Uusi Suometar 133, 18.5.1915
("Naturen" mukaan)
Jos hajotamme prismalla valkoisen valon spektriksi ja valokuvaamme tämän spektrin, niin huomaamme paikalla, että silmän ja valokuvauskoneen "näkemisen" välillä on suuri ristiriita. Valokuvauslevy ensinnäkin kuvaa spektriä monta vertaa kauemmaksi sekä punaiseen päähän että violettiin päähän kuin silmä voi värejä nähdä, kokonaista yksitoista tai kaksitoista sateenkaarivärijaksoa eli "oktaavia" silmän erottaessa vain yhden, joka punaisesta keltaisen viheriän ja sinisen kautta ulottuu violettiin. Multa sitä paitsi valekuvassa spektrin sininen pää vaikuttaa paljon nopeammin levyyn kuin punainenpää (sinisen pään aaltojen lyhemmyyden vuoksi) ja sen vuoksi sininen pää kuvassa näyttää paljon valkoisemmalta. Silmällä nähden taas on spektrin punainen jakeltainen pää paljon kirkkaampi eli valovoimaisempi. Jos merkitsemme vaikutuksia aaltoviivalla, niin on silmällä nähden spektrin valovoimaisuuden aallonharja kirkkaassa keltaisessa, jota vastoin valokuvauksellinen aallonharja on sinisessä. Jotta valokuvalevyllä saataisiin jostain kuvattavasta esineestä samat valoisuusvaikutukset kuin silmällä nähden, tulee molempien aaltoviivaan niin tarkkaan kuin suinkin sattua yhteen.
Jos spektri valokuvataan tavalliselle levylle, niin vaikuttavat punainen, keltainen ja viheriä siihen hyvin vähän, vaikka ne ovat silmällä katsoen niin kirkkaat. Ne voisivat yhtä hyvin olla vaikka mustaa, jota vastoin sininen, indigo ja violetti, jotka ovat niin tummat nähdä, valokuvauslevyyn tekevät niin suuren vaikutuksen, että ne kuvassa näyttävät aivan vaaleilta. Samanlaisia tuloksia saadaan tavallisia esineitäkin valokuvattaissa. Sinervät liuskekivikatot ovat kuvassa odottamattoman vaaleat, koska liuske on väriltään sinervää; tiilet taas kuvastuvat punertavan värinsä vuoksi aivan liian tummiksi; ruoho ja viheriät lehdet ovat valokuvassa paljon tummemmat kuin silmällä nähden, koska viheriä vaikuttaa heikosti tavalliseen valokuvauslevyyn, ja niin edespäin. Levy on herkkä kaikille näille väreille, mutta aivan liian herkkä siniselle, taikka ei kyllin herkkä viheriälle ja punaiselle. Mutta jos levyyn lankeava valo suodatetaan värjätyn lasin kautta, joka masentaa sinisen värin valovoiman noin tuhannenteen osaan siitä, mitä se todellisuudessa on, ja valotusaikaa vastaavassa määrässä pidentämällä viheriäinen ja punainen saavat aikaa vaikuttaa, niin värien valoisuusarvot esiintyvät paljon oikeampina valmiissa valokuvassa. Valotussjan pidentäminen tuhannen kertaa saattaa joskus olla mahdollista (esim. kymmenesosasta sekuntia kahteen minuuttiin), mutta enimmäkseen moinen pidennys on sangen hankala.
T:ri H. W. Vogel keksi v. 1873, että valon herkkyyttä viheriälle, keltaiselle ja punaiselle valolle oli mahdollinen lisätä eräillä väriaineilla. Kymmenen vuolla myöhemmin aljettiin tämmöisiä levyjä laskea kauppaan ortokromatisten eli isokromatisten levyjen nimellä. Ne olivat suuri edistysaskel tavallisiin levyihin verraten.
Tämmöisten levyjen sanotaan tavallisesti olevan herkkiä keltaiselle, mutta tämä väitös on harhaan johtava. Spektrin keltaista tuskin tarvitsee näissä asioissa edes lukuun ottaa, sitä kun oikeastaan edustaa vain natrium juova. Keltainen on viheriän ja punaisen sekotus. Ortokromatisten levyjen herkkyys viheriälle värille oli parempi kuin tavallisten, ei sitä vastoin punaiselle. Jos siis asetamme semmoisen värisuodattimen linssin eteen, että keltainen väri tulee täydelleen korjatuksi, että loisin sanoen keltaisen ja sinisen valoisuussuhde valokuvassa on oikea, niin sijoitamme viheriään koko sen värikerjanksen, joka kuuluu punaiselle ja viheriälle yhteensä, ja viheriä sen vuoksi tulee liiaksi korjatuksi. Viheriät esiintyvät kuvassa liian valoisina. Eikä herkkyyden lisäys ulotu edes koko viheriään väriin, vaan kohdistuu etupäässä keltaisenviheriään. Herkkyyskäyrässä on siniviheriän kohdalla melkoinen laaksokohta, niin että tämä väri siis esiintyy kuvassa korjauksenkin jälkeen liian tummana. Callier on huomannut, että tavallisia ortokromatisia levyjä käyttäen männyt kuvautuvat liian tummiksi, koska niiden vihannutia vastaa tuota siniviheriää, keltaisenviheriä ruoho sitä vastoin suhteettoman valoisaksi. Näiden molempien viheriäin valoisuusero siis on kuvassa paljon suurempi kuin todellisuudessa.
Kaupassa yleiset ortokromatiset levyt ovat viheriälle herkiksi tehdyt. Niistä on hyötyä valokuvattaessa värillisiä esineitä, kun halutaan parempia tuloksia, vaikk'ei täyttä värikorjausta. Kun silmä ei yleiseen ole kovin tarkka huomaamaan eri värien valeisuuseroja, niin riittää tämä korjaus usein täydelleen. Mutta semmoisten levyjen epäherkkyys punaiselle vaikuttaa, että puhdas punainen kuvastuu aivan mustaksi. Luonnon punavärit eivät sen enempää kuin väriaineetkaan kuitenkaan ole yleiseen puhtaita, vaan heiastavat muitakin, keltaisia, viheriäitä ja sinisinkin säteitä, eivätkä sen vuoksi valokuvassa esiinny yhtä tummina kuin puhtaat spektrivärit. Voidaan tosin värjätä levyjä semmoisillakin väriaineilla, että ne käyvät erikoisen herkiksi punaiselle ja keltaiselle, mutta nämä levyt taas ovat viheriälle epäherkät.
Kun oli päästy selvyyteen näistä seikoista, niin ruvettiin värjäämään levyjä siten, että ne ovat herkkiä sekä viheriälle että punaiselle, käytettiin siis useita väriaineita, ja tämmöisiä olivat varhaisemmat pankromatiset levyt. Niillä oli kolme herkkyysmaksimia eli valoisuusaallonharjaa, yksi sinisessä, joka edustaa bromihopean luonnollista herkkyyttä, toinen viheriässä ja kolmas punaisessa. Mutta näidenkin herkkyys oli vielä epätasainen. Pankromatisia levyjä on kuitenkin sen jälkeen paljon parannettu valitsemalla yhä soveliaampia herkennysrärejä. Nekin tosin vielä ovat siniselle herkemmät kuin silmä, mutta sopivaa keltaista värisuodalinta käyttäen voidaan sinisen liikavaikutus masentaa.
Pankromatisia, s. o. kaikille väreille herkkiä levyjä on esiintynyt kaupassa viisitoista vuotta, mutta aivan viime vuosien levyt ovat kaikkia edellisiä hyvin paljon etevämmät. Niiden valoisuuskäyrä ei tosin, vielä satu aivan tarkkaan yhteen spektrin valoisuuskäyrän kanssa, mutta se on niin lähellä sitä, ettei ero enää suuria merkitse. Niillä on mitä suurin merkitys teknillisessä valokuvauksessa, esim. vanhojen taulujen monistamisessa, mutta maisemavaloknvauksessakin ne empimättä voittavat kaikki edelliset levyt. Pahin este niiden yleiselle käyttämiselle on, että ne ovat kehitettävät aivan pimeässä, ne kun eivät siedä vähääkään punaista valoa. Tämä haitta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin näyttää, jos valekuva on oikein valotettu. Valotusajan arvaamiseksi taas voidaan käyttää valomittareita, jotka sangen nopeaan ja paljon tarkempaan suorittavat ne arviot ja laskut, mitä valokuvaajan muutoin täytyy päässään arvioida ja laskea. Maisemavalokuvauksessa saadaan pankromatisiila levyillä varsinkin valaistusvaikutukset, taivas päivineen, veden heijastukset y. m. luontevasti kuvautumaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti