Gunnar Suolahti: Suomen pappilat 1700-luvulla.

Gunnar Suolahti: Suomen pappilat 1700-luvulla. 1912.
VII Savupirtistä kartanoon
[osa luvusta]

[---]

38. K. Rhamm, Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischem Waldgebiet I, Braunschweig 1908, siv. 591 ja seur. —Carl Linne, Skånska Resa, Tukholma 1751, siv. 36 ja seur. —A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, Helsinki 1887. siv. 226 ja — U. T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker, Finnisch-ugrische Forschungen XI, siv. 72 ja seur.

39. Andreas Neocleanderin perinnönjakokirja v. Rauman kaupunginarkisto.

40. Piikkiön pappilan inventariluettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto.

41. Iin pappilan katselmuskirja v. 1675. Iin kirkonarkisto. — Joroisten pappilan katselmuskirja, heinäk. (?) 1731. Suomen valtioarkisto. — Leppävirtain 30—31 p. heinäk., Iisalmen 11—13 p. elok. 1731. Suomen valtioarkisto.

42. Saara Wacklin, Satanen muistelmia Pohjanmaalta, suomensi Helmi Setälä, Kuopio 1900, siv.Niinpä oli niiltä ajoilta asti, jolloin savu-uuni ensinnä tuli käytäntöön ja tulisija siirtyi oviseinämälle, vastakkainen päätyseinä joutunut arvokkaimmaksi osaksi, jossa pitkä pöytä kunniapaikkoineen isäntää ja vieraita varten sijaitsi. Keskitupa taas oli lasten ja palkollisten oleskelupaikkana, mutta oviseinusta uuninympärystöineen oli varattu taloustöiden paikaksi ja täällä oli elukoillakin kauan ollut tyyssijansa. Tämän tuvan jaotuksen, joka näyttää aikoinaan olleen yleinen Skandinaviassa ja pääpiirteiltään samanlainen Suomessakin, tapaa yksityiskohtia myöten vakiintuneena siinä vanhassa smoolantilaistuvassa, jonka Linné näki ja kuvasi v. 1746. Katto-orret täällä erottivat toisistaan nuo tuvan kolme pääosaa. Pohjoisella peränurkalla oli pöydän päässä kunniasija, toisella puolella nurkkakaappi, toisella niinikään kaappi penkillä, eteläisellä peränurkalla taas oli isäntäväen vuode. Tuvan pitkiäseiniä myöten kulki kahdet penkit, pohjoispenkki miesten istuttavaksi ja vastapäätä eteläpenkki, naisten istumasija. Oviseinämällä uunin ja oven välissä piti emäntä patojansa, sitäpaitsi oli siellä astiahylly, kun taas toisessa ovipielessä oli miesten työkaluja sekä myös vasikkapenkki, johon vasikat kylmimmäksi talviajaksi kytkettiin. Eikä ollut tästä järjestelystä kokonaan eroava vanha suomalainen tuvansisustus, pöytä kun tavallisesti oli peräseinällä vinosti uunia vastapäätä, toinen penkeistä perä-, toinen sivuseinämällä sekä vihdoin uunin luona karsina, jossa taloustöitä tehtiin ja jossa olivat eläimet.³⁸

Myöskin pappilan arkituvan sisusta mahtoi muistuttaa tätä. Rauman pappilan pikkutuvassa oli v. 1662 niinmuodoin huonekaluina kaappi, 2½ kyynärän pituinen pöytä, kaksi maalattua nojatuolia, pystyvuode ilman katosta sekä mahdollisesti, vaikka niitä ei erikseen mainita, pitkät penkit; uudessa linnatuvassa penkit, 7 kyynärän pituinen pöytä, kaappi ja puusepän tekemä laskospenkki; eteisessä penkit, 2½ kyynärän pöytä sekä tuoli, lisäksi sitten toisessa aitassa rikkein vuode ja toisessa pöytä — kun lähde, joka tätä kertoo, luettelee sekä kiinteimistön että irtaimiston, voinee pitää varmana, että muunlaista sisustusta ei ensinkään pappilassa ollut. ³⁹ Kymmentä vuotta aikaisemmin mainitaan taas kiinteitä huonekaluja Piikkiön pappilassa: uudessa tuvassa kaksi puusepän tekemää seinään kiinnitettyä penkkiä, piispantuvassa niinikään, linnatuvassa ja leivintuvassa kummassakin »talonpoikaispenkkejä» seinämillä, linnatuvassa sitäpaitsi kaksi pöytää ja istuin (säte), leivintuvassa pöytä ja istuin ja vihdoin kellarituvassa »vanha vuode seinään kiinnitettynä ovennurjassa, samoin pöytä ja penkkien asemesta seinään liitettyjä lautoja, mutta ei mitään tuolia eikä istuinta (säte).»⁴⁰ Iin pappilassa oli sisustus v. 1675 täydelleen samanlainen: kaksi kiintonaista penkkiä luetellaan joka tuvassa, yksi tahi pari vuodetta, pöytä, ja tupakamarissa paitsi penkkiä myöskin lautashylly. Vielä 17 sataluvun alkupuoliskolla olivat samat kiinteät huonekalut pappiloissa yleisiä; mainittakoon, että esm. Joroisten pappilan arkituvassa oli v. 1731 kaksi kiintonaista penkkiä, harmaakiviuunin ympärillä »aidake (skrank) ynnä irtonainen penkki pitkittäin», sekä puusepän tekemä katosvuode. Huonekalujen suuruudesta saa käsityksen, kun kuulee että mainittuna vuonna Leppävirtain pappilan arkituvan kaksi penkkiä olivat 8 ¾ kyynärän pituisia, ja Iisalmella samaiset penkit 13 ¼ kyynärän mittaisia sekä edelleen Joroisten pappilan leivintuvan pöytä 4 ¾ kyynärää pitkä ja 1 ¼ leveä. Kaikki siis viittaa siihen, että pappilatuvan sisusta pääpiirteiltään pysyi samana kuin talonpoikaistuvan. Pappilassa vain täydensi huonekalustoa suuri ruokakaappi, vaatekaappi ja n.s. yölaatikko, joka ainakin 16 ja 17 satalukujen vaihteessa oli vuoteitten äärellä tarvevaatteitten y.m. säilytyspaikkana. Lisäksi tuli joukko arkkuja ja matkakirstuja seinävierillä, joissa. talon kalleuksia, vaatteita ja ruokatavaroita säilytettiin, ja jotka samalla kelpasivat istuinpaikoiksikin. Oli kuin asujamet eivät olisi asumuksiinsa sittenkään koteutuneet: irtaimisto oli sullottu säilöihin kuin matkalle lähdettäessä ja vain juhlapäiviksi otettiin niistä monenlaiset kulta- ja hopeaesineet sekä vaatteet esille. Lieneekö sitten tällainen sisustamis- ja asumistapa johtunut siitä, että tulipalon tahi muun äkillisen vaaran sattuessa haluttiin arvokkain omaisuus saada varmasti pelastetuksi, vaiko tarpeesta suojella sitä kotivarkauksilta, ehkäpä aikoinaan noelta ja lialtakin. Joka tapauksessa viittasi sisustus sellaisenaan keskiajan vakiintumattomiin oloihin.⁴¹

Pappila teki sentään huonekalujen huolellisen tekotavan vuoksi siistin ja varakkaan vaikutuksen talonpoikaistupiin verrattuna, talonpojista kun vielä 17 sataluvun lopullakin valitettiin, »etteivät hanki itsellensä mukavia ja siistejä talouskapineita, eivätkä kotiesineitä», vaan turvattomuustunteen valtaamina kaivavat mieluummin omaisuutensa maahan.» Käsityksen pappilatuvan sävystä antanee se kuvaus, jonka Saara Wacklin epäilemättä vanhojen muistitietojen nojalla antaa oululaisen kauppiaan arkituvasta 16 sataluvun lopulla, jos kohta kuvaus ehkä onkin jonkun verran kaunisteleva. »Tupa oli kuten tavallisesti siihen aikaan tilava», kirjailijatar kuvailee, »kolmella sivulla oli kolme matalaa ja leveätä ikkunaa, joissa kadun puolella oli puuluukut ja joissa oli ruudut pienet kuin korttilehdet lyijykehysten välissä; katossa oli paksut kannatinhirret, seinät olivat valkaistut, lattialla hienoa koristettua hiekkaa sekä vasta hakattuja kuusenhavuja avonaisen takan ympärillä. Korkea tummanruskeaksi maalattu kaappi oli nurkassa, lattiasta kattoon saakka täynnä valkoisia maitokehloja. Vieressä seisoi suuri kannella ja kauhalla varustettu saavi, täynnä hapanta maitoa. Yhdellä seinänvierustalla oli valkeaksi pesty pitkä pöytä ja samanlainen penkki. Ikkunoiden välissä oli suuri tamminen saranapöytä. Samanlainen veistoksilla varustettu vaatekaappi seisoi seinällä neljän pyöreän pallojalan varassa. Kangaspuut olivat pystytetyt sitä vastapäätä talon tyttäriä varten. Nurkassa seisoi seinäkello kaapissansa, jonka siniselle pohjalle oli maalattu suuria punaisia ruusuja, ja joka kerta kellon lyödessä pisti käki päänsä esiin luukusta ja kukahteli. Muutamia puuteoksia, ruoka- ja avainkaappi sekä puoli tusinaa rukkeja -siinä kaikki huonekalut mitä silmä saattoi keksiä. »⁴²)

[---]

57. Carl d'Ogiers Dag-bok, Stockholms Magazin 1780, helmikuu.

58. Olaus Magnus, de gentibus septentrionalibus, XIII, kapp. 48. —. K. Ahlenius. Olaus Magnus och hans framställning af nordens geografi, Upsala 1895, siv. 332 ja alimuistutus.

59. Reinh. Hausen, Ett högadligt bo vid medlet af 1600-talet. Svenska Literatursällskapets förhandlingar och uppsatser 3, siv. 204 ja seur. — Reinh. Hausen, Bidrag till Finlands historia III, siv. 229 ja seur.

60. Sauvon kirkkoh. Tammelinin peruluettelo 22—23 p. helmik. 1749. Suomen valtioarkisto. — Kirkkonummen kirkkoh. Limnellin peruluettelo, liitteenä Hämeen-Uudenmaanläänin maaherran Kunink. Maj:lle 1 p. syysk. 1779. Ruotsin valtioarkisto

61. Halikon kirkkoherran Paulinin peruluettelo 25 p. heinäk. 1750. Suomen valtionarkisto.

62. Olaus Magnus, Historiæ de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, XVIII, luku 6

63. Kemin kirkkoherran Ervastin pernluettelo 18 p. kesäk. 1757, liitteenä Pohjanmaan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto. — Rauman kirkkoherran Neocleanderin peruluettelo v. 1662. Rauman kaupunginarkisto.

64. Sparlllan, Sundhetzens speghel, Tukholma 1642, siv. 325.

65. Luettelo Karkun kirkkoherran Mathias Mathiaen takavarikkoon otetusta omaisuudesta v. 1591. Suomen valtioarksito, n:o 129. Saattaisi myös ajatella vain yhtä lakanaa kerrallaan käytetyn.

66. Perniön kappalaisen Ambergin peruluettelo 10 p. joulnk. 1707. Suomen valtioarkisto. — Limingan kirkkoherran Lithoviuksen peruluettelo 6 p. helmik. 1735. Suomen valtioarkisto.

67. Sievin kappalaisen Forteliuksen peruluettelo liitteenä Pohjanmaan maaherran kirjelmään 17 p. maalisk. 1770. Ruotsin valtioarkisto.Suuri oli ero arjen ja juhlan välillä tuvassa. Ei siinä kyllä, että arkitoimet juhlien ajaksi kerrassaan lakkasivat, tuvan koko ulkonäkö senlisäksi muuttui: seinät, katto ja osa huonekaluistakin verhottiin kauttaaltaan kankailla. Kankailla verhottu tupa oli varmaan silloisen kodin kauneusihanne. mutta lisäksi lienee tuolla koristelulla ollut käytännöllinenkin merkitys. Tuntuu näet luonnolliselta, että täten haluttiin suojata juhlivien pitovaatteita tahrautumasta nokisiin tahi likaisiin seiniin, varsinkin niinkauan kun savupirteissä asuttiin, sekä estää sirkkoja, hämähäkkejä ja muita itikoita putoamasta juhlavierasten päälle taikka ruokiin, sillä yleisesti uskottiin noitien sekä itse paholaisenkin sekottavan tuollaisia hyönteisiä ruokaan ja juomaan, jotta ihmiset niitä nieltyään sairastuisivat ja kuolisivat; saarnoissa mainittiin varottavana esimerkkinä miten paavi Hadrianus oli hämähäkin nieltyään paisunut muodottomaksi ja lopulta läkähtynyt; ja d'Ogier nimenomaan kertookin matkamuistelmissaan, että 16 sataluvulla Ruotsissa käytettiin kangaskatoksia ruokapöytäin yläpuolella, jotta ne hämähäkkien pöydälle putoamista vastaan suojaisivat.⁵⁷ Oli miten tahansa, jo Olaus Magnus kertoo 15 sataluvun tupien olleen verhottuja valkoisella verkkomaisella kudoksel1a, jota kutsuttiin nimellä spraangning, väittääpä hän tupien arkioloissakin olleen tällaisessa asussa. On selitetty sanan språng (språnga) vieläkin elävän jossakin ruotsalaisessa murteessa ja tarkottavan kirjavaksi, kuosilliseksi kudottua kangasta.⁵⁸ Tosiaan tapaakin Liuksialan kartanon kangasvarastoissa 16 sataluvun keskivaiheilla noita verkoitettuja eli kuositettuja kankaita, vieläpä sillätavoin että valkoiselle kankaalle oli verkoitettu erivärisellä langalla; esm. Mustalla silkillä verkoitettuja käsiliinoja, punaisella verkoitettuja harmaanviheriäisiä vuodekaihtimia. Ja joka tapauksessa oli tavallista — näin oli asianlaita sekä Liuksialassa 16 sataluvun puolivälissä, että esm. Nynäsin kartanossa satakunta vuotta aikaisemmin, ja edelleen pappiloissa pitkin 17:ttä satalukua, että seinä- ja kattoverhot sekä vuodekaihtimet, jopa kaikenkaltaiset liinatkin olivat kaksivärisiä, ja enimmäkseen niin, että tummempaa tahi räikeämpää väriä oli sovitettu vaaleammalle pohjalle.⁵⁹Tällaisten verhojen ohella olivat raitaiset jo kauan olleet muodissa. Niinmuodoin olivat Euran pappilassa v. 1736 seinäverhot kotikutoista raitaista kangasta, Sauvon pappilan toisessa huoneessa v. 1749 puna- ja keltaiset sarsiverhot, toisessa liinaiset (kaiketi siis valkoiset) verhot, joille ovien, ikkunain ja kattoparrujen kohdille oli sovitettu punaisia sarsikappaleita; Kirkkonummen pappilassa oli 30 vuotta myöhemmin — esimerkkejä voisi mainita miten paljon tahansa — muutamassa huoneessa keltapohjaiset verhot, muutamassa valkoiset ja harmaat, muutamassa taas sinipohjaiset ja valkeat.⁶⁰ Liina- tahi sarsikankaalle lankaompeleilla verkoittamisen sijaan tuli aikaa voittaen maalilla värittäminen, mutta kuosi näkyy säilyneen samantapaisena: yksiväriselle pohjalle viskattiin erivärisiä pilkkuja, eli laikkoja, kunnes koko verho sai pilkutetun, ikäänkuin verkkomaisen sävyn — tapa, joka säilyi kauas 18 sataluvulle.

Kuositettiinko noita kaksivärisiä seinäverhoja kuvioihinkin, on vaikea sanoa: ainakin d'Ogier näki vuosina 1634—1635 Ruotsin pappiloissa kaikkialla seinissä ja katoissa maalauksia, jotka tämän matkailijan arvostelun mukaan »eivät suinkaan olleet hollantilaisen eivätkä italialaisen aistin mukaisia»; ja 17 sataluvulla oli kuvitettuja seinäverhoja joissakuissa Suomen pappiloissa, esm. Kokkolan pappilassa 1760-luvulla öljyvärillä maalattuja sekä varsinaisesti kuvallisia, että lehtiaiheisia. Joka tapauksessa riippui pappilain seinillä arkioloissa pelkällä hirsiseinällä, juhlatiloissa verhojen päällä, tauluja: maalattuja muotokuvia, vaskipiirroksia sekä kaikenlaisia helppohintaisia jäljennöksiä. Muotokuvissa olivat ensi sijassa edustettuina kirkko ja maallinen esivalta. Kristuksen, Davidin ja Lutherin rinnalla koristivat näet seiniä hallitsijat, kuten konsanaan meidän päiväimme talonpoikaistaloissa; oli Kustaa II Adolf, Kaarle XII, vapaudenajan hallitsijat, Kustaa III ja eräs 14-tauluinen kuvaryhmä, jossa kustavilaisen perheen jäsenet esitettiin. Olipa Halikon pappilassa v. 1750 »Europan valtakuntain ja hallitsijain peili» sekä Pietarsaaressa viisi vuotta myöhemmin Tamerlanin muotokuva.⁶¹Lisäksi tulivat sitten suku- ja perhekuvat: niinpä oli Sundin pappilassa v. 1738 paitsi pappilanhaltijan kirkkoherra Kjellinin kahta muotokuvaa — kumpikin eri ikäkausilta — hänen isänsä kaksi, isänisän, isänäidin sekä vihdoin »kirkkoherra Aeimelaeus-vainajan» (nähtäv. Halikon kirkkoh. Aeimelaeus † 1735) kuvat; ja samantapainen kokoelma oli Taivassalon kirkkoherralla Thorvöstella v. 1750. Muunlaisista muotokuvista ei sensijaan paljonkaan merkkejä ollut: eipä edes piispoista eikä vapaudenajan valtiollisista merkkihenkilöistä. Kuvat sellaiset kuin kreivi Magnus Gabriel de la Gardien Kumlingen pappilassa v. 1747 ja talonpoikaissäädyn puhemiehen Olof Håkaninpojan Muhoksella v. osottavat vain miten vähän 17 sataluvun virkeät ja monipuoliset harrastukset olivat ehtineet pappilain muotokuvakokoelmissa ruumiillistua.

Ja milteipä saman vaikutuksen saa laatukuvistakin pappilain seinillä. Niissäkin oli tietysti uskonnollisilla aiheilla tärkeä sija. Niinpä Sundissa v. 1738: Kristuksen ristiinnaulitseminen, suuri kalansaalis, koko isämeidän kuparipiirroksina, Jerusalemin kaupungin pohjapiirros, 12 paperille painettua kuvaa raamatullisista aiheista ja yhtä monta vanhojen isien (apostolien?) kuvaa; Pietarsaaressa v. 1755: Kristuksen vieminen Golgatalle sekä 14 nyrnbergiläistä taulua Kristuksen kärsimishistoriasta — aihe, joka tuontuostakin palautuu pappilain seinätauluissa. Harvoin laatukuvissakaan tapaa uskonnollisten aiheitten rinnalla aikakauden maallisiin harrastuksiin viittaavia: sellaisiin saattaisi laskea Sundissa v. 1738 »marakatin ja papukaijan», taikka taas toisissa pappiloissa »ihmisen neljä ikäkautta» ja »neljä vuodenaikaa», jotka varmaankin asujamille mielenkiintoisesti valaisivat luonnon tunnettua kehitystä neljän alkuaineen vuorotellen vallitessa ja samalla ehkä antoivat aavistuksen kaiken maallisen kukoistusajan katoavaisuudesta.

Maalaukset seinillä olivat vielä kauan varakkaitten ylellisyyttä, kuten itse seinäin taikka seinäverhojen maalaaminenkin. Ja sama oli huonekalujen laita, jotka niinikään suureksi osaksi olivat maalaamattomia ja vain juhlatiloiksi verhottiin kankaalla. Huomattavin näistä oli suuri vuode, joka usein oli pysyväisesti juhla-asuun verhottuna kuin pieni huone, siinä kun oli sekä katos että kankaasta kaihtimet. Erilaisia kankaita kaihtimiksi käytettiin, usein sarkaa, ja heleän värisiä ne olivat, punaisia, sinisiä ja ennen kaikkea viheriäisiä; enimmäkseen valkoiset tahi keltaiset nyörit sekä tupsut koristivat niitä, pohjavärille tavanmukaista lisäväriä tarjoten ja katoksesta riippui verhojen yli laskos. Verhojen tarkoituksena oli varmaankin, kuten seinäverhojenkin, estää itikoita tunkeutumasta nukkujan suuhun, varjella ehkä myöskin seinien läpi puhaltelevalta viimalta sekä kuun paisteelta, joka muka nukkujan kasvoille langetessaan oli varsin vaarallista. Peitteinä oli yleisesti vielä 17 sataluvulla eläinten taljoja vuorattuina loistavanvärisellä veral1a, sekä ryijyjä ja raanuja. Petoeläinten taljoja lienee pidetty parempina. Olaus Magnushan kertoo, että arvokkaimpain vieraitten varalta pidettiin kallisarvoisia ahmantaljoja, mutta, hän lisää, niiden alla nukkuessa sai ahman luonnon, uneksi lakkaamatta metsän eläväin pyydystämisestä ja ahmimisesta.⁶² Karhun, suden, ilveksen ja jäniksen nahat olivat myöhemminkin tavallisia vuodepeitteitä, samoin poron ja vuohenkin, mutta lammasnahkavällyjä katsottiin halpa-arvoisiksi, palvelusväelle sopiviksi. Vuodepeitteistä antanee käsityksen esm. Kemin pappilan varasto v. 1757: »kolme uutta jäniksen-nahkaista vällyä, yksi puoleksi kulutettu, viheriällä saralla päällystetty karhuntalja, kolme raanua, kaksi porontaljaa, yksi viltti, kaksi kattuunipeitettä, kaksi vanhempaa kattuunipeitettä, vanha värjätty liinapeite». Ja lakanatkin sekä patjat olivat aikoinaan olleet nahasta: nahkalakanat oli vielä v. 1662 Rauman pappilassa, ja Kokkolan pappilassa mainitaan v. 1736 kaksi nahkapatjaa.⁶³

Jo vuosisatoja sitten oli kuitenkin aljettu käyttää kangasta makuuvaatteina, ja kangas oli ruvennut syrjäyttämään muodista nahka- ja taljapeitteitä. niinkauan kun asumukset olivat hatarat ja kylmälle alttiit, oli vällyjen ja ryijyjen lisäksi käytetty erikoista vuoteenlämmittäjää, hiilillä täytettyä varrellista metallilaatikkoa, joka lämmitti kylmimmätkin vuoteet; 17 sataluvun toisella puoliskollakin niitä pappiloissa oli. Mutta sittemmin, kun tuvat olivat käyneet lämpimiksi ja seinät tiiviiksi, olivat tämäntapaiset varusteet epäilemättä tulleet liikanaisiksi. Sparman, muuan 16 sataluvun lääkärikirjailijoita, oli vielä katsonut velvollisuudekseen kehottaa ihmisiä peittämään itsensä huolellisesti yön ajaksi: koska muka lämpö oli nukkuessa vetäytynyt ruumiin sisäosiin, niin päällisosat kylmästä helposti vahingottuivat, hikirauhaset tukkeutuivat ja epäterveelliset ainekset eivät päässeet huokosista poistumaan, josta pahat paiseet, syyhelmät, pistokset kupeissa j. n. e. olivat seurauksena; mutta toisaalta oli hän varottanut myöskään makaamasta liian lämpimissä vuoteissa.⁶⁴ 17 sataluvulla juuri varotukset liiasta lämmöstä monistuivat.

Kun makuuvaatteita ruvettiin ensi sijassa kankaasta valmistamaan, kävi myös mahdolliseksi pitää parempaa huolta niiden puhtaudesta. 15 ja 16 sataluvulla oli makuusijoja varten kerta kaikkiansa vain yhdet vaatteet. Karkun pappilassa oli v. 1591 niinmuodoin vuoteita neljä, sillä 4 pitkää patjaa, 4 päänaluspatjaa, neljä korvallispatjaa, neljä vuodevaatetta, neljä pientä ryijyä, neljä paria lakanoita ja kahdet nahkavällyt luetellaan;⁶⁵ ja Rauman pappilassa mainitaan v. 1662 makuuvaatteet itse vuoteisiin kuuluvina; esm. »pikkutuvan vuoteessa: mustalla saralla verhottu patja, säämiskäinen pääpatja, säämiskäinen korvallispatja, vanha ryijy, vanha ja rikkein saksalainen pöytäliina, päällystämätön lampaannahka, vanhat värjätyt vuodekaihtimet, vanha kaihdinten päärme.» Vielä 17 sataluvulla on makuuvaatteitten luku hämmästyttävän pieni. Perniön kappalaistalossa mainitaan niinmuodoin v. 1707 »makuvaatteita kahteen vuoteeseen lakanoineen ja kaikkine tarpeineen; »⁶⁶ ja tuskin saattaa esm. Limingan pappilan makuuvaatteistakaan v. 1735 muuhun käsitykseen tulla kuin että yhdet vaatekerrat edelleenkin riittivät kutakin vuodetta kohti: kahdeksan pitkää patjaa näet oli, yhtä monta paria lakanoita, yhtä monta pyyhinliinaa ja korvallispatjaa, päänaluspatjoja tosin vain kuusi, kuusi sudentaljaa ja kahdet jäniksennahkaiset vällyt; niinikään oli esm. Sievin kappalaistalossa v. 1770 patjat ja peitteet kolmeen vuoteeseen, vain neljä lakanaa ja yhtä monta patjanpäällistä; ja samaan tapaan, mikäli näyttää verrattain yleisesti, aina sataluvun lopulle asti⁶⁷Kangasta katsottiin ilmeisesti kauan siksi kallisarvoiseksi tavaraksi, ettei sitä kannattanut suotta tuhlata: tietäväthän muistotiedot vieläkin kertoa, miten köyhäin pappilain lapset pantiin päiväkausiksi vuoteisiin, kun heidän liinavaatteitansa pestiin. Mutta sittenkin on ilmeistä, että pappiloissa, ja varsinkin varakkaissa, kaikenlaisen liinaisen lukumäärä oli nousemassa.

Tietenkään ei huonekaluihinkaan arkioloissa kangasta tuhlattu: penkinpäällisethän otettiin esille vain juhliksi, ja sama lienee ollut pöytäliinojenkin laita.

[---]

76. Sauvon kirkkoh. Tammelinin peruluettelo 22—23 p. helmik. 1749. — Vanajan kirkkoh. Velinin peruluettelo 20 p. maalisk. 1765. Molemmat Suomen valtioarkistossa. — Tuomiorovasti Forteliuksen peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan maah. kirjelmään Kunink. Maj:lle 23 p. heinäk. 1768. Ruotsin valtioarkisto.

77. Perintöriita kapteeni Beckborgin peruista 18—21 p. maalisk. 1752. Lappeen tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.

78. Egenhändiga anteckningar af Grefve C. G. Tessin öfver hans meubler och andra effecter. Tessinin kokoelma. Ruotsin valtioarkisto.Mullistus, jonka huonekaluston uudistus aikaansai perinnäisessä tuvansisustuksessa, tuli vielä silmiinpistävämmäksi senkautta, että toisenlaisia aineksia aljettiin sisustukseen käyttää ja että kodin ikivanha kauneusihanne senmukaisesti muuttui. Vanhat huonekalut näkyvät enimmäkseen olleen honkapuusta tehtyjä, vaikka tammisiakin oli joukossa, mutta sittemmin tuli käytäntöön kevyempiä puulajeja, leppä, haapa, pähkinäpuu j.n.e. Myöskin katsottiin varakkaissa pappiloissa asiaankuuluvaksi, että huonekalut maalattiin, jos kohta köyhissä pappilakodeissa vielä kauan tapasi maalaamattomia esineitä maalattujen rinnalla. Vielä 17 sataluvun alulla oli ruskea vallitsevana värinä, mikä lienee erikoisesti soveltunut siihen puolihämärään valaistukseen, joka pienien, sameanlaisten lasiruutujen läpitse suuriin arkitupiin tunkeutui. Sensijaan kun ikkunat suurenivat ja asumusten valaistus kävi kirkkaammaksi, ruvettiin sisustukseenkin tuhlailemaan kirkkaita, heleitä värejä: mieluimmin valittiin tällöinkin kaksi pääväriä, jotka eduksensa taittuivat toinen toistansa vastaan. Puolittain tähän suuntaan, puolittain vielä vanhanmallisesti sisustetulta tuntui — esimerkkejä mainitaksemme — Sauvon pappila v. 1749: luetellaan siniseen ja vihreään visamalliin väritetty, punareunainen honkakaappi, sini-viheriä ruokakaappi, viheriä visamallinen (grön masurerad) ja keltareunainen kellokaappi, ruskea visamallinen laskospöytä, visapuulla somistettu tamminen yölaatikko y.m. Sensijaan oli Vanajan pappilan huonekalustossa v. 1765 m.m. viheriä pulpetti, punainen naisen lipasto, sininen arkku, ruskeita tuoleja ja lakalla kiilloitettu nurkkakaappi; tuomiorovasti Forteliuksella Porvoossa v. 1768 valkealla ja sinisellä päällystetty sohva, kuusi sinisellä verhottua nojatuolia, keltaisella verhottu sohva ja samanlaisia nojatuoleja, viheriällä verhottuja tuoleja, viheriä vuode, keltainen vuode toisessa huoneessa viheriät, toisessa keltaiset seinäverhot.⁷⁶

Huonekaluston mukaisesti muuttuivat myös seinäverhot: kangasverhoja maalattiin taikka väistyivät ne paperista tehtyjen tieltä. Paperiverhojen käyttämistä lienee taas edistänyt yhä enenevä pyrkimys tukkia seinänraot viimalta niin huolellisesti kuin suinkin. Niinpä antoi Kalm v. 1762 yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten lämmön säilyttämistä varten katon ja seinien raot oli umpeenliisteröitävä sahajauhoista valmistetulla paperilla taikka sitten kartuusipaperilla, jotapaitsi käytetty kirjoituspaperi oli siihen muka omiansa; jos oli varaa, saattoi paperilla verhota koko seinänkin: »sillä tavoim», Kalm lisää, »voi estää miltei kaiken ilmanpääsön huoneeseen; jos haluaa, saattaa sitten maalarilla maalauttaa paperille, mitä kauneimpana pitää». Tosiaan alkoi pappiloissa esiintyä paperiverhoja kangasverhojen ohella jo 1740-luvulta alkaen: esm. Sanvossa v. 1749 liinaisten, sarssi- ja turkkilaisten seinäverhojen rinnalla »väritettyjä paperitapetteja pieneen huoneeseen»; Taivassalossa v. 1750 turkkilaiset tapetit toisessa kamarissa, paperitapetit toisessa; tuomiorovasti Forteliuksella v. 1768 keltaiset liinaverhot, vaaleansiniset liinaverhot ja viheriät paperitapetit. Eivätkä paperiverhot olleet yksinomaan juhlia varten olemassa kuten aluksi kankaiset, vaan jäivät alituisesti seinillä riippumaan, osottaen miten entinen jyrkkä ero juhlan ja arjen välillä oli häviämässä.

Eikä tässä kyllä: muutos ulottui pienimpiin tarvetavaroihin asti. Ikimuistoisista ajoista oli pöytäkalusto ollut puusta tahi, mikäli varallisuus salli, tinasta: suuria tinavateja ja soppamaljoja, tinapikareita ja pyökkilautasia mainitaan kosolta. Sitäpaitsi oli ollut miltei jokaisen pappilan kaunisteena jokunen hopeapikari ja juomamalja; ja missä niitä enemmän oli, oli joukossa kullattujakin: kerrotaanpa nimenomaan toisinaan, että hopeapikarit olivat arkioloja varten, kullatut juhlavieraille varatut.⁷⁷ Nimikirjaimet osottivat tällaisten esineitten useasti kulkeneen miespolvia suvussa ja hätätilassa ne kelpasivat pantiksi rahaa vastaan. Joskohta niitten käyttö sitkeästi säilyi aina 18 sataluvulle asti, jopa kuten Acerbi todistaa oli tullut yleiseksi talonpoikaistaloissakin, rupesi porslinikalusto kuitenkin syrjäyttämään metalliastiat muodista. 1760-ja 1770-luvuilla oli tosin edelleen varsin monta pappilaa olemassa, joissa porslinikalustoa ei ensinkään ollut taikka vain jokunen puolitusina teekuppeja, mutta sataluvun lopussa oli jo miltei kaikkialla porslininen pöytäkalusto vanhan tinaisen ohella. Varakkaissa pappiloissa oli varsin kallisarvoisiakin porslinikalustoja, osittain ruotsalaisesta Mariebergin tehtaasta, osittain taas itäintialaista tekoa.

Tosin eivät lukuisat korutavarat ja pikkuesineet, jotka 17 luvulla olivat erikoisesti muodissa ja joiden paljoudesta saa aavistuksen esm. Tessinin muodikasta kalustoluetteloa silmäillessä, pappiloihin suurestikaan eksyneet:⁷⁸ emalji-, vaha-, lakkateokset y.m. olivat niinmuodoin täällä varsin harvinaisia. Mutta näinkin ollen riitti pappilasisustuksen yleisleima osottamaan, että nyttemmin ei enään annettu siinä määrin kuin ennen arvoa sisustuksen jykevyydelle, kestävyydelle ja kallisarvoisuudelle, vaan pyrittiin valmistamaan huonekalut mukavammiksi, keveämmiksi ja sirommiksi, kaikki esineet helpommiksi käsitellä. Tässä, kuten erikoisesti yksityisissä esineissäkin: mukavasti istuttavassa sohvassa, lakalla kiilloitetussa teepöydässä, porslinikalustoissa, paperi- ja pahvitekeleissä, tuntui tuulahdus näitten muotiesineitten kotiseuduilta, itämailta: Turkista, Intiasta, Kiinasta ja Japanista. Elpyvän maailmankaupan mukana tuli lisäksi kourin käsiteltäviäkin todistuksia niistä kaukaisista maista, joista muodissa olevat matkakuvaukset kertoivat ja joita kohtaan pappiloissammekin oli herännyt harrastus. Sen rikkaan monimuotoisuuden edessä, joka uusissa esineissä, niiden aineksissa, muodoissa ja värityksessä tuli näkyviin, ei renessansin yksinkertainen, suoraviivainen muotoihanne kestänvt. Vielä vähemmin kestivät ne keskiaikaisten elämänmuotojen jätteet, jotka niin merkillisen sitkeästi olivat 17 sataluvulle asti säilyneet. Juuri tämä sataluku tuli niinmuodoin meidänkin syrjäisissä oloissamme ja asumuksissamme olemaan perinpohjaisen, vaikkakin rauhallisen kumousliikkeen aikaa.