Uusi Suomi 11, 14.1.1928
Allekirjoittanut ei ole koskaan julkisesti koskettanut arvostelua omista teoksistaan.
Kuitenkin pyydän tällä kertaa saada väärinymmärryksen välttämiseksi esittää muutamia pelkästi asiallisia näkökohtia. - Eräs lause arvostelussa puhuu nimittäin lasien polttamisesta ja siitä aiotusta jalostavasta vaikutuksesta sekä väriin että läpikuultavuuteen nähden. Aitolasimaalauksessa käytetään ainoastaan kerta kaikkiaan valmiiksi värjättyjä laseja, joita siis ei enää maalata muulla värillä kuin mustalla. Näitten värillisten raakalasien yhteensommittelu määrää siis yleisen väritelmän. Mitään värien muutosta ja syventämistä polttamisen kautta siis ei synny; 600—700° lämpöasteella musta piirustus vaan jää ikuiseksi. Ainoastaan n.s. "hopeankeltaista" väriä, joka keksittiin keskiajan loppukaudella voi lasimaalaaja, jos hän ajattelee kestävyyttä ja aineensa aitoutta, käyttää hyväkseen. Mutta tämä "hopeankeitainen" onkin ainoa poikkeustapaus.
Totta on, niinkuin tunnettu, että 1500-vuosisadan jälkeen keksittiin emaljilasivärejä, joilla maalattiin tauluja lasin päälle. Mutta juuri näistä "kabinettilevyistä" ja siis koko värikeksinnöstä johtuikin, että lasimaalaus menetti asemansa, monumentalisen henkensä ja parhaat ominaisuutensa. Koko lasimaalaustaide jäi unohduksiin vuosisadoiksi. Vielä lisäksi kaikki nämät värit eivät näyttäytyneet voivansa kestää päivänvaloa kalpenematta. Sitä aitolasi läpivärjättynä ei koskaan tee. Päinvastoin vuosien tomupatina jalostaa ne jalostamistaan. (Esim. Chartres).
Mitä harjoitelmiin verrattuina - lopulliseen lasimaalaukseen - tulee, tahtoisin vain lyhyesti huomauttaa siitä, että olen ollut pahoitettu, rajoitetun värilasivalikoimamme takia, monessa kohden muuttamaan harjoitelman väriehdotukset. Näin on esim. keskikohdan tärkein väri, Kristuksen karmini-rosa-punaiseksi tarkoitettu vaippa muutettu sinnoberipunaisemmaksi syystä, ettei Euroopan lasitehtaista millään tavalla voitu saada luonnoksenmukaista karmiinivärillistä lasia. Tästä taasen johtuu tietysti toisten ympäröivien värien suhteellinen muuttaminen sopusoinniksi yllämainitun punavärin kanssa. Olen maininnut ainoastaan tästä seikasta valottaakseni niitä tekijöitä, jotka aina tällä aineellisesti kovin sidotulla alalla kaukostavat luonnoksen aatteet todellisuudesta.
Lopulta katson ehkä tarpeelliseksi mainita, että normaalietäisyys (kirkon keskustasta kuoriakkunaan) on suunnilleen 3 kertaa pitempi kuin Säätytalon näyttelysalissa.
- Lennart Segerstråle.
Edellisen johdosta.
Puheenaolevalla lauseella, jonka myönnän jääneen ylimalkaiseksi, en ole tarkoittanut n.s. kabinettilevyissä käytettyä emaljiväritystekniikkaa, vaan juuri "aitolasimaalausta" (värilasimosaiikkia). Puhuin sitäpaitsi nimenomaan keskiaikaisista vertauskohdista. Kun oletin, että hra S. olisi omakohtaisesti, aina lasitehtaasta saakka valvonut intensioniensa toteutumista, tulin puhuneeksi lasin värjäytymisestä ja polttamisesta, sen suuremmasta tai vähemmästä onnistumisesta, itsestään selvänä asiana.
Huomiotani on nimittäin aina herättänyt se seikka, että nykyaikaisissa lasimaalauksissa itse (kemiallisten väripreparaattien avulla) väritetty lasiaines - "raakalasi" hra S:n mukaan - ei kohoa esteettiseltä laadultaan, maagilliselta voimaltaan romaanilaisten ja varhaisgoottilaisten värillisten jalolasien tasalle, vaan jää yleensä vaikutuksessaan laihemmaksi, ulkopuolisesti dekoratiiviseksi. Tämän myöntää myös Paul Girkon, eräs nykyaikaisen lasimaalauksen parhaita tuntijoita ja esitaistelijoita (vrt. esim. Die Glasmalerei als kultische Kunst, siv. 64 y.m.). Hän toivoo, että kerran sekoittamalla himmentäviä ja kyllästyttäviä substansseja saadaan sopiva pohjaaines tulevaisuuden lasitaiteelle, jonka hänkin sanoo vasta olevan syntymässä (vrt. kappale "Verfall und Wiedergeburt der Glasmalerei).
Hra S. sanoo vastineessaan; "Näitten värillisten raakalasien yhteensommittelu määrää siis yleisen väritelmän. Mitään värien muutosta ja syventämistä polttamisen kautta siis ei synny; 600—700° lämpöasteella musta piirustus vaan jää ikuiseksi." Tässä kohden uskallan sanoa: eiköhän noin suuri kuumuus sittenkin hieman muuta värejä! Sitäpaitsi: eihän tämä polttaminen aiheudu vain mustanruskealla emaljivärillä (saks. Schwarzlot) aikaansaatavasta detaljipiirustuksesta ja varjostuksesta, vaan korkeampiin päämääriin pyrkivässä lasitaiteessa myös n.s. patinoimisesta, jolle sellainen asiantuntija kuin Girkon panee niin suuren merkityksen, että hän siitä johtaa lasimaalauksen syvemmät taiteelliset ominaisuudet (vrt. s. 24 ed. main. teos).
Hra S:n käsitys lasimaalauksen alentumisesta on korkeintaan yksipuolinen. Rappio ei johtunut emaljivärikeksinnöstä yksin — onhan varsin kauniita n.s. kabinettilevyjä, — vaan paremminkin siitä, että hävisi lasimaalaukseen kuuluva henki ja tunne sekä tyyliperiaate. Rappiokautta on kestänyt melkein meidän päiviimme asti. Nykyhetken tuntemistapa, värinkäsitys ja uusi tyyliperiaate muodostaa mielestäni sopivan pohjan tämän taidelajin uudestisyntymiselle. Lopuksi pyydän mainita, etten voi yhtyä hra S:n ajatukseen, että lasimaalaus olisi aineellisesti kovin sidottu ja että pakolliset tekijät siinä "kaukostavat luonnoksen aatteet todellisuudesta". Pidän päinvastoin, että lasimaalaus tarjoaa mahdollisuudet mitä korkeimpien ja ylevimpien, mitä hienoimpien tunnelmien ilmituomiseen. Mutta tämä orkestraalinen väritaide vaatii kyllä täydellistä teknillistä kykyä ja taiteellista neroutta.
- O. O—n.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti