Satakunta on kuuluisa ryijyistään. Harva on täällä se talo tai elähtäneempi ja varakkaampi torppakin, jossa ei olisi, tahi ainakin olisi ollut ryijy tai useampiakin sängynpeitteenä tai vaateaitan orrella huolellisesti säilytettävänä olemassa. Onpa sellaisiakin taloja, joissa vanhain emäntäin aikana on ollut kymmenkunta ryijyä, jotka sitte vanhusten kuoltua, perikunnan hajaannuttua ovat perintö-osuuksina tai huutokaupoissa ympäristöön levinneet. Niihin tavallisesti kutoessa tehdyt omistuskirjaimet ja vuosiluku näyttävät, että niiden varsinainen valmistusaika on ollut kahdeksannentoista vuosisadan loppu- ja yhdeksännentoista alkupuolisko. Missä ryijyjä on huolellisesti säilytetty ovat ne vielä yli sadankin vuoden ikäisinä väreillään silmiä hiveleviä, ja ehjiä näyttavat ne ikäänkuin vasta äsken kangaspuista päästetyiltä. Tämä johtuu niiden erinäisen tukevista valmistusaineista ja kestävistä kotiväreistä. Milloin taasen aika on väreihin vaikuttanut, on se ainoastaan niiden kirkkautta pehmentänyt ja siten erivärien sopusointua yhä luontevammin toisiinsa yhdistänyt. Tuo värien rinnattainen sopusointu herättää kansankudosissa aina ihailuamme.
Nuo entisen ajan hauskain ryijyin kutojat ovat jo yleisesti menneet maan poveen, niin että harvoja heistä enää nimeltäänkään tunnetaan. Sitä suurempi syy on meillä esittää jälkipolville niitä muistoja mitä näistä entisen ajan kutojataitureista on vielä saatavissa unhotukseen katoamasta.
Eräs mainehikkaimpia satakuntalaisia ryijynkutojia, jonka nykyinen polvi vielä hyvin muistaa, oli räätälin vaimo, rouva Maria Sohvia Grönman Porin maaseurakunnassa. Hän oli syntynyt Vähä-Salon talossa Siikaisten Otamolla, jonne vanhemmat, käsityöläisperhe, isä puutyöntekijä, äiti ryijynkutoja, olivat Isokyrön pitäjästä muuttaneet. Kolme tyttöä: Kaisa, Maria Sohvia ja Annakreeta saivat sitä myöten kuin kykenivät olla äitinsä apuna ryijynkutomisessa, jonka taidon he näin oppivat jo nuorena äidiltänsä. Kaisa joutui naimisiin karjalaisen kauppiaan Siimonin kanssa Siikaisiin ja Anna-Kreeta puutyöntekijän Södermanin kanssa Merikarvialle. Maria Sohvia joutui nuorena ollessaan palvelukseen kauppaneuvos Vendelinin perheeseen Kristiinassa. Täällä ruotsalaisessa kaupungissa ja perheessä muutamia vuosia oltuaan oppi hän ei ainoastaan ruotsinkieltä, vaan myöskin ulkonaista hienostuneempaa käytöstapaa. Sisarensa luona Merikarvialla käydessään tutustui hän räätäli Tuomas Stefan Grönmanniin ja joutui hänen kanssaan avioliittoon. Merikarvialta muutti Gröamannin perhe naimisensa perästä pitäjän räätälimestariksi Porin maaseurakuntaan ja asettui täällä asumaan Vähäraumankylään Porin lähelle v. 1862. Kaupungin lähellä ollen tuli rouva Grönmannin ryijynkutomistaito laajemmalta tunnetuksi ja sitä alettiin yhä enemmän käyttää, niin että ympäristön varakkaat talot alkoivat kilvan teettää hänellä ryijyjä huoneittensa kaunistukseksi ja tyttäriensä morsiuslahjoiksi, joten ryijyin luku talossa saattoi myöskin ilmaista talon naimaijässä olevain tytärten lukua. On kuitenkin huomattava, että ryijyn kudonta ja käyttö maakunnassa oli jo paljoa aikaisemminkin ollut suosittu. Niinpä tiedetään, että Kokemäellä ja Vampulassa oli 1800-luvun loppupuoliskolla taitavat ryijyinkutojat, joiden nimet ei kirjoittajalla ole tiedossa. Apunaan käytti rouva Grönman ensiaikoinaan sisartensa tyttöjä ja myöhemmin omia lapsiaan sekä tarpeen mukaan muitakin henkilöitä. Kymmenkunta vuotta ompelu- ja kutomatöissä uurastettuaan oli Grönmanin perhe voinut hankkia itselleen oman tonttimaan ja asunnon Vähäraumalla. Pian kuitenkin sen perästä tapahtui perheelle suuri onnettomuus, kun perheen pää, mestari Grönman hukkui Kokemäenjokeen jättäen jälkeensä lesken ja kuusi alaikäistä lasta, vanhin 12, nuorin 3 v. ikäinen.
Edellämainittu tapahtuma ei kuitenkaan lannistanut rouva Grönmannin työtarmoa. Päinvastoin nyt vasta alkaakin hänen ryijynkutomataitonsa tuottelijain aikakausi. Lapset: tyttö Aleksandra Adolfina, pojat Emil Aleksander, August Fabian, Anton Konstantin, Aksel Henrik ja Bruno Stefan saivat nyt sen mukaan kuin kynnelle kykenivät olla äitiään auttamassa, mikä kangaspuiden ääressä, mikä lankaa kerimässä tai nukkapuulle kiertämässä, kuka metsistä väritarpeita kokoamassa. Edellämainitut viisi poikaakin työskentelivät kaikki yhdessä äitinsä kanssa kotona sekä kylässä työskenneltäessä kukin siihen asti, kunnes kykenivät omille ansioilleen kodin ulkopuolella. Viimeisimmäksi jäi kotiin äidin auttajaksi tyttö Aleksandra ja poika Bruno. Ryijyjä kudottiin kotona ei ainoastaan myötäväksi vaan myöskin tilaajain aineista, jolloin työpalkka ilman lankain värjäystä vaihteli tilaajan malleista ja aineista kudottaessa yksinukkaisista 4—6 markkaa neliömetriltä, kaksinukkaisista enemmän. Usein mentiin myöskin tilaajain kotiin etäälle ulkopitäjiinkin tilaajain aineista ryijyjä kutomaan. Silloin oli rouva Grönmannilla tavallisesti koko lapsiperheensä mukanaan, sillä kutomisessa aina tarvittiin useiden henkilöiden apua nukkalankain kiertämisessä, solmiamisessa ja kluvain lyömisessä. Milloin valmistettava ryijy oli tavallista avarampi, silloin kutojan täytyi ottaa mukaansa omat kangaspuut, joita aina seurasi myös rautapiinen kaide. Niiden istuinlaudalle mahtuu tarpeen mukaan kolme ja neljäkin henkeä samalla kertaa rinnatusten istumaan nukkia sitomaan ja kluvia lyömään. Ryijyn loimet olivat joko pellava- tai hamppulankaiset, kuteet useimmin pumpuliset, nukat aina villaiset. Nukkarivit lyötiin kiinni aina kolmella kudelangalla jakluvialyömässä täytyi olla useammatkädet. Kuvioita ryijyyn kudottaessa oli kutojain edessä mallina joko vanha ryijy, kuvio, tai piirustus. Ja jos mallin kuviot olivat monivärivivahteiset, kysyttiin kutojalta tottumusta, tarkkaa väriaistia ja silmää, jotta tehtävä kuvio syntyisi mallinmukainen.
Mitä erittäin ryijyin väreihin tulee, kelpasi villaa luonnolliset värit musta ja valkoinen puhtaaksi pestynä sellaisenaan käytettäväksi, vaan milloin nämä värit eivät riittäneet, tarvittiin lisäksi joukko muita värejä, kuten punaista, sinistä, vihreää, keltaista, ruskeaa, harmaata y.m. Näitä saatiin joko lankoja tai suoraan valkoisia villoja värjäämällä sekä värien erilaisia vivahduksia erivärisiä villoja kartatessa yhteen sekoittamalla tai erivärisiä lankoja yhteen kertaamalla. Rouva Grönman tavallisesti värjäsi itse ryijylankansa käyttämällä väriaineena kotimaisia kasvivärejä sekä tarpeenmukaan ostovärejäkin. Niinpä saatiin kiventieroista ruskeaa, haavankeuhkoista keltaista, sianpuoloista harmaata, liekokasveista vihreää j. n.e. Käytettiin myös värjätessä kuusennaavoja, haavanlehtiä, lepänkuorta y.m.m. kasviainesta. Nokimustaa värjätessä käytettiin vihtrilliä. Tämä synkkä musta väri on satakuntalaisissa ryijyissä liiankin usein esiintyvänä pohjavärinä käytetty. Ja vihtrilli kun tekee villan hauraaksi, näyttää useimmin mustapohjaiset vanhat ryijyt mustilta kohdiltaan hyvin kuluneilta, niin että mustaan pohja-alaan kudotut kestävämmät värilliset koristeet: tulppaanit, kukot, naiset ja ukot, omenapuut, lehtevät, kukkivat, köynnöskasvit, kruunut, santakellot, ehtoolliskalkit, piispanhatut, ristit, pöydät, mutkittelevat laitaviivat, vuosiluvut ja omistusmerkit, ynnä muut sellaiset, mitkä milloinkin, mustassa pohjassa olevat väri-iloa ilmaisevat koristeet ja merkit ovat mustan pois kuluttua jääneet jälelle ikäänkuin lehtevät saaret erämaan keskelle.
Koko pitkän elämänsä yksinomaan ryijynkudonnassa työskennelleen rouva Grönmannin valmistamain ryijyin luku on hyvin suuri. Mallina käytti hän tavallisesti vanhoja ryijyjä ja niiden sovitelmia. Tässä suhteessa käytti hän kuluneen vuosisadan 80-90 luvulla apunaan "Gröneqvistin mamsellia" Porissa. Ja hänen sekä muotikauppansa lukuun on pantava, että Porin läheisiin varakkaimpiin taloihin alettiin rouva Grönmannilta tilata ja kotona kudottaa loistavan komeita ja kalliita vaan suomalaiselle silmälle ja aistille tympäseyän mauttomia brysseliläisten laattiamattojen kuvamallisia ryijyjä, joita nyt nähdään sohvamattoina ja sänkyin peittoina Porin läheisissä kunnissa usein kaksin kolmin samassa talossa. Onneksi ei tämä muotipuuska ollut pitkällinen. Helsingissä syntyi näet viime vuosisadan lopulla kotimaisen käsiteollisuuden harrastajain keskuudessa Käsityön Ystäväin Yhdistys. Se hankki kotimaisten taiteilijain valmistamia piirustuksia myöskin ryijynkutomataidon alalta. Ja kun rouva Grönmannin ryijynkutojamaine oli jo Helsingissäkin tunnettu, tarjottiin hänelle taiteilijain mallien mukaista ryijynkutomistyötä. Mielihyvällä otti hän töitä suorittaakseen. Ja kun työ malleista suoriutui tyydyttävän hyvin, lähetettiin hänelle yhä uusia ryijymalleja Käsityön Ystäväin Yhdistyksen laskuun kudottavaksi. Tämä uusi kotimainen taiteellinen harrastus kiinnitti puoleensa myös rouva Grönmannin mielen ja kädet niin, että brysseliläiset kaavat ja pyyteet jäivät kokonaan syrjään ja niistä pian maakansakin luopui. Vanhat kansalliset ryijyt saivat kansan silmissä yhä suurempaa arvoa sen kautta, että niitä alettiin halukkaasti ostella museoihin ja herrasperheisiin. Ja tätä harrastusta jatkuu yhä.
Rouva Grönman on usein asettanut ryijyjään näytteille, milloin näyttelytilaisuuksia on ollut olemassa, kotimaassa sekä ulkomaillakin ja niitä on aina palkittu, milloin rahapalkinnoilla, milloin mitaleilla. Ruotsin yleisessä teollisuusnäyttelyssä Tukhomassa v. 1866 palkittiin rouva Grönmannin ryijy suurella pronssimetallilla ja Suomen yleisessä teollisuusnäyttelyssä Helsingissä v. 1875 hopeamitallilla. Samoin sai rouva Grönman kudoksistaan palkintomitalin myös Suomen Huoneenhallituksen Seuralta. Satakunnan Maanviljelysseuran kokouksissa palkittiin ryijynäytteitään lukuisia kertoja rahapalkinnoilla. Niinikään palkittiin rouva Grönmannin ryijykudoksia yleisessä maailmannäyttelyssä Pariisissa mitalilla, vaikka ei hän koskaan tuota maailmannäyttelyn mitalia periä saanut enempää kuin ei hänelle näytteille asettamaansa ryijyä ja keinutuolin mattoakaan takaisin palautettu. Sille tielleen jäivät ne palkintoineen ilman mitään vahingonkorvausta saamatta. Tästä kaikesta syytetään Suomen silloista asiamiestä Pariisin näyttelyssä. Samanlainen onnettomuus kohtasi myös rouva Grönmannin suurinta, enimmän työtä, huolta ja kustannuksia vaatinutta monen sadan markan arvoista, koko huoneen laattian peittävää laattiamattoa. Sen oli tilannut kauppias Starck Maarianhaminasta, hänen välityksellään jollekin ruotsalaiselle ylimykselle lähetettäväksi. Matto valmistui ja lähetettiin Starck'ille aikanaan, vaan maksua ei siitä koskaan saapunut, sillä Starck teki pian sen perästä vararikon ja siihen hukkui myös mattokin kaikkineen. Tällaiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan masentaneet työkykyistä, tarmokasta naista. Työtä jatkettiin entiseen tapaan. — Onnellisemmin kävi rouva Grönmannille joku toinen kerta. Hänellä oli varastossaan muutamia huolellisesti valmistettuja kudoksia, joille ei hän sillä kertaa sattunut saamaan ostajaa kotonaan. Silloin päätti hän tehdä matkan Helsinkiin ja otti kudokset mukaansa. Siellä pyrki rouva Grönman päästä Kenraalikuvernöörin rouvan kreivinna Heidenin luokse, vaan vartijat pääsyn jyrkästi kielsivät. Rouva Grönman vakuutti olevan itsellään kreivinnalle tärkeää asiaa. Hän näytti erästä mukaansa ottamaa kudosta, jota sanoi tarjoavansa kreivinnalle. Vihdoinkin laskettiin hänet kreivinnan luokse. Täällä esitti hän ruotsinkieltä taitavalle kreivinnalle asiansa, levitti laattialle kudoksensa, johon kreivinna niin mielistyi, että osti maton. Kun sitte rouva Grönman sanoi majapaikassaan olevan itsellään toisiakin kudoksia mukanaan, pyysi kreivinna saada niitäkin nähdä. Ne tuotiin palatsiin ja kaupat syntyi niistäkin. Tehtiinpä uusiakin tilauksia, joista eräät joutuivat Keisarilliseen hoviin Pietariin. Näin levisi rouva Grönmannin ryijynkutojamaine Keisarilliseen hoviin asti, ja yksi hänen ryijyistään sanotaan joutuneen keisarinnalle. Aleksander III:nen puolisolle.
Kuten jo ennen sanoimme, työskentelivät rouva Grönmannin lapset, viisi poikaa ja tyttö, äitinsä apulaisina ryijynkutomispuuhissa kukin nuorukaisikäänsä asti, siksi, kunnes kukin vuorostaan hajaantuivat muita toimeentulon työaloja etsimään. Viimeisimpänä lapsista työskentelivät kotona poika Bruno ja tyttö Aleksandra, joka pysyi kotona vanhan äitinsä apuna senkin perästä kun hän joutui naimisiin kiertokoulunopettajan Israel Pajun kanssa. Rakkaaksi käynyttä ryijynkutomista yhä jatkettiin entisellä uutteruudella, vaikka vähemmillä työvoimilla ainoastaan äidin ja tyttären kahden yhdessä työskenellessä. Vihdoin kun tytär Aleksandrakin v. 1907 kuoli, herposivat rouva Grönmannin ahkerat kädet vanhuuden heikkouteen, ja hänen ammattialallaan laajalti tunnustusta saavuttanut uuttera elämänsä päättyi syyskuun 19 p:nä 1909 69 vuoden 13 päivän ijässä kotonaan Vähärauman kylässä Porin maaseurakunnassa. Rouva Maria Sohvia Grönmannin nimi elää edelleen kunnioitettuna muistona Satakunnan yleisössä ja hänen käsiensä valmistamat ryijyt kaunistavat täällä lukuisten perheiden koteja.
Samaan tapaan kuin rouva Grönman Porin maaseurakunnassa, harjoittivat myös eläessään ryijynkutomisammattia hänen vanhempi sisarensa Kaisa Siikaisissa ja nuorempi sisarensa Annakreeta Merikarvialla. Heidänkin kutomainsa ryijyin luku on melkoisen suuri. Sisarukset olivat oppineet kutomistaitonsa äidiltään ja jättäneet sen vuorostaan perinnöksi lapsilleen. Grönmannin rouvan ja Kaisan jälkeisissä on ryijynkutomisammatti sammunut, mutta Annakreetan jälkeläisissä on taito elänyt ikäänkuin veriinmenneenä polvi polvesta eteenpäin. Merikarvian kirkon lähistöllä näkee matkustaja maantien varrella erään vähäisen asunnon seinällä ilmoituksen: "Tässä asuu ryijynkutoja." Ilmoittaja on Annakreeta Södermannin tyttären tytär rouva Hill, joka Amerikassa avioliitossa oltuaan on englantilaisen nimen perinyt ja sieltä palattuaan, samoin kuin rouva Grönman aikanaan, ryhtynyt viiden lapsensa kanssa äidiltään oppimaansa ryijynkudontaa kotipitäjässään Merikarvialla harjoittamaan. Lapsista 17 vuoden ikäinen Aini Hill on äitinsä kanssa johtavana henkilönä ammatissa. Hän, piirustustaitoisena ollen, vanhoista malleista yhdistelee, sovittelee ja lisäilee uusia. Myöskin on heille alkanut saapua piirustettuin mallien mukaan tehtäviä ulkoapäin. Niinpä on Hillien kutomossa äskettäin valmistunut tilattu laattiaryijy, jonka pituus on 4, leveys 3 metriä, ja jonka hinta oli valmiina 550 mk. Tämä piirustusten mukaan valmistunut teos osoittaa, että kutomo voi ottaa suorittaakseen melkoisen vaativia töitä.
Toivottavasti alkaa Satakunnassa viimeaikoina lamaannuksissa ollut jalo ryijynkutomistaito ja harrastus Hillien kutomon kehityksen rinnalla myös maakunnassa jälleen uuteen eloon virkistyä.
M. Kauppinen
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti