Sanan-Lennätin 23, 7.6.1856
II.) Päiwä.
Rauhattomalla sydämmellä oli nuori maalari yönsä walwonut ja, hajottaaksensa surua, tunnusti hän emännän kissalle aamu-hämärässä sydämmensä murheet. Ihan samaan aikaan oli meno ja puuha erään, liki kaupunkia olewan kartanon tienolla. Kornelia seisoi päiwän waletessa iloisena kotinsa pihalla ja woi tuskin hallita riemuansa, kun ajatteli miten paljo oudollista ja herttaista hän kohta oli näkewä. Kaunis, pitkäläntä ja pulskea mies — muuten kyllä leikkisä ja iloinen, waan tänäpänä kalpea ja ykswakainen — pyöri ilmaleijun ympärillä; hän sitoeli nuoria maahan lyötyin pylwäisiin, toi, kanteli ja asetteli erikummaisia kapineita ja aseita, ja katseli usein sitä rutistuneessa tilassa olewata silkki-waatetta.
Toimessa oli mies ja Kornelia iloitsi; waan ympärillä seisowa kansa hämmästyi ja surulliseksi muuttui mielensä, kun se wähäinen tähän asti lätistyneenä ollut silkki-pussi wähittäin pullistui pullistumistaan, kaswoi wiimein jaloksi, järensuureksi palloksi ja ponnisti hirwittäwällä woimalla ne paksut nuorat, joilla se oli maahan sidottu.
Mies käweli usean kerran massinan ympärillä ja koetteli sen woimaa ja kuntoa monessa kohden. Wiimein kysäsi siltä nuorelta tytöltä wielä kerran, jos hänen tekee wielä mieli seurata; "seuraan kyllä," wastasi Kornelia. Kummastuksella katseli mies tyttöä, tarjosi hänelle kätensä ja saattoi hänet weneeseen. Ei hän nyt sanonut sanaakaan reissun waaroista, joista oli tytölle paljon jutellut kahta wiikkoa tätä ennen, sillä hän luuli Kornelialla näinä wiikkoina kyllä olleen aikaa ajatuksiin. Wielä odotteli mies muutaman minuutin, waan kun tyttö ei mieltänsä muuttana, astui hän itse paattiin, ja wanha mies oli kolmas henki. Tätä kolmatta henkeä piti Kornelia tieteiden palveluksessa harmaantuneena palwelijana.
Kaikki oliwat walmiina ja massina reilassa. Wielä wilkasi Kornelia puutarhaan, jossa puistikko seisoi melkeen pimeässä, katsoen hänen eroansa, — silloin kaikui nuoremman miehen huulilta se päättäwä käsky: "Antaa rohkean kotkan lentää, Jumalan nimeen! katkokaa nuorat!"
Kysky toteltiin; ja siepattu ilman tuhansilta näkymättömiltä käsiltä wapisi mainio pallo ja heilui sekunnin ajan sinne tänne, sitte kohottii se hiljaan, tempasi weneen maapinnasta ja, lisäten kiireyttänsä joka sekunnissa, lensi pallo wiimein nuolen sukkeluudella suoraan ylös ilman wasta syntyneeseen aamu-wirtaan. Samassa silmän-räpäyksessä loisti myös pallon pinnalla ja sen nuorissa auringon wälkkywät säteet, niin että Kornelia, äkkiään nähdessänsä tämän herttaisen näön, luuli koko ilmaleijun olewan ilmi tulessa; sillä juuri kuin tulisauwoina näkyiwät rihmat ja nuorat taiwaan mustan-sinisellä kannella, jonka koko awaruus säteili kuin mahdotoin aurinko. Jätetty maa oli musta, ja kotitienot makasiwat ihan tuntemattomina sywässä pimeydessä. Kaukana lanteessa näkyi tuo haalewa kuu, ikäänkuin lepäisi se pilwi-wuoteella.
"Kahl kuin ilma täällä on sywänsininen ja maa tuolla ihan musta," ihmetteli Kornelia.
"Niin se täältä katsoen nyt näyttää," wastasi nuorempi mies. "Samate kuin lasi ja jää hienoina lewyinä owat värittömät, mutta paksumpina palaisina näyttäiwät siniselle eli wiheriälle, niin on ilmanki kanssa laita. Ilmalla on kaunis sininen wäri, waikk'ei sen wäriä hawaita muuten, kuin koko ilmapiirin, melkeen 6 Ruotsin peninkulmaa paksuisena läjänä. Taiwaan tyhjä awaruus on taas ihan musta, ja sille se näyttäisiksi, jos ei ympärillämme ilmaa ollenkaan olisi. Mitä ohuemmalta ilmaa löytyy, sitä enemmän pilkoittaa awaruuden musta pimeys ilman läpi ja sitä mustansinisempänä näkyy meille taiwaan awara laki. Lakealla ja aukealla paikalla näyttäiksee ilman sineys mustemmalle päämme päällä kuin taiwaan rannassa siitä syystä, että me katsomme taiwaan rantaa paksumman ilmakerran läpi, kuin se ilmakerta on, joka löytyy päämme yläpuolla. Samasta syystä muuttuu taiwaan kansi aina sitä mustemmaksi, mitä korkeemma ja wähemmän tiheään ilmakertaan me ilmaleijulla nousemme."
"Koti-tienoihimme eiwät taas auringonsäteet wielä tähän aikaan aamua ole ehtineet. Siellä odottaawat he wielä auringon nousua, waikka me jo näemme auringon; siellä on yö meillä päiwä."
Hänen näin puheillessa, kohosiwat matkustajat aina ylemmä ja ylemmä, ja näkö-piiri laweuntui laweuntumistaan. Kaksi sydäntä, ja ehkä kolmasti waikka wanha, tykytti aina kowemmin ja kowemmin, odottaessa sitä suurta, ihmeellistä näköä, joka wielä oli heille ilmestywä.
Se ijankaikkinen Kaikkiwaltiaisuus alkoi nyt heidän silmiensä eteen lewittää, maalla asuwilta salatun, kirjansa, ja äärettömän awaruuden tunto waikutti heissä täydellisellä woimallansa. Matkustajat nousiwat ylemmä ja joutuiwat pilwien saarestoon. Samat pilwet, jotka juuri nyt lähdettiwät maalle punertawan aamu-ruskonsa, uiwat täällä yläällä wälkkyminä jää-läjinä ilman awarassa meressä, yhtyiwät ja halkeiliwat taas, awaten laiwalle reikiä ja rakoja, joita se hirwittäwällä rohkeudella etsiskeli. Kun likemmä tultiin, oliwat nämä hirwittäwät jääläjät ainoastaan walkeita, aaltowia sumuja, jotka eiwät mitään estettä weneelle tehneet, jos tapasiwatki. Samassa silmänräpäyksessä nousi aurinko maalla ja walaisi maapallon laweata pintaa. Turwalliset äiti-kaswonsa näytti maa, ja oli juuri kuin aiwan korkealta wuorelta katsottu seutu ; eroitus oli kuitenki, sillä ominainen, auringon säteistä kudottu punertawa walo suuteli maapintaa ja kullalla silasi samana hetkenä ikkunat sen nuoren maalarin suojassa.
"Kuinka korkeelle olemme jo nousseet, Koloman?" kysyi nuorempi mies wanhemmalta.
"Noin Montblankin korkeudelle," sanoi ukko, joka istui toisessa päässä wenettä, "enemmän kuin 11 tuhatta jalkaa, Herra."
"Hywä!" oli herran lyhyt wastuu.
(Jatketaan.)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti