Eeva 6, 1937
Tiedättekö, etteivät vaaleat tai vaaleiksi värjätyt kutrit enää ole viimeinen huuto mannermaalla? Näiden suortuvien kilpailijoiksi on ilmestynyt punertavia vivahteita, vieläpä vaaleansinisiäkin tukkalaitteita. Viimeksimainittuja ei tosin vielä näe käytännössä, mutta jos tahtoo olla oikein hypermoderni kampauksessaan, on parasta antaa valkaista ruskea tukkansa ja värjäyttää se hyvin vaaleansiniseksi - ei tosin vielä Helsingissä, mutta mannermaalla, esimerkiksi Parisissa.
Näin kertoi meille Kansallisteatterin kauniiden kutrien kaitsija, mestari Hannes Kuokkanen työhuoneessaan, ja varmemmaksi vakuudeksi hän otti esille viimeksi valmistamansa tukkalaitteen, peruukiksi nimitetyn, jonka hiukset olivat hyvin, hyvin vaaleansiniset, melkein hopeankarvaiset ja loistavat. Vaikka aprillipäivä olikin jo mennyt ohi, rohkenimme esittää mestari Kuokkaselle epäilevän kysymyksen, että oikeinko kasvavat kutritkin värjätään sinisiksi...
Niin kuuluu asia olevan. Eikä tämä viimeinen huuto hlusmuodin alalla mikään ruma keksintö olekaan - ei ainoastaan meidän mielestämme, vaan myöskin Kyllikki Väreen mielestä, joka saapui paikalle, ihasteli uutta keksintöä ja sovitti irtokutrit - peruukin - päähänsä.
Hyi, peruukki, ties kenen päässä nekin hiukset ovat olleet ajattelevat vannaan monet lukijattaremme. Mutta antakaapas olla! Sekin seikka lienee tuntematon, että ennenkuin suortuvat kiinnitetään tekotukan päänahkaan - yksi kerrallaan - saavat ne läpikäydä pesut, voitelut, harjaukset ja kampaukset. Ja vielä senkin jälkeen kuin asianomainen peruukki on liitetty mestari Kuokkasen lähes 5,000 muun peruukin joukkoon, joutuu se tuontuostakin helliin hoidon, voitelun, harjauksen ja kampauksen kohteeksi. On siinä viidellä miehellä tukkien kampausta kerrakseen. (Sulkumerkeissä esitämme hyvin epähienon kysymyksen, johon ei tarvitse vastata: kuinka moni arv. Eevoista hoitaa kutrejaan yhtä suurella huolella kuin mestari Kuokkanen lähes 5,000 tukkalaitettaan.)
Nimittäin niitä, jotka ovat kaapissa tai palanneet "turneeltaan" maaseudun tai pääkaupungin näyttämöiltä. Mestari Kuokkasen tekotukkia käytetään melkein kaikkien maamme ramppivalojen ääressä. Hän on luonut maahamme uuden teollisuudenhaaran, peruukkiteollisuuden, niin ettei näitä Thalian temppeleissä (ja niiksi ei siviilielämässäkin) tarvittavia tärkeitä välineitä tarvitse enää tilata ulkomailta saakka, kuten aikaisemmin meneteltiin. Suomi tulee nyt omin neuvoin toimeen - - myös irtotukkien alalla. Silloin tällöin pistäytyy mestari Kuokkanen ulkomailla alan viimeisiin virtauksiin tutustumassa, vaikkei hän ole saanutkaan valtion tai jonkin säätiön matka-apurahaa, kuten monet muut taiteilijat.
Taiteilijansilmää ja kättä häneltä kuitenkin työssään vaaditaan, sillä iIlman niitä emme näkisi Kansallisessa Ansa Ikosen vaalean tukan muuttuvan "Kilpakosijoissa" ihaniksi, sysimustiksi, pitkiksi kiharoiksi tai Uuno Laaksolla aaltoilevaa, harmaata professorintukkaa Mika Valtarin "Kurittomassa sukupolvessa". Puhumattakaan kotimaisissa elokuvissa esiintyvistä hiuksista. Elokuvaperuukin valmistaminen se vasta tarkkaa työtä onkin, sillä kameran argussilmä ei siedä lähikuvissa mitään hutiloimista.
Näin on laita niiden peruukkien, jotka ovat kätketyt mestari Kuokkasen kaappiin. Mutta entä hänen päässään oleva "peruukki". Suutarin vaimolla on huonoimmat kengät ja räätälin lapsilla huonoimmat vaatteet, sanotaan. Ja peruukkimestarilla itsellään huonoin "peruukki", voitaisiin tähän lisätä, sillä mestari Kuokkasella ei ole mitään aaltoilevia kiharoita, vaan lyhyeksi keritty tukka, jonka keskeltä paistaa - kuu!
Miksi, kysyimme. No, kas, kun muille täytyy valmistaa niin paljon peruukkeja, niin eihän sellaista ehdi ruvetaitselleen tekemään. Ei enempää kuin suutari vaimolleen kenkiä tai räätäli lapsilleen vaatteita. Mutta toisille on kyllä valmistettu peruukkeja jokapäiväistä käyttöäkin varten runsaasti. Kuinka paljon "siviiliperuukkeja" on maassamme käytännössä, siihen kysymykseen ei mestari Kuokkanen kuitenkaan halunnut vastata edes kaksi-, kolmi- tai nelinumeroisella luvulla. Ihmiset kun ainakin täällä Suomessa ovat niin pikkumaisia tällaisissa asioissa - vaikka mitäpä pahaa peruukin käytössä itse asiassa sitten on? Jos tukka alkaa arveluttavasta lähteä, on peruukki paras pelastajapälkähästä. Ihmiselle annetaan syntyessään myötäjäisinä sen värinen tukka kuin hänelle katsotaan sopivaksi, mutta jos hän haluaa tilata itse itselleen kutrit, saa hän joko sysimustat, lumivalkoiset, punertavat - tai vaikkapa vaaleansiniset, aivan niinkuin itse haluaa määrätä. Asetetaanhan poismenneen hampaankin sijalle uusi, miksi ei sitten kadonneen tukan suhteen meneteltäisi samoin? Ei kaljupäisyyden takia kannata lisätä pessimistien joukkoa.
Mestari Kuokkanen on muuten vakuutettu siitä, että käytännössä oleva ja käytännöllinen lyhyt tukka tulee puolustamaan paikkaansa vielä pitkän ajan. Ja edelleen hän kertoo, että peruukkeihin tarvittava raaka-aine saadaan osaksi kotimaasta, osaksi ulkomailta. Madame Pompadourin kiharoihin tarvittavat puhvelinkarvat maksavat jopa 2,000 markkaa kilo, mutta polkkatukkamuotiin siirtyneen neitosen suortuvia saa 600—700 markalla. Japanittarella ja kiinattarella on niin sysimusta tukka, ettei sen mustempaa saa enää värjäämälläkään. - Ja rouva Greta Kuokkanen, joka hoitaa Kansallisen naistähtien tukkalaitteita, kertoo, että kun uusi näytelmä on tulossa, on ensimmäisiä tärkeitä ratkaistavia kysymyksiä juuri peruukkikysymys. Onko teatterissakävijän kuviteltava, että hänen mielinäyttelijällään on tummat vaiko vaaleat hiukset, siihen on nykyaikana vaikea saada vastausta väliverhon toiselta puolelta, sillä harvoin esiintyvät näyttelijät luojan heille antamassa tukassa. Ja miltäpä se näyttäisikään, jos Männistön muorin Venlalla olisi lyhyt polkkatukka ja seitsemän veljestä esiintyisi lyhyeksileikatuissa, sileäksi kammatuissa, tummissa tukissa. Illusionin tulee olla täydellisen myöskin hiuksiin nähden.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti