Juhannusviesti 4, 1918
“Kukkasmaalauksia ja eläinkuvia”-nimisessä kirjassaan •trindberg ottaa pohtiakseen, onko kukkien väriloistolla, jonka nykyajan tiede käsittää syntyneeksi mehiläisiä ja perhosia houkuttelemaan, mitään tarkoitusta. Näemmehän, sanoo Strindberg, kuinka lehtipuut syksyllä valautuvat loistavimpiin väreihinsä, kuinka niiden lehvät silloin hohtavat kullankeltaisina ja purppuraisina, kenenkään voimatta huomata tästä värileikistä olevan puille mitään hyötyä. Mutta jos villiviinin syksyinen purppurapuku on tarkoitusta vailla, niin miksi unikukan veripunaisella hehkullakaan olisi mitään tarkoitusta? Se kutsuu hyönteisiä kuljettamaan hedepölyä, väittää tiede; hyvä, vastaa Strindberg, mutta useat kasvit tulevat toimeen ilman hyönteisiä, ja toisekseen eikö ollut epäkäytännöllistä kasveilta antautua oman lisääntymisensä asiassa riippuvaisiksi niin epävakaisista olioista kuin perhosista ja mettiäisistä!
On jo yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun Strindberg näin kirjoitti, eikä hän silloin saattanut aavistaa, mitä nyttemmin asiasta tiedetään, nimittäin, että syyslehtienkään purppuraloisto ei ole yksin silmiemme iloksi, vaan ensi sijassa kasveille itselleen hyödyksi. Syyslehtien soluissa oleva punainen väriaine auttaa nimittäin näitä punaisia lehtiä kokoamaan itseensä eli, niinkuin sanotaan imemään, absorboimaan, 1ämpöä melkoista tehokkaammin kuin vihreät lehdet Jos vihreä ja punainen lehti yhtäikaa asetetaan auringonvaloon tai muuhun valaistukseen, esim. kaasullekin valoon, saattaa soveliailla lämpömittareilla helposti todeta, että punainen lehti lämpiää voimakkaammin, usein monta astetta enemmän kuin vihreä. Syksyllä, kun ilmat ovat kolcammat, on näin saavutettu sisälämpö kasville suureksi hyödyksi, sillä kuta korkeampi lämpö, aina siihen rajaan asti, mistä ylöspäin se on vahingoksi, sitä ripeämmin ja voimakkaammin elintoiminnat kasvin elimissä tapahtuvat, Ja puiden vihreät lehdet, jotka kesän pitkän imivät auringon täydestä valosta voimaa ilman hiilihapon jalostamiseen tärkkelykseksi, sokeriksi ja valkuaisaineiksi, valmistautuvat nyt varisemaan ja kuolemaan. Mutta sitä ennen ne tahtovat luovuttaa oksille ja rungolle, mitä niissä vielä on ravintoaineita, ja juuri edistääkseen tämän ravinnonkuljetuksen sujumista puut antavat lehtiensä syksyllä loistaa viinin ja purppuran lämmittävissä väreissä.
Keväällä, lehden puhjetessa ja ruohon maasta noustessa, ovat punaiset värivivahdukset kasveilla myöskin hyvin yleisiä; tarkemmin katsoessa huomataan, että odottamattoman useissa ruohoissa, pensaissa ja puissa huhti- ja toukokuulla puhtaan vihannan asemesta vallitsevat punertavat vivahdukset. Tässäkin tapauksessa on punaisella värillä sama merkitys kuin syksyllä: se imee lämpöä puoleensa, saattaen siten nuorten vesojen ja lehtien lämpöasteen kohoamaan ja kasvun tapahtumaan nopeammin sekä yleensä elämän kuohumaan kiihkeämmin kuin viluinen kevätahava- muuton sallisi. Mutta kun sitten kesä joutuu, häviää punainen väri enimmäkseen kasveista. Sillä helteisinä kesäpäivinä olisi niille erikoisista lämpölaitteista vain vahinkoa. Mutta pohjan perillä, arktisessa ilmanalassa, esim. Huippuvuorilla, missä heinäkuunpäivä on kuin päivä meillä, huhtikuulla, koreilee koko kasvullisuus kesän kaiken ruskeasta ja ruosteenkarvasta veripunaiseen, purppuraan ja sinipunervaan vaihtelevassa viiriasteikossa. Sillä sydänyönauringon maissa on kasvien elinehtona koota itseensä mahdollisimman paljon siitälämmöstä, mitä taivas näillä raukoilla rajoilla jaksaa jaella.
Nyt kosketellut seikat saattavat ehkä näyttää olevan ristiriidassa eräiden hyvinkin tunnettujen tosiasiain kanssa. Onhan esim. ihmisen ihonväri juuri kuumissa maissa taipuvainen pysytteleimään punaisessa, ruskeassa ja mustassa eli osaksi juuri samoissa väreissä, jotka peräpohjolan kasveilla edistävät lämmönkokoamista. Pitäisihän etelän kansoilla mieluimmin olla lämmöltä suojaava ihonväri, ja tästä päättäen odottaisi siellä, häikäisevän valkeaa ihoa ihmisille sopivimpana. Kuten tunnettua ovat kuitenkin asiat aivan päinvastoin. Mutta tämäkin seikka on viime aikoina saanut tieteellisen selityksensä, nimittäin sellaisen, että tumma ihonväri ei olekaan suojana lämpöä vastaan, vaan niitä silmillemme näkymättömiä, vaikka ei silti vähemmän tehokkaita auringonvalon säteitä vastaan, joita sanotaan ultravioleteiksi, s. o. sinipunaisentakaisiksi eli kemiallisiksi säteiksi.
Kauan on tiedetty tavallisen, värittömän auringonvalon oikeastaan olevan sekoituksen lukuisista valon eri lajeista, jotka saadaan hajalleen johtamalla valoa läsisärmiön läpi kohti soveliasta taustaa. Valoisan, valkean täplän asemesta syntyy seinälle värijuova, spektri eli kirjo, jonka toinen äärireuna on punainen, toinen sinipunainen, ja näiden värien välissä ovat sitten järjestyksessä muut: keltainen, vihreä, sininen, vähitellen siirtyvien vivahduksien sarjana. Mutta näiden silmillämme havaittavien säteiden ohella on auringonvalossa vielä toisiakin, joita emme näe, mutta joiden vaikutukset voimme muulla tavalla saattaa havaittaviksemme. Niitä ovat sekä nuo tummat lämpösäteet, jotka vaikuttavat lämmittävästi ja jotka siis voidaan todeta lämpömittarin avulla, että ultravioletit eli kemialliset säteet, jotka muun muassa ilmaisevat itsensä vaikutuksellaan valokuvauspaperiin (hajoittamalla bromihopeaa). Vaikkakin silmillemme näkymättöminä, ovat nämä säteet su-uriarvoisia ei ainoastaan valokuvauksessa, vaan myöskin lääketieteessä ja luonnon taloudessa. Mutta niin tässä kuin yleensäkin pitää paikkansa tuo vaniha lause, että hyvää voi olla liiaksikin: niinkuin liian voimakas päivänvalo häikäisee silmät, niin saattavat kemiallisetkin säteet tuottaa sangen ikäviä seurauksia, jos niitä osuu liian runsaasti ihmisen ruumista kohti.
Sähkövalossa on hyvin paljon kemiallisia säteitä, ja sitä soidaan siis hyvästi käyttää tutkittaessa näiden säteiden vaikutuksia ihmisruumiiseen. Tässä kohden on muuan venäläinen lääkäri, Maklakov, sattumalta joutunut tekemään tutkimuksia, joilla on suuri sekä käytännöllinen että teoreettinen merkityksensä. Tri Valdemar Bie on kirjassaan "Valon käyttäminen lääketieteessä" kertonut asiasta seuraavaa.
Maklakov suoritti tutkimuksensa Kolomnassa lähellä Moskovaa, tehtaassa, jossa metallikappaleita sulatettiin kiinni toisiinsa vahvan sähkövirran avulla, mikä johdettiin niitten läpi, kunnes ne kävivät valkohehkuviksi. Tästä leviävä tavattoman voimakas valo oli työmiehistä niin epämiellyttävää, että he mieiuummin menivät muuhun työhön, vaikkapa vaivalloisempaankin ja huonommin palkattuun. Maklakov kutsuttiin sen tähden keksimään jotain suojeluskeinoa työmiehille valon vahingollista vaikutusta vastaan. Saadakseen käsityksen kyseessäolevista haitoista hän oli läsnä sulatustilaisuudessa, missä käytettiin 250—500 akkumulaattoria. Siinä missä hän seisoi, oli huomattavissa ainoastaan heikkoa lämpösäteilyä, jotenka ei voinut olla kysymystäkään mahdollisuudesta, että hänen ihoansa olisi kohdannut korkeampi lämpö kuin mitä se sieti. Mutta siitä huolimatta syntyi sekä ihossa että silmien limakalvoissa ankara tulehdus. Maklakov tunsi ensin yhä kiihtyvää syyhyä ihossaan, sitten hän sai nuhan ja silmät vettyivät, ja lopulta silmäluomet niin pöhöttyivät, ettei hän voinut silmiään avata; samalla alkoi tuntua polttavaa kipua kasvoissa ja kaulassa. Kipuja kesti koko ensimmäisen yön, mutta toisena yönä alkoi ulkoiho kesiä isoina hilseinä, ja muutaman päivän kuluttua oli tuosta sangen ankarasta tulehduksesta jäljellä heikko ihon ruskettuminen.
Maklakovin tässä esittämät taudinoireet olemme itsekukin kokeneet, vaikkakin melkoista lievemmässä muodossa. Se ihon tila, jota sanotaan päivettymiseksi ja jonka esiintyessä ankarammin iho pöhöttyy ja punoittaa hellänä ja kuumeisena, on pohjaltaan samaa laatua kuin Maklakovin kasvojen tulehdus, ja sitä ei aiheuta lämpö eikä silmin havaittava auringonvalo, vaan meille näkymättömät kemialliset säteet. Tämän mielipiteen lausui jo 1859 ranskalainen lääkäri Charcot, mutta sen on tätä ennen kokeilla oikeaksi todistanut ruotsalainen Widmark, jonka tutkimuksia sittemmin on vahvistanut ja täydentänyt tanskalainen Finsen, Tanskan valonparannuslaitoksen kuuluisa perustaja. Finsen altisti paljastetun käsivartensa voimakkaalle sähkövalolle peitettyään osan altistettua ihopintaa lasilevyllä, toisen osan vuorikristallilevyllä. Lasi läpäisee näkyväiset säteet, mutta sammuttaa eli imee suurimmalta osaltaan kemialliset säteet, jotka taaskin esteettä kulkevat läpi vuorikristallin. Kokeen tuloksena oli, että iho punoittui ja tulehtui koko altistetulla käsivarren alalla paitsi lasin peittämällä osalla joka ilmiö selvästi todisti tulehduksen syntyneen kemiallisten eikä valaisevien säteiden vaikutuksesta.
Toinen Finsenin tekemä koe on erikoisesti tärkeä siihen kysymykseen vastattaessa, joka oli välimietelmämme lähtökohtana, nimittäin neekerien ihonväri, sen syyt ja sen merkitys. Jäljitelläkseen neekerien ihonväriä Finsen maalasi tuskilla viiden senttimetrin levyisen poikkijuovan kyynärvarteensa ja antoi kolmen tunnin aikana kesäauringon täydeltä terältään paistaa käsivarteen. Kun sitten tushi pestiin pois, oli iho sen alla aivan valkoinen ja normaali, mutta muualla käsivarrella punoittava ja muutaman tunnin kuluttua kovasti tulehtunut. Tulehduksen asetuttua havaittiin tämä käsivarren osa ruskettuneeksi, sen johdosta että kemialliset säteet olivat synnyttäneet ihoon ruskeaa pigmenttiä (väriainetta). Nyt Finsen paljasti käsivartensa uudelleen auringonvalolle, mutta tällä kertaa sitä mustaamatta, ja silloin tulos oli seuraava: valkoinen osa ihoa, jota tushikerros ennen oli suojannut, tulehtui nyt; muu, ruskettunut pigmentti oli nyt toiminut samalla lailla suojaavasti kuin ensi kerralla tushi, estäen kemiallisia säteitä vaikuttamasta verinahkaan ja siinä oleviin hienoihin verisuoniin ja hermonpäihin.
Tässä on siis selitys neekerien mustaan ihonväriin; se ei ole missään suoranaisessa yhteydessä kuumaan ilmanalaan, vaan sen ainoana tehtävänä on suojata elimistöä kemiallisilta säteiltä, joiden vaikutus kuumissa maissa on monta vertaa voimakkaampi kuin meidän leveysasteillamme. Päinvastoin tuottaa tumma väri sellaisenaan ihon lämpenemisen lisäyksen, joka kuitenkin tasoittuu neekerien tavattoman voimakkaan hikoilemisen takia, s. o. hien ruumiista haihtuessa syntyvään viileyteen.
Tässä kosketellut kokemukset ovat jo johtaneet eräisiin käytännöllisesti tärkeihin menetelmiin. Jos on esim. suunniteltava tropiikeissa oleskeluun eurooppalaisille sovelias puku, ei parempaa neuvoa ole kuin kääntää nurin tavanmukainen pukurakenteemme; puku on siis tehtävä valkoisesta päällyksestä ja mustalla kankaalla vuorattava. Valkoinen pinta heijastaa valon ja vähentää siten kuumuutta; musta vuori estää kemiallisia säteitä tunkeutumasta läpi ja saamasta aikaan tulehduksia.
Melkoista tärkeämpiä kuin tämä, olkoonpa vain vakavakin pukukysymys, ovat epäilemättä ne näköalat, jotka Finsen kemiallisten säteiden tutkimuksillaan on avannut lääketieteelle ja joiden tuloksista tässä yhteydessä tahdomme mainita ainoastaan hänen hoitotapansa isossarokossa. Finsen saattoi tässä tapauksessa nojata eräisiin havaintoihin vanhemmilta ajoilta, mutta otti omaksi lähtökohdakseen päätelmän, että kun kemialliset säteet pystyvät itsenäisesti aiheuttamaan tulehduksia terveessä ihossa, niin ne varmaankin ovat omansa pahentamaan jo syntynyttä tulehdusta Ja todellakin hänen onnistui todeta, että auringonvalon kemialliset säteet suuresti edistivät märkimistä isossarokossa; jos potilasta suojeltiin näiden säteiden vaikutukselta, ei märkimistä syntynyt eikä rokonarpia jäänyt. Yksinkertaisin hoitotapa olisi siis makuuttaa potilasta pimeässä, huoneessa, mutta kun tämä helposti käsitettävistä syistä on vähemmän soveliasta, on keksitty kemiallisten säteiden estäminen punalasisilla ikkunoilla, jotka läpäisevät ainoastaan vaarattomia punaisia valosäteitä. Tätä parannuskeinoa on sittemmin suurella menestyksellä käytetty monella paikkakunnalla, m. m. Göteborgissa. Niin terveellisiä kuin tuollaiset punavaloiset huoneet ovatkin rokkosairaille, on niillä kuitenkin yksi haitta: kukkia ei voi näissä sairaskammioissa menestyksellä hoitaa, sillä juuri kasvien kukanmuodostukselle ovat kemialliset säteet korvaamattoman tarpeelliset. Kummalta kuuluu, mutta totta on, että samat säteet, jotka isorokkoisen ihoon sattuessaan saavat aikaan mitä inhoittavimpia märkimisiä, synnyttävät kasvien lehdissä ne aineet, joista ruusu saa kukoistuksensa ja orvokki tuoksunsa.
- Bengt Lidforss.
Coloriasto on väriaiheisten tekstien (ja kuvien) verkkoarkisto
(Archive for colour themed articles and images)
INDEX: coloriasto.net
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti