Vanhaa saksalaista kankaanpainantaa

Kotiteollisuus 8/1943

Vielä miespolvi sitten näki saksalaisissa maalaiskylissä väestön käyttävän sinisellä painettuja pellava- tai karttuunipukuja. Tosin saattoi nähdä joskus sinisen ohella mustallakin painettuja kukkasia, mutta sininen väri oli joka tapauksessa vallitsevin. Karttuunin painantaahan harrastettiin 1700-1800 luvuilla koko Euroopassa ja painannan värikkyys riippui värien saantimahdollisuuksista, niinpä esim. Ranskassa on heleän punainen kappilakan väri yleisin. Itse painantatekniikka on ikivanhaa. Achmimin ja Panapoliksen kaivauslöydöt todistavat jo vanhojen egyptiläisten harrastaneen kankaanpainantaa. Vanhimmat keski-eurooppalaisetpellava- ja silkkikankaanpainannat olivat yleensä tummasävyisiä painetuin hopea- ja kultakoristein. Myöhemmin esiintyy musta, punainen ja vihreä yleisväreinä. Alkeellisessa painannassa siveltiin kangas jonkinlaisella liisteriaineella, johon liisterin ollessa vielä tuoretta värijauheet siroteltiin ja paineltiin puulaudoilla kiinni. Keski-ajalla olivat Espanja, Itävalta, Flanderi, Baijeri ja Köln ympäristöineen kuuluisia näiden kankaiden valmistusseutuja. Varsinainen painantatekniikka sai Euroopassa suosijoita senjälkeen kun hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset olivat ruvenneet kuljettavaan painettuja itäintialaisia kankaita Eurooppaan. Ensimmäinen laivanlasti tällaisia painettuja silkkikankaita tuotiin Ranskaan v. 1669 ja sen vaikutuksesta syntyi erikoinen muotivirtaus, joka kaikessa suosi painettua silkkiä. Kun sitä ei ollut riittävästi, saivat kotimaassa painettu satiini ja tafti korvata silkin. Koristeaiheet kuvailivat aluksi outoja itäaasiaaiheita. Jo Ludvig XIV:nnen aikana pääsi sinipainanta ylhäisten suosioon johtuen haluttujen itäaasialaisten porsliiniesineiden koristeluun käytetystä sinisestä väristä. Vuonna 1724 ilmoittaa mm. värjäri Christian Hunneus, kotoisin Rintelnistä Weserin varrelta, anoessaan muuttolupaa kuninkaalta, että hän on opiskellut Amsterdamissa "hollantilaista" kankaanpainantaa, jolla työtavalla siihen aikaan tarkoitettiin kaiverretuilla messinki- ja kuparilevyillä painamista. Vielä etäämpääkin etsivät saksalaiset kankaanpainajat oppia. Kaunovärjäri Johann Adam Röss (1695-1756) kävi aina Itä-Intiassa asti.

Keskieurooppalaisessa painantatyössä kehiteltiin rinnakaisesti kahta eri tekniikkaa. Joko painettiin värikuviot suoraan kankaalle puu- tai metallilevyilltä ja tehtiin sitten kangas pesua kestäväksi tai panettiin koristelu ensin eräänlaiselle massalevylle, joka oli tehty joko vahasta tai muusta aineesta ja tällä vasta painettiin kangas. Eräs tarkoitukseen soveltuva massa tehtiin kaoliinista, savesta, salpietarihappoisesta lyijystä, lyijyasetaatista, espanjanvihreästä, kuparivihtrillistä ja alunasta lisäämällä vähän ihraa ja arabikumia. Ratkaiseva painannan onnistumiselle oli ennenkaikkea painettavan kankaan ominaisuuksien tunteminen. Massan kokoonpanoa samoin kuin muitakin teknillisiä menetelmiä pidettiin tarkoin salassa. Massalevyllä painamisesta oli se etu, ettei väri yleensä levinnyt ja painanta tuli väreiltään kirkas ja selväpiirteinen. Kankaanpainajat säilyttivät tietonsa usein käsin kirjoitettuihin reseptikirjoihin tallennettuna. Münsteriläisen kankaanpainaja Heinrich Wenningin muistiinpanot vuodelta 1784 ovat säilyneet jälkimaailmallekin. Suuri omaisuus oli painantatyöpajalla painantalevyissään. Painantalevyissä oli tavallisesti takapinnassa 1-2 käsensijaripaa ja levyn kolmessa kulmassa tarkistusnaulat, joilla määrättiin levyn sijoitus painettavalle kankaalle.
Ennenkuin indigoa ruvettiin 1700-luvulla kuljettamaan Intiasta Eurooppaan, saatiin siniväri kotoisesta ristikukkaisesta värimorsingosta (Isatis tinctoria). Värimorsinkoa oli jo sitä ennen pidetty tärkeänä hyötykasvina ja oli mm. Kaarle Suuri määrännyt sen rauhoitettavaksi tarpeettomalta hävitykseltä. Tätä kullankeltaisena kukkivaa kasvia kasvaa vielä nytkin esim. Reinin varsilla siinä määrin, että se on antanut aiheen kutsua koko virtaa "Kultaiseksi Reiniksi" (Goldener Rhein). Reininmaan ohella oli myös Thüringin kylät kuuluja värimorsinkoviljelyksistään ja se oli sikäläisille maanviljelijäille huomattava tulojen antaja. Niinpä esim. Erfurtin ympäristön 82 kylässä oli niin suuri värimorsinkotuotanto, että 1300-luvulta aina 1700-luvun alkuun saakka se antoi kaupungin portilla kannetusta tullista huomattavimman osan ja kaupungin vauraimmat porvarit olivat värimorsinkokauppiaita. Nämä näyttävät sitäpaitsi yrittäneen hyötyä viljelijäin kustannuksella kuten eräs tapaus v:lta 1661 osoittaa. Silloin möi sikäläinen suurliikemies von Stottengeim 125,000 guldenin määrästä värimorsinkoa ja peri siitä puhdasta voittoa 30,500 guldenia. Kaupunki piti erikoista luetteloa vaikutuspiirinsä värimorsinkoviljelyksistä ja mainosti itseään erikoisesti maailman parhaimmaksi tunnustetun värimorsingon myyntikeskuksena. Siihen aikaan oli värimorsinkomyllyjä kaikkialla Thüringissä. Eräitä näistä on säilytetty arvokkaina kulttuuri- ja kotiseutumuistomerkkeinä meidän ajallemme asti. Näissä myllyissä jauhettiin nuorten kasvien alimmaiset lehdet rehuksi, josta käsin tehtiin pieniä palloja, mitkä erikoisilla telineillä sitten kuivattiin. Kuivumisen jälkeen nämä jauhettiin jauhoksi ja lähetettiin tynnyreissä maailman markkinoille.

Tämä kukoistava värimorsingon tuotanto rupesi surkastumaan senjälkeen kun Itä-Aasiasta ruvettiin tuomaan indigoa Eurooppaan. Indigolla värjätty kangas kesti paremmin auringon ja saippuan vaikutusta kuin värimorsingolla. V. 1629 oli Thüringin 300 värimorsingon viljelijästä jäljellä enää vain kolmisenkymmentä ja parikymmentä vuotta myöhemmin vain vähän yli kaksikymmentä viljelijää. Mannermaasulkemumääräysten jjohdosta eli värimorsinkotuotanto vielä lyhyen kukoistuskauden ja tavara oli siinä määrin kysyttyä ja kallista, että värimorsinkokauppiaat varustivat myymäläinsä ja varastojensa ikkunat pankkien tapaan rautaristikoilla, mutta tämä kesti vain lyhyen ajan. Indigon korkea hinta houkutteli laivaamaan sitä suurin määrin Eurooppaan ja se teki värimorsingon kysynnästä vihdoin lopun. V. 1631 saapui Hollantiin mm. seitsemän laivaa, joissa oli värimorsinkoa 380,545 naulaa, mikä rahassa vastasi viittä tonnia kultaa!

Indigo oli erikoistyöpajoissa ensin kuulamyllyn tapaisessa laitteessa jauhettava. Sellaisena oli riippuva valurautainen, puolipallonmuotoinen pata, jossa raskas rautakuula kieri heilunnan mukaan ja jauhoi indigon palaset. Kun värjättävä kangas oli kastettu indigonesteeseen useamman kerran ja välillä annettu ilmassa "hapettua", annettiin sille lopuksi sooda- tai kalkkikaste, mikä teki värin kestäväksi. Hyvin tummaksi värjätty kangas sai kuivuttuaan rikkikylvyn. Kun pohja näin oli värjätty alkoi koristelukuvioiden painanta kaikkine vaiheineen. Viimeiseksi kangas mankeloitiin kiiltävän sileäksi ja merkittiin kankaanpainajan merkillä tai nimikirjaimilla.

Painantakoristeaiheisto oli mitä monipuolisin ja vaihtelevin. Oli kukkakoristelua, viiva ja pintakoristeita. Suosittuja olivat kuva-aheet, etenkin uskonnolliset. Tai esitti koristelu kaupunkimaisemaa, metsää, metsästyskohtauksia, kansantaruaiheita, puhimyksiä, hovikohtauksia jne. Usein koetettiin koristelulle saada vierasmaalaista sävyä menekkisyistä.

Kun konepainanta 1900-luvulla kilpailullaan tappoi käsin painannan, lähti se kilpailemaan käsityön kanssa uusilla väreillä, aniliini- ja indanthrenväreillä, ja huomattavan halvoilla työkustannuksilla. Kansanomaisen käsin painannan häviämisen mukana katosi kuitenkin siksi suuria taiteellisia ja sivistyksellisiä arvoja, että eräät tämän työalan harrastajat ja suosijat ovat ottraneet edelleen vaaliakseen käsinpainannan perinteitä. Westfalissa on Münsterin käsityö- ja taideteollisuuskoulu tämän työalan tunnettujen vaalijain Joos Jaspersin ja Hanne Rüte-Kämmererin johdolla kehittänyt kankaan käsinpainamasta korkeatasoisen nykyaikaisen käsityöalan. Samoin ovat professori R. Lisker johtamassaan ammattikoulussa Frankfurt am Mainissa ja ministeriaalineuvos Pöverlein Münchenissä tehneet paljon tämän työalan hyväksi. Kansantyönä harjoitetaan sinipainantaa enää vain joissakin syrjäisissä maalaiskylissä. Tunnetuimpia näistä vielä toimivista vanhoista työpajoista ovat Luise Krögerin työpaja Bündessa, Wilhelm Kleinsorgen Schwalenbergissä (Lippe). Westfalin sinipainanta perinteitä jatkaa vielä Wilhelm Kentrup Nottulnissa ja eräitä vähäisempiä työpajoja muualla on Scheeselissä (Bremenin lähellä), Romansfeldissä Baijerissa, Schongaussa (Allgäu) ja Arnstadtissa Thüringissä.

Pukuina eivät sinipainantakankaat enää sanottavammin ole käytännössä. Ne ovat sensijaan löytäneet yhä kasvavaa suosiota kansanomaisesti sisustetuissa kodeissa uutimina, seinävaatteina ja pöytäliinoina ja samalla niistä on tullut kansantaiteen harvinaisuuksiin kuuluvia tuotteita, joita erikoisuuksien keräilijät kilvan hankkivat kokoelmiinsa. Kuten tunnettua on käsinpainantaa ruvettu taideteollisuustyönä suosimaan myös Pohjoismaissa. Ruotsissa ovat monet taidetyöpajat ottaneet kankaanpainannan ohjelmaansa. Näistä on johtavin Elsa Gullbergin työpaja Tukholmassa, jossa johtajan ohella työskentelee useita alan taiteilijoita ja teknillisenä asiantuntijana kankaanpainajamestari Richard Künzl. Muista ruotsalaisista alan johtavista taiteijoista mainittakoon vain Josef Frank. Tanskan tunnetuin tämän alan taiteilija on Marie Gudme Leth. Nykyhetken pohjoismaiset painettujen kankaiden sommittelijat ovat sommitteluissaan kulkeneet etupäässä sitä tietä, jonka jo englantilainen William Morris elämäntyöllään viitoitti. Tämän suunnan rinnalla vaikuttavat kansanomaisiin perinteisiin pohjaavat saksalaiset sinipainantatyöt omaperäisen raikkailta.

L.