Punarinta.

Haminan Sanomat 5, 15.1.1914

Legenda, Kirj. Selma Lagerlöf
(Suomennos)

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Herramme loi maailman, kun hän ei luonut yksistään taivasta ja maata, vaan myös kaikki eläimet ja kasvit, ja jolloin Hän antoi niille nimet.

On paljon tapauksia siltä ajalta, jotka, jos ne tunnettaisiin selittäisivat maailmassa paljon sellaista, jota ei nyt osata selittää.

Silloin tapahtui muutamana päivänä, kun Herramme istui paradiisissa ja maalasi lintuja, että värit loppuivat Herramme maaliastiasta, jolloin tikli olisi jäänyt värittömäksi, ellei Herramme olisi kuivannut kaikkia siveltimiään sen sulkiin.

Tapahtui silloin, että aasi sai pitkät korvat, koska ei muistanut saamaansa nimeä. Se unohti sen astuttuaan ainoastaan pari askelta paradiisin niityllä, ja kolme kertaa se tuli takaisin ja kysyi nimeänsä, kunnes Herramme tuskastui, tarttui sen molempiin korviin ja sanoi: "Sinun nimesi on aasi, aasi, aasi"

Ja samalla, kun hän puhui, hän veti sitä korvista, jotta se saisi paremman kuulon ja muistaisi, mitä sille sanottiin.

Samana päivänä rangaistiin myöskin mehiläistä. Sillä kun mehiläinen luotiin, alkoi se koota hunajaa; ja ihminen ja eläimet jotka huomasivat kuinka ihanalta hunaja tuoksui, tulivat ja tahtoivat maistaa sitä. Mutta mehiläinen tahtoi pitää kaikki itse ja ahdisti myrkyllisellä pistimellään kaikkia, jotka lähestyivät hunajakakkua. Tämän näki Herramme ja heti Hän kutsui mehiläisen luokseen ja rankaisi sitä.

"Minä runoin sinulle taidon koota hunajaa, joka on parasta luomakunnassa," sanoi Herramme, "mutta sillä minä en antanut sinulle aihetta olla kova lähimmäisellesi. Muista nyt, etti aina, kun sinä pistät jota kuta, joka tahtoo maistaa hunajaasi, täytyy sinun kuolla!"

Oo, sinä päivänä sirkka tuli sokeaksi ja muurahainen menetti siipensä. Tapahtui paijon ihmeellisiä tänä päivänä.

Herramme istui, suurena ja lempeänä, koko päivän ja loi ja antoi pimiä, ja myöhään ilalla johtui hänen mieleensä luoda pieni harmaa lintu.

"Muista, että nimes on Punarinta!" sanoi Herramme linnulle, kun se oli valmis. Ja hän asetti sen auaistulle kädelleen ja antoi sen lentää

Mutta kan lintu oli lennellyt hetken ja katsellut kaunista maailmaa, jossa hän eläisi, tahtoi hän katsella itseäänkin. Kun hän sitten näki, että hän oli aivan harmaa ja rintakin oli yhtä harmaa kuin muukin ruumis, niin Punarinta kääntyi ja kääntyi ja peilasi itseään vedessä, mutta ei voinut huomata ainoatakaan pumista sulkaa.

Silloin lensi lintu takaisin Herramme luo. Herramme istui hyvänä ja lempeänä, ja Hänen käsistään lähti perhosia, jotka lentelivät Hänen päänsä ympärillä, kyyhkysiä kuhersi Hänen olkapäällään ja maasta Hänen ympäriltään kasvoi ruusuja, liljoja ja tuhatkaunoja.

Pienen linnun sydän löi kiihkeästi pelosta, mutta kuitenkin lensi se kauneissa kaarroksissa aina lähemmäksi Herraamme ja lopuksi laskeuiui se Hänen kädelleen.

Silloin kysyi Herramme, mitä lintu halusi.

"Minä vaan tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa," sanoi pieni lintu.

"Mitä sinä sitten tahtoisit tietää?" sanoi Herramme.

"Miksi minun nimeni on Punarinta, vaikka niinä olen kokonaan harmaa noukasta aina pyrstön päähän asti? Minkätähden minua kutsutaan Punarinnaksi kun minulla kerran ei ole ainoatakaan punaista sulkaa.

Ja lintu katsoi rukoilevasti Herraamme pienillä musiilla silmillään ja käänsi päätään. Ympärillään lian näki punakeltasen kirjavia fasaaneja, papukaijoja tuuheine punasine kaulasulkineen, punakeltasia kukkoja, puhumattakaan perhosista, kultakaloista ja ruusuista. Ja luonnollisesti hän ajatteli, kuinka vähän pyydettyä oli saada pieni läikkä väriä rintaansa, ja hän olisi kaunis lintu ja nimensä sopisi hänelle.

"Minkätähden minä olen Punarinta, kun olen aivan harmaa?" kysyi lintu uudelleen ja odotti, että Herramme sanoisi: "Ai ystäväiseni, näen, että olen unohtanut maalata rintasulkasi punaiseksi, mutta odota silmänräpäys, niin se on tehty.

Mutta Herramme hymyili vienosti ja sanoi: "Minä olen kutsunut sinut Punarinnaksi, ja Punarinta saat ollakin mutta saat itse ajatella, miten voit ansaita punaiset rintasulkasi."

Ja sitten Herramme kohotti kätensä ja antoi linnun uudelleen lentää maailmaan.

Lintu lensi paratiisin syvään mietiskellen. Mitä voi pieni lintu, sellainen kuin hän, tehdä hankkiakseen itselleen punaisia sulkia?

Ainoa, mitä hiin voi ajatella, oli orjantappurapensaan valitseminen asuinpaikaksi. Hän rakensi pesänsä piikkien joukkoon tiheimpään orjantappurapensastoon. Hän oli odottanut, että ruusunlehti asettuisi hänen rinnalleen ja antaisi hänelle värinsä.

*

Ääretön lukumäärit vuosia oli kulunut tästä päivästä, joka on ollut maailman iloisin. Jo kauan sitten sekä ihminen että eläimet olivat jättäneet paratiisin ja levinneet maailmaan. Ja ihmiset olivat oppineet viljelemään maata ja kulkemaan merillä, he olivat hankkineet itselleen vaatteita, ja he olivat jo kauan sitten oppineet rakentamaan suuria temppeliä ja komeita kaupunkeja sellaisia kuin Tebe, Rooma ja Jerusalemi.

Tuli uusi päivä, joka sekin tulee kauan säilymään muistossa maailman historiassa, ja tämän päivän huomenhetkellä istui lintu Punarinta pienellä alastomalla kukkulalla Jerusalemin muurien ulkopuolella ja lepäsi pienessä pesässään matalassa orjantappurapensaassa.

Punarinta kertoi pienokaisilleen ihmeellisestä luomispäivästä ja nimien annosta, niinkuin jokainen Punarinta-emo oli kertonut aina ensimäisestä joka oli kuullut Jumalan sanat ja lähtenyt Hänen kädestään.

"Ja katsokaa", lopetti hän surullisena, "niin monta vuotta on kulunut, niin monta ruusua kukkinut, niin monta linnunpoikaa on syntynyt munasta luomispäivän jälkeen, eikä kukaan voi laskea niitä, mutta Punarinta on yhä vielä pieni harmaa lintu. Hänen ei ole onnistunut saada punasia rintasulkiaan.

Pienet poikaset uusivat suuria kitojaan ja kysyivät eikö heidän esivanhempansa olleet koittaneet tehdä joitakin suurtekoja ansaitakseen kallisarvoisen punaisen värin. "Me olemme koettaneet kaiken mitä olemme voineet," pieni lintu sanoi: "mutta olemme epäonnistuneet. Ja ensimainen Punarinta kohtasi kerran toisen linnun, joka oli aivan samanlainen kuin hän itse, ja bän alkoi heti rakastaa tätä niin kiihkeästi, että hän tunsi rintansa hehkuvan. Ah, ajatteli hän silloin nythän ymmärrän, Herramme tarkoitus on, että rintasulkani värjääntyisivät punaisiksi rakkauden tunteesta, joka asuu sydämessäni. Mutta hän epäonnistui, niinkuin kaikki toisetkin hänen jälkeensä ovat epäonnistuneet ja niinkuin tekin tuletta epäonnistumaan."

Pienet poikaset visersivät huolestuneina, ne alkoivat jo surra, ett'ei punainen väri tulisi kaunistamaan heidän untuvaisia rintojaan."

Olemme koettaneet taulaakin", sanoi täysikasvuinen lintu puhuen pitkällä viivyttelevällä nuotilla. "Jo ensimäinen Punarinta lauloi niin, että hänen rintansa paisui hurmauksesta ja hän uskalsi toivoa uudelleen. Oi, hän ajatteli, sielussani asuva laulunvoima voi värittää rintasulkani. Mutta hän epäonnistui, nrnkuin kaikki hänen jälkeensä ovat epäonnistuneet ja niinkuin tekin epäonnistutte."

Taasenkin kuului nuorten puolialastomien kurkusta surullinen piipitys.

"Olenune panneet toivomme myöskin rohkeuteemme ja urhoollisuuteemme", sanoi lintu. "Jo ensimäinen Punarinta taisteli urhoollisesti toisten lintujen kanssa ja hänen rintansa liekehti taisteluinnosta. Ahaa, hän ajatteli rintasulkani värjää punaisiksi sydämessäni palava taisteluinto. Mutta hän epäonnistui niinkuin kaikki hänen jälkeensä ovat epäonnistuneet ja niinkuin tekin epäonnistutte."

Pienet poikaset piipittivät rohkeasti ja päättelivät uhallakin koettaa saavuttaa tavotellun ominaisuuden, mutta lintu vastasi surullisena, että se on mahdotonta. "Kuinka voitte te toivoa, kun niin monien huomattavien esi-isienne ei ole onnistunut saavuttaa päämäärää? Mitä muuta voitte vielä kuin rakastaa, laulaa ja taistella? Mitä voitte - - -"

Lintu pysähtyi keskellä lausettaan, sillä eräästä Jerusalemin portista vaelsi ihmisjoukko ja kiiruhti sitä kukkulaa kohden, missä linnulla oli pesänsä.

Siinä oli ratsastajia komeiden hevosten selässä, sotamiehiä pitkine keihaineen, pyövelirenkiä piikkineen ja vasaroineen, oli arvokkaasti kulkevia pappeja ja tuomareita, itkeviä naisia ja kaikkein etupäässä villi joutokansajoukko ja katupoikain lauma.

Pieni lintu istui vavisten pesänsä reunalla. Hän pelkäsi jeka silmänräpäys, että pieni orjantappurapensas tallataan ja hänen pienet poikasensa tapetaan.

"Pitäkää varanne", hän huusi pienille turvattomille pojilleen, "joukkoutukaa yhteen ja olkaa hiljaa! Täällä tulee hevonen, joka menee suoraan ylitsemme. Tulee sotamies raudoitettuine sandaaleineen. Tulee koko villi eteenpäinhyokkäävien joukko!"

Varoitettuaan lintu tuli hiljaiseksi. Hän melkein unohti sen vaaran, mikä häntä uhkasi.

Yhtäkkiä laskeutui hän pesään ja levitti siipensä poikainsa yli. "Voi, tämäon vallan kauheata", hän sanoi. "Minä en tahdo, että te näette tämän näyn. On kolme pahantekijää, jotka naulitaan ristiin".

Ja hän levitti siipensä niin etteivät pienoiset voineet nähdä mitään. Ne kuulivat vaan pyörryttäviä vasaraniskuja, valitushuutoja ja kansan raakaa kirkunaa.

Punarinta seurasi näytelmää silmillään, jotka paisuivat kauhusta. Hän ei voinut kääntää silmiään kolmesta onnettomasta.

"Kuinka ihmiset ovat julmia!" lintu sanoi hetken kuluttua. "Heille ei ole kylliksi se, että naulaavat nämä onnettomat ristiin, vaan yhden päähän he ovat kiertäneet pistävän orjantappuraseppeleen".

"Minä näen, että piikit ovat tunkeutuneet hänen otsaansa niin, että veri vuotaa", hän jatkoi:"Ja kuitenkin tämä mies on niin kaunis ja katsoo ympärilleen niin lempein silmäyksin että jokaisen luulisi häntä rakastavan. Minusta tuntuu niinkuin keihäänpistos kävisi sydämeeni, kun minä katson hänen kärsimistänsä".

Pieni lintu alkoi tuntea yhä voimakkaampaa osanottoa orjantappurakeuunattua kohtaan.

"Jos olisin veljeni kotka", hän ajatteli, "minä repisin piikit hänen käsistään ja repisin väkevillä kynsilläni kaikki, jotka kiusaavat häntä".

Hän näki, kuinka veri juoksi pitkin ristiinnaulitun otsaa ja ei voinut erää pidättäytyä pesässään.

"Vaikka niinä olen pieni ja heikko, minä kuitenkin voin tehdä jotain tälle piinatulle raukalle", lintu ajatteli. Ja hän jätti pesän ja lensi ilmaan kierrellen yhä pienemmissä kaarissa ristiinnaulitun ympärillä.

Hän kiersi hänet useampia kertoja uskaltamatta lähestyä, siliä hän oli pieni lintu joka ei koskaan uskaltanut lähestyä ihmistä. Mutta vähitellen hän tuli rohkeammaksi lensi hänen luokseen veti noukailaan ulos orjantappurapiikin joka oli tunkeutunut ristiinnaulitun otsaan.

Mutta hänen sitä tehdessään putosi tippa ristiinnaulitun verta linnun rinnalle ja värjäsi kaikki pienet rintasulat punaisiksi.

Mutta ristiinnaulittu avasi huulensa ja kuiskasi linnulle: "Armeliaisuutesi tähden olet saavuttanut sen, mitä sukusi aina maailman luomisesta saakka on yrittänyt."

Niin piin kuin lintu tuli takaisin pesälleen, hän huusi poikasensa luokseen. "Rintasi on punainen, rintasulkasi ovat punaisemmat kuin ruusut!"

"Siinä on vaan tuon miesraukan otsasta tipahtanut veripisara", lintu sanoi: "Se katoaa, niin pian kun peseydyn purossa tahi kirkkaassa lähteessä".

Mutta kuinka pieni lintu pesikään, ei punainen väri kadonnut hänen rinrastaan ja kun hänen pienet poikasensa tulivat täysi-ikäiseksi, loisti veripunainen väri, niidenkin rintasulissa, samoinkuin se loistaa jokaisen Punarintalinnun kaulassa ja rinnassa vielä tänäkin päivänä.