Värien järjestäminen maalauksessa.

Maalarien viesti 1, 1915

(John Engelberg'in "Maalaus"-kirjan mukaan.)

Ihmisen kyky sommitella värejä sillä tavalla, että se tekee katsojaan hyvän, silmää viehättävän vaikutuksen, on enemmän luonnonlahja kuin opin ja tutkimuksen kautta saavutettu ominaisuus. Tosin voidaan niiden kautta väriaistia vahvistaa ja parantaa, mutta aina säilyy jokaisella hänen oma tapansa värien yhteensovittelemisessa; se kuuluu ikäänkuin hänen yksilöllisyyteensä, jota hän ei voi kieltää. Yhdelle onnistuu värien sommitteleminen mitä viehättävimmin, ilman erityisempää vaivaa, kun taas toinen alituiseen käyttämällä mielivänään silmäänpistävällä tavalla turmelee muiden värien vaikutuksen. Kolmas taas ei koskaan onnistu saamaan miellyttäviä väriyhdistelmiä, vaan kaikki mitä hän maalaa, on kolkkoa ja yksitoikkoista. Käypihän usein koko kansallekin niin, että se vuosikymmeniä suosii sellaisia väriyhdistelmiä, joita se myöhemmin halveksii ja pilkkaa sekä pitää pelottavina esimerkkeinä. Eihän sellainen aika ole kaukana takanamme, jolloin ei muita väriyhdistelmiä tunnettu eikä tahdottu nähdä, kuin harmaata, sinistä ja viheriää, sillä vasta renessansin, vanhan ajan taiteitten herättämisen hyväksyminen on tässä niinkuin monella muullakin alalla saanut parannusta aikaan.

Seuraavassa esitämme kappaleen, joka käsittelee värien sommittelemista, alkuohjeeksi monille maalareille, jotka sitten omin tutkisteluin voivat pitemmälle kehittyä.

Värit luokitellaan kolmeen luokkaan:
1. Pää- eli ensi luokan värit:
2. Sivu- eli toisen luokan värit.
3. Murto- eli kolmannen luokan värit.

Pää- eli ensiluokan värit ovat punanen, sininen ja keltanen täysin puhtaina ilman mitään ajateltua vivahdustakaan johonkin muuhun väriin. Niin ei esim. ole zinoberi-punanen niihin luettava, koska siihen on sekoittunut keltasta, eikä krappilakka, jossa on sinistä. Samoin on pariisinsinisen ja ultramarinisinisen laita, joista edellisessä on keltaista ja jälkimäisessä punaista. Meidän väriasteikossamme ei näitä kolmea puhdasta väriä ole olemassa; ne ovat kolme "ihanneväriä" ja kuuluvat tulevaisuudelle, jonka ehkä onnistuu saada ne ehdottomaan puhtauteen. Tästä huolimatta valmistetaan kuitenkin meidän kaikki muut värit, sekä toiseen että kolmanteen luokkaan kuuluvat, näistä kolmesta väristä.

Toiseen luokkaan kuuluvia värejä ovat ne, joissa kaksi perusväriä on yhdistetty yhdeksi, esim. oranssi- eli punakellervä, violetti- eli punasinervä ja viheriä. Oranssissa ovat yhdistettyinä punanen ja keltanen, violetissa punanen ja sininen ja viheriässä sininen ja keltanen.

Kolmannen luokan väreillä ymmärretään taas sellaisia värejä, jotka sisältävät kaikkia kolmea pääväriä, niinkuin ruskeanpunainen, sitruunakeltanen ja oliivi. Ruskeanpunasta ei voida sekoittaa kahdesta ensiluokan kauniista väristä, punasesta ja keltasesta, vaan on siitä värien kaunis loisto sinisellä pois otettava, "väri on kuoletettava". Sama on sitruunakeltasen laita, joka muodostuu keltasesta, sinisestä ja punasesta. Samoin sisältää oliivi punasta, sinistä ja keltasta.

Kolmannen luokan värejä ei siis enää voida nimittää kauneiksi, vaikka ne maalauksissa ovatkin välttämättömiä, kauneus !on niiltä kolmannen värin panemisella pois otettu.

Kun nyt tiedetään, että kaikki muut värit ja värivivahdukset saavat alkunsa kolmesta perusväristä, niin eivät maalarit voi koskaan joutua pulaan, jos vaan näitä kolmea, punasta, sinistä ja keltasta on saatavissa.

Valkosta ja mustaa ei lueta väreihin. Ensinmainittu edustaa valoa ja jälkimäinen sen vastakohtaa, pimeyttä. Sekoitettuina muodostavat ne harmaan, hämärän eri asteissaan päivästä yöksi. Ei valkonen eikä musta pysty muodostamaan uutta väriä, ne voivat aikaansaada vaan värivivahduksia. Valkonen tekee värit vaaleammiksi, musta tummemmiksi. Punanen tulee valkosen kautta vaaleanpunaiseksi, sininen vaaleansiniseksi, keltanen vaaleankeltaseksi j.n.e. Musta muuttaa värit yöksi, värittömiksi. Niinkuin mustasta ja valkosesta syntyy harmaata, samoin voidaan myös punasesta, sinisestä ja keltasesta valkosen yhteydessä sekottaa harmaata aina sen mukaan, mihin värivivahdukseen pyritään. Jos kolmea pääväriä sekotetaan toisiinsa samassa määrässä, niin saadaan niin sanoaksemme väritöntä tummaa.

Värejä koristemaalauksissa käytettäessä on huomattava, etteivät kaikki värit vaikuta yhtä voimakkaasti silmään. Niin on esim. keltanen loistavampaa kuin punanen ja punanen taas vaikuttavampaa kuin sininen. Jotta tämä vaikuttava erotus tasoitettaisiin, on väripinnat sen mukaan jaettava isommiksi tahi pienemmiksi. Tätä varten on laitettu niin sanotut kromaattiset taulut, joiden avulla voidaan konstemaalauksessa numeroilla määrätä alat, joiden piirissä värit ovat toistensa kanssa sopusoinnussa. Nämä eivät kuitenkaan käytännössä mitään hyödytä, jos maalarilta puuttuu väriaistia. Suhdeluvut ovat seuraavat:

Yhtä voimakkaat ensiluokan värit ovat toistensa kanssa sopusoinnussa ja suhtautuvat toisiinsa pinta-aloina, niin että keltasta = 5 punasta = 8 sinistä. Siis jos maalataan raitoja vierekkäin ja voidaan esim. keltasen raidan leveydeksi määrätä 3 cm, niin täytyy punasen raidan olla 5 cm ja sinisen raidan 8 cm. Toisen luokan värit ovat: 8 oranssia — 13 violettia = 11 viheriää; kolmannen luokan niinikään: 21 ruskeanpunasta = 24 oliivia = 9 sitruunakeltasta.

Näistä suhdeluvuista nähdään, että voimakkaamman värin pinta-alan tulee olla heikompaan väriin nähden pienemmän.

Yhden värin jatkuva katseleminen väsyttää silmää; se vaatii kolmen päävärin sopusointuista näkemistä voidakseen olla tyytyväinen. Kun silmälle tarjotaan punasta, niin vaatii se, kumotakseen yksipuolisen tunteen, molempia muita perusvärejä, keltasta ja sinistä sopusuhtaisessa määrässä. Kun sinisen ja keltasen sekottamisesta syntyy viheriä, niin on siis viheriä se väri, joka vaatii punasta, voidakseen viehättää silmää sopusuhtaisesti.

Jos tämän lauseen teoria pidetään oikeana eikä epäiltävänä, niin sanoo meille käytäntö, että koristemaalauksissa voimme ainoastaan vähän yhteen sovittaa punasta ja keltasta, vaan on meidän enemmän turvauduttava keltaseen ja siniseen viheriää saadaksemme, jotta sopusointu pysyisi. Värioppi selvittää meille lisäksi, että perusväri keltanen vaatii toisluokkaista violettia ja sininen toisluokkaista oranssia ja myös päinvastoin.

Toisluokkainen oranssi vaatii ensiluokkaista sinistä; toisluokkainen violetti vaatii ensiluokkaista keltasta ja toisluokkainen viheriä vaatii ensiluokkaista punasta. Lisäksi: kolmasluokkainen väri ruskeanpunanen vaatii toisluokkaista viheriää; kolmasluokkainen väri oliivi vaatii toisluokkaista oranssia ja kolmasluokkainen tulikivi- eli sitruunakeltanen vaatii toisluokkaista violettia.

Täten on jonkunlainen osviitta annettu, kuinka suunnilleen on värejä silmän tyydyttämiseksi yhteen sovitettava. Me tiedämme ilman värioppiakin, että violetti ja keltanen ovat kaksi väriä, jotka yhdistyvät sopusointuisesti, mutta maalauksissa on violetilla hyvin vaatimaton tehtävä ja vähäinen käytäntö, jonka vuoksi meidän on turvauduttava keltasta käytettäessä punaseen ja siniseen, joista violetti on kokoonpantu. Kaavasta käypi selville, että kaksi kolmannesta väreistä sopusuhtaisuutensa täydentämiseksi tarvitsee keltasta.

Värin kuolettamisesta riippuu jonkun määrätyn värin varjovivahduksen oikea käsitteleminen. Sillä kun luonnossa varjo syntyy valon poistumisen, siis värin kuolettamisen kautta, niin myöskin värien sovituksien tekniikassa löydetään varjo valovärin kuoletuksen kautta. Niin tarvitsee esim. keltanen kukka, jotta sen värivivahdus löydettäisiin, violettia värisekotukseensa, punanen tarvitsee viheriää, sininen oranssia ja päinvastoin. Heijastukset syntyvät valon säteiden taittumisen tahi takaisintyöntymisen kautta ja muodostuvat värien mukaan jotka esineillä ovat, minkä helposti voi huomata asettamalla värillisen kiillon toisväriselle pohjalle.

Rakennustaiteellisia esineitä, niinkuin alttareja, saarnatuoleja ja urkuja y.m.s. maalatessa on värien valinnassa huomattava, että sininen, joka silmää pakenee ja vaikuttaa poistavasti, pannaan syvennyksiin ja sisään upotettuihin pintoihin, keltanen loistavana värinä esiin pistäviin ja punanen puoleksi kohoaviin pintoihin. Viheriä, joka valovaikutukseltaan on keskivälillä, soveltuu tasaisiin pintoihin. Väärin sovitettujen värien kautta voidaan kuvaustaiteellinen kappale, esim. kiertolista, joka on mitä runsaimmin jäsennetty ja koristettu, niin maalata, että se edempää katsottuna näyttää tasaiselta pinnalta. Oikein maalattuna tulevat kaikki jäsenet taas paremmin ja voimakkaammin näkyviin, kuin maalaamattomina. Kuvioiden maalaamisessa on asianlaita sama.

Edelläoleva esitys ehkä riittänee käytännölliseen työhön, vaan joka tahtoo vielä syvemmin perehtyä värioppiin, niin keholtamme hankkimaan insinööri V. M. J. Viljasen laatiman "Värien sommittelu"-nimisen kirjasen, jota saa 75 p:nin hinnasta kirjakaupoista.