Mietteitä väriopin opetuksesta

Kirjapainotaito 5, 1924

Kun tehdään lukusuunnitelmia sellaisia kouluja tai kursseja varten, joiden puitteissa olisi opetusta annettava muun ohessa myös väriopissa, saattaa syntyä epäilyksiä siitä, miten tällaista oppiainetta, jossa toisiinsa kietoutuneena esiintyvät sekä opetettavien seikkojen teknillinen että esteettinen puoli, olisi kouluaineena opetettava. Väriopinyllämainitutkaksi puolta asettavat suuria vaatimuksia sille, joka niitä pyrkii siten systematisoimaan, että ne lopuksi voidaan yhtenäisenä järjestelmänä opettaa.

Esteettinen puoli tätä asiaa on tietysti, taiteeseen liittyvänä, kehittynyt taiteen ja kauneusarvion ajattelun mukana. Mutta esteettisiin ilmaisumuotoihin liittyvän väriopin teknillisen puolen opetukseen onmeidän aikoihimme asti käytännössä kiinnitetty verrattain vähän huomiota. Viime aikoina käytäntöön tullut teoreettinen opetus helpoittaa kuitenkin huomattavasti väriopin teknillisen puolen selvittelyä. Mutta tällaisen teoreettisen eli kaavamaisen opetuksen tuomitsevat ehdottomasti ne, jotka kykenevät ratkaisemaan kaikki värikysymykset yksinomaan vaistonsa perusteella. 'Tunteensa viittauksen mukaan',kuten Aleksis Kivi ehkä sanoisi.

Kuten lukija ehkä huomaa, eroitan väriopin opetuksessa kaksi aivan toisistaan poikkeavaa opetustapaa, joiden edellytykset samoinkuin päämäärätkin kokonaan eroavat toisistaan: teoreettisen opetuksen, jonka päämääränä on värikäsittelyn puhtaasti teknillisen puolen hallinta jaopetuksen, jonka tarkoituksena on maun kehittäminen hallitsemaan värien käyttöä esteettisestä näkökulmasta katsottuna.

Jos nyt ajattelemme ammattityöläistä, joka pakosta joutuu värien kanssa tekemisiin, ja sitä, missä suhteessa hän on värien käyttöön, selviää myöskin, että jonkinlainen järjestelmällinen värisuhteiden selvittely voi olla suureksi hyödyksi. Esim. kirjapainossa työskentelevä painaja ei useimmissa tapauksissa saa oman vaistonsa mukaan värejä etsiä ja yhteen sovitella, vaan voi hän jatkuvasti joutua jäljentämään jo ennen esitettyjä värejä, tai sitten ainoastaan auttamaan toisen vaistoamien värien esittämisessä kirjapainollisin keinoin. Täten voi henkilö joutua värien kanssa tekemisiin pitkin ikäänsä ilman, että hänen ollenkaan tarvitsee kehittää kykyään itse määrätä suhdettaan kauniiseen. Mutta vaikkakaan työn suorittaja ei edellämainittua enempää joutuisi värien kanssa tekemisiin, eikä hänen siis tarvitsisi osoittaa mitään omakohtaista kauneusarvoihin suhtautumista — siis 'hyvää makua' —, niin on tätäkin lukuunottamatta niin paljon seikkoja, jotka käytännössä on suurella vaivalla kokemustietä opittava, ettei ole haitaksi, että järjestelmällisesti selitetään jakäytännöllisillä kokeilla harjoitellaan esim. värien sekoitusta. Värejä sekoitettaessa ja värivivahduksien järjestelmällisessä etsimisessä kehittyy silmä niin, että voi pienimpiäkin vivahduseroja havaita. Samalla kehittyy jonkinlainen 'värimuisti', josta käytännöllisessä työssä on suuri hyöty. Värijärjestelmien tutkimisesta on sekin hyöty, että saamme selvyyden värien keskeisistä suhteista. Useinkin ovat värien käyttäjät tehtaiden värinimityksiin nähden samassa asemassa kuin raakalainen, jokakatselee tähtitaivasta pelonsekaisella kunnioituksella, uskaltamatta ollenkaan ajatella siellä vallitsevia suhteita ja suureita. Sillä yhtä lukuisasti kuin tähtiä on taivaalla, on väritehtailla mielivaltaisia värinimityksiä. Jos näistä eri tehtaiden värinimityksistä koettaa saada jotain kiinnekohtia, johon perustaa värejä koskevan ajattelunsa, on se yhtä epätoivoista, kuin olisi paljain silmin määrätä eri tähtien suuruudet ja etäisyydet toisistaan. Voimme siis pitää selvänä, että värien järjestelmöimisestä ja värijärjestelmien selvittelyistä on hyötyä. — Eri asia on, voiko tällaisiin järjestelmiin tavallisimmin yhdistetyistä 'soinnunetsimiskaavoista' olla vastaavaa hyötyä. Koskettelen sitä seikkaa myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Edellä olen käsitellyt värien suhteen ainoastaan sellaisia seikkoja, joiden hallitsemiseen riittää pelkkä teknillinen taito. Mutta heti, kun värien suhteen joudumme ratkaisemaan kysymyksiä, joissa esiintyvät sellaiset seikat kuin kauneus ja vaikuttavaisuus, emme voi päästä onnelliseen ratkaisuun pelkin teknillisin keinoin, vaan tarvitaan siihen vissiä omakohtaista kauneustajua. Koetan esimerkillä valaista tämän tapaista väriajattelua: Helsinkiläistytölle tarjotaan ruskeat kengät (jotka ovat muodissa) puolella hinnalla niiden todellisesta kauppaarvosta. Kengät sopivat erinomaisesti hänen jalkaansa, ovat hyvää tekoa ja 'kauniit'. Kaiken järjen mukaan siis olisi pitänyt kaupan syntyä, mutta tyttö sanoo, että hänen täytyy ostaa mustat kengät, vaikkakin ne ovat ehkä puolta kalliimmat ja ehkä huonommat, sillä hänellä ei tule olemaan puvussaan mitään sellaista, mihin sopisiruskea. Kauppa ei siis syntynyt taloudellisia ja käytännöllisiä seikkoja silmällä pitäen, vaan kauneusarvoja harkitsevan, kehittyneen maun mukaisesti. Yllämainittujen eri näkökohtien alaisena on usein värien käytössäkin kysymyksiä ratkaistava, ja jos annetaan esteettisen maun määrätä, on ratkaisutuloskin samanluontoinen.

Jos nyt annetaan opetusta, jonka tarkoituksena on ns. maun kehittäminen, niin ei tuloksia saavuteta, ellei oppilailla ole ainakin jossain määrinäskeisen esimerkin mukaista,luontaista kauneuden vaistoamista. Myöskin täytyy olla mielikuvitusta, niin että voi jo etukäteen kuvitella minkälaiselta kokonaisuus tulee näyttämään. Kun opetuksella, jonka tarkoituksena on maun kehittäminen, saadaan oppilaan mielikuvitus liikkeelle ja maku niin varmaksi, että hän voi uskoa omaan kauniiseensa ja että hän on valmis ennemmin taloudellisesti jotain uhraamaan, kuin parhaaksikäsittämäänsä tulosta muuttamaan, niin silloin on saavutettu tavoiteltu päämäärä.

Edellämainittu opetus edellyttää, että opettajalla on 'hyvä maku' — sillä eihän voi opettaa sellaista, mitä ei itsekään hallitse —, että hän tuntee opetusaineen teknillisen puolen ja että hän voi keksiä sellaisen opetustavan, mikä saattaa oppilaan tilanteisiin, joissa hänen opettajan silmälläpidon alaisena on ratkaistava edellämainitunlaisia kysymyksiä. Sellainen olisi asia teoriassa. Käytännössä toteutettuna voisi graafillisen väriopin opetuksen ohjelma tähänastisen kokemuksen perusteella muodostua esim. seuraavanlaiseksi:

Ensimmäisenä vuonna: Väriopin teoreettisten seikkojen selvittelyä ja niihin liittyviä käytännöllisiä kokeiluja.

Toisena vuonna: a)Latojille: Esteettisen maun kehittämistä ammattipiirustuksen ja ladonnan yhteydessä, b) Painajille: Esteettisen maun kehittämistä väripainantatöiden yhteydessä.

Opetusohjelmaan liittyvät käytännölliset harjoitukset olisivat mielestäni tarkoituksenmukaisimmin järjestettävissä seuraavalla tavalla:

Ensimmäisenä vuotena voisi värisekoitusharjoitukset, kuten värivivahdusten järjestelmällisen etsimisen ja ehkä 'soinnunetsimiskaavojen' mukaan sommiteltavat väriyhdistelmät tehdä vesiväreillä. — Edellämainituista kaavoista voi opetuksessa nim. olla hyötyä siten, että niiden avulla saa mielikuvituksen liikkeelle, mutta lopullisen tuloksen ehdottomina määrääjinä ei niillä ole merkitystä. Kaavojen käyttöön ei kuitenkaan pitäisi ryhtyä, ellei opettajalla ole edellytyksiä varmalla kädellä ohjata oppilaiden makusuuntaa.

Koska toisen vuoden väriopin opetus liittyy varsinaiseen ammattityöhön, ja koska tarkoituksenmukaisinta opetuksessa on käyttää sitä tekniikkaa ja niitä välineitä,joita oppilas paraiten hallitsee, pitäisi koulussa löytyä tarkoituksenmukaisetkirjapainolliset työvälineet. Painokone voisi olla mahdollisimman yksinkertainen, koska päämääränä on ainoastaan yhden kappaleen painaminen, ja voisivat sitä silloin helposti hyväkseen käyttää myös linoleumileikkaajat ja puupiirtäjät tehdessään vedoksia töistään, mikä varmaankin olisi suureksi hyödyksi senkin alan opiskelijoille ja vaikuttaisi ehkä innostavastikin.

Tähän päätän väriopin opetusta koskevat hajanaiset mietteeni. Mihinkään tyhjentävään esitykseen asiasta en ole niillä pyrkinyt, mutta jos ne voisivat innostaa muitakin ajatuksiansa asiasta julkisuuteen saattamaan, olisivat ne tarkoituksensa saavuttaneet.

- A. A. Alén