Iltalehti 277, 29.11.1927
Nykyaikana ei saa ihmetellä enää mitään. Kuka olisi uskonut vielä 30 vuotta sitten, että mahtavan Wilhelm II:n sisar (joka silloin oli 30-vuotias prinsessa) esiintyisi sulhonsa rinnalla siviilivihkiäisissä paksuissa läskipohjaisissa urheilukengissä ja ehkä hiukan punanenäisenä ajettuaan juuri nuoren sulhonsa kanssa moottoripyörällä! Mikä sen Vladimirin päähän pani lähteä kultansa kanssa niin viimehetkessä moottoriajelulle, ettei prinsessa ehtinyt edes kenkiä vaihtaa ennen vihille menoa? Semmoisia ne ovat, ne miehet! Kun prinsessan käly, Wilhelm II:n ensimmäinen puoliso, prinsessa Augusta Viktoria, seisoi Wilhelminsä rinnalla, oli hän puettu hopeapitsein koristettuun valkoiseen atlaspukuun, viisi metriä pitkä laahustin oli myrteillä reunustettu. Ei pidä ihmetellä, että Wilhelm hiukan oudoksui rakkaan sisarensa, prinsessa Victorian, nyttemmin rouva Subkovin, hääkoreutta.
Prinsessan urheilukengät ynnä muu moottoriasu johtaa ajatuksen morsiuspuvun historiaan. Me olemme tottuneet pitämään valkoista morsiuspukua, huntua, kukka- tai myrttiseppelettä ja kultasormusta symboleina, joita kaikkien aikojen morsiamilla on ollut, mutta itse asiassa eivät ne ole niinkään vanhoja. Ensinnäkin mitä tulee vihkimäsormukseen, ei sen käyttö muinoin ollut välttämätön. Tosin jo Nibelungin laulussa ja Eddassa kuvataan sormusten vaihtoa, mutt’ei liene vielä silloin sormusten käyttö ollut yleisenä tapana. Usein antoi vain sulhanen morsiamelleen sormuksen, usein vaihdettiin avioliittoa solmittaessa kultaja hopearahoja. Sellaisessa asussa, valkoisessa puvussa, huntu ja morsiusseppele koristeena, jossa ainakin lapsuudessamme vielä kuvitelimme jokaista morsianta (nyt on koneellinen, runoton aika vienyt senkin illusionin) ei morsiamia ole nähty kuin sata vuotta suunnilleen. Näistä vertauskuvista on seppele vanhin. Vanhalla ajalla seppelöivät juutalaiset sulhasen yksinomaan, kreikkalaiset ja roomalaiset sensijaan seppelöivät sekä morsiamen että sulhasen, etupäässä myrtillä, joka oli pyhitetty rakkauden jumalatarelle ja jota käytettiin kaikissa Venuksen juhlissa. Roomalaiskatolisen kirkon välityksellä on tämä tapa koristaa morsian seppeleellä, kulkenut moniin maihin. Alkujaan morsiamet kantoivat kapeata tuoreista kukista solmittua seppelettä valloillaan liehuvilla kutreillaan, mutta aikojen kuluessa muuttui tämä morsiusseppele isoksi koristekruunuksi. Vaatimattomasta seppeleestä kehittyy komea kruunu, korkea torni, joka rakennetaan hopealankaisesta silkkikankaasta, kulta- ja hopealangoista, kirjavista kivistä ja lasihelmistä. Koko koreuden ylle kiinnitetään joko tekokukkia tai tuoretta rosmariinia. Tämä korkea morsiuskruunu on italialaisen muodin tuote, varsinkin 14:nnellä ja 15:nnellä vs:lla olivat firenzeläismorsiamet kuulut jättimäisenkokoisista morsiuspäähineistään, jotka usein olivat riikinkukonsulilla koristetut. Todistukseksi siitä, etteivät entisajan naiset olleet meitä kummempia (on näet uskoteltu, että kevytmielisyys ja turhamaisuus olisi erikoisen luonteenomaista nykyajan naiselle) mainittakoon hyveelliset saksattaret, jotka yltyivät siinä määrin itseään koristelemaan helmin ja jalokivin - morsiamena näet! - että esim. Nürnbergin maistraatti julkaisi v. 1603 määräyksen, ettei kruunussa saa olla jalokiviä eikä sen arvo ylittää kuutta guldenia.
Toistaiseksi on vielä epävarmaa, milloin morsiuskruunuja on Suomessa alettu käyttää, luultavasti jo 1600-luvulla. Meillä on ainakin Etelä-Pohjanmaalla (prof. Sireliuksen mukaan) tunnettu metallisia morsiuskruunuja, usein "hopeakruunuja". Rahvaan keskuudessa meillä käytettiin kruunuja, jotka olivat kokoonpannut keinotekoisista kukista, helmistä, kalisevista messinkipaloista j.n.e. Tavallisesti kruunuja lainattiin, pitäjässä oli kaaso, joka kävi morsiamen pukemassa ja lainasi kruunun. Ainakin vielä 30—40 vuotta sitten käytettiin Hämeessä paljon morsiuskruunua.
Ranskalaisen muodin saadessa vaikutusvaltaa, mikä havaitaan jo 17:nnen vs;n puolivälistä lähtien, alkavat eri maiden omat erikoispuvut ja kuosit hävitä vähitellen. Niinpä morsiuskruunukin pienenee pienenemistään, lopulta säätyläisnaiset vaihtavat sen kukkaseppeleeseen. Muotikuvat "Galerie des Modes’ssa" (vs. 1778—1788) sallivat morsiamien käyttää hiuksissaan sulkia, oranssinkukkia ja jalokiviä. Oranssinkukka, jota pidetään puhtauden vertauskuvana, on Espanjasta alkunsa juontava muoti. Espanjassa oli morsiusparin näet tapana somistaa itsensä hyvätuoksuisilla kukilla, etenkin oranssinkukilla, jotka olivat valkoisia ja puhtaita. Ranskassa kuitenkin sekä kukat että huntu katosivat ylhäisön käytöstä jo Ludvig XIII aikana, koska "rahvas ja kamarineidit olivat myös omaksuneet tämän hienon muodin". - Myrtti, joka meidän mielestämme on morsiamen oikea somistus, on vasta 19:nnen vuosisadan alusta lähtien ollut käytännössä. Nykyjään on myrttiseppele niin kaupungissa kuin maaseudullakin miltei kaikkialla tunkenut kulta- y.m. morsiuskruunut käytännöstä. Ranskassa ei myrtti- eikä oranssiseppelettä enää juuri käytetä muuta kuin hyvin vanhoja menoja noudattavissa vihkiäisissä sekä maaseudulla.
***
Niinkuin morsiusseppele on morsiushuntukin roomalaista juurta. Keskiajalla oli huntu vain naineen naisen päähine, naimattomat naiset kulkivat pää peitteettömänä ja hiukset hajalla. On vaikea tarkalleen sanoa, milloin huntua on alettu käyttää morsiamen päähineenä. Saksassa ei se ole 100 vuotta vanhempi tapa. Alkujaan oli morsiushuntu liina, jota neljä miestä piteli alttarin edessä morsiusparin päiden päällä, tai jonka pappi kietoi morsiamen ja sulhasen ympärille yhdistäen heidät siten mitä lujimmin. Vanhat suomalaiset tunsivat myös morsiamen pääverhon, n.s. pääpyyheen, jolla peitettiin morsiamen kasvot häntä sulhasen kotiin kuljetettaessa. Toinen morsiamen päähine oli n.s. valehuntu eli tirkatti, joka oli vaimon päähineeseen johtava väliaikainen päähine ja joka heitettiin pois sulhasen talossa.
***
Valkoinen morsiuspuku ei liioin ole ollut sataa vuotta kauemmin yleisessä käytännössä. Kerrotaan; että Maria Stuart olisi omaksunut valkoisen morsiuspuvun käytäntöön. Tämän onnettoman kuningataren päähänpisto hämmästytti koko maailmaa, sillä siihen asti oli valkoinen ollut kuningattarien surunväri, (Mitä lie ajatellut yhdistäessään hää- ja surupuvun?) eikä sitä senvuoksi kukaan ottanut seuratakseen. Kautta koko keskiajan oli morsiuspuku tosin ollut loistelias ja komea, mutta hyvinkin riemunkirjava, niin oikea morsiamen väri oli paremminkin punainen kuin valkoinen. Esimerkiksi Augsburgissa oli kaikkien ylhäisten morsiamien morsiushunnun perusaines tulenpunainen atlassilkki. Monissa maissa on punainen näytellyt suurta osaa kaikessa, mikä jollakin tavoin oli häiden kanssa yhteydessä. Morsiamilla oli usein punaisia pauloja kaulassa, punaiset nauhat oli pujotettu hänen palmikkoihinsa, punakukallinen huivi verhosi hänen olkapäitään. Osattiin sitä ennen maailmassakin olla "assorti", siis kaikki yhteensovitettua, kuten nykyinen Parisin muoti vaatii! Ajatelkaa, silloin oli Saksassa joskus lehmilläkin, jotka talonpoikaismorsian sai kotoaan, punaiset nauhat kaulassa, morsiusvaunujen edessä liehuivat punaiset liput, ja häihinkutsujan piti käyttää punaista sateenvarjoa käydessään kutsuja jakelemassa. Ylipäänsä keskiajalla aina 18:nteen vs. asti olivat morsiamet hyvin kirjavapukuisia, vain morsiuskruunusta kävi ilmi heidän säätynsä. Myöskin Italiassa oli punainen väri kuosikasta. Venetsian ylhäisön-naiset käyttivät karmosiinipunaista samettia morsiuspuvuksi. Kun Lucrezia Borgia helmikuussa 1502 meni naimisiin herttua Alfonso d’Esten kanssa oli hänellä kultakankainen puku ja sen päällä violetinpunaisesta atlaksesta valmistettu viitta, joka oli kärpännahalla vuorattu. Suomessa näyttää silloin vallinneen jo mannermaan muodit, tiedetään näet, että ainakin Hämeessä jo 1600-luvulla oli naisten juhlahame punainen. Samoin mainitsevat tutkijat, että Hämeessä 1700-luvun alkupuolella hame, joka talonostajan oli annettava myyjän vaimolle hyvitykseksi, oli punainen.
Mutta kaikesta päättäen eivät sisaremme satoja vuosia sitten olleet meitä kummempia. Yht’äkkiä kyllästytään väri-iloon ja 16:nnen vuosisadan lopulla tunkeutuu musta muotiväriksi. Espanjasta on tämä uusi muoti lähtöisin, ja musta sametti ja musta damasti on pitkiksi ajoiksi eteenpäin tullut morsiuspuvun väriksi. Varsinkin kansan keskuudessa musta säilyi muutamissa maissa 20:nteen vuosisataan asti.
Erikoisena poikkeuksena mainitaan, että Beatrice d’Este, joka v. 1491 meni naimisiin Lodovico il Maron kanssa, oli morsiamena puettu valkoiseen, kokonaan helmillä peitettyyn pukuun. Yksinäisiä esimerkkejä valkoisista morsiuspuvuista tapaa silloin tällöin, mutta vasta 17:nnellä vs:lla hiukan taajempaan. Täytyy lisätä, että valkoinen morsiuspuku on tällöin erikoisesti Saksassa tullut käytäntöön, ranskalainen ylimystö piti edelleenkin kiinni mustasta morsiuspuvusta. Etiketin mukainen morsiuspuku Ranskassa oli vielä 18:nnella vs:lla kultabrokadi mustalla pohjalla. Sääntö rikottiin vasta Ranskan perintöruhtinaan häissä 1745, jolloin sulhasella oli kultakankainen puku, morsiamella, Espanjan prinsessalla, drap d’argent’ia, hopeakangasta, puku. Kun sitten 18:nnen vs:n lopusta valkoinen väri pääsee vallalle morsiuspuvussa, on siihen tietysti monta syytä. Ensinnäkin ylhäisten naisten ja heidän drap d’argentpukujensa esimerkki (kun ei voitu hankkia kallisarvoista kangasta, otettiin ainakin valkoista), toiseksi silloin vallalla ollut antiikkia ihaileva makusuunta, joka piti valkoista antiikkista kuvapatsasta esteettisenä ihanteenaan, tämä makusuunta harrasti myös vertauskuvia ja näki valkoisessa viattomuuden ja koskemattomuuden symbolin.
Niinpä on meidän päiviimme asti valkoinen morsiuspuku edelleen muodissa. Tosin se aina leikkaukseltaan seuraa päivän kuoseja, eivätkä enää prinsessatkaan käytä brokadikankaita. Drap d’argent-morsiuspuvut ovat sijoittuneet museoiden rauhaan. Myrttiseppele sensijaan on säilynyt edelleenkin. Kuinka monta äitiä on vieläkin, joiden ikkunalla kasvaa myrtti tyttären varalle. Joskus tosin turhaan.
- Eeva Harri.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti