Loviisan Sanomat 59, 12.8.1927
Vanha meriupseeri N. kuului vanhan hyvään kouluun, jonka ensimäisenä opinkappaleena oli, että päällikön ja hänen alaistensa välillä pitää olla pohjaton kuilu. Alaisten tuli kuulla ja totella eikä neuvoa.
No niin. Päällikkö oli juuri päättänyt matkan suurella fregatilla. Sen piti nyt alkaa talvehtimisensa, ja kajuutta oli maalattava. Upseerit olivat kauan keskustelleet asiasta, ja yleinen mielipide oli, että seinät pitää maalata keltaiseksi. Mutta milen saada se aikaan? Päälikköhän oli itsevaltias ja vanha riitapukari, niin että tulos olisi ollut aivan päinvastainen, jos rehellisesti oisi hänellä pyydetty kajuutta maalattavaksi keltaiseksi. Vaadittiin sen vuoksi viekkautta, ja upseerit olivat pian sevillä, miten asia oli ajetlava. He päättivät, jos heidän mieltänsä kysytään, mainita kaikki värit paitsi ei keltaista.
Eräänä päivänä oli päällikkö erittäin
hyvällä tuulella. Hän kutsui upseerit alas kajuuttaan ja kertoi heille, eitä seinät tulevat maalattaviksi; he saisivat määrätä värin.
- Sanokaahan nyt, hyvä alipäällikkö, mitä väriä te toivotte?
Alipäällikkö hypähti pystyyn.
- Punasta, herra päällikkö.
- Jaha. Ja niitä väriä te toivolle, herra kapteeni?
- Sinisiä, herra päällikkö.
- Sinisiä, vai niin. Minkä väriseksi sitten herra luutnantti tahtoisi ne?
- Viheriäiseksi, herra päällikkö.
- Viheriäiseksi, ei ole hullumpaa. Mutta entäs nuorin luutnantti.
- Musta, herra päällikkö, virkkoi nuorin luutnantti hämillään. Hän ei koko välivarastossa osannut enää löytää muuta väriä, niitä jo toiset eivät olisi käyttäneet, paitsi keltaista.
Silloin nousi vanha päällikkö, löi nyrkillänsä pöytään ja sanoi komentoäänellä:
- Hitto vieköön, keltainen siilä pitää tulla!
Ja kajuutta tuli keltaiseksi.
Mutta upseerit nauroivat partaansa, mennessään kukin omalle haarallensa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti