Väreistä. Keltaiset värit.

Maalarien viesti 3, 1916

Suom. Sv. L— n.

Keltaisista väreistä on vanha hyvin tunnettu Keltamulta (keltaokra) asetettava kunniasijalle.

Okria eli maavärejä, on, kuten tiedämme, sekä keltaisia, että myös ruskeita ja punaisia, riippuen siitä, että maassa olevat rautaoksiidit värjäävät okramullan, eli maan.

Keltaisissa ja ruskeissa okrissa ovat nämä oksiidit yhdistyneet vedyn kanssa, joten näitä okria, kemiallisella kielellä, kutsutaan Rautaoksiidihydraateiksi, kun punaisia okria sitävastoin nimitetään rautaoksiideiksi.

Okria sisältävä maa on pääasiassa savensekaista, mutta sisältää senlisäksi luonnollisesti suuremmissa tai vähemmissä määrin yhtä ja toista muutakin; vaan nämät epäpuhtaat ainekset poistetaan tavalla tai toisella, enimmäkseen polttamalla, jolloin määrättyjä aineita jätetään jälelle, ja ne juuri antavat eri okralajeille niiden vaihtelevat värivivahdukset.

Okramultaa saadaan melkein kaikista maista ja seuduista mailmassa, joten voi olla mahdollista, että sitä löytyisi meidänkin maassamme, vaikka siihen ei ole tietteellistä huomiota kiinnitetty.

Okria valmistetaan ainoastaan huolellisella seulomisella ja pesulla.

Jotta väristä saadaan kaikki vesi poistetuksi lämmitetään, ainakin keltaiset hydraattiokrat, 90 ja 95 asteen C kuumuudessa ennenkuin ne jauhetaan hienoksi.

Tavallista keltaokraa väärennetään harvoin, tietenkin sentakia, että sen raaka-aine on siksi halpaa, ettei kannata, mutta huomattavasti vähemmän esiintyviä väririkkaampia laatuja korvataan sitävastoin nykyään, kun useiden vanhojen okrakaivosten multavarastot ovat alkaneet vähentyä, substituuttiväreillä, jotka sisältävät enempi tavallisia okria, lisättyinä turmerinilla eli yhtä haihtuvilla, elimellisillä väriaineilla.

Sellaiset väärennykset voidaan kuitenkin helposti keksiä. Koeteltavan okran läpitse suodatetaan spriillä sekoitettua ammoniakkia. Jos neste ei värjäänny kulkiessaan okran ja suodattimen läpi, on väriaine väärentämätöntä, vaan päinvastaisessa tapauksessa ollaan tekemisissä väärennetyn tavaran kanssa.

Viime vuosina on myöskin, jotta saataisiin rikkaampia värivivahduksia, ruvettu sekoittamaan okraa lyijykromaatilla, eli toisin sanoen kromikeltaisella.

Keltaisissa okrissa esiintyy, kuten sanottu, monia värivivahduksia; voimakkaan keltaisenruskeasta aina loistavaan sitruunankeltaiseen Cyperokraan saakka.

Kelta-okra tunnettiin ja sitä käytettiin jo vanhojen egyptiläisten, roomalaisten ja kreikkalaisten aikana. Pompeijin raunioista on esim. löydetty keltaokralla täytettyjä saviruukkuja, joiden sisältö on ollut mitä parhainta laatua.

Okravärit ovat muuttumattomia ja kestäviä, joskin ne ajan kuluessa, öljyn vaikutuksesta, tulevat enemmän tai vähemmän läpikuultaviksi ja senkautta toisinaan näyttävät tummentuneen.

Usein tavataan okrakaivoksista suurempia tai pienempiä okramääriä, jotka sisältävät erittäin kauniita ja kirkkaita värejä.

Keinottelevat väritehtailijat ostavat sellaiset varastot heti, ja myyvät korkeisiin hintoihin, mutta kun varasto on loppuunmyyty seuraa sitä melkein aina väärennetty enemmän tai vähemmän arvoton substituuttiväri, joka kuitenkin menee sen entisen oikean värin nimessä ja luonnollisesti samasta korkeasta hinnasta.

Tästä seuraa myös se ehdoton mahdottomuus voida varmuudella laskea saavansa okraväriä, jolla on aivan sama värivivahdus kuin sillä mitä on ennen käyttänyt.

Saa pitä hyvänään kun saa sellaista okraa, joka on mahdollisimman paljon yhtäläistä ennen käytetyn kanssa, tai sitten täytyy turvautua vähemmän luotettaviin keinotekoisiin substituuttiväreihin.

Keltaokrista tulemme sitten Kadmiumkeltaseen, väri, jota saadaan kadmiummetallista. Sen valmistustavan voimme tässä sivuuttaa, mainitsemalla ainoastaan, että sitä valmistetaan kadmiumsulfiidista, toisin sanoen kadmium- ja rikkiyhdistelmästä. Näiden kahden aineen suhteet ovat, tai oikeammin pitäisi olla, 112 osaa kadmiumia ja 82 osaa rikkiä. Väriaineen luonnollinen väri on hyvin samanlainen kuin keskitumman appelsiinin.

Kuitenkin löytyy, paitsi tätä normaaliväriä, myös melkein punaista kadmiumia, samoin kuin hyvin vaaleankeltaista, sekä näiden välillä vaihtelevia värivivahduksia.

Kadmium saa sitä tummemman värin mitä hienommaksi se hienonnetaan, s.t.s. mitä tiviimmäksi ja raskaammaksi se tulee. Vaaleammat lajit ovat sentakia verrattain kevyempiä.

Eriskummallista on, että eriväriset hienonnetut kadmiumnäytteet, jos ne jonkun ajan saavat olla koskemattomina, vähitellen muuttuvat kaikki samanvärisiksi, s.t.s. vaaleammat lajit tummenevat ja tummemmat vaalenevat, kunnes ne kaikki ovat saaneet saman värivivahduksen.

Se on juuri se värivivahdus, jota me kadmiumista puhuttaessa kutsumme sen normaaliväriksi.

Yllämainittu eriskummallinen muutos ei ole kemiallista vaan puhtaasti fyysillistä luonnetta oleva, ja otaksuttavasti on siihen syynä tavalla tai toisella tapahtuvat molekyyliset muutokset väriaineessa.

Vaaleammat kadmiunlajit ovat harvoin puhtaita, ne sisältävät yleensä valkoisia värejä ja- tulikivikukkaa, ja kun viimemainittu aine sisältää vapaata rikkiä, on varsin vaarallista ilman luotettavia takeita käyttää sellaisia vaaleita kadmiumjauheita.

Kadmium vahingoittaa kiihkeästi sellaisia värejä, jotka sisältävät raskaita metalleja. Smaragdiviheriä (Verte-Emeraude) esim. pilaantuu varsin pian kadmiumin vaikutuksesta.

Nämät kaksi väriä ovat itse asiassa ehdottomasti sovittamattomat toisiinsa nähden. Myöskin sinoberi, kromkeltanen ja neapelinkeltanen ovat alttiita kadmiumin hävitykselle, joskin vähemmässä määrässä.

Puhtaat kadmiumvärit ovat täysin pysyväisiä, mutta kuten sanottu, esiintyy väärennyksiä, lukuunottamatta edellämainittuja lisäkkeitä, sekoitetaan kadmiumia myös Indian keltasella, Barium- ja Strontiumkromaateilla sekä sekalaisilla lyijy-yhdistelmillä.

Kadmiumväreihin kuuluu myös Kadmiumpunainen ja Oranssikadmium, Aurorakeltanen y.m.

Kadmium kuivaa hitaasti, jonkatakia maalattaessa sillä on käytettävä kuivikkeita.

Vielä huonommin kuivaa kuitenkin seuraava listallamme oleva keltanen väri:

Kobolttikeltanen, jota myös kutsutaan Aureoliniksi, ja joka on sekotus koboltista ja kaliumista. Kobolttikeltanen on puhtaan ja kirkkaan väristä ja on, sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, jokseenkin läpikuultavaa. Paitsi sitä, että se kuivaa hitaasti, on sillä myös se huono ominaisuus, että se muuttaa väriään kuivamisen kestäessä, jos kuivamista ei kiirehditä vaikuttavien kuivikkeiden avulla. Mutta kerran kuivattuaan kestää se kaikissa ilmoissa.

Akvarellivärinä on kobolttikeltasella suuri arvo kestäväisyytensä perusteella sekä kauniin läpikuultavuutensa takia.

Huomautettava on, että kobolttikeltanen sekotettuna visseihin orgaanisiin väreihin jouduttaa näiden häviämistä.

Kuten seuraavassa tulemme näkemään, antaa kobolttimetalli joukon värejä eri värivivahduksin, keltaisesta viheriään, sinisestä violettiin ja purpurasta ruusunpunaiseen.

Edelleen on keltaisten värien joukossa eräs, jota kutsutaan Lemonkeltaiseksi eli Keltaiseksi Ultramariniksi.

Tätä väriä saadaan neutraalisen kaliumkromaatin ja bariumkloriidin sekotetusta liuoksesta.

Kuten karkki muutkin värit, joihin bariumia, muodossa tai toisessa, sisältyy osavoimana, on myöskin tämä -väri, käytännöllisesti katsoen, ehdottomasti pysyväinen.

Lemonkeltaista voidaan sekoittaa melkein kaikkien kestävien värien kanssa, ilman että se itse kärsii tai tuottaa muille väreille mitään vahinkoa.

Lemonkeltaisen tavallisimmin esiintyessä kaupassa on kuitenkin tavallisesti kaliumkromaatti korvattu strontiumkromaatilla, ja joskaan viimemainittua ei voida sanoa erittäin vahingolliseksi, niin esiintyy värissä muita väärennyksiä, jotka ovat suuressa määrin vahingollisia. Sellaisia väärennyksiä on yleensä saatu aikaan vaalean Kromin avulla.

Eräs vanha väri, jota ennenaikaan hyvin ahkeraan käytettiin, mutta joka nykyään ja täydellä oikeudella katsotaan vähemmän luotettavaksi, on keltainen väriaine Kummigutta.

Kummiguttaa (eli Gambogea) valmistetaan eräänlaisesta kummipihkasta jota saadaan Intiasta, Ceylonilta, Siamista ja Birmasta, josta viimemainitusta maasta tulee paras tuotanto.

Väri valmistetaan kahdesta aineesta: veteen liukenevasta kummista ja alkoholiin liukenevasta pihkasta, joka sisältää varsinaisen väriaineen, jonka takia kummiaine, väriä öljyväriksi valmistettaessa, erinäisillä keinoilla poistetaan.

Akvarellivärinä kummiguttaa sitävastoin käytetään lähes luonnollisessa tilassaan.

Vesivärinä on kummigutta hyvin epäluotettavaa. Se mustuu ammoniakkihöyryissä ja vaalenee hyvin nopeasti vahvassa valossa. Öljyssä se on huomattavasti parempaa, mutta kuitenkin on siihen sekoitettava jotakin vernissaa kun sitä käytetään maalauksessa. Jos yksinomaan öljyä käytetään tällä värillä maalattaessa, muuttuu ja haihtuu se huomattavasti.

Kummigutta ei tunnetusti vaikuta mitään toisiin väreihin, paitsi mahdollisesti jonkunverran lyijyvalkoseen.

Väriä käyttivät huomattavalla kiintymyksellä vanhemmat hollantilaiset mestarit(taiteilijat).

Toinen, samoin elimillinen ja varsin erikoinen keltainen on Intian keltainen.

Tämän värin raaka-aine saadaan Bengalista. Sitä valmistetaan sellaisten lehmien virtsasta, joita on ruokittu yksinomaan mangopuun lehdillä. Värin raaka-aine esiintyy suurina palloina eli kokkareina, joiden haju suoraansanoen, tuntuu epämiellyttävältä pitkän matkan päähän.

Kemiallisesti katsoen muodostaa värin elimellisestä haposta epäpuhdas magnesiumisuola. Värinä se on erinomaista, ei ainoastaan puhtaan ja syvän värinsä vuoksi, vaan myöskin sentakia, että se sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, on katsottava täysin kestäväksi.

Akvarellivärinä vaalenee se kuitenkin vähitellen, jos se asetetaan auringonvaloon.

Öljyvärinä on se sekoitettava unikkoöljyyn.

Intian keltainen ei vahingoita toisia pysyviä värejä sitä niihin sekoitettaessa; ei myös vahingoitu itse, eikä myös ole arka rikkiyhdistelmien vaikutuksille. Kun väri on melkoisen kallista, väärennetään sitä usein lyijykromaatilla. Sellainen väärennys keksitään kuitenkin varsin helposti, jos kostutetaan väriainetta aminoniakkisulfiidilla. Jos väriaine silloin muuttuu tummanruskeaksi, on se lyijykromaatilla väärennettyä.

Meillä on edelleen pari vanhaa väriä, joita nimitetään Marskeltaiseksi ja Marsoranssiksi, jotka molemmat valmistetaan keinotekoisista okrista, joita saadaan rautasuoloista ja alunasta.

Asettamalla esiinsaatu väriaine eri kuumuusasteiden vaikutuksen alaiseksi, saadaan erilaisia värivivahduksia. Keltaisiin kuuluvat, kuten sanottu marskeltainen ja marsoranssi, mutta paitsi näitä värejä saadaan samoista okrista myös Marspunaista ja Marsviolettia.

Kaikki marsvärit ovat, jos ne ovat hyvin valmistettuja, täysin kestäviä.

Puhukaamme nyt eräästä toisesta vanhasta tuttavasta, paljon varsinkin ennen aikaan käytetystä Neapelinkeltaisesta, jolla nimellä sekalaiset eri väriaineet esiintyvät.

Ne värivalmisteet, joita nykyään enin esiintyy markkinoilla, ovat suurimmalta osaltaan erinomaisia keinotekoisia jäljennöksiä alkuperäisestä väriaineesta, mutta niiden huonot ominaisuudet on niinpaljon kuin mahdollista poistettu.

Nämät jäljennökset ovat kadmiumin ja sinkkivalkoisen sekoituksia. Oikeata Neapelinkeltaista voidaan tosin vielä saada, mutta tämä oikea väri, joka valmistetaan emäksisestä lyijyantimoniaatista, on varsin altis visseille kaasuille, erittäinkin rikkivedylle, jonkatakia keinotekoinen väri, joka voidaan katsoa täysin kestäväksi, joka suhteessa on asetettava etusijalle.

Keltaiset värit, joita on valmistettu antimonyhdistelmistä, ovat esiintyneet jo kauvan ajassa taaksepäin. Niinpä on sellaisia värikerroksia löydetty esim. babylonialaisista tiilistä, joiden voidaan sanoa olevan ainakin 2,500 vuotta vanhoja.

Keltainen lakka on myös sellainen väri, jonka ehdottomasti täydymme asettaa "mustalle listalle", useammasta syystä. Se kuivaa huonosti ja on suuressa määrin haihtuvainen ja muuttuvainen. On osoittautunut, että se, akvarellivärinä, on niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa vuodessa kadottanut ei vähempää kuin yhdeksän kymmenettäosaa alkuperäisestä värivoimastaan. Öljyvärinä se on jonkunverran kestävämpää, mutta joka tapauksessa on maalarien vältettävä sen käyttämistä. Kysymyksessä olevaa väriä valmistetaan monella tavalla ja kaikenlaisista valmisteista, mutta tavallisim[min] kuitenkin pohjoisamerikkalaisen tammen kaarnasta. Ennenaikaan saatiin sitä melkein yksinomaan sekalaisten kaarnakasvien hedelmistä.

Lakkavärejä on, kuten tiedämme, koko joukko eri värivivahduksia, mutta ne ovat, varsin harvoilla poikkeuksilla, enemmän tai vähemmän epäluotettavia.

Suuren syntisen keltaisten värien joukossa tapaamme jo ennemmin vähemmän edulliseksi mainitussa valmisteessa Kromkeltaisessa, joka sisältää neutraalista lyijykromaattia. Erisuuruisilla lyijyoksiidimäärillä sekoitettuna saa väri vaihtelevat väriasteikkonsa, vaaleankeltaisesta oranssipunaiseen.

*) Tämä neuvo on tarkoitettu taidemaalareille, ammattimaalauksessa ei se ole tarpeen.Vesi- ja temperaväreinä on valmiste ehdottomasti tuomittava; öljyvärissä voidaan sitä visseillä edellytyksillä mahdollisesti käyttää, mutta siinä tapauksessa on siihen maalattaessa sekoitettava luotettavaa, kovaksi kuivavaa värnissaa.*)

**) Nimittäin taidemaalauksessa.Kromkeltaisella on kirjaimellisesti hävittävä vaikutus kaikkiin elimillisiin väreihin ja sentakia on viisainta olla tykkänään sitä käyttämättä.**)

Eräs toisinto kromkeltaisesta, valmistettu bariumkromaatista, sanotaan kuitenkin olevan luotettavampi.

Monia muita keltaisia värejä kuin edellämainitut esiintyy kyllä kaupassa, mutta niiden käytännöllinen merkitys ei uskoaksemme ole sen suurempi kuin että me huoletta voimme ne sivuuttaa ja sirtyä punaisiin väreihin, joista seuraavassa.