Nyblinin tietolipas - tiedonantoja Suomen valokuvaus-kaupasta 3 / 1908
Nyt on jälleen aika ryhtyä uudelleen värikuvauskokeiluihin, jotka talvinen pimeys keskeytti.
Valitettavasti tämä uutinen ennätti kaukaiseen kolkkaamme niin myöhään syksyllä, että ehdittiin suorittaa vain muutamia kokeita, ennenkuin valosuhteet ja sää, puhumattakaan loppusyksyn värittömästä harmaudesta, tekivät lopun kaikesta kokeilusta. Mutta nyt on aurinko taasen esillä, värejä alkaa ilmetä ja valokuvaushalu herää uudelleen eloon.
Useimmat amatööreistämme - ja varmaankin ammattivalokuvaajistammekin - ovat huolettoman välinpitämättöminä sivuuttaneet tai unohtaneet ne ohjeet, joita tämän aikakauskirjan viime vuosikerrassa oli julkaistuina värivalokuvien laadinnasta. Tämän voimme päättää siitä, että meille on saapunut useita kysymyksiä tällaisten kuvien valmistuksesta. Emme mitenkään ennätä laatia jokaiselle erikseen kirjallisia ohjeita, vaan meidän on ollut tyytyminen viittaamaan vuoden 1907 heinäkuun vihkoon; kaikilta kysyjiltä olemme kuitenkin saaneet sen vastauksen, että joko he eivät ole saaneet tätä vihkoa (?) tai on se hukkunut heiltä. Tämän vuoksi arvelemme parhaaksi toistaa sen, mitä varemmin olemme ilmoittaneet, sekä lisätä myöhemmin tehdyt parannukset. Tuskinpa sentään lienee välttämätöntä selittää uudelleen tämän menettelytavan teoriaa, sillä otaksumme sen olevan kyllin tunnetun ja amatööreillehän on käytännöllinen suoritus tärkeintä.
Autokromilevyjä on nyt yleiseen saatavina valokuvauskaupoista, mutta valitettavasti on niiden hinta yhtä korkea kuin ennenkin (varemmin 8 mk., nyt 7:50 4 levystä 9X12; muun kokoisia samassa suhteessa), eikä liene odotettavissakaan näiden Lumiere-levyjen hinnan alentuvan, sillä niiden valmistaminen tuntuu olevan perin vaikeata. Levyt pannaan kasetteihin kernaimmin täysin pimeässä. Ne ovat näet yhtä herkkiä punaselle kuin muunkin väriselle valolle. Ne asetetaan sitäpaitsi nurinpäin, s. o. siten että lasipuoli on käännettynä objektiiviin päin. Tätä ohjetta täytyy tarkoin noudattaa, sillä objektiivin valonsäteiden on ensin tunkeuduttava levyn värisuodattimen läpi, joka sijaitsee lasin ja valonherkän kerroksen välillä, ennenkuin ne osuvat jälkimäiseen. Ainoastaan täten voi syntyä värillinen kuva. Jos menetellään toisin, s. o. levy pannaan kasettiin kuten tavallisesti, niin saadaan vain musta kuva ja värit ilmenevät ainoastaan likasenharmaana värisävynä.
Koska levyä on valotettava takaapäin, niin on luonnollisesti välttämätöntä, että sen takapuoli puhdistetaan huolellisesti, sillä jokainen lasilla löytyvä tomuhiukkanen tai tahra heijastuu kuvaan ja saa aikaan, että valmiissa positiivikuvassa ilmenee enemmän tai vähemmän tummia täpliä. Hengitetään levyn takapuolelle ja sen pintaa hangataan varovaisesti ja huolellisesti puhtaalla rievulla. Ei myöskään haittaa hieroa sitä perästäpäin säämiskällä tai harjata tomusiveltimellä, sillä siihen on voinut rievusta jäädä nukkaa. Kun levy on sijoitettu kasettiin, asetetaan sen kerrospuolelle palanen mustaa paperia. Tähän on kaksikin syytä: ensiksikin se, ettei kasetin jousi pääse raapimaan kerrosta; toiseksi se, että se estäisi kasettia heijastumasta, ellei se sattuisi kaikkialla olemaan sisältä himmeänmusta.
Nykyisillä autokromilevyillä ei pidä koettaa ottaa silmänräpäyskuvia, sillä se ei käy päinsä, ne eivät ole kyllin valonherkkiä. Kone sijoitetaan siis jalustalle tai muulle varmalle alustalle ja kuvattava esine sovitetaan paikalleen. Objektiivien eteen tai taakse asetetaan keltasuodatin heikentämään sinisten ja violettien säteiden voimakasta vaikutusta. Jos tämä lyödään laimiin, niin ei saada kuvaan luonnollisia värejä, vaan enimmäkseen sinistä ja violettia. Ei myöskään ole samantekevää, minkälaista keltasuodatinta käytetään. Oikeastaan olisi keltasuodattimen väri ja tiiviys sovitettava sillä hetkellä vallitsevan valon värin mukaiseksi, nim. siten, että jos se sisältää paljon sinisiä ja violetteja säteitä (esim. keskipäivällä), niin on käytettävä tummempaa keltasuodatinta kuin milloin valonsäteet ovat enimmäkseen punasia ja keltasia (esim. auringon noustessa ja laskiessa). Mutta koska kävisi melkein liian vaikeaksi määritellä aina valon väri tarkalleen, niin tyydytään kaikissa valotuksissa samaan keltasuodattimeen, mutta sen on tarkoin sovelluttava levyihin käytetyn emulsionin luonteeseen. Viisainta on käyttää ainoastaan Lumieren valmistamia keltasuodattimia, sillä ne soveltuvat kaikista paraiten autokromilevyihin.
Kuva asetetaan kohdalleen keltasuodattimen kautta ja objektiivia sokaistaan niin vähän kuin mahdollista. Valotusaika on nim. siksi pitkä, että on koetettava käyttää niin paljon valoa kuin suinkin.
Tärkeintä, mutta myöskin vaikeinta koko autokromimenettelyssä on oikean valotusajan löytäminen. Tavallisiin bromihopealevyihin nähden ei oikean valotusajan käyttäminen ole likimainkaan niin tärkeätä. Niitä voi valottaa 100% ja enemmänkin liian paljon tai aina 50% liian vähän, ilman että niiden siltä tarvitsee pilaantua, sillä näitä valotusvikoja voi parannella kehittämisliuosta ja kehittämistapaa sovittelemalla. Autokromilevyihin nähden tämä on vaikeampaa. Ne ovat nim. kehitettävät melkein täydellisessä pimeydessä eikä niitä saata kehittämisen kestäessä tarkastella ja arvostella, sillä ne eivät siedä edes pimeän huoneen lampun valoa. Niitä kehitetään senvuoksi määrätty aika kellon mukaan. Sitäpaitsi on autokromilevyjen valonherkkä kerros hyvin ohut, paljon ohuempi kuin tavallisten levyjen, ja valotusajan tulee siis tämänkin vuoksi olla tarkemmin sovitettu. Jos valotusaika on liian lyhyt, kuten usein tapahtuu, niin ovat siniset ja violetit värisäteet saaneet vaikuttaa suhteellisesti enemmän kuin vihreät, keltaset ja punaset; siitä seuraa, etteivät kuvan värit tule luonnollisia, vaan kaikki värisävyt ovat liian sinisiä. Jos taas valotusaika on liian pitkä, niin tulee kuva harmaa ja rähjäinen, siniset värisävyt lähentelevät valkoista, vihreät tulevat liian vallitsevia ja myöskin keltaset ja punaset kostuvat liiaksi sinisten kustannuksella. Sellaisessa tapauksessa tulee sinisestä taivaasta harmaanvalkoinen, ruoho ja puut tulevat loistavan sinisenvihreitä, jommoisia
ne eivät ole todellisuudessa.
On siis koetettava määrätä oikea valotusaika, mutta miten voimme sen löytää?
Kokemus on tässä, kuten kaikkialla, paras opettaja, mutta Lumirere antaa kuitenkin hiukan opastusta oikean ajan määräämiseksi, nim. seuraavan valotustaulun:
Keskipäivällä keskikesän aikana valotetaan aukoilla (= objektiivin valovoimalla):
F: 5 = 0,4 sekuntia
F: 6 = 0,6 -"-
F: 7= 0,8 -"-
F: 8 = 1,0 -"-
F: 9 = 1,3 -"-
F: 10 = 1,6 -"-
F: 12 = 2,2 -"-
F: 14 = 3,0 -"-
On otettava huomioon, että nämä valotusajat ovat lasketut Keski-Europan valon mukaan ja että meillä niihin on lisättävä ainakin 25%. Olemme tulleet huomaamaan, että elokuun ja syyskuun lopussa viime vuonna saimme F: 6 - F: 7 objektiivi-aukolla valottaa 5-7 sekuntia, siis 10 kertaa kauemmin kuin Lumieren ilmoituksen mukaan, mutta näitä levyjä ei otettukaan juuri keskipäivällä, vaan 2 á 3 tuntia varemmin tai myöhemmin.
Kuten tunnettua, vaikuttavat päivän ja vuoden ajat tavallisissakin levyissä huomattavasti valotusajan pituuteen. Niinpä otin jokunen vuosi sitten Mustialassa muutamia maisemakuvia, käyttäen silloin "ordinary"-levyjä sekä objektiivia, joka oli sokaistava F: 15:teen, saadakseni selviä kuvia. Keskipäivällä sain täysin valotettuja (oikein valotettuja) levyjä puolessa sekunnissa, mutta samana päivänä - taivas kirkkaana ja valo erinomaista kaiken päivää - minun täytyi valottaa 20 sek. kello 4 e. p. p. ja 3 à 4 sek. kello 8 e. p. p. Tämä tapahtui huhtikuun viime päivinä. Sydäntalvella saa muutoin samallaisissa olosuhteissa valottaa monta kertaa kauemmin kuin keskikesällä. Lisäksi vaikuttaa esineen väri ja valaistus sangen paljon valotusaikaan. Kaikki nämä seikat ovat otettavat huomioon tarpeellista valotusaikaa määrättäessä, mutta silti ei tämä ole niin vaikeata, kuin selityksestämme päättäen luulisi, vähäisen harjaantumisen kautta pääsee asiasta kyllä selville
ja sitten sen jo sanoo "tuntokin".
Herrojen Jakobssonin, Schohinin y. m. viime syyskesällä ottamia levyjä lienee valotettu 4-10 sekuntia ja ne olivat valaistut melkein täysin oikein. Kaikki nämä huomautukset koskevat ulkosalla toimitettua valokuvaamista, sisällä (valokuvaamossa) on valotusaika paljon pitempi.
Vielä yksi asia. Kunnollinen amatööri (ja tietysti myöskin ammattivalokuvaaja) on tähän asti koettanut saada valokuviinsa valovaikutteita, sillä valovastakohdat synnyttävät eloa ja tunnelmaa. He ovat senvuoksi valinneet aiheensa siten, että ovat kuvaan saaneet luomavarjoja ja muita valovaikutteita. Tämä onnistuu paraiten kuvaamalla "päivää vasten", siis siten että esineen varjopuolet tulevat selvimmin näkyviin. Luonnollisilla väreillä (autokromilevyillä) valokuvattaessa on asian laita toinen. Tällöin on päinvastoin koetettava karttaa valovastakohtia! Ne vaan tekevät värit luonnottomiksi ja turmelevat niiden väriarvot. Tämä johtuu siitä, että syvät varjot tarvitsevat paljon (monta kertaa) pitemmän valotusajan kuin voimakkaasti valaistut kohdat, josta on seurauksena, että valokohdat tulevat valotetuiksi liian runsaasti ja varjot liian vähän (kuten tavallisissakin levyissä). Mutta, kuten jo mainittiin, autokromilevyihin liika valotus vaikuttaa siten, että värit siirtyvät, sininen tulee valkoiseksi, vihreä siniseksi j. n. e. Liian vähäinen valotus taasen vaikuttaa, etteivät värit tule ensinkään näkyviin, tai ainakin sen että ne tulevat liian tummia. Vastakohtarikkaassa valaistuksessa
otettu kuva ei siis voi tulla väriltään luonnollinen. Senvuoksi on koetettava suorittaa valokuvaaminen mahdollisimman tasaisessa valaistuksessa (myöskin muotokuviin nähden). Ulkosalla on asetuttava niin, että aurinko on selän takana, ja sisällä on heijastimien avulla tai muulla tavoin koetettava tehdä valon ja varjojen välinen erotus niin pieneksi kuin suinkin. Ei tarvitse pelätä saavansa täten mietoja, ikäviä kuvia, sillä värit tuovat sen eloisuuden, jota muuten koetetaan saada aikaan valaistusvaikuttimilla.
(Jatk.)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti