Toivo Salervo: Taiteen luonne.

Opintotoveri 9-10, 1924

Jatk.

Maalaus.

Maalauksessa on aina selvä aihepohja. Se kertoo meille aina jotakin, niinkuin kaunokirjallisuus, runo tai kansanlaulu meille kertoo. Samalla tavalla kuin sanat kansanlaulussa nostattavat mielikuvitukseemme tapahtumia ja näköaloja, ajatuksia ja mielialoja, ja sävel osaltaan niitä kirkastaa ja tukee, samoin jo pelkkä piirustus saattaa voimakkaasti tarttua mielikuvitukseemme ja määrätä sen suunnan, nostattaen sekin kirkkaita kuvia ja syviä tunnelmia; ja väritys antaa niille yhä tiivistyvän kirkkauden ja syvyyden.

Mutta ei itse piirustuskaan todellisessa taidemaalauksessa enää ole ehdotonta asiain todellisuutta, enempää kuin runokaan oli sitä kansanlaulussa. Asia on kerta kaikkiaan niin, että taiteellisesti oikea piirustus ei yleensä ole tosiasiallisesti oikea ja päinvastoin. Jokaisen taiteilijan täytyy osata piirtää tosiasiallisesti oikein. Jos piirustuksesta käy ilmi, että sen poikkeaminen tosiasiallisesti oikeasta on seurausta puutteellisesta kyvystä, käy piirustus heti vastenmieliseksi. Parhaiden taiteilijain töissä onkin tuo poikkeaminen niin välitöntä, että piirustus näyttää oikealta silloinkin, kun se varsin oleellisesti poikkeaa tosiasiallisesta muodosta. Mutta taiteilija ei tee työtänsä pelkän taitavuuden, vaan myöskin tunteensa a.vulla. Sen vuoksi hän joutuu erityisesti korostamaan, jopa liioittelemaankin eräitä piirteitä, jotka ovat tehonneet häneen voimakkaasti, ja vastaavasti syrjäyttämään toisia, jotka eivät ole herättäneet hänen mielenkiintoaan. Hän näkee aiheissaan viivoja, jotka hivenen muutettuina antavat piirrokselle järjestellyn jaon ja joustavia vallitsevia viivoja; niitä hän vaistomaisesti muuttelee etsiessään piirrokseensa sitä jalostunutta taiteellista totuutta, jonka aihe nostattaa hänen sisäiseen näkemykseensä. Taiteilija etsii koottua ja järjestettyä kokonaiskuvaa, joka vastaa aiheen antamaa kokonaisvaikutelmaa — ei semmoisena kuin silmä sen välittömästi näkee, vaan semmoisena, miksi sisäinen vaisto sen näkemisen perusteella muokkaa. Näin pyrkii taiteilija jo piirustuksessa jalostettuun esitykseen, ja vaikutelman ja tunteen totuuteen.

Tämä jalostamistoiminta on kuin kaunokirjailijan toimintaa, joka jokapäiväisen sanonnan pohjalla muokkaa taiteellisesti järjestettyä sanontaa. Arkisen kuiva kertomus jostakin tapahtumasta ei pysty herättämään lukijassa sellaista tunnelmaa kuin tuo tapaus tunteelliseen tarkkaajaan synnytti; vasta taiteelliseen asuun puettuna voi tuo kertomus johtaa lukijan samanlaiseen tunnelmaan; mutta silloinpa siinä onkin eräitä puolia korostettu ja kirkastettu, toisarvoisia seikkoja syrjäytetty; ja esitykselle on annettu vuolas ja yhtenäinen kokonaismuoto. Siinä on siis menetelty aivan vastaavalla tavalla kuin taiteellisessa piirustamisessa menetellään. Kummassakaan ei tuo jalostamistoiminta kuitenkaan saa olla järkeilevää eikä teennäistä, vaan välitöntä, ikäänkuin sisäisestä pakosta taiteilijasta itsestään pulpunnutta. Ainoastaan sellaisena se tarkkaajaankin tehoo.

Maalauksessa on väritys piirustuksen täydennyksenä jotakin samantapaista kuin laulussa sävel runon tunnelman kirkastajana. Että väreillä on voimakkaita tunne-arvoja, on kaikille varsin tuttua. Hautajaisiin aikoessamme pukeudumme mustaan, — yön väriin, kaiken näkyvän häviäväisyyden ja murheen väriin, eikä suinkaan esim. punaiseen, tulen ja veren, hehkuvien intohimojen, tulisen riemun ja hurjan koston väriin. — Kirkkaat värit tuntuvat meistä raikkaammilta, kalseammilta tai kirpeämmiltä kuin hillityt, murretut värit j.n.e. Me voimme näin mainita esimerkkejä siitä, miten värit meihin tehoavat, mutta emme voi niiden lakeja määritellä, sillä me arvioimme niitä yksilöllisen vaistomme opastuksella. Joka tapauksessa sisältyy väreihin suuria tunnearvoja, jotka taiteilija - haluamatta mitenkään väärentää aihettaan vaistomaisesti ottaa huomioon, ja tapaa siten pintapuolisen, silmillä suoranaisesti havaittavan totuuden asemesta syvällisemmän totuuden, jonka silmä ja tunne yhteisesti ovat tuoneet ilmoille, vaikutelman ja tunnelman totuuden.

Paitsi sitä, että maalaus väritettäessä usein saa tosiasiallisesta jonkun verran poikkeavan yleisvärityksen, kylmemmän, kirkkaamman, syvemmän tai lämpöisemmän, riippuen siitä, minkälainen yleistuntu aiheesta huo kuu tarkkaajaan, saattaa yksityinen väripintakin vaatia tuntuvaa muuntamista. Tuon muuntamisen välttämättömyyden taiteilija vaistomaisesti tuntee, johtuipa se sitte siitä, että väri on liian voimakas koko muuhun väritykseen verraten, tai että se on epäsoinnussa siihen nähden itse värinsä laadun puolesta, — tai jostakin muusta seikasta, joka estäisi sellaisen jalostetun eheän kokonaiskuvan ja värisoinnutuksen saavuttamista, jota me kaikilta taideteoksilta vaadimme.

Samalla tavalla kuin samoilla sanoilla saattaa olla kaksi erilaista säveltä, jotka kumpikin saattavat olla hyviä, vaikka ovatkin tunnelmansa puolesta ehkä varsin erilaisia, samalla tavalla voi kaksi samasta aiheesta maalattua tauluakin olla jopa yleistunnelmansakin puolesta suuresti toisistaan poikkeavia. Jos puheena oleva aihe on maisema, ymmärrämme ilman muuta, että sen tunteille soittama sävel on talvella toinen kuin kesällä, keväällä toinen kuin syksyllä, aamulla toinen kuin keskipäivällä, auringonpaisteella toinen kuin pilvisellä säällä. Eri ihmisten tunteille se tosiasiallisesti samanlaisenakin puhuu eri tavalla. Ja lisäksi voi aiheesta huokuva tunnelma olla erittäin suuresti riippuvainen tarkkaajan tilapäisestä vireestä, jotenka sama taiteilijakin voi tosiasiallisesti samanlaisesta aiheesta saada erilaisia kuvia, jotka erilaisuudestaan huolimatta voivat olla yhtä järkähtämätöntä tunnelman totuutta. Tiedämmehän, että sama asia — ottaaksemme verraten räikeän esimerkin —, joka määrätyssä mielentilassa ollessamme saa meidät makeasti nauramaan, voi aivan samanlaisena, mutta meidän ollessamme toisenlaisessa mielentilassa, herättää syvän säälin tunteen.

Ei mikään taidemaalaus voi eikä saa olla asiallisesti ja yleispätevästi oikea kuva aiheestaan. Sellaisena se ei olisi taidetta. Yhtä väärä on kuitenkin käsitys, että maalauksesta tehdään taidetuote siten, että sen tosiasioille järkeilevästi tehdään väkivaltaa; ei taidetta luoda liioin sellaisin keinotekoisin menetelmin. Taidetta syntyy vain välittömän tunnelmakuvan pohjalla, joka aiheen perusteella nousee muotojensa ja väriensä puolesta jalostuneena maalarin sisäiseen näkemykseen tai kuuluu salaperäisenä soittona säveltäjän sisäisissä maailmoissa. Ja tuo kuva on yhtä suuresti riippuvainen taiteilijasta itsestään kuin tuo soittokin on hänestä riippuvainen. Samoin kuin jokaiseen sävellykseen kätkeytyy jotakin säveltäjästä itsestään, samoin on jokainen taidemaalauskin aina jossakin määrin maalaajansa persoonallisuuden leimaama.

(Jatk.)

- Toivo Salervo.