Åberg: Rakennusten Värityksestä.

Maakansa 135, 16.6.1926
Orimattilan Uutiset 46, 29.6.1926
Mikkelin Sanomat 74, 30.6.1926

Arkkitehti Urho Åberg.

Nykyinen wallitsewa makusuunta maalaisrakennuksissa on juurin piirtein katsoen aiwan nurinkurinen ja epäterwe. Maaseutu hylkää omat kauniit perinäistapansa ja sokealla mieltymylsellä ottaa esikuwikseen laitakaupunkien kuonan. Me rakennamme kaikenlaisia halpa-arwoisia koristuksia ja listoituksia, jotka tekewät rakennuksemme lewottomiksi ja herättäwät walistuneessa katselijassa nousukasmaisuutemme surkuttelua, sensijaan että rakennuksemme herättäisiwät hänessä mielenkiintoa ja saisimme tunnustuksen arwokkaasta waatimattomuudesta. Kun olemme saaneet walmiiksi turmeltuneen makumme mukaisen rakennuksen, puuttu meiltä usein waroja ja halua maalata aikaansaannoksemme ja jätämme sen puoliwalmiina harmaantumaan ilman suojelewaa ja kaunistawaa maalausta.

Jos poikkeustapauksessa maalaammekin, niin tapahtuu se yhtä mauttomasti kuin rakentaminenkin. Olemme erittäin ihastuneita waaleisiin öljy-wäreihin, jotka useimmissa tapauksissa eiwät lainkaan sowi rakennustemme ympäristöön. Wielä suuremmalla mieltymyksellä maalaamme kaikki mahdolliset ja mahdottomat listat ja laudat lattealla wärillä, joka ei paljoakaan uskalla poiketa epäonnistuneestä pääwäristä, mutta jota kuitenkin on siksi paljon tummempi, että se hywin kykenee osoittamaan sen rumuuden ja sen tarmeltuneisuuden, jka on tullut niin hirwittämän yleiseksi maseudun rakennuksissa.

Kaiken mauttomuuden lisäksi me elämme wärittömyyden aikakautta. - Poteeko maaseutumme weren wähyyttä? Olemme onneksi eläneet wäririkkaampiakin rakennuskausia. Toiwottawasti tulewa kehitysjakso jälleen herättää eloon synkkään harmauteen haudatun wäri-ilon ja antaa meidän taas nauttia wärien mieltäkewentäwästä ja hilpeyttä tuowasta loistosta. Wärit puhuwat meille rikasta kieltään. Ne edistäwät tunnealojemme muodostumista ja tempaawat mielikuwituksemme kauas awaruuksien taakse näkemään kaikkea sitä kaunista ja sopusuhtaista, jota suuri luonto niin yllin kyllin on täynnä, mutta josta me niin harwoin ymmärrämme nauttia ja ottaa oppia.

Erilaiset wärit woiwat herättää meissä erilaisia mielialoja. Esim. lämmin waaleankeltaiuen eloisaa ja säteilewää elämää, sywä musta kuollutta lewollisuutta, haudan hiljaisuutta, harmaa ikäwystyttäwää yksitoikkoisuutta tylsistynyttä arkipäiwäisyyttä.

Ei siinä ole kuitenkaan kylliksi, että annamme rakenukselle haluamme mielialan mukaisen wärin. Meidän täytyy walita wäri myös siten, että se saattaa rakennuksemme miellyttämään yhteissointuun ympäristön kanssa ja samalla sitoo rakennuksen eri osat rauhalliseksi kokonaisuudeksi. Wärityksellä saamme rakennukselle yhtenäisen waikutuksen, o[l]kootpa sen yksityiset osat miten moninaisia tahansa. Oikein walittu wäri aikaansaa sen, että rakennus waikuttaa katsojaan ympäristöstään erotetulta, mutta on kuitenkin miellyttäwässä sopusoinnussa sen kanssa. Tällöin syntyy määrätietoinen ja selwä wastakohta rakenuksen itseensä sulkewan, suojelewan olemuksen ja luonon wapaan olemuksen wälillä.

Meille tuskin milloinkaan juolahtaa mieleen wärittää rakennustamme wihreäksi sentähden, että maiseman wallitsews wäri on wihreä. Luontainen waistomme jo waatii eloisuutta ja waihtelua (ei kirjawuutta), ja sentähden pyrimme pois ikäwästä yksitoikkoisuudesta ja etsimme wärejä, jotka elostuttawat ja kohottawat ympärillä olewien wärien waikutusta. Kylläisen wihreään ympäristöön sijoitamme heleän punaista wäriä, koska se wihwerässä ympäristössä loistaa yhä woimakkaammin ja wihreä wäri taas punaisen rinnalla yhä enemmän kirkastuu. Ne siis täydentäwät ja tehostawat toisiaan ollen kuitenkin kestenään toistensa täydellisiä wastakohtia. Emme mie[l]ellämme yhdistä esim. punaista ja sinistä, emme myöskään sinistä ja wihreää, sillä ne owat jollain tawalla ristiriidassa keskenään. - Puhumme tässä puhtaista pääwäreistä. - Erilaisia wiwahteita käyttaen eri wärejä kuitenkin miellyttäwästi rinnastetaan. Näin tekee suurin taiteilijamestarimmekin, luonto, rinnastaen mitä moninaisimmat wärit ja wiwahdukset. Luonnossa on kuitenkin aina tuhannet wälittäwät soinnut ja pehmittäwät ylimenot, jotka tekewät wapaamman wärien rinnastelun mahdolliseksi. Esim. suurempi etäisyyskin, joka walaa autereista sineään silmän ja maiseman wäliin, pehmittää ja tasoittaa erilaiset wärit rauhalliseksi yhteissoinnuksi. Samoin auringonwalo keltahohteellaan kyllästyttää maiseman muut wärit ja siten saa aikaan kirkkaan iloisen yhteissoinnun eri wärien kesken. Me ihmiset emme osaa apuneuwoinemme jäljitellä luonnon suurta mestaria, mutta woimme kuitenkin niin paljon oppia hillitsemään itseämme, ettemme riko luonnonlakeja ja opetuksia wastaan.

Me siis pyrimme rinnastamaan wärejä niin, että ne eiwät riko yhteiswaikutusta, waan kukin osaltaan kohottawat sitä. Kun maisema esim. on harmaan wihreä ja rakennuksen lähin ympätistö sywänruskea - siis kallioinen maisema - niin wäritämme rakennuksen seinät harmaanwalkoisiksi, katon mustanharmaaksi sekä owi- ja ikkuna-aukkojen ympäristöt (wuorilaudat ja ehkäpä owetkin) wihreiksi. Tällöin rakennuksemme edullisesti eroaa ympäröiwästä luonnosta sulautuen sen kanssa kuitenkin ihastuttawaksi kokonaisuudeksi.

Rakenukselle anettu wäri on usein omiaan kohottamaan lähimmän ympäristän arwoa ja kauneutta. Ajatelkaamme esim. kaunista koiwikkomäkeä. jossa herkullisen keltaiseksi maalattu talomme sijaitsee, miten kauniisti koiwujen walkoiset rungot ja riippuwat oksakudokset kuwastumat keltaista seinää wasten. Talomme silloin tehostaa luonon kauneutta, se eläwöittää sitä ja on ikäänkuin taustana luonon pienille yksityisosille.

Niinkuin walo ja ilma kykenewät tasoittamaan wärejä niin myös ajan hammas tasoittaa ja pehmittää. Sanotaan, että aika on saatt[a]nut wanhat rakennukset sopusointuun ympäristönsä kanssa, kun se on waalistaut, kuluttanut ja pehmittänyt wärejä. Lisäksi on se antanut wälittäwän kaswillisuuden muodostua rakennusten ympärille. Mutta warmaa on, että aika ei kykene tekemään rumaa kauniiksi, repaleista tasaiseksi eikä kömpelöä hienoksi. Ihmisen täytyy myös nähdä jonkin werran waiwaa saattaakseen rakenukset muotonsa ja wärinsä puolesta kauniiksi ja harmoonisiksi niitä ympäröimän luonon kanssa. Ennen kaikkea waiwautua jättämään pois rauhattomat koristelut ja tyytyä suuriin ehjiin pintoihin niin seinissä kuin katossakin.

Rakennus ei saa olla silmiinpistäwästi öljyllä siloitettu, sillä talo ei ole wain sitä warten rakennettu, että se näyttäisi kauniilta auringonpaisteessa. Sen tulee kestää kaikissa ilmoissa, sateessa ja pakkasessa, wuosikausia, eikä ainoastaan kestää kaikkea epäsuotuista, waan tulla sen kautta yhä kauniimmaksi.

Waaleaksi öljymaalattu talo woi olla werrattoman siro, jos wäriys on maulla ja ymmärtämyksellä tehty, mutta jo parin wuoden kuluttua se on likainen ja wiiruinen, ja wiittä wuotta enempää sen wäri ei kestä, ilman perinpohjaista korjausta ja uusimista. On paljoa kauniimpaa, taloudellisempaa ja kaikin puolin järkewämpää käyttää sellaisia wäreja ja aineita jotka luonnollisella taivalla wuosien kuuluessa itse saawat itselleen wäriä. Punainen tupa, joka tahtoo olla wastakohtana karulle, raskaanwihreälle ympäristölleen, on kaunis, mutta se ei näytä paraimmalta äskenmalattuna. Wasta aikaa woittaen, kun wäri muuttu heikommaksi ja saa sinipunerwan wimahduksen, on tupa paljon kauniimpi ja ympäristöönsä sulautuwampi. Luonto ja aika ikäänkuin kutowat wärin eteen tasoittawan harson, jonka takaa ei näyt mitään räikeyksiä, waan kaikki sulautuu yhtenäiseksi, suureksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Tällaisen luonnon suorittaman wäriuusimisen saivuttamiseksi on tärkeätä, että rakennuksemme ja sen yksityiset osat mahdollisimman paljon jätetään raakapintaisiksi, sillä meidän karu luontomme ei siedä kiiltäwäksi, siloitettuja pintoja, waan rosottaa ne itsensä kaltaisiksi, karkeiksi ja känsäisiksi. Mehewinkin wäri tulee rumaksi, himmeäksi ja hallwaksi höylätyllä pinnalla, jotawastoin wäri höyläämättömällä lautapinnalla ilman ja auringon waikutuksesta tulee wuosi wuodelta yhä pehmeämmäksi ja hienommaksi. Sahatun laudan pinta on kuin pehmeä kudos, jossa wäri ja walo tapaawat toisensa mitä moninaisimmissa walon ja warjon waihteluissa. Sahanterän puunpintsan nostawat pienet untuwaiset owat kuin eläwiä olentoja, kasweja, jotka eri tawalla wetäwät puoleensa wärejä eläwöittäen tuhansin wiwahduksin laudan pinnan. Siten muodostuu elämä äwäreilemä, lämpöinen kokonaiswaikutus, jota ei woi höylätyn ja öljytyn laudan kowaan ja raswanniljakkaiseen pintaan. Edellisessä wärin elämä jatkuu, wain sen hohto ja wiwahtelut wa[i]htuwat, jälkimäisessa wäri kituu, kuolee ja karisee pois.

- "Maataloudessa" Urho Aberg.