Pitkässä jutussa puhutaan kalkista lähinnä maatalouden näkökulmasta, mutta myös muista kalkin puolista. Tekstin on kirjoittanut puhtaaksi Rosanna.
Tapio 2, 11.1.1873
Yksi wanhimmista keinoista maan hedelmällisyyden edesauttamiseksi, josta maanwiljelyksen historia tietää kertoa, on kalkki eli kiwekset, joiden pääaineena on kalkkio. Monessa paikoin, joissa kalkkimuodostuksia ilmaantuu suuressa määrässä ja runsaasti maassa eli wuorissa, on maanwiljeliä ikiwanhoista ajoista koettanut käyttää näitä kalkki-aarteita hyödyksensä. Näistä on sen käyttäminen lewinnyt lewenemistään semmoisiinkin paikkoihin, joissa luonnollisia kalkkimuodostuksia puuttuu. Ja niin erinomainen ja eriskummallinen on kalkin waikutus monessa kohdin ollut maanlaadulle, että maanmiehet, joiden tiedoksi tämän käyttäminen on tullut, owat pitäneet hyödyllisenä, kustannuksiin katsomatta, hankkia itselleen tätä maan hedelmällisyyttä kohottawata ainetta pitkän matkain takaa. Onpa ollut semmoisiakin aikoja, jolloin kalkilla on ollut niin hywä maine maanwiljelijäin kesken, että siinä on nähty warmin ja kenties ainoa keino kaswusadon lisääntymiseksi ja aine, joka sanalla sanoen woipi tehdä tawallisen lannoittamisen tarpeettomaksi. Ei siis kumma, jos kalkkia pantiin runsaasti maahan ja riemuttiin sen rikkaista waikutuksista, joita monessa kohdin kesti kenties ihmispolwen. Mutta miten käwi! Äkkiä muuttuiwat mielet, kalkki ei enää waikuttanutkaan, maa ei kantanut hedelmiä, ei edes lannoittamisellakaan; - ja maan sanottiin olewan "pilalle muokatun". Nyt oli luonnollisesti kalkin hywä maine ohitse ja sille pantiin lisäksi se syytös, että se teki "wanhemmat rikkaiksi, waan lapset köyhiksi." Sitte wasta kun tieteelliset tutkimukset antoiwat täydellisen selityksen kalkin merkityksestä maanlaadulle ja kaswikunnalle, saatiin oikea käsitys kalkin laadulle ja kaswikunnalle, saatiin oikea käsitys kalkin waikutuksista. Mutta jos kalkin maine tätä ennen oli ollut ansiotta liian hywä ja luottamus siihen ääretöin, niin yhtä kohtuutoin ja perätöin oli nyt sen halweksiminen, koska tieteellinen kokemus on näyttänyt, että kalkki oikeen käytettynä on oiwallinen wälikappale maan hedelmällisyyden korottamiseksi, mutta ett'ei se itsekseen woi waikuttaa niin paljoa, kuin siltä kerran waadittiin ja että se wäärin käytettynä woipi matkaan saattaa wahinkoa siinä, missä hyötyä odotetaan. Kun siis tässä ai'omme puhua kalkin ja kalkkisekaisten aineitten käyttämisestä maanwiljelyksessä, niin on wälttämättömästi tarpeellinen, että aluksi omistamme lyhykäisen silmäyksen niille luonnon ilmiöille, joista kemiallinen tiede antaa selityksen; sillä ainoasti sen awulla woimme tulla selwyyteen asiassa, jossa käytännöllinen maanwiljelys on näyttänyt niin epäwakaisia kokemuksia. Siis liitämme tähän muutamia selityksiä
Kalkin kemiasta
Tunnettu asia on, että kalkki sekoitetaan maahan pääasiallisesti kahdessa olomuodossa, nimittäin: joko poltettuna elikkä merkelinä. Ensinmainitussa ilmantuu kaikkiaine enemmin eli wähemmin sekoittamatta ja melkeen puhtaana, toisessa (merkelissä) sitä wastoin löytyy aina osaksi wieraita aineita mekaanillisesti sekoitettuna; mutta ei siinä kylliksi - itse kalkki-aine on merkelissä läsnä tykkönään toisessa kemiallisessa tilassa, kuin poltetussa kalkissa ja tästä juuri seuraa se erilainen waikutus, mikä kalkin ja merkelin käyttämisessä ilmautuu ja joka käytännöllisestä maanwiljelyksestä on hywin tunnettu. Tässä sentähden katsantoon ottamatta niitä mekaanillisia sekoituksia, joita merkeli aina sisältää ja jotka woiwat olla erilaisia (sawea, hiekkaa, j. n. e.), koetamme tulla selwille itse kalkkiaineen luonteesta ja niistä eri muodoista, joissa se ilmaantuu.
Poltetun kalkin enin silmiin pistäwä ominaisuus on epäilemättä se omituinen ilmiö, joka nähtäksen kalkin weden kanssa yhtyessä ja jonka kautta se tykkönään eroaa polttamattomasta kalkista eli kalkkikiwestä. Kun wettä wähitellen kaadetaan poltettuun kalkkiin, niin syntyy siinä semmoinen kuumuus, että wesi muuttuu höyryksi ja nousee ylös kuin kiehuwasta padasta ja samassa halkielewat kalkkikappaleet ristin rastin ja koko ainekoko paisuu 2 eli 3 kertaa entistään suuremmaksi ja muuttuu walkeaksi tuhkaksi eli jauhoksi. Tätä ilmiötä sanotaan kalkin sammuttamiseksi ja itse kalkkiainetta kutsutaan nyt sammutetuksi kalkiksi eli kalkkijauhoksi. Parahiten woi käsittää, kuinka suuri kuumuus syntyy kalkkia sammuttaessa, jos työ toimitetaan pimeässä ja jotenkin suurella kalkkijoukolla. Kun kalkkikappaleet silloin, wettä päälle kaadettaessa, alkawat halkiella, wälkkyy kalkin saumoista tuli kun kuumennetusta raudasta ja että siinä todenperäisesti onkin tuli-kuumuus, todistaa se seikka, että kuiwa tikku, pantuna wälkkywään saumaan, syttyy ilmi tuleen. Ei siis kumma, että tässä nyt sähähtelee, kihisee ja höyryää, jos tähän wielä wettä lisätään! Tämä merkillinen ilme, että kalkki waristuu wedestä ja paisuu suuremmaksi, tekee poltetun kalkin waaralliseksi laiwoissa kuljettaa; sillä jos laiwa rupeaa wuotamaan, niin että wesi pääsee kalkkiin, woipi laiwa syttyä tuleen eli jos se on täydessä lastissa, haleta kalkin suuresta paisumisesta. Esimerkkiä on nähty, että kalkki maallakin on matkaan saattanut suuria wahingoita, kun wesi äkkiä on päässyt sen kanssa taistelemaan.
(Jatk.)
-----------------
Tapio 3, 18.1.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
Mutta mitenkä se on mahdollista, että kalkki ja wesi woiwat niin suuren kuumuuden waikuttaa? Tawallisesti wesi jäähdyttää kaikkea, joka on kuumaa, ja sehän on meidän warmin turwamme tulenkin waarassa; tässä siis näyttää olewan jotakin ristiriitaista. Tämä ristiriitaisuus ei kuitenkaan ole todenperäinen. Kun jäähdytämme kuuman metallikappaleen weteen painamalla, niin siinä ei tapahdu muuta, kun // että kuumuus, joka oli metallissa, haihtuu weteen; kun sammutamme tulta wedellä, niin tapahtuu siinä osaksi jotakin samanlaista, mutta osaksi estää wesi ilman pääsemästä palawiin aineisin; kummassakin tapauksessa waikuttaa wesi samalla tawalla kuin jokainen muu syttymätön neste waikuttaisi. Toinen on asian laita, kun wesi sekoittuu poltettuun kalkkiin. Näiden kahden aineen, weden ja kalkin, wälillä on nimittäin omituinen taipumus, niin sanoaksemme wäkewä himo, joka pakoittaa aineet yhtymään toisiinsa niin suurella kiihkeydellä, että siitä syntyy kuumuus. Sammutettu kalkki, waikka sitä pitäisikin kauemman aikaa lämpimässä, ei ole puhdasta kalkkiainetta, waan sisältää neljännen osan wettä; ja tämä wesi on niin innokkaasti yhtynyt kalkki-aineeseen, että pienin kipene sitä sisältää kalkkia ja wettä mainitussa suhteessa ja woima, joka aineet yhdistää, on niin suuri, että kiehuwan weden lämmin ei riitä niitä eroittamaan. Näin syntynyttä yhdistystä kutsutaan kemialliseksi ja itse yhdistymistä seuraa aina lämpö-ilmiöitä. Ne aineet taas, joista yhdistys on koottu - tässä kalkki ja wesi - kutsutaan yhdistysksen kemiallisiksi aineksiksi; waan mekanillisessa sekoituksessa löytywät aineet kutsutaan sitä wastoin sekoituksen osiksi.
Wesi kaadettuna sammutettuun kalkkiin ei waikuta enää mitään kuumuutta, waan jos kalkkijauhoa sekoitetaan sopiwassa määrässä weteen, niin syntyy niin kutsuttua kalkkimaitoa, mekanillinen sekoitus kalkista ja wedestä: jos tämä saa seistä tulpalla warustetussa pullossa niin kauwan, että kalkki ennättää painua pohjaan, niin päällä seisowa kirkas neste ei enää ole puhasta wettä, waan kalkki-wettä s. o. wettä, joka sisältää sammutettua kalkkia liuwotetussa tilassa. Kuitenkaan ei kalkki suuresti liukene määrätyssä wesitukossa; sillä yksi luoti sammutettua kalkkia waatii tawallisessa lämpimässä 25 naulaa wettä ja, jos wesi on lämmintä, wielä enemmän.
Kalkkiwesi, pantuna kielelle, maistaa jotensakin puuntuhkasta walmistetulle lipeälle taikka suodalle; ja todenperäisesti onkin kalkkiaine melkein samaa luonnetta, kuin tärkeimmät ainekset tuhkan lipeässä ja suodassa; sillä kaikki nämä mainitut aineet owat pääasiassa toistensa kaltaiset. Woimmepa helposti toteennäyttää tämän kokeilla. Kun muutamia hienoksi hakatuita punakaalin lehtiä keitetään wedessä ja siilataan tiheän waatteen läpi, niin saadaan kirkas, punasinerwä neste. Jos nyt kolmesta lasipullosta yksi on täytetty kalkkiwedellä, toinen tuhkawedellä ja kolmas suodalla ja jokaiseen kaadetaan sitten wähäsen punakaalinestettä, niin muuttuu nesteen punasinerwä paine kaikissa kolmessa pullossa wiheriäksi. Elköön kumminkaan luultako, että kaikilla aineilla on samanlainen waikutus punakaali-nesteeseen. Ei suinkaan. Sillä jos samalla kertaa warustetaan kolme muuta pulloa, yksi wedellä sekoitetulla etikalla, toinen wedellä sekoitetulla tukohapolla s. o. siewedellä ja kolmas wedellä sekoitetulla rikkihapolla, ja näitten kanssa tehdään sama koe, niin saamme nähdä, että punasinerwä punakaalin paine muuttuu kaikissa kolmessa lasissa kirkkaasti punaiseksi. Etikka, niinkuin tiedämme, on hapan ja samoin on laita tuko- ja rikki-hapon kanssa, joita kuitenkaan ei ole wäärti panna suuhun muutoin, kuin paljolla wedellä sekoitettuna. Tästä siis näemme, että happamilla aineilla on yhdenlainen waikutus punakaalin paineelle, ja kun tämä ei likimainkaan ole ainoa yhteinen ominaisuus näillä, on kemistat panneet nämä aineet samaan luokkaan ja kutsuneet niitä hapoiksi. Kun nyt asian laita on samankaltainen, waikka eritawalla, tuhkaweden, suodan ja kalkkiweden kanssa siten, että kaikki kolme muuttawat punakaali-paineen wiheriäksi ja kun tähän wielä tulee lisäksi monta muuta tärkeätä, yhteistä ominaisuutta, niin on kemista näistäkin muodostanut eri luokan, johonka kuuluwat aineet hän on nimittänyt emäksiksi.
Tarkemmin selittääksemme niitä ominaisuuksia, joiden kautta nämä kaiki aineluokkaa eroawat toisistansa, tehtäköön wielä kaksi yksinkertaista koetta. Jos kalkkiwettä wähitellen kaadetaan siihen punakaali-sekoitukseen, jonka etikka on painanut punaseksi, niin saamme nähdä, että punapaine uudestaan muuttuu enemmän ja enemmän punasinerwäksi eli samanlaiseksi kun neste oli ennen erikan sekoittamista siihen; kalkkiwesi on siis tehnyt etikan waikutukset mitättömiksi. Ihan samoin olsii käynyt, jos erikkata kaadettaisiin punakaalinesteesen, jonka kalkkiwesi on painanut wiheriäksi; wiheriä paine muuttuisi punasinerwäksi; etikka on siis wuorostaan tehnyt kalkkiweden waikutukset mitättömiksi. Kun nyt tämmöistä koetta aina seuraa samat ilmeet, käyttipä mitä happoja eli mitä emäksiä hywänsä, niin seuraa tästä se yleinen sääntö, että hapot ja emäkset kumoowat toistensa waikutukset. Mutta millä tawalla se tapahtuu? Sillä tawalla, että happo ja emäs kemiallisesti yhtywät toisiinsa, jolloin ainesten entiset ominaisuudet häwiäwät, antaen sijaa uusille. Jos kielellä panee muutaman tipan kalkkiwedestä ja etikasta tehtyä sekoitusta, niin se ei maista lipeälle eikä happamelle, waan suolaiselle ja sentähden on kemista emäkssen yhdistykselle hapon kanssa antanut nimen suola.
Me olemme siis nyt oppineet, että kalkki-aine kuuluu niitten aineiden luokkaan, jotka kemiassa kutsutaan emäksiksi (baser), ja että se niinmuodoin saattaa kemiallisesti yhdistyä happojen kanssa suolaksi (kalkkisuolaksi). Se on tärkeä oppi, jonka pitää olla ihan selwä sille, joka tahtoo käsittää kalkin waikutuksia maanlaatuun.
Kun kalkkiwesi saa seisoa jonkun aikaa awoimessa lasissa, syntyy sen pintaan walkoinen kelme, joka wihdoin tulee niin raskaaksi, että painuu pohjaan, jonka jälestä taas uusi kelme syntyy syntymistänsä j. n. e. Kun wiimein ei enää senlaista uutta kelmettä ilmesty pohjaan wajonneen kelmeen siaan, niin on kalkkiwesi menettänyt omaisuutensa muuttaa punakaalinesteen wäriä. Tässä on siis syntynyt kalkkisuola, ja se on liukenematon wedessä, sillä eihän se muuten saattaisi sillä tawalla erota siitä walkoisina kelmeinä; mutta mistä happo on tullut? Wastaus: ilmasta, ja hapon nimi on hiilihappo, sillä siinä on alkuaineena hiili; se on erästä lajia wäritöntä ilmaa ja syntyy silloin, kuin hiili palaa, kun sokerinsekaiset nesteet käywät, kun ihmiset ja eläimet hengittäwät ja monella muulla tawalla. Ilmassa on erinomaisen wähä hiilihappoa (noin 4 mittaa 10,000 mitasta ilmaa), jonka wuoksi kalkkiwesi muuttuukin niin hitaasti; jso sitä wastoin puhallamme siihen ilmaa jollakulla pillillä, niin se walistuu silmänräpäyksessä, sillä ilmassa, joka tulee keuhkoistamme, on paljo hiilihappoa. Sitä suolaa, jota kalkki-aine synnyttää hiilihapon kanssa, kutsutaan hiilihappoiseksi kalkiksi, ja sellaisesta hiilihappoisessa tilassapa kalkki enimmiten luonnossa tawataankin. Ihanassa kirkkaassa Islannin kalkki-kiwessä ilmestyy hiilihappoinen kalkki puhtaimmassa ja kauniimmassa muodossaan; melkein yhtä puhtaana on se tuossa kolmeassa walkoisessa marmorissa, jota saadaan Carrarasta Italiassa ja Paros-saarelta Keikasta ja josta kuwanweistäjät owat muodostaneet jaloimmat taideteoksensa; jotensakin puhtaana löytyy se myöskin kalliissa helmissä ja simpukan kuorissa (perlemossa), wähä enemmän sekaisena koralleissa ja ostronin, karinkaukalojen ja etanien kuorista sekä liidusta. Tawallisissa tummemmissa (sinertäwän harmaissa, mustissa j. n. e.) kalkkikiwissä alkaa hiilihappoinen kalkki olal enemmän sekoitettuna muilla aineilla; näiden määrä on kuitenkin hywin erillainen ja woipi waihdella 2:sta 20:teen sadalta. Jos sekoitusten määrä on wähäinen, niin tulee kalkkikiwestä poltettaissa wäkikalkkia (sisältäwä 6:teen % asti sekoituksia), joka on aiwan walkoista ja märkänä taikinan kaltaista ja melkein kuin sawi sormissa pidellä; jos sekoituksen määrä on suurempi niin syntyy wäetön kalkki (sisältäwä 10:stä 20:teen % seka-aineita), joka sammuttaessa muuttuu kuiwamaisiksi hiekankaltaisiksi jauhoiksi, ja jos kalkkikiwessä on wieläkin enemmän muita aineita, muuttuu sellainen seka-aineinen kalkki muuttumistaan yhä kowemmaksi ween alla ja kutsutaan sentähden wesirakennuskalkiksi (cementtikalkiksi).
(Jatketaan.)
-----------------
Tapio 4, 25.1.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
Kun hiilihapponen kalkki wielä suuremmassa määrässä on sekoitettuna wierasten aineiden kanssa, tulemme merkkelilajien suurilukuiseen luokkaan. Tässä on meillä sitten ensiksi kiwenkaltainen merkeli (merkelikiwi, merkeli-liuskakiwi), joka oikeastaan on eräs laji sawiliuskakiweä eli kuoriwuorta, sekoitettuna hiilihappoisen kalkin kanssa, mutta joka selwästi eroaa todellisesta sawiliuskakiwestä sen kautta että se ilman waikutuksesta aiwan pian liuskoilee ja murenee maaksi. Sitten on meillä nuo maaperäiset merkelit, jotka owat sawen ynnä hiilihappoisen kalkin sekoituksia; wiimemainitun aineen määrä sekoituksessa on kuitenkin kowin waihtelewa, 60 prosentista eli enemmästä alaspäin aina 0 asti, ja kalkkimäärän mukaan waihtelee nimikin: kalkkirikkaammat kutsutaan kalkkimerkeliksi, sitten tulee sawimerkeli, sitten merkelisawi, kalkinsekainen sawi. Monessa paikassa, jossa nykyjään on kiinteä maa, mutta joskus muinaisuudessa on ollut meri, löytyy santakaria täynnänsä karinkaukalojen ja kaikenlaisten simpukan kuorien jäännöksiä, muutamat melkein kokonaisina, toiset muuttuneina jauhoksi; tätä on myöskin sanottu merkeliksi, nimittäin kuorimerkeliksi, jos kuoret owat jotensakin kokonaisia, santamerkeliksi, kun ne owat murentuneet ja paremmin sekaantuneet sannan kanssa.
Jos hiilihappoinen kalkki asetetaan kowaan kuumuuteen, ikäänkuin kalkkikiwi kalkinpolttajan uunissa, niin kalkki-aine ei saata kauemmin pitää luonansa hiilihappoa, jonka siis uunista lähtewä kuuma hönkä wie myötänsä: sillä tawalla saadaan poltettua kalkkia, jolla wielä on kalkkikiwen kappalten muoto. Mutta jos poltettu kalkki saa jonkun aikaa olla semmoisessa paikassa, johonka ilma pääsee, niin muuttuu se itsekseen jauhokalkiksi; se imee nimittäin märkyyttä ilmasta ja silloin sanotaan sitä ilman sammuttamaksi. Samalla aikaa imee se tietysti myös hilihappoa; mutta kun sitä löytyy niin erinomaisen wähä ilmassa, täytyisi kowin paljon ilmaa puhaltaa kalkkiko'on päältä ja läpitse, ennenkuin kaikki kalkki-aine taas tulisi hiilihappoiseksi; sentähden tawataan semmoisessakin kalkissa, joka on ollut wuosikausia ilman waikuttamana, suuri osa kalkki-ainetta hiilihaposta wapaassa tilassa. Paljoa pikemmin tapahtuu hiilihapon kiinnittäminen, jos jauhokalkki on sekoitettu sannan kanssa (joka tekee sen ikäänkuin paremmin awoimeksi ilmalle) ja sotkettu sekä waiwattu ween kanssa sakeaksi puuroksi tahi muuriruukiksi. Sillä hiilihapon kiinnitys onkin juuri pää-syy siihen, että muurikalkki kowettuu ja muuriruukki muuttuu kiinteäksi; mutta ei se ole ainoa syy siihen. Sammutetulla kalkilla on nimittäin, kun se on märkää, myöskin taipumus ruweta kemialliseen yhteyeten sen aineen kanssa, josta santarakeet owat syntyneet ja jota myös löytyy muurikiwestä. Tämä aine on pii eli, niinkuin kemista sitä kutsuu, piihappo; sillä ehkä kiinteätä ja kowaa, on se kuitenkin todellista happoa yhtähywin kuin etikka, syövesi, rikkihappo ja juuri sentähden saattaakin se yhdistyä kemiallisesti kalkin kanssa (piihappoinen kalkki) ja muiden emästen kanssa. Tästä kalkin taipumuksesta yhdistyä piihapon kanssa riippuu paraiten sen hyödylliset waikutukset maanlaatuun, joista wasta tarkemmin tulemme puhumaan.
Jos panemme palasen liitua tahi polttamatonta kalkkikiveä lasin pohjaan, jossa on wäkewää etikkaa, niin syntyy siinä eriskummainen kuohuminen: ylt' ympäri liidunpalaista ilmestyy pieniä ilmakuplia, jotka irtautuvat siitä ja nousewat ylös etikan läpitse; ja ei koskaan yksi kupla ennätä pois ennenkun toinen on sijassa ja, jos etikka on kylliksi wäkewätä, niin kihisee ja kuohuu liidunpalasen ympärillä, ihan kuin neste kiehuisi. Jos meillä olisi semmoiset telineet, joilla woisimme kerätä sen ilman, joka nousee lasista, ja sekoittaa sen kirkkaasen kalkkiweteen, niin syntyisi siinä samallainen sakka, kuin hiilihappoa siihen hengittäessä; ja todenperäisesti tämä ilma ei olekkaan muuta kuin hiilihappoa, jota etikka eroittaa kalkkikiwestä. Tämä on tapahtunut sillä tawalla, että erikkahappo on hiilihappoa wäkewämpi eli toisin sanoen edellisen wetowoima kalkki-aineeseen on suurempi. Ja niin täytyy aineitten maailmassa heikomman aina antaa perään wahwemmalleen; siellä hallitsee aina wahwemman oikeus! Jos erikkahappo saapi eroittaa kaiken hiilihapon kalkkikiwestä, niin muuttuu hiilihappoinen kalkki etikkahappoiseksi kalkiksi; jos sitten kaadamme wedellä sekoitettua rikkihappoa etikkahappoiseen kalkkiin, niin alkaa siitä kohta lämmittäessä tuoksua wäkewä etikan haju; sillä nyt on etikkahapon täytynyt antaa perään rikkihapolle, joka on etikkata wäkewämpi.
(Jatketaan.)
-----------------
Tapio 5, 1.2.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
Kun siis etikka, yhtä hywin kuin muutkin hapot, pakoittaa hiilihapon kohahtelemalla ulos hiilihappoisesta kalkista, niin on meillä tässä yksinkertainen ja helppo keino koetella, jos kiwi- ja maa-lajit sisältäwät hiilihappoista kalkkia; sillä paitsi hiilihappoista kalkkia tawataan luonnossa ainoastaan yksi toinen hiilihappoinen suola jotenkin suuressa määrässä, nimittäin hiilihappoinen kitkerämaa (hiilihappoinen kalkki); mutta sen runsaus wuorissa ja maassa ei ole likimainkaan niin suuri kuin hiilihappoisen kalkin. Harwoin woimme siis erehtyä, kun hapon kuohumisesta päätämme jossakin sekoituksessa hiilihappoisen kalkin olewan läsnä, sillä siinä missä hiilihappoista talkkia ilmaantuu, siuinä löytyy myös tawallisesti hiilihappoista kalkkiakin. Kun joku kiwi eli maan laji sisältää runsaasti hiilihappoista kalkkia, on kohiseminen hapon kanssa niin kiiwas, että hiilihapon läsnä olo on warma, jos ko'e toimitetaan edellä mainitulla tawalla; mutta jos hiilihappoa on wähemmässä määrässä, on ko'e tehtäwä suurella huolella, ettei tawallisia ilma-kuplia luulko hiilihapoksi. Tämä on erinomattain tärkeä, kun kysymys on maanlajista; sillä ilma, jota aina löytyy niissä, nousee itsekseenkin kuplina ylös, jos joku neste kaadetaan niihin.
Wälttääksemme hairauksia tässä suhteessa, on maanlaji ensin sekoitettawa niin paljolla lämpimällä wedellä, että ersi pullossa seisoo puoli eli koko tuuman maanlajin yläpuolella; kun tästä sitten lakkaa ilmakuplia nousemasta ja wesi huuhdotaan pois, kaadetaan siihen happoa (kernaimmin suola-etikka tukohappoa) sopiwassa määrässä ja silloin ilmaisee pieninkin määrä hiilihappoista kalkkia läsnäolonsa hiilihappokuplia synnyttämällä.
Ennen on jo mainittu, että hiilihappoinen kalkki ei liukene wedessä. Kuitenkin sisältää lähdewesi, joka kulkee kalkkimaisen maakerroksen läpi, aina hiilihappoista kalkkia, joka juuri on se aine, joka tekee weden "kowaksi"; sillä jos tipautetaan muutamia happopisaroita semmoiseen "pannukiween," jonka n. k. kowa wesi on jättänyt astiaan, jossa sitä keitetään, niin syntyy siinä kohiseminen. Asian laita tässä on sellainen, että hiilihappoinen kalkki on wissimmästi liukenematon puhtaassa ja ilmatyhjässä wedessä, liukenee sitä wastoin wedessä, joka sisältää hiilihappoa, niinkuin lähdewesi aina tekee; mutta kun semmoinen wesi keitetään, niin menee hiilihappo ilmaan ja hiilihappoinen kalkki, jonka wesi ilmamaisen hiilihapon awulla on liuentanut maakerroksesta, laskehti astian pohjaan. Hiilihappoisen kalkin liukeneminen hiilihappoisessa wedessä on sangen tärkeä asia luonnon taloudessa, koska kalkki juuri tällä tawalla matkaan saattaa ja waikuttaa monta muodostusta luonnossa. Se on pääasiallisesti tällä tawalla, kun kalkki maakerroksista nousee kaswuihin. Niin kutsutut pisarakiwet, jotka riippuwat monessa kiwiluolassa katossa ikäänkuin pitkät, lumiwalkeat eli kellertäwät jäätapit, owat muodostuneet sellaisesta kalkkimaisesta wedestä sillä tawalla, että liuennosaine, hiilihappo, on haihtunut ilmaan.
Ennenkun lopetamme tämän katsahduksen kalkin kemiaan, tahdomme lausua muutamia sanoja kalkkiaineen waikutuksesta elollisiin (organillisiin) aineisiin. Jos kalkkijauhoa sekoitetaan kosteisiin kaswuisiin, niin synnyttää kalkkiaine niissä suuressa määrässä hajoamista ja murenemista ja yhdistäksen samassa sen hiilihapon kanssa, joka syntyy kaswuaineitten hiilestä ja happeesta; poltettu kalkki muuttuu siis uudestaan hiilihappoiseksi kalkiksi. Mutta jos elolliset aineet sisältäwät myös tukia, niinkuin on asian laita monen eläinaineen kanssa, niin woipi toinen kahdesta tapahtua, aina sitä myöten jos kalkki sekoitus on tiheään yhteenpakattu, niin että ilmalla on waikea päästä siihen waikuttamaan, elikkä jos sekoitus pidätäksen aukeana ja kuohkeana, niin että ilma runsaasti ja wapaasti pääsee yhteyteen sen osien kanssa. Ensimäisessä tapauksessa muuttuwat tu'olliset aineet niin, kuin kalkkia ei olisikaan läsnä ja tuosta syntyy ammoniakkia (tu'on yhdistys wedyn kanssa), joka on emäs (bas) niinkuin kalkkikin, mutta tässä tapauksessa heikompi kuin se; ammoniakilla ei ole siis tässä tilaisuutta yhtyä hiilihappoon eli muihin happohin; jotka pidättiwät sen paikoillaan; sillä se on yksi kaasu, joka haihtuu pois, jos saapuwilla ei ole mitään happoa, joka pidättäsi sen. Toisessa tapauksessa s. o. kun ilma runsaasti pääsee waikuttamaan tu'ollisten ainetten ja kalkin sekoitukseen, niin tapahtuu aineiden hajoaminen tykkönään toisella tawalla; sillä tuko ja ilmasta wirtaawa hape´ yhdistywät kemiallisesti tuko hapoksi (salpietar hapoksi), johonka kalkilla on suuri wetowoima ja jonka kanssa se paikalla yhdistäksen tukohappoiseksi kalkiksi eli niin kutsutuksi kalkkisalpietariksi. Tähän tu'olliseen yhdistykseen on tarkoituksemme tullakin, kun kalkkia panemme sekalantaan (kompostiin); sillä salpietarina pysyy tuko paremmin paikoillaan kuin ammoniakkina, joka, waikka se olisikin yhdistyksessä hiilihapon kanssa, helposti haihtuu pois. Jos siis sekalantaa walmistaessa ei tarkoin pidetä huolta siitä, että ilma wapaasti pääsee siinä liikkumaan, niin on tarkoituksemme mennyt turhaan ja kalkki woipi nyt wahingoitaakin. Aiwan wäärin on, jos maanwiljeliä sattuu sekoittamaan kalkkijauhoa eläin lantaan, joka jo on ennättänyt ruweta palamaan ja jossa ammoniakki siis löytyy yhdistyksessä hiilihapon kanssa; sillä tämä olisi aiwan sama, että kepillä ajaa paras ystäwänsä pihalle.
(Jatk.)
-----------------
Tapio 6, 8.2.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
Omistettuamme tämän lyhykäisen katsahduksen kalkin kemiaan, on se meille kenties nyt huokiampi tulla selwyyteen:
Kalkin waikutuksista maanlaatuun ja kasvikuntaan
Luonnollista oli nyt, että ensimäinen selitys, jonka maanwiljelia sai kalkin waikutuksista kun hän näki satonsa enenewän kalkkilannoitusta käytettäessä, oli se, että kalkki oli hyödyllinen kaswille rawinnoksi. Että tämä käsitys ei ollutkaan peräti wäärä, todistaa selwästi muutama silmäys seuraawaan tauluun, joka näyttää, kuinka suuren kalkkimäärän eräät kaswuosat sisältäwät.
1,000 naulaa seuraawia kaswu aineita sisältää tuoreessa tilassa
Nurmitähtiö ................ 2,0 naulaa kalkkia
Karjan olet ................ 1,2 " "
Puna apilas ................ 4,6 " "
Perunat ................ 0,2 " "
Perunan warret ................ 5,5 " "
Nauriit ................ 0,8 " "
Nauriin kaalikset ................ 4,5 " "
Juurikkaat ................ 0,9 " "
Juurikkaan kaalikset ................ 8,4 " "
1,000 naulaa seuraawia kaswuaineita sisältää ilmassa kuiwattuna:
Rukiin jywät ................ 0,5 naulaa kalkkia
" olet ................ 3,1 " "
Ohran jywät ................ 0,5 " "
" olet ................ 3,3 " "
Kauran jywät ................ 1,0 " "
" olet ................ 3,6 " "
Herneet ................ 1,2 " "
Herneen warret ................ 18,6 " "
Apilasheinat ................ 19,2 " "
Tämän awulla woipi maanmies, joka on ottanut selwän wiljansa painosta, helposti laskea arwion, kuinka paljon kalkkia joka yksityinen sato ottaa maasta.
Seuraawassa taulussa on semmoinen arwio laskettu, jonka perusteeksi on keskinkertainen sato pantu.
Yhdestä tynnörin alaisesta maasta ottawat;
Rukut ................ 19 naulaa kalkkia
Otrat ................ 10½ " "
Kaurat ................ 13 " "
Herneet ................ 42 3/4 " "
Perunat ................ 5 " "
Nauriit ................ 58 " "
Apilaat ................ 60 " "
j. n. e.
Jos se osa maanpinnasta, josta kaswit pääasiallisesti imewät rawintonsa, arwataan yhden jalan paksuiseksi, niin sisaltaa kapanala (=437½ nekilökyyn.) 1,759 kuutiojalkaa maata: jos taas 1 kuutiojalka maata semmoisena, kuin se ilmantuu tawallisessa wiljelysmaassa, arwataan painawan 85 naul. niin painaa kaswu-rawinnoksi kelpaawa ruokamulta kapanalalle = 148,750 naul.
Jos nyt joku maanlaji sisältää 1% kalkkia, niin on siinä kapanalalla 1,487 naul. kalkkia; jos kalkin paljous lasketaan ainoastaan ½%, niin sisältää kapanala 745 naul. kalkkia j. n. e. Jos siis joku maanlaatu sisältää kalkkia wähemmässäkin suhdemäärässä, niiin on sitä kuitenkin aina sen werran, että se riittää rawinnoksi kalkkirikkaimmallekin wiljalle. Mutta kun kaswut, niinkuin nykyisemmät tutkinnot owat näyttäneet, pääasiallisesti ottawat rawintonsa ainoastaan niistä maan osista, jotka tulewat wälittämättömään yhteyteen juurien kanssa, niin on se tarpeellista, että rawintoainesta löytyy wiljelysmaassa suuressa määrässä, sillä siinä, missä juuret eiwät pääse maanosasien läheisyyteen, pysywät ne toistaiseksi waikuttamattomina. Jos siis kemiallisilla kokeilla woisimmekin toteen näyttää, että wiljelysmaamme sisältää satoja ja waikkapa tuhansiakin nauloja kalkkia, niin on kalkitseminen usein kuitenkin tarpeellinen sen wuoksi, jotta kaswut paremmin tulisiwat tilaisuuteen nauttia ne wähäiset kalkkimäärät, jotka he wawinnoksensa joka kapanalalta peltoa ja niittyä tarwitsewat.
Mutta yhtä wälttämätöin kuin kalkki on kaswujen rawinnoksi ja kalkitseminen siis tässä suhteessa maalle hyödyllinen, niin yhtä suuresti erehtyisimme, jos päättäisimme tämän olewan kalkin ainoan hyödyn maanlaadulle. Moninaiset kokeet ja tutkimukset owat nimittäin saattaneet maanwiljelyskemistat siihen warmaan wakuutukseen, että kalkin rawitsewa ominaisuus ylimalkaan ei ole edes tärkeinkään waikutus, jonka se näyttää. Jos niin olisi, niin ei suinkaan poltettu kalkki waikuttaisi niin monta kertaa woimakkaammin kuin hiilihappoinen, niinkuin asian laita nyt on ja ei suinkaan kalkitseminen silloin woisi mitään waikuttaa luonnoltaan kalkkisekaisessa maassa, niinkuin monta kertaa on nähty.
Jos tarkastamme niitä aineksia, joista maanlajimme owat ko'otut, ja samalla kertaa muistelemme niitä pääominaisuuksia, joita edellisestä tiedämme kalkkiaineista löytywän, niin on meillä helppo käsittää, että kalkin waikutukset owat monenlaiset. Niinkuin tiedämme, löytyy maanlaadussa sekä elottomia että elollisia aineita; edelliset saawat alkunsa kiwi ja wuori lajista, jotka murenemisen kautta owat muuttuneet maaksi; kalkimaiset sitä wastoin owat jäännöksiä kaswyista (juuria j. n. e.) ja elaimista (lantaa j. n. e.) Asian selwyydeksi omistamme siis tässä lyhyen tarkastelun kalkin waikutuksista kumpaiseenkin aine luokkaan erikseen.
Melkeen kaikkki kiwennäiset ja wuorilajit, joista yleiset maanlajimme owat muodostuneet, owat yhdistyksiä kiiseli- eli piihaposta jonkun emäksen kanssa s. o. kiiselihappoisia suoloja; nämät, jotka owat aiwan liukenemattomia wedessä ja siis eiwät woi antaa kaswuille niitä rawinto aineita, joita he muutoin sisältäwät, hajoowat murentuessaan melkein täydellisesti, niin että happo ja emäkset menewät erilleen ja kumpainenkin puoleltaan muodostaa uusia yhdistyksiä, jotka owat liukenewia wedessä ja sillä tawalla woiwat tulla kaswun-juurille rawinnoksi. Mutta useammassa maanlaadussa - ja olletikkin sawisekaisessa - löytyy koko joukko suurempia ja pienempiä harkkoja näistä kiwennäisistä ja wuorilajeista; kun nämä sitten tulewat yhteyteen pelkän kalkkiaineen kanssa, - kernaammin poltettuna kalkkina, - niin yhtyy se (kalkki) wähitellen kiiselihappoon, koska tällä eräissä tapauksissa on suurempi wetowoima siihen, kuin muilla emäksillä, joiden kanssa kiiselihappo kiwennäisissä on yhteydessä. Waan tällä tawalla pääsewät nämä emäkset, niin sanoaksemme, siitä wankeudesta, jossa kiiselihappo heidät pidätti, ja yhtywät muihin saapu'illa olewiin happoihin, erinomattain hiilihappoon, ja muuttuwat siis liukenewiksi wedessä ja kaswuille rawitsewiksi. Tämä on sangen tärkeä asia siitä syystä, että niissä liuenneissa emäksissä on yksi kaswuille tarpeellisiin niistä rawinto-aineista, nimittäin koli, joka myös on pääasineena potaskassa ja puuntuhkassa. Mainittakoon tässä wielä sekin seikka, että kiiselihappo, joka myös on monelle kaswulle sangen tärkeä aine ja joka antaa olille ja korjille tarpeellisen tukeen ja jäntewyyden, irtautuu, hiilihapon awulla, joka pyrkii yhteyteen kalkkiaineen kanssa, kohta uudesaan yhteydestään tämän kanssa ja on nyt siinä olomuodossa, jossa wesi woipi liuentaa sen ja wiedä sen kaswuihin. Tämä sointuu myös sangen hywästi siihen kokemukseen, että elowiljan olet maan kalkitsemisen perästä tulewat jäntewämmäksi, joka taas estää elon lokkoon menemistä.
(Jatk.)
-----------------
Tapio 8, 22.2.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
(Jatkoa 6:teen N:roon)
Niinkuin edellisestä jo tiedämme, synnyttää kalkki maanlaadun elollisissa osissa (rehumaassa eli humuksessa*) kemiallisia muutoksia; näiden kemialliset ainekset muodostawat uusia yhdistyksiä, joista syntyy hiilihappoa ja asian haarain mukaan joko ammoniakkia elikkä tukohappoa. Wiime mainittua syntyy silloin, kun maa on kuohkea ja huokoinen, niin että siinä syntyy wilkas ilman waihe, joka on ainoastaan mahdollista, jos maa on täydellisesti ojitettu. Tähän perustautuuki se kokemus, että kalkitseminen ainoastaan torwiojilla warustetussa pellossa tekee täydellisen waikutuksen. Kalkin eroittelewa waikutus elollisiin aineksin on erinomattain suuresta arwosta semmoiselle maanlaadulle, jossa löytyy runsaasti elollisia aineita, siis etupäässä mutamaalle, jossa kalkki paremmin, kuin mitään muu aine, waikuttaa kemiallisia muutoksia. Sillä kuin kalkki ikään kuin syöpi sitä muutamassa ylimäärin olewata "humusta", muodostaa siitä irtautuwa tuko, jota usein on paljo mutamaassa, liukenewia yhdistyksiä, jolloin samassa monta tärkeätä humuksen sisältämätä kiwennäis-ainetta pääsee wapauteen ja tulee kaswuille hyödyksi. - Koska hiilihappoisessa kalkissa kalkkiaineen emäksimäinen woima suureksi osaksi on sidottu hiilihapolta, niin on semmoisen kalkin syöwyttäwä woima paljoa wähempi kuin poltetun kalkin, ja luonnollista on, että kalkkiaineen hyödylliset waitkutukset merkelissä owat tässä suhteessa wielä heikommat.
Syyt kalkin suureen hyödyllisyyteen sekä maanlaadulle että kaswikunnalle owat siis pääasiallisesti etsittäwät kalkkiaineen syöwyttäwissä waikutuksissa sekä elollisiin että elottomiin aineisin. Tässä on meille samassa selitys ei ainoastaan sille erinomaiselle hedelmällisyydelle, jonka kalkitseminen usein waikuttaa olletikkin sawi-, muta- ja multamaalle; waan myös sille kokemukselle, että kalkki tyhjentää maan rawintoaineista. Selwä asia nimittäin on, että kuta enemmän rawintoaineet, jotka maa talleltan powessaan, tehdään liukenewiksi ja kasvuilta nautittawiksi, sitä helpommin woipi tapahtua, että siinä aikaa myöten ilmautuu puute toisesta elikkä toisesta aineesta. Ehkä maa tällä tawalla harwoin ja tuskimpa milloinkaan woisi tulla rawintoaineista peräti tyhjäksi, niin woipi asia kuitenkin helposti ottaa sen käännöksen, että rawinto-aarteen helpoimmaksi sulawat ja haihtuwaiset osat wiimein loppuwat, joka juuri onkin tawallisesti syynä siihen, että maa, johonka kauwan ja usein pannaan kalkkia, wiimeiselta kankaa huonomman hedelman ja antaa pienemmän sadon, kuin ennen kalkitsemista. Mutta että tämä usein tietämättömyyden nojassa pannaan kalkin syyksi, on aiwan wäärin; sillä ajattelewa ja taitawa maanmies tietää hywin, että jok kerta kuin maa lii'an kalkitsemisen kautta on muokattu pilalle, syy siihen on ollut maanwiljelijän oma; hän käsittää nimittäin että kalkin apu wuosi wuodelta anastaa maalta paljon ainetta, mitään sille takasin antamatta; hän tietää myös, että runsas lannoittaminen on warma keino semmoisen wahingon estämiseksi ja ei koskaan laimin lyötäwä. Sillä kalkki tekee jo sillä suuren hyödyn, että se edistää ja auttaa rawintoaineiden liukenemista ja eroittelemista; se olisikin mahdotoin, että kalkki woisi maalle antaa takasi niitä aineita, joiden päälle se on waikuttanut.
Muutamat wiimein akoina tehdyt kokeet osoittawat kalkilla olewan wielä erään omituisen ja hywin tärkeän waikutuksen, koskewa liukenewien rawinto-aineiden podättämistä maakerroksista; tätä waikutusta ei ole ennen hawaittu ja ei sitä wieläkään ole täydellisesti woitu selittää. Englantilainen maawiljelyskemista, professor Boclcker lausuu tästä asiasta seuraawanlaisesti: Kokeiltuani useimman suolaliu'ennoksen kanssa maalla, jonka kemialliset ainekset owat olleet tunnetut, olen tawannut suuren joukon rikkihappoista ammoniakkia liuennoksessa, joka on tunkeutunut semmoisen maakerroksen läpi, jossa ei ollut kalkkia, waikka sama liuennos kulettuansa merkelisekaisen maakerroksen läpi, jossa oli runsaasti kalkkia, menetti ammoniakkinsa, jonka merkeli oli pidättänyt. Siinä, missä rikkihappoinen kalikiuennos tunkeutuu läpi maakerroksen, jossa on puute kalkista, juoksee rikkihappo ynnä ammoniakko kaiketinkin osaksi torwiosan kautta pois, kalin tau'otessa maakerrokseen; mutta jos maakerros sisältää kalkkia sopiwassa määrässä, menee rikkihappo ynnä kalkki torwiojaan, waan sekä kali että ammoniakki pysähtyy maakerrokseen."
*) Tumma aine, joksi kaswiaineet, esim. ruohot, korret, lehdet, juuret, j. n. e., lahoessaan muuttuwat, kutsutaan rehumaaksi eli humuseksi. Maanwiljelyksessä on rehumaa sangen tärkeä.
(Jatketaan)
-----------------
Tapio 10, 8.3.1873
Kalkki ja Merkeli. (Rosingin mukaan.)
(Jatkoa wiime N:roon.)
Muista hyödyllisistä waikutuksista maanlaatuun, joita kalkilla sanotaan olewan, tahdolle puhua lyhykäisesti. Ennen aikaa pidettiin sitä tärkeänä ominaisuutena, että kalkki "poisti happamuuden maasta" eli "muutti happamen humusen suopeaksi." Että poltettu kalkki, niinkuin emäksimäinen aine, woipi rawita eli laimentaa wapaita happoja, joiden kanssa se tuleee yhteyteen maassa, on luonnollinen asia, ja samoten, että hiilihappoinen kalkki woipi usein näyttää samallaisen waikutuksen, koska hiilihappo on niin wäetön, että muut wäkewämmät hapot karkoittawat sen pois; mutta waikka wälistä woipikin sattua niin, että maassa tawataan "wahingollista happamuuta," löytyy sitä kuitenkin paljon harwemmin, kuin luultaisikaan, ja kun kaswit joskus eiwät oikein menesty, syytetään siitä "happamuutta," "hapanta humusta" j. n. e. Nykyisemmät kokeet owat kuitenkin osoittaneet, että kaswit, joita kaswatetaan rawintoaineita sisältäwässä wedessä, menestywät parahiten, jos rawintoneste on hiukan hapan; waan päinwastoin menestywät huonosti, jos mainittu neste on wähnkin emäksimäinen .Wiellä on kalkin hyödyllisiiin waikutuksiin luettu sekin, että kalkki muuttaa raudan liukenewasta tilasta liukenemattomaan; sillä kun kalkki on wäkewämpi emäs kuin rauta-hapehtuma (rauta oridul), niin irroittaa se wiimemainitusta hapon, joka rautasuolana on pidättänyt hapehtuman liukenewassa tilassa. Epäillystä tuosta ei siis lienekään, että kalkki waikuttaa eroittelewaisesti rautasuoloihin ja missä niitä sentähden ilmautuu niin suuressa määrässä, että ne woiwat wahingoittaa, woipi kalkki tässäkin olla hyödyllinen. Muistettawa on kuitenkin, että syy hedelmättömyyteen tässäkin suhteessa usein pannaan johonkin semmoiseen seikkaan, joka todenperästä ei ansaitse sitä; sillä harwoin ilmautuu rautaa maassa niin suuressa määrässä, että se olisi wahingollista, ja ne haitat, jotka usein seuraawat jonkun ylöskyntämistä ja mudan maahan sotkemista, woiwat syntyä monesta muusta syystä ja ei "wahingollisesta ruosteesta," esim. rikkiwetystä ja hiiliwetystä, jotka owat myrkyllisiä kaswuille. Mahdollista on kumminkin, että kalkki ja hiilihappoinen kalkki joskus tässäkin suhteessa waikuttawat hyödyllisesti.
Mitäö taas merkeliin erittäin tulee, woipi sen hyödyllisiin waikutuksiin usein muut aineet olla syynä, eikä kalkki. Se siältää nimittäin useimmiten sawesta, kalia, fosforihappoa j. n. e. Kun merkeliä sitä paitsi sekoitetaan maahan suurissa määrissä, niin woipi se usein tehdä hywän waikutuksen mekanillisena sekoituksena olletikkin hiekka- ja mutamaassa; kuori- eli hiekka-merkeli on sitä wastoin hyödyllinen sawimaalle, jonka se tekee kuohkeaksi ja keweäksi wiljellä.
Klakin waikutus erilaisiin kaswihin. Kun kalkin woima pääasiallisesti ilmautuu sen taipukmuksesta liuentaa maahan kiinnitettyjä ja muutoin liukenemattomia rawinto-aineita, niin lankeaa luonnostaan, että sen waikutus on hyödyllinen kaikille kaswulajille; tämä ominaisuus löytyy kuitenkin lähinnä poltetussa kalkissa ja ainoastaan wähemmässä määrässä merkelin hiilihappoisessa kalkissa. Kalkkiköyhässä maassa owat tarpeenmukaisen kalktsemisen waikutukset enin silminnähtäwät semmoisissa kaswuissa, jotka itsessään sisältäwät paljon kalkkia, niinkuin apilaassa, wirnassa, herneissä, pawuissa j. n. e. Puna-apilas höystyy hywin kalkin jäleltä, ja siitä ei ainoastaan sato enene, waan apilas tulee muutoinkin kaikin puolin woimakkaammaksi ja enemmän rawitsewaksi; ja usein woipi kalkin ja merkelin sekoittaminen täydellisesti parantaan "apilaskipeän" maan. Wirnat, herneet ja pawut enestywät hywin kalkin jäleltä ja kaswawat enemmän sekä wartta että siementä; usein owat mainitut kaswut tätä ainetta käytettäeesä antaneet tawallista puolta suuremman sadon. Myös naurishalmeessa on kalkin waikutus usein erinomainen; juuret tulewat kiinteämmäksi ja haaroittuwat wähemmin. Perunat tulewat tärkkirikkaammiksi kalkin jäleltä. Elokaswuille on kalkki erinomattain hyödyllinen sawimaalle; siinä saawat ne sekä täydellisemmän jywän että jäykemmän olen, joka taas estää lakoon menemistä; otralle on kalkista suurin hyöty; kauralle sitä wastoin wähin, nimittäin hiekkamaalla. Jos luonnollisia niittyjä syksymyöhällä lannoitetaan kalkkijauhoilla, niin että kalkkiaine saa talwen alla painua maan sisään, niin owat hyödyttäwät waikutukset jo ensimäisenä kesänä silmään pistäwät; sammalet, rikkaruohot ja muut wahingolliset kaswut häwiäwät pian, ja hywä, woimakas ja mehuinen heinä, useni sekoitettu walkoapilaalla, kattaa tiheästi koko niityn.
----
J. K. Tosin tämä nyt lopetettu kirjoitus ei ole ensimäinen, jonka Tapio eläessään sisältää maanwiljelystä koskewissa aineissa; waan kuitenkin näkyy tästä nousewa ammoniakki pahasti pistäneen erään "Sawon Weikon" herkkätuntoisiin ja arkaluontoisiin hajuaistimiinn, koska hän siitä Uudessa Suomessa "wissillä katkeruudella" walittaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti