18.9.07

Luonnon väreillä värjäämisestä

Emäntälehti 6/1942 [vuosiluku vähän epävarma]
Kirj. maisteri Hulda Kontturi.

Kasveilla värjääminen on eräs niitä kansamme omistamia perittyjä taitoja, jotka ovat säilyneet muistissa kautta aikojen huolimatta siitä, että uudet keksinnöt ovat ne syrjäyttäneet yleisestä käytöstä ja saattaneet ajoittain melkein unohdetuiksi. Vanhoihin ja hyviksi koeteltuihin keinoihin turvaudutaan vieläkin silloin tällöin uusien ja parempien keksintöjen syystä tai toisesta pettäessä. Kemiallisen väriteollisuuden nopea ja suuremmoinen kehitys viimeisinä vuosikymmeninä työnsi kasvivärit meillä melkein kokonaan pois käytännöstä, jopa niin tyystin, että niiden käyttötaito oli enää vain puoleksi unohdettua perittyä tietoa tai kirjaviisautta. Vain harvat kotiteollisuustyöntekijät ja tekstiilitaiteilijat käyttivät taitoa enää hyväkseen. Nyt on kuitenkin sota.aika tehnyt kasvivärjäyksenkin ajankohtaiseksi. Kemiallisen teollisuuden on ollut suuntauduttava tyydyttämään tämän hetken tarpeita, ja kun kuljetus- y.m. muut vaikeudet ovat tehneet hankalaksi ulkomaisten tuotteiden saannin, pyritään värjäyksessäkin taas tulemaan omilla toimeen, t.s. ottamaan käytäntöön luonnon tarjoamat mahdollisuudet.

Ihmisen kauneudentaju heräsi jo varmaankin hyvin aikaisin huomaamaan luonnon värit ja halu käyttää niitä omienkin luomuksiensa kaunistuksena johti vähitellen taitoon siirtää värit luonnosta ihmisen käyttöön. Luonnon väreillä värjääminen on koko ihmiskunnan yhteistä vanhaa omaisuutta. Jo esihistoriallisen ajan ihmiset värittivät kalliopiirroksiaan ja idän vanhat kulttuurikansat kehittivät taitoa edelleen. Ympäröivä luonto on siinä tarjonnut ihmisen käytettäväksi valmiit raaka-aineet. Luonnon runsaudesta riippuen niitä on eri puolilla maailmaa ollut tarjolla eri tavoin. Etelän maissa on väriasteikko muodostunut paljon laajemmaksi kuin pohjoisilla seuduilla. Jo ammoin käyttivät esim. egyptiläiset indigoa, Foinikia tuli kuuluisaksi purppurastaan ja pohjoiset kansat tunsivat mataran värjäyskyvyn. Vanhimmat kirjalliset tiedot värjäyksestä ovat antaneet kreikkalainen historioitsija Herodotos (v. 430 e.Kr.) ja roomalainen kirjailija Plinius (v. 79 e.Kr.) Jo heidän aikoinaan olivat tunnettuja useimmat nykyäänkin käytetyistä värikasveista. He mainitsevat egyptiläisten käyttäneen sinisen indigon ohella m.m. safloria punavärjäykseen. Roomalaiset tunsivat punaiset alkanna- ja krappivärit, he värjäsivät vithreätä pähkinänkuorilla, harmaata ja mustaa tammenlehdillä j.n.e. Värjäystaito on silloin ollut verrattain korkealle kehittynyttä.

Kansainvaellusten aikana tuhoutuivat tai unohtuivat Euroopassa monet vanhan ajan keksinnöt ja niiden mukana myöskin jo saavutettu värjäystaito. Vain Itä-Rooman alueilla, Bysantiumissa, näyttää taito säilyneen keskeytyksettä. Kesti kauan ennenkuin keskiajan Euroopassa kehitys pääsi jälleen kulkemaan eteenpäin. Kuudennelta vuosisadalta lähtien, jolloin silkkiteollisuus alkoi kehittyä, rupesi värjäyskin pääsemään huomattavampiin tuloksiin. Vilkas kauppayhteys Itämaitten kansojen kanssa edisti suuresti kehitystä. Italialla oli kauppasuhteitten vuoksi keskeinen asema ja sen kaupunkeihin syntyi mahtavia värjäriammattikuntia. Uusia värejä keksittiin ja taito rupesi leviämään laajemmalle niin, että uuden ajan alussa osattiin jo useimmissa Euroopan maissa värjätä.

Kaikki käytetyt värit olivat edelleen luonnontuotteita. Paitsi jo edelle lueteltuja värejä tuli väriomena käytäntöön 1200-luvun tienoilla, kosenillia ja erilaisia väripuulajeja alettiin tuoda Amerikasta, indigoa Itä-Intiasta j.n.e. Värjäys oli tärkeä ja tuottava elinkeino. Muodostuipa Euroopassa laaja värikasvien viljelyskin, esim. krappia viljeltiin paljon, 1500-luvulla tuotiin Aasiasta uusia lajejakin kotimaisten sijaan. Samoin oli veiden viljelys saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että sen viljelijät voivat asettua vastustamaan indigon tuontia ja käyttöä niinkin voimakkaiden keinojen kuin kuolemanrangasituksen avulla. Amerikan löytö ja sieltä saadut monet uudet väriaineet vaikuttivat ratkaisevasti värjäystaidon kehitykseen. Sen jälkeen voidaan jo oikeastaan ruveta puhumaan väriteollisuudesta.

Uuden ajan alussa siirtyi kauppa Atlantin rannikolla asuvien kansojen huostaan ja Alankomaat pääsi voimakkaan tekstiiliteollisuutensa avulla johtavaan asemaaan värjäyksenkin avulla Italian vähitellen menettäessä merkityksensä. Väriteollisuus kehittyi näinä aikoina voimakkaasti. 1700-luvulta alkaen rupesivat tiedemiehetkin kiinnittämään huomiota värjäykseen ja vähitellen alkoi ilmestyä alaa koskevaa kirjallisuuttakin. Varsinkin puuvillan käytönnön lisääntyminen antoi värjäyksen kehitykselle valtavan sysäyksen eteenpäin. Puuvilla oli helposti värjäytyvää ja vaivattomasti käsiteltävissä. Vasta 1800-luvun puolivälin paikkeilla keksittiin keinotekoiset värit ja niiden käytäntöön otolla oli käänteetekevä vaikutus koko värjäysteollisuuteen. Lyhyessä ajassa syrjäyttivät ne kaikki muut värit.

Pohjoisten maitten kansojen sanotaan reagoivan väreihin voimakkaammin kuin etelän asukkaiden. Pohjolan yksitoikkoisempi ja värittömämpi luonto ikäänkuin pakottaa eläjänsä itse hakemaan väri-iloa saadakseen vaihtelua ja tunteiden virikettä. Onhan tunnettua, että vieläkin pohjolan alkeellisimmat kansat esim. lappalaiset ja samojeedit rakastavat loistavia ja voimakkaita värejä. Eihän omilta kansanpuvuiltammekaan puutu väri-iloa. Vielä satakunta vuotta sitten olivat tavalliset käyttöpukumme paljon värikkäämpiä kuin nykyään.

Pohjolan luonnon tarjoamat mahdollisuudet ovat kuitenkin verrattain rajoitetut ja sen vuoksi on luultavaa, että ulkolaiset väriaineet jo varhain löysivät tiensä maahamme. Ensimmäiset värjäriammatin harjoittajat mainitaan Turussa 1500-luvulla. He käyttivät ulkolaisia väriaineita kotimaisten ohella ja heidän kauttaan lienee väriaineiden käyttö ainakin osittain levinnyt kansan keskuuteen ja säilynyt aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Tosin silloin tällöin koetettiin vastustaa liian runsaaksi paisunutta ulkomaalaisten väriaineitten käyttöä ja suositella kotimaisia värikasveja. Tällaisia yrityksiä tehtiin useita 1700-luvulla, mutta paljon ne eivät vaikuttaneet jo siitäkin päättäen, että väriaineita, bresiljaa, sinilastua, krappia, indigoa y.m.s. oli myytävänä kaupoissa melkeinpä kaikkialla. Viime vuosisadan loppupuolelle asti säilyttivät kasvivärit kotivärjäyksen avulla valta-asemansa, mutta sen jälkeen ovat kemialliset värit yleistyneet. Pula-ajat, esim. edellisen maailman sodan aika, ovat kuten nytkin kiinnittäneet huomion tälläkin alalla omiin mahdollisuuksiimme.

1 kommentti :

Hanna kirjoitti...

Tuosta vuosiluvusta, 1942 se tuskin on (lainasin ko. vuosikerran juuri kirjastosta eikä siellä esiinny..) Mutta hieno artikkkeli kyllä siitä huolimatta ja mahtavaa työtä että näitä on tänne Coloriastoon koottu :)