8.1.20

Rakennusten värityksestä.

Maatalous 6, 1926

Arkkitehti Urho Åberg

Nykyinen vallitseva makusuunta maalaisrakennuksissa on suurin piirtein katsoen aivan nurinkurinen ja epäterve. Maaseutu hylkää omat kauniit perinnäistapansa ja sokealla mieltymyksellä ottaa esikuvikseen laitakaupunkien kuonan. Me rakennamme kaikenlaisia halpa- arvoisia koristuksia ja listoituksia, jotka tekevät rakennuksemme levottomiksi je herättävät valistuneessa katselijassa nousukasmaisuutemme surkuttelua, sensijaan että rakennuksemme herättäisivät hänessä mielenkiintoa ja saisimme tunnustuksen arvokkaasta vaatimattomuudesta. Kun olemme saanet valmiiksi turmeltuneen makumme mukaisen rakennuksen, puuttuu meiltä usein varoja ja halua maalata aikaansaannoksemme ja jätämme sen puolivalmiina harmaantumaan ilman suojelevaa jakaunistavaa maalausta.

Jos poikkeustapauksessa maalaammekin, niin tapahtuu se yhtä mauttomasti kuin rakentaminenkin. Olemme erittäin ihastuneita vaaleisiin öljyväreihin, jotka useimmissa tapauksissa eivät lainkaan sovi rakennustemme ympäristöön. Vielä suuremmalla mieltymyksellä maalaamme kaikki mahdolliset ja mahdottomat listat ja laudat lattealla värillä, joka ei paljoakaan uskalla poiketa epäonnistuneesta pääväristä, mutta joka kuitenkin on siksi paljon tummempi, että se hyvin kykenee osoittamaan sen rumuuden ja sen turmeltuneisuuden, joka on tullut niin hirvittävän yleiseksi maaseudun rakennuksissa.

Kaiken mauttomuuden lisäksi me elämme värittömyyden aikakautta. — Poteeko maaseutumme veren vähyyttä? — Olemme onneksi eläneet väririkkaampiakin rakennuskausia. Toivottavasti tuleva kehitysjakso jälleen herättää eloon synkkään harmauteen haudatun väri-ilon ja antaa meidän taas nauttia värien mieltäkeventävästä ja hilpeyttä tuovasta loistosta. Värit puhuvat meille rikasta kieltään. Ne edistävät tunnealojemme muodostumista ja tempaavat mielikuvituksemme kauas avaruuksien taakse näkemään kaikkea sitä kaunista ja sopusuhtaista, jota suuri luonto niin yllin kyllin on täynnä, mutta josta me niin harvoin ymmärrämme nauttia ja ottaa oppia.

Erilaiset värit voivat herättää meissä erilaisia mielialoja. Esim. lämmin vaaleankeltainen eloisaa ja säteilevää elämää, syvä musta kuollutta levollisuutta, haudan hiljaisuutta, harmaa ikävystyttävää yksitoikkoisuutta, tylsistynyttä arkipäiväisyyttä.

Ei siinä ole kuitenkaan kylliksi, että annamme rakennukselle haluamamme mielialan mukaisen värin. Meidän täytyy valita väri myös siten, että se saattaa rakennuksemme miellyttävään yhteissointuun ympäristön kanssa ja samalla sitoo rakennuksen eri osat rauhalliseksi kokonaisuudeksi. Värityksellä saamme rakennukselle yhtenäisen vaikutuksen, olkootpa sen yksityiset osat miten moninaisia tahansa. Oikein valittu väri aikaansaa sen, että rakennus vaikuttaa katsojaan ympäristöstään erotetulta, mutta on kuitenkin miellyttävässä sopusoinnussa sen kanssa. Tällöin syntyy määrätietoinen ja selvä vastakohta rakennuksen itseensä sulkevan, suojelevan olemuksen ja luonnon vapaan olemuksen välillä.

Meille tuskin milloinkaan juolahtaa mieleen värittää rakennustamme vihreäksi sentähden, että maiseman vallitseva väri on vihreä. Luontainen vaistomme jo vaatii eloisuutta ja vaihtelua (ei kirjavuutta), ja sentähden pyrimme pois ikävästä yksitoikkoisuudesta ja etsimme värejä, jotka elostuttavat ja kohottavat ympärillä olevien värien vaikutusta. Kylläisen vihreään ympäristöön sijoitamme heleän punaista väriä, koska se vihreässä ympäristössä loistaa yhä voimakkaammin ja vihreä väri taas punaisen rinnalla yhä enemmän kirkastuu. Ne siis täydentävät ja tehostavat toisiaan ollen kuitenkin keskenään toistensa täydellisiä vastakohtia. Emme mielellämme yhdistä esim. punaista ja sinistä, emme myöskään sinistä ja vihreää, sillä ne ovat jollain tavalla ristiriidassa keskenään. — Puhumme tässä puhtaista pääväreistä. — Erilaisia vivahteita käyttäen eri värejä kuitenkin miellyttävästi rinnastetaan. Näin tekee suurin taiteilijamestarimmekin, luonto, rinnastaen mitä moninaisimmat värit ja vivahdukset. Luonnossa on kuitenkin aina tuhannet välittävät soinnut ja pehmittävät ylimenot, jotka tekevät vapaamman värien rinnastelun mahdolliseksi. Esim. suurempi etäisyyskin, joka valaa autereista sineään silmän ja maiseman väliin, pehmittää ja tasoittaa erilaiset värit rauhalliseksi yhteissoinnuksi. Samoin auringonvalo keltahohteellaan kyllästyttää maiseman muut värit ja siten saa aikaan kirkkaan iloisen yhteissoinnun eri värien kesken. Me ihmiset emme osaa apuneuvoinemme jäljitellä luonnon suurta mestaria, mutta voimme kuitenkin niin paljon oppia hillitsemään itseämme, ettemme riko luonnonlakeja ja opetuksia vastaan.


Vanhanaikaisen talon taiteellisesti käsitelty, arvokkaan rauhallinen rakennusryhmä. Seinät väritetty punaisiksi, nurkkalaudat, ikkunan puitteet ja vuorilaudat valkoisiksi. Tukipuut ja muut listat maalattu punaisiksi seinän mukaan. Kattokaltevuuksien yhdenmukaisuus jarakennuksia yhdistävä aita korostavat niiden yhteenkuuluvaisuutta.


Uusi, hyvin rakennettu, mutta mauttomasti koristeltu ja levottomasti maalattu talousrakennus. Valkoisella värillä on yhä enemmän korostettu ikkuna- ja oviaukkojen sekavuutta punaisella seinäpinnalla. Varsinkin aitan päädyn valkoisiksi maalatut tikkumaiset muodot ovat räikeinä esimerkkeinä siitä, miten väritystä ei pidä tehdä.


Vaatimattomasti, mutta taiteellisesti väritetty rakennus. Kaikki muut seinän osat paitsi ikkunat on peitetty yhtenäisellä punaisella värillä. Ikkunan vuorilautojen yksinkertainen, arvokas muoto soveltuu mainiosti rakennuksen kokonaissävyyn.


Ylen tavallinen esimerkki nykyaikaisesta rumasta maalaisrakennuksesta. Päätyjen typistys ja keskellä seinää olevien pystylautojen aiheeton valkoiseksi maalaaminen vaikuttaa häiritsevästi. Ikkunoiden yläosan monitahkoinen jako ja ruutusovitus yleensä, samoinkuin rakennuksen kulmaani sijoitettu suuri verantamainen ikkunaryhmä, ovat vieraita meidän oloissamme. Ikkunan vuorilautojen roikkuvat alapäät juoruavat nousukasmaisesta koristeluhalusta. Tunnusomaista on myös autioksi hakattu tonttimaa.

Me siis pyrimme rinnastamaan värejä niin, että ne eivät riko yhteisvaikutusta, vaan kukin osaltaan kohottavat sitä. Kun maisema esim. on harmaan vihreä ja rakennuksen lähin ympäristö syvänruskea — siis kallioinen maisema — niin väritämme rakennuksen seinät harmaanvalkoisiksi, katon mustanharmaaksi sekä ovi- ja ikkuna-aukkojen ympäristöt (vuorilaudat ja ehkäpä ovetkin) vihreiksi. Tällöin rakennuksemme edullisesti eroaa ympäröivästä luonnosta sulautuen sen kanssa kuitenkin ihastuttavaksi kokonaisuudeksi.

Rakennukselle annettu väri on usein omiaan kohottamaan lähimmän ympäristön arvoa ja kauneutta. Ajatelkaamme esim. kaunista koivikkomäkeä, jossa herkullisen keltaiseksi maalattu talomme sijaitsee, miten kauniisti koivujen valkoiset rungot ja riippuvat oksakudokset kuvastuvat keltaista seinää vasten. Talomme silloin tehostaa luonnon kauneutta, se elävöittää sitä ja on ikäänkuin taustana luonnon pienille yksityisosille.

Niinkuin valo ja ilma kykenevät tasoittamaan värejä, niin myös ajan hammas tasoittaa ja pehmittää. Sanotaan, että aika on saattanut vanhat rakennukset sopusointuun ympäristönsä kanssa, kun se on vaalistanut, kuluttanut ja pehmittänyt värejä. Lisäksi on se antanut välittävän kasvillisuuden muodostua rakennusten ympärille. Mutta varmaa on, että aika ei kykene tekemään rumaa kauniiksi, repaleista tasaiseksi eikä kömpelöä hienoksi. Ihmisen täytyy myös nähdä jonkin verran vaivaa saattaakseen rakennukset muotonsa ja värinsä puolesta kauniiksi ja harmoonisiksi niitä ympäröivän luonnon kanssa. Ennen kaikkea vaivautua jättämään pois rauhattomat koristelut ja tyytyä suuriin ehjiin pintoihin niin seinissä kuin katossakin.

Rakennus ei saa olla silmiinpistävästi öljyllä siloitettu, sillä talo ei ole vain sitä varten rakennettu, että se näyttäisi kauniilta auringonpaisteessa. Sen tulee kestää kaikissa ilmoissa, sateessa ja pakkasessa, vuosikausia, eikä ainoastaan kestää kaikkea epäsuotuista, vaan tulla sen kautta yhä kauniimmaksi.

Vaaleaksi öljymaalattu talo voi olla verrattoman siro, jos väritys on maulla ja ymmärtämyksellä tehty, mutta jo parin vuoden kuluttua se on likainen ja viiruinen, ja viittä vuotta enempää sen väri ei kestä ilman perinpohjaista korjausta ja uusimista. On paljoa kauniimpaa, taloudellisempaa ja kaikin puolin järkevämpää käyttää sellaisia värejä ja aineita, jotka luonnollisella tavalla vuosien kuluessa itse saavat itselleen väriä. Punainen tupa, joka tahtoo olla vastakohtana karulle, raskaanvihreälle ympäristölleen, on kaunis, mutta se ei näytä paraimmalta äskenmaalattuna. Vasta aikaa voittaen, kun väri muuttuu heikommaksi ja saa sinipunervan vivahduksen, on tupa paljoa kauniimpi ja ympäristöönsä sulautuvampi. Luonto ja aika ikäänkuin kutovat värin eteen tasoittavan harson, jonka takaa ei näy mitään räikeyksiä, vaan kaikki sulautuu yhtenäiseksi, suureksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Tällaisen luonnon suorittaman väriuusimisen saavuttamiseksi on tärkeätä, että rakennuksemme ja sen yksityiset osat mahdollisimman paljon jätetään raakapintaisiksi, sillä meidän karu luontomme ei siedä kiiltäviksi sijoitettuja pintoja, vaan rosottaa ne itsensä kaltaisiksi, karkeiksi ja känsäisiksi. Mehevinkin väri tulee rumaksi, himmeäksi ja hallavaksi höylätyllä pinnalla, jotavastoin väri höyläämättömällä lautapinnalla ilman ja auringon vaikutuksesta tulee vuosi vuodelta yhä pehmeämmäksi ja hienommaksi. Sahatun laudan pinta on kuin pehmeä kudos, jossa väri ja valo tapaavat toisensa mitä. moninaisimmissa valon ja varjon vaihteluissa. Sahanterän puunpintaan nostamat pienet untuvaiset ovat kuin eläviä olentoja, kasveja, jotka eri tavalla vetävät puoleensa värejä elävöittäen tuhansin vivahduksin laudan pinnan. Siten muodostuu elämää väreilevä, lämpöinen kokonaisvaikutus, jota ei voi verrata höylätyn ja öljytyn laudan kovaan ja rasvanniljakkaiseen pintaan. Edellisessä värin elämä jatkuu, vain sen hohto ja vivahtelut vaihtuvat, jälkimmäisessä väri kituu, kuolee ja karisee pois.

Ei kommentteja :