11.1.17

Läheltä ja kaukaa. Lippukysymys.

Aamulehti 177, 4.8.1912

Tukholman kisat, jotka niin valtavalla tavalla vaikuttivat jokaiseen kansalaiseen, ovat herättäneet päiväjärjestykseen kysymyksen, joka ei ole mikään uusi eikä myöskään helppo ratkaista. Ne herättivät eloon vanhan lippukysymyksemme, vieläpä kahdessa eri muodossa.

Kuten tunnettua sattui Tukholman kisoissa eräänlainen selkkaus lippuasiassa, johon Venäjän viralliset edustajat saivat aiheen sekaantua. Asia itsessään oli peräti viaton. Suomalaiset naisvoimistelijat olivat tietämättä nimenomaisesta kiellosta, ottaneet avajaisjuhlallisuuteen mukaansa voimistelulippunsa. Venäjän virallisen edustajan vaatimuksesta se sitten heti poistettiin niin ettei tapahtumaa juuri huomannutkaan. Tapaus itsestään kuten sanottu, oli aivan mitätön. Seuraukset olisivat kumminkin voineet olla sitä isommat. Venäjän tosikansallinen sanomalehdistö, Nowohe Wremja etunenässä tietysti huomasi tapauksen ja sai siitä hyvän aseen hyökätäkseen suomalaisten kimppuun. Se onkin nyt vatkutuanut tätä lippukysym. moneen kertaan. Mihin suuntaan lehtien puheet käyvät, se kyllä hyvin tunnetaan. Samaan aikaan on sitä paitsi sattunut muitakin tapauksia. jotka ovat lisänneet vettä Novoje Wremjan myllyyn. Helsingin uimaseuran uimanäytöksissä tapahtuneet lippujupakat ja samasta syystä Viipurissa tapahtunut kansanjuhlan hajoitus ovat olleet kiitollisia lisiä lehden kirjoittajille, jotka eivät tietysti pane sille seikalle mitään huomiota vaikka syy koko rettelöihin olisikin virkavaltaisessa ja ymmärtämättömässä järjestysvallassa. Lehti tietysti vaan raivoaa uppiniskaisia suomalaisia vastaan, jotka häpäisevät valtakunnanlippua ja hautovat separatistisia tuumia omasta lipustaan, mistä kumminkaan eivät keskenään voi sopia.

Tämä on se toinen puoli asiassa. Venäjän sanomalehdistön suomisyöjät kiihoittavat hallitustaan pitämään kurissa Suomen lippuhankkeita. Ja Suomen Kuuliainen järjestysvalta, noudattaen jo mainitun sanomalehdistön viittauksia tai ylemmiltään saamiaan käskyjä, pinkoittaa yhä ahtaammalle lippumääräyksiään. Ei täällä tarvitse enää yrittääkään pitää mitään juhlia joissa liputetaan, ellei viranomaisten määräämillä paikoilla ole valtakunnanlippuja. Eikä tällä hyvä. Pian ei saa pitää enää juhlaa, ellei liputa kuten määrätään; jos aikoo olla kokonaan liputtamatta, saa myöskin jättää juhlansa pitämättä. Ja tuskinpa tässä kohtapuoleen saa enää oman huvilansa viirisalkoon vetää muuta kuin valtakunnanlipun, olipa huvila missä kaukana hyvänsä.

Näyttää siis siltä, ettei tällaisena aikana juuri kannata puhua omista kansallisväreistämme ja Suomen lipusta, kun niille ei kerta ole juuri mitään tilaisuuksia esiintyä. Kumminkin on, juuri samaan aikaan syntynyt keskustelua lipustamme ja kansallisväreistämme. Vanha riita on jälleen virinnyt eloon. Pääkaupungin lehdissä on väittely täydessä vauhdissa. Niissä käydään tuimaa sotaa siitä, mitkä värit ovat luettavat Suomen kansallisväreiksi,  sinivalkoinen vai punakeltainenko yhdistelmä. Edellistä puolustamaan on asettunut U. S., jossa Matti ja Piste ovat asiasta puhuneet. Punakeltaista taasen tyrkyttävät Dagens Tidning ja Nya Pressen. Samaa kantaa tietysti on Hufvudstadsbladetkin. Tunnettuahan on, että punakeltainen on erityisesti saanut puolelleen ruotsalaiset herrasväkemme. Heistä sinivalkoinen on liian köyhää — etten sanoisi — muistuttaa liiaksi suomalaista rahvasta, eikä siis kelpaa. Punainen ja keltainen sen sijaan loistavat. Ne kelpaavat tälle kaikkia vierasta ihailevalle joukolle. On myöskin ollut tiedossa että osa nuorsuomalaista väkeä siellä täällä tässäkin asiassa halusta kulkee ruotsal. mukana pitäen punakeltaista tunnusvärinään. Mutta, että Hels. Sanomatkin asettuu puolustamaan näitä värejä, se oli yllätys ainakin allekirjoittaneelle. Sehän merkitsee joi melkein sitä, että koko nuorsuomalainen ryhmäkunta on asettunut näiden värien taakse.

Taistelu sinivalkoisen ja punakeltaisen välillä on siksi tuoreessa muistossa vanhastaan, että useimmat hyvin muistavat, mitä kummankin puolustukseksi on esitetty. Sattuvin puolustus edelliselle on, että ne kuvastavat maamme sinistä taivasta ja talvien valkoisia hankia. Sellaisina ovat ne myösikin kuvaavia koko kansansa luonteesta. Punakeltainen sen sijaan, olkoon että ne ovat kaksi loistavaa väriä ja hyvä, yhteen sovitus ja että ne värit löytyvät vaakunassamme ovat kumminkin koko maamme, luonnolle ja kansamme luonteelle vieraita. Ne eivät kuulu Suomeen. Ne ovat etelästä.

Sinivalkoinen siis! Siinä minun värini ja siinä epäilemättä koko Aamulehden lukijakunnan tunnustamat kansallisvärit, jotka jokainen omaksi värikseen tuntee.

Taavetti

Ei kommentteja :