veljeännekö haluaisitte, neiti, saada oppilailleen?

– Ei, vaan haluaisin itse päästä oppilaaksi koetellakseni jotakin elatuskeinoa.

– Tekö, neiti, huudahti ylitirehtöri kummeksien ja tarkasti tyttöä uteliaasti. Oppilaitoksemme on oikeastaan poikia varten.

– Mutta, virkkoi tyttö vähän värisevällä äänellä, koska tämä on oppilaitos, jossa keinoilijoita valmistetaan, pitäsihän siihen otettaman myös naisoppilaita. Etenkin koska juuri on niin äärettömän vaikea saada paikkaa työpajoissa ja nuorten sivistymättömien oppipoikain ja sällein seassa voida rauhassa oppia ammattiansa.

– Totta kyllä, mutta ei olekkaan otaksuttu, että kaunis sukupuoli luopuisi neulasta ja kotiaskareista, ruvetaksensa tehtailijoiksi ja käsityöläisiksi.

– Sepä on väärin, virkkoi tyttö innokkaasti, sillä eihän meillä ole muuta keinoa kunnollisesti ansaitaksemme elatustamme. Minulla on vanha kivulloinen äiti kykenemätön itse elättämään itseänsä, hän kun yövalvomisella ja taukoamattomalla työllä liinavaatteiden ompelijana on pilannut silmänsä. Useat vuodet olen minä koettanut elättää meitä ompeluksella; mutta vaikka joka päivä teen kahdeksantoista tuntia ahkerasti työtä, ei ansaitsemani kuitenkaan riitä. Mitä tulee siitä lopuksi? Se kaiketi että silmäni, jotka jo ovat ruvenneet käymään heikoiksi, viimein pääli kieltävät palvelustansa ja sitten...

Kyynel vieri hiljaa tytön poskilta.

– Työtä en pelkää. Päin vastoin on työ minulle rakas. Siinähän löytäisin onneni ja iloni, vaan sitä pitää seurata toivo, että saatan hankkia itselleni suruttoman toimeentulon. Nyt ei meillä köyhillä tytöillä ole sitä toivoa. Päivä seuraa toista aina samoilla turhilla pyrinnöillä eikä ainoakaan toivon vivahdus tee vaivaa kevemmäksi tuossa masentavassa taistelussa puutetta vastaan. Nuot turhat ponnistukset sen ylivaltaa vastaan turmelevat terveytemme ja voimamme ja vanhuus lähestyy kurjuus seurassaan. Hän vaikeni.

Hetken oli ylitirehtöri vaiti. Vihdoin sanoi hän:

– Jospa hankkisin teille tilaisuuden täällä oppiaksenne jotakin elatuskeinoa, miksikä te sitte tahtoisitte ruveta.

– Olin aikonut opetella värjäämään.

– Sitä opittuanne, mikä on sitte aikomuksenne?

– Aion matkustaa jälleen kotiseudulleni Gotlantiin ja, asettuen Visbyhyn, siellä ruveta värjäämään tilkavaatteita, kunnes olen ansainnut niin paljon, että voin laajentaa liikettäni. Äitini ja minä olimme pakoitetut lähtemään Visbystä, sillä siellä oli meidän mahdoton ompeluksella itseämme elättää.

– Tulkaat maanantaina virkahuoneeseni, niin saatte ruveta värjärinoppilaaksi.

Nuori tyttö katseli hetken ylitirehtöriä kiitollisuudella, sitte sanoi hän liikutettuna:

– Jumala teitä siunatkoon, herra ylitirehtöri.

Maanantaina tämän jälleen alotti hän työnsä oppilaitoksessa. Harvoin on oppilas missäkään oppilaitoksesi näyttänyt suurempaa ahkeruutta ja intoa, kuin Elise P. osoitti. Tutkinnossa oli hän värjärinoppilaista taitavin. Ja minkätähden? Sentähden että hän, kun oli nainen, yksinomaisesti antausi opetukselle ja otti suurella tarkkuudella vaaria sen pienimmistäkin erityiskohdista.

Antaessaan hänelle sällikirjan, sanoi ylitirehtöri:

– Laitoksella on kunnia teistä. Te olette näyttäneet, mitä nainen voi, kun hän tahtoo täyttää järkeänsä.

Ensimäinen päivä heinäkuuta lahti Elise P. äitinsä kera pääkaupungista ja matkusti Visbyhyn omistamatta muuta, kuin sen pienen rahasumman, jonka heidän huonekalujensa myyminen oli saattanut tuottaa, sällikirjeensä, värjärireseptinsä ja toiveensa.

Kuusi vuotta sen jälleen matkustin minä Visbyhyn. Yhden sen pienempien latujen varrella oli pieni sanomattoman soma rakennus. Matkakumppanini käänsi askeleensa sitä kohden, sanoen:

– Tahdotte seurata minua sukulaisteni tykö, niin saat tutustua erään vähän omituisen naisen kanssa, nimittäin minun orpanani.

Tämän sanottuansa nosti hän pientä kirkasta portinkolkutinta ja löi lyömän. Palvelustyttö aukasi oven ja me astuimme suureen, hyvillä huonekaluilla varustettuun huoneesen, jossa kalpea vanha nainen istui nojatuolissa. Eräästä sivuhuoneesta tuli sa massa nuorempi nainen. Ystäväni esitti minun vanhukselle, sanoen:

– Tätini rouva P., jonka jälleen hän kääntyi nuoremman naisen puoleen sanoilla: orpanani, värjäri P.

Huomatessaan minun tulleen vähän hämilleni nimityksestä värjäri P., lausui nuori nainen hymyillen:

– Alfred on oikeassa, minä olen todellakin värjääjä.

– Te olette siis pitäneet värjäyslaitosta miehenne jälleen, lausuin minä, otaksuen varmaksi, että hän oli leski.

– Ei suinkaan, virkkoi Alfred; Elise ei ole koskaan ollut naimisissa, hän on vaan astunut ulos naisten alueelta ja ruvennut käsityöläiseksi.

– Ja sen kautta hankkinut itselleen ja myös minulle runsaan toimeentulon, sanoi äiti, ojentaen kätensä tyttärelle.

Siinä nyt istuin tietämättä, mitä olisi lausuttava, mutta kun tuo pieni värjääjätär paljon minua viehätti enkä tahtonut asiata nyt tällensä jättää, niin lausuin:

– Värjäysliikkeen perustamiseksi tarvitaan kuitenkin paljon rahaa.

– Miehet kyllä tarvitsevat, mutta naiset eivät kaipaa niin paljon, vastasi Elise, minä kumminkin aloitin tyhjin käsin.

– Onko mahdollista? Tottahan värjäyslaitos maksaa melkoisen summan.

– Minä en perustanutkaan semmoista. Tukholman oppilaitoksessa täysiksi opittuani asetuin minä tänne ja ilmoitutin, että otin kernaasti värjätäkseni pienempiä tilkavaatteita. Alussa sain värjättäväksi ainoastaan vaalenneita silkkisiä hattukankaita, nauhoja ja huiveja ja muuta senlaista, jota ihka yksin voin värjätä. Ensimäinen värjäämäni onnistuikin ja kun minä aina olin työstäni vaan puolen siitä, kun tavallinen värjäri, jolla on sällejä ja suuret kustannukset suoritettavina, niin sain pian yltäkyllin työtä. En enää yksinäni voinut hoitaa työtäni, vaan minun täytyi ottaa apulaiselleni henkilö, eräs keski-ikäinen nainen. Ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen, olin minä maksanut ne pienet velat, jotka olin tehnyt ja päällepäätteeksi hankkinut äidilleni muutamia mukavuuksia, joita hän niin hyvin tarvitsi. Nyt on karttunut varoja sen verran, että olemme saaneet ostetuksi tämän pienen talon ja että apulaiseni saa minulta semmoisen palkan, jotta hän siitä on voinut panna pienen summan säästöpankkiin. Jos elämme ja pysymme terveinä ja Jumala yhä siunaa työtämme, niin voimme huolella odottaa vanhuuden päiviä.

– Mutta kuinka kahden naisen on mahdollista yksinään hoitaa tämmöistä liikettä? intin minä, värjäystyö ei suinkaan ole huokeata.

– Totta kyllä, jos liike on laaja, mutta muutaman naisen toimeentulemiseksi ei tarvita paljoa, sentähden olen minä vaan harjoittanut tilkaväljäystä.

– Eikö teistä tunnu raskaalta, että teidän, vaikka olette nainen, täytyy sellaista työtä harjoittaa? kysyin vielä.

– Ei suinkaan. Uskokaa pois, ei mikään työ ole raskasta, kun se tuottaa itseoloisuutta ja vapauttaa pimeästä toivottomasta tulevaisuudesta. Mutta sitä vastoin huokeampikin työ tulee raskaaksi taakaksi, kun näkee ettei se tuota mitään valoa tulevaisille kohtaloille. Kenenkä tulevaisuus on pimeämpi, kuin köyhän ompelijan.

Kun lähdin tämän älyllään naisen luota, joka pontevuudella ja ymmärtäväisyydellä on hankkinut itselleen ja äidillensä hyvän toimentulon, silloinpa ihmettelin, miksi tuhansittain ihmisiä jättää itsensä niin raskaan orjuuden alle, kuin se mitä synkistyttää enimmän osan varattomien naistemme elämää.

Elise P. elää vielä, mutta on jo vanha ja on heittänyt pienen värjäysliikkeensä. Hänellä tosin ei ole suuria mutta kuitenkin hänen pieniin tarpeisiinsa varsin riittävät varat.

Ja kun hän puhuu menneistä ajoista toivoo hän, että hänen köyhät kanssasisarensa, jotka vielä taistelevat palkattoman työn alalla, seuraisivat hänen esimerkkiään ja rupeisivat ammattilaisiksi, sillä tavoin hankkien itsellensä omatakaisen sijan mailmassa.