Värinmuunnokset lintumaailmassa.

Helsingin Sanomat 63, 5.3.1926

Kirj. Ivar Hortling.

Tutkimalla lintujen höyhenten erilaisia pigmenttejä ja rakenteita, on viimeisimpinä aikoina menty suurin askelin eteenpäin eri värin muunnosten arvostelemisessa ja nimityksessä. Tähän saakka on enimmäkseen toimittu opillisilla, näköopillisillä, aisteilla ja kutsuttu muunnoksia värinimillä.

On varsin pettävää päätellä kussakin erikoistapauksessa muunnoksen lajia. Useinkin ovat muunnokset aivan satunnaisia, esiintyen vain kahden, toinen toistaan seuraavan sulkasadon välillä. Sellainen "fenotyyppinen heterochrosis" saattaa esiintyä esim. lintujen sairaustapauksissa, höyhenten irti nyhtämisessä ja muissa sellaisissa tapauksissa, jolloin pigmentin eli tumman väriaineen esiintulo ehkäistyy ja n. s. osittainen-albinismi syntyy. Jotkut tutkijat ovat verranneet tätä ilmiöt imettäväisten ja ihmisten vanhentuessa harmaantuviin kasvoihin ja hiuksiin.

Fenotyypillisiksi aberratioiksi katsotaan edelleen kaikki luonnottoman ravintoaineen aiheuttamat värinmuunnokset, kuten melanismi eli mustuminen, ilmeten erinäisissä siemensyöjissä seurauksena öljypitoisten siementen nauttimisesta. Ei kuulu harvinaisuuksiin nähdä mustia häkkilintuja, esim. punatulkkuja.

Aivan erikoisluokan muodostavat ne värinmuunnokset, joiden höyhenpuku saa erilaisia värivivahduksia suorastaan ulkonaisista vaikuttimista, niinkuin esim. parkkihaposta, ruosteesta j. m. s. Ne eivät ole niinkään harvinaisia kuin luulisi. Allekirjoittanut on saanut monta lintua, joiden luonnollinen valkea vatsapuoli on ollut vahvasti ruosteen värinen. Sellaisia lintuja on tukkanarsku, kaakkuri ja alli, kaikilla ruosteenkarvainen vatsa. Pitkät ajat olen luullut tällaista väriä oikeaksi; kävipä niinkin, että kokeet poistaa ruosteen väri alkohoolilla epäonnistuivat. Mutta uudet kokeilut, keittämällä vedensekaisessa suolahapossa osoittivat, että ruosteenväri tyystin katosi; ja nesteen saadessa lisäkettä rodankaliumista, syntyi reaktio, joka selvästi ilmaisi rautaa löytyvän valmisteessa. Ja lisäys keltaista merisuolaa antoi ferrisuolan kera reaktion, joka todisti että ruosteenväri oli rautaa.

Miksi juuri vesilinnut verrattain usein esiintyvät tässä ruostevärissä johtuu siitä, että ne etsivät pienempiä vesistöjä, lätäkköjä, lampia j. n. e., joissa ruostetta toisinaan on näkyvissä siinä määrin, että sen voi noistaa kuorimalla.

Paljon suurempi merkitys on sellaisilla värinmuunnoksilla, jotka siirtyvät perintönä jälkeläisiin ("genotyyppinen heterochrosis"). Sellaiset ilmiöt voidaan selittää joko pigmentin epäsuhtaisesta liikemäärästä taikka sen puutteesta johtuvaksi. Jälkimmäiseen lajiin kuuluvat n. s. täysalbinismit. Albinolinnuilta puuttuu tumma väriaine sekä epidermali (marras-) muodostuksissa (höyhenet, nokka, kynnet) että silmissä ynnä itse marraskedissä. Albinoilla on punainen silmäterä ja rusottava terän kehä. Albinismin eli valkovärimuunnoksen syntyä ei ole muutoin voitu selittää, kuin siten että tumman värin ainevaikutin on surkastunut. Fysiologiselta kannalta katsottuna on albinismi seurauksena pigmenttiä kuljettavan käytteen puutteesta. Valkovärimuunnoksia pidetään suvun huonontumisilmiöinä ja niitä seuraa usein patologiset (tautiopilliset) valinnaisuudet (epäsäännöllinen nokka, uimakalvon puuttuminen, huono laulu j. n. e.).

Mutta myöskin osittainen albinismi voi olla perinnöllinen, vaikkakin se saattaa esiintyä eri laajuudessa eri sulkasadon aikajaksoina. Puhutaan kahdenlaisista pigmenteistä, melaniinista ja lipochroomista. Näistä edellinen taasen on joko eumelaniini (tummahkoa) tai phaeomelaniini (makailtavaa). Lipochroomiksi kutsutaan kirkasväristä pigmenttiä, puhutaanpa zoonerythriinistä, zoofulviinista ja cotinginista aina sitä mukaa kuin on kyseessä punainen, keltainen tai violetti lipochroomi. Osittaisissa albinismeissa häviää aina melaniini ensiksi. Luonnon mustat ja ruskeat osat muuttuvat niinmuodoin valkeiksi, kun taas keltaiset, punaiset ja violetti osat pysyvät normaalitilassaan. Yliopiston eläintieteellisessä museossa löytyy esimerkkejä sellaisista osittais-albinoista, m. m. on siellä tilhiä, joissa tumma leukatäplä on muuttunut valkeaksi. Osittaiset albinot eivät milloinkaan esiinny täysin symmetrisesti järjestyneissä valko-osissa. Mainitussa museossa on olemassa varis, jolla on valkeankirjava naama, kumpikin puoli eri väriä, on toisia osittain valkoisine siipineen y. m. s.

Jos ainoastaan yksi pigmenttilaji katoaa toisen jäädessä muuttumattomaksi, niin tätä vaihdosta nimitetään schizochroismiksi. On esim. isotikkoja, joilla kaikki osat ovat valkeita, ainoastaan päälaki ja pyrstön alapeitinhöyhenet ovat luonnollisen punaiset.

Täys-albinismista eroaa n. s. leucismi siinä, että marraskesi pysyy pigmenttisoituna: Leucistisilla linnuilla on siis luonnonmukaiset silmät, nokka ja jalat. Se ei ole mikään vaillinainen ilmiö, tiedämmehän että useat linnut saavat talveksi valkean puvun.

Paitsi yllämainittuja muunnoksia esiintyy vielä n. s. chlorochroismi, joka merkitsee kaikkien värien yhdenmukaista vaalistumista. Tämä ilmiö saapi selityksensä siitä, että silloin on ylituotanto hapettavasta fermentistä,(kokeilu vetysuperoxidilla eumelaniiniin on antanut tulokseksi phaeomelaniinia). On tarjolla kaksi tietä albinismiin: joko häviää pigmentti paikoitellen tahi myös väriaine vaalenee. Edellisessä tapauksessa on höyhenpuku vapaa pigmentistä, jälkimmäisessä se sisältää pigmenttiä värittömissä hapatusasteissa. Ensinmainittu laji albinismia on muuttumattoman valkeaa, toinen saattaa sulkasadon jälkeen taas saada himmeän ruskean värivivahduksen.

Pigmenttien epäsääntöisessä lisäytymisessä muodostuu melanismeja. Ne esiintyvät linnuissa, joiden puku jo säännöllisessä tilassa on tumma (petolinnut, leivoset), jotavastoin ei esim. tikoissa, pääskysissä. Puhutaan erikseen eu- ja phaeomelanismista. Usein on melanismi yhteydessä osittaisalbinismiin. Samoin kuin albinuslinnuissa, esiintyy melanismeissakin epäsääntöisyyksiä kuten sarviaineen epätasainen jakautuminen y. m. s.

Näihin mainittuihin epäsääntöisyyksiin tulevat lisäksi aberratiot, joille on tunnusmerkillistä niiden ilmeneminen symmetrisessä järjestyksessä. Tässä ei tule kysymykseen vain värien muuttuminen vaan myöskin ulko-asu. Nämä mutatiot eivät johda lajin muuttumiseen samalla tavoin kuin koon ja muodon perinnölliset muutokset, fysiologiset ja psykilliset muutokset. Mutta värinmutatiot osoittavat meille, miten kehitys tapahtuu harppaamalla. Siten selitetään esim. musta varis muunnokseksi normaalisesta harmaavariksesta. Toiset tutkijat pitävät, kuten tietty, mustaa ja harmaata varista kahtena eri lajina. Usein ovat tuollaiset vaihtelut "epämukavia" luokittelevalle lintutieteilijälle.

Värinmuunnoksen alaisen vaihdelajin (mutation) ei tarvitse aina edustaa päälajiansa koko levenemisalueella, mutta se voipi esiintyä rinnakkain säännöllisen kanssa. Toista on n. s. subspecieksen tai conspecieksen laita, jotka muodostavat maantieteellisen rodun ja "vikarieeraavat" toisiaan maantieteellisesti rajoitettujen alueiden sisäpuolella.

Yliopiston eläintiet. museossa löytyy runsaasti väriaberratioita. Muutamissa osittais-albinismeissa tavataan tyypilliset tuntomerkit: melaniini puuttuu, kuten eräässä härkäpeipposessa, jossa on jäljellä ainoastaan vähän keltaista, samoin taviokuurnassa. Valkeassa västäräkissä on jäljellä hiukan ruskeaa väriä rinnassa ja sen yläpuolella, lievä jäännös mustia pigmenttitäpliä on muuttunut phaeomelaniiniksi. Äsken sain Lauttakylästä uros sorsan värin vaihdetilassaan, jossa ilmenee sairaalloinen, albinotillinen täplä kaulassa. Eräällä västäräkillä on pyrstö osoittautunut eniten vastustusvoimaiseksi: lintu on muutoin valkea. Nousiaisista saatu närhi on sinertäväsiipinen, sen yläosa sekä pyrstö ovat likaisen valkeat. Pari tilheä on täysin vaalistunut väriltään, sitäpaitsi osittain albinotisia. Harakoita on niinikään pari, joilla on pää ja kaula ruskeat, siivet himmeän kellanruskeat, selkä hiukan kirkkaamman keltainen. Toisen kohdalle on merkitty: "Juvan Nääminki, jossa tällaiset kappaleet eivät ole harvinaisia". Kenties nämä ovat genotyyppisiä aberratioita. Mainittuihin värin muunnoksiin tulee vielä runsas kokoelma epäsääntöisesti värittyneitä kanalintuja.

Kysymys värin muunnoksista ja rinnakkaislajeista on jokseenkin vaikea ja monella tapaa ymmärrettävä kysymys. Se vaatii suurta huomiota semminkin, kun värin muunnoksia el enää suinkaan saa ottaa yksinomaan eriskummaisuuden kannalta, vaan ne ansaitsevat tutkimustyötä.

Kirjallisuutta: Bernhard Rensch: "Die Farbaberrationen der Vogel": Journal für Omithologie 1925 s. 514—539; Erwin Stresemann: "Mutationsstudien" aikakauskirjassa Journal für Omithologie 1924, s. 73-89 y. ra., Ornithologische Monatsberichte 1923, s. 78—85 y. m., 1924, s. 132—135, ja Verhandlungen der Ornithol. Gesellschaft in Bayern 1924, s. 184.