18.6.16

Oikeita ja vääriä jalokiviä.

Semina 2, 1928

Kun ensimäiset oikein onnistuneet keinotekoiset rubiinit ilmestyivät kauppaan, syntyi kysymys, miten ne voi eroittaa oikeista jalokivistä. Muuan tämän alan taitavimpia ammattimiehiä vastasi: silmien avulla.

Tämä vastaus on kuvaava. Ihmissilmä on erittäin hienosti tunteva kone, kun se vaan on harjoitettu johonkin erikoistehtävään. Jalokivien ja helmien varsinaiset tuntijat, joita ei milloinkaan voi pettää, omaavat kyllä tieteellisiä tutkimusmenetelmiä ja koneita, mutta niitä käytetään miltei yksinomaan tarkistukseen. Silmä aina ensimäiseksi päättää, onko jalokivi oikea vai väärä.

Tieteelliseltä kannalta ei se ole mikään pätevä tutkimusmenettely. Silmällä ei voida arvioida kovuusmäärää, ominaisuuspainoa, taittumislukua eikä imeytymisspektriä — mutta käytännössä riittää se kyllä. Nim. silloin kun on monivuotisella ammattitoiminnalla saavuttanut suuren kokemuksen jaloista kivennäisistä ja niiden ominaisuuksista. Aivan toisin on harrastajan laita. Vaikka hänellä olisikin kokoelma ja hän olisi innokas kokoilija, ei hänen katseensa harjaannu niin paljon kuin sen, joka on joka päivä tekemisissä jalojen kivennäisten kanssa ja jonka ammattinsa puolesta alituisesti tulee olla varuillaan ansoja ja petoksia vastaan. Ehdottoman virheetön ei silmän arviointi milloinkaan ole. Ja se, jolla on vain tilapäisesti saatuja tietoja ja kokemuksia, älköön luottako siihen, että silmillään erottaa oikean jalokiven väärästä.

Juuri kysymys oikeasta ja värästä herättää enimmän mielenkiintoa ja levottomuutta yleisössä. Ylimalkaisesti voinevat useimmat eroittaa koristekivien päämuodot toisistaan, mutta hyvin vaikeata on päättäminen, onko kivi oikea vai väärä. Tämä ongelma on monimutkaisempi kuin ensi katsannolla luuleekaan.

Ottakaamme esimerkiksi rubiini. Se on hyvin suosittu ja arvossa pidetty jalokivi, tarpeeksi harvinainen pysyäksensä kallishintaisena ja siis jäljittelyihin houkutteleva. Sen voikin helposti jäljentää, väärentää. Meidän aikamme kemistit ovat ainakin yhdessä kohdassa noudattaneet alkemistien tuhatvuotisia pyrkimyksiä ja nähneet niiden toteutuvan — he osaavat tehdä rubiineja. Sellaisia rubiineja, jotka tekevät kauppansa ja joita on nähty useammin kuin aavistetaankaan. Ovatko ne vääriä?

Hieman maltitonta on sen väittäminen. Nuo keinotekoiset rubiinit, laboratorirubiinit, ovat kieltämättä tavallaan oikeita rubiineja. Niillä on käytännöllisesti katsoen samat ominaisuudet kuin luonnonrubiineillakin. Ne eivät ole arvottomia, mutta ne eivät ole luonnonrubiineista käypiä — tai eivät ainakaan saisi olla.

Löytyy toisenlaisia "vääriä rubiineja", jotka ainakin lähes puoliksi ovat oikeita, niin sanotut kaksittaiset. Niitäkin on oikeita ja vääriä. Oikeassa on lähes puoliksi, vyöhön, hiotun kiven laajimmalle syrjälle, oikeata luonnonrubiinia, alapuoli on punaista lasia. Sellainen kivi on kylläkin surullinen ilmiö, jos siitä on maksettu kuin jos kivi olisi oikea, mutta arvoton ei se silti ole. Väärien kaksittaisten arvo on enemmän kysymyksenalainen. Niissä on ainoastaan ohut levy oikeata jalokiveä hionnan yläsyrjässä, kaikki muu on lasia. Väärissä rubiinikaksittaisissa on usein vain ohut granaattilevy ylimmällä puolella; ne ovat siis kahdenkertaisesti vääriä. Kaksittaiset tunnetaan tavallisesti siitä, että niillä on tummempi, hajanainen reuna vyön syrjää vastaan. Alkoholissa tai eetterissä ne usein rikkuvat kun sitova kitti liukenee. Nykyään niin suositut ranskalaiset korut suurine kivineen sisältävät useimmiten kaksittaisia.

Vielä löytyy muita rubiineja, jotka eivät ensinkään ole rubiineja. Jos ne ovat vain lasia — tavallista tai kovennettua — voi niitä vain halveksia. Tai oikeastaan tehtiin siten ennen, mutta nyt ovat lasirubiinit olleet hyvin yleisiä jonkun vuoden ja niitä ovat pitäneet sellaisetkin henkilöt, jotka eivät uneksisikaan kantavansa vääriä jalokiviä. Mutta "Amerikan rubiini", "Kalifornian rubiini", "Kapin rubiini" — mitä ne ovat? Eivät ainakaan rubiineja. Jos ne ovat oikeita, niin ovat ne punaisia pyrogranaatteja. "Balasrubiini" on punasta spinelliä, "Böömin rubiini" vain punasta kvartsia. Vaaleanpunainen topaasi käy joskus kaupassa "Brasilian rubiinin" nimisenä, ja punaista turmaliinia sanotaan toisinaan Siperian rubiiniksi. Joskus voi sattua, että nuo kiusoittavat määrittelynimet jäävät pois, löytyy vähemmän omantunnontarkkoja jalokivikauppiaita, jotka pitävät niitä epämukavina ja käyttävät "rubiinia" hyväilynimenä kivilleen.

Tässä saattaa huomauttaa, että toisinaan vallitsee jonkun verran epäselvyyttä nimityksissä laboratorikivet ja yhtenäiset kivet. Kaikki laboratorikivet eivät ole yhtenäisiä tai toisen sanonnan mukaan uudistettuja kiviä.

Näitä sanontoja käytetään ilmaisemaan, että kivet ovat valmistetut Michaudin menetelmän mukaan, joissa luonnollisten kivien — melkein yksinomaan rubiinien — suuria palasia asetettiin pyörivään platinasulattimeen ja kuumennettiin noin 1,800 asteeseen. Lisättiin pienempiä palasia ja hiomisjätteitä ja valettiin ne yhteen suurempien palasten kanssa kunnes toivottu koko saatiin.

Nyt ei enää tehtäne tällaisia uudistettuja kiviä, eikä niitä löytyne kaupassakaan. Michaudin menetelmä on jäänyt syrjään Verneriel-menetelmän tähden, jota nyt käytetään keinotekoisten valmistukseen.

Alkemian egyptiläiset edeltäjät kokeilivat jalokivien valmistuksessa siinä onnistumatta. Vasta 1830-luvulla kääntyivät kemistit sille tielle, jolla yli puolen vuosisadan kokeilujen jälkeen saavutettiin käyttökelpoisia tuloksia. Rubiinia valmistettiin ensin Vernerielin nerokkaissa koneissa. Mutta raaka-aineena eivät olleet enää luonnonkivien palaset, vaan luonnonkivien kemialliset aineosat, jotka määrättyjä fysikaalisia menetelmiä noudattamalla saatiin kiteytymään todellisiksi jalokiviksi.

Jo v. 1910 arvioitiin sellaisten keinotekoisten kivien tuotanto Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä lähes 15,000 karaatiksi. Halukkaimpia ostajia olivat useana vuonna ne maat, joista runsaimmin saadaan luonnollisia jalokiviä. Muutamat henkilöt luulivat huomanneensa, että itse luontokin on oppinut valmistamaan keinotekoisia jalokiviä ja että tällaisia laboratorikiviä löydettiin m. m. Indian timanttikaivoksista.

Kemialliselta kokoomukseltaan, ominaispainoltaan ja valoominaisuuksiltaan ei ole luonnollisten ja keinotekoisten jalokivien välillä suurempaa eroa kuin eri löytöpaikoilta saatujen jalokivien välillä. Kemiallisesti ovat nämä keinotekoiset kivet puhtaampiakin.

Eroa on vain useimmin suurennuslasin avulla havaittavissa pienissä puutteellisuuksissa — hienoissa juovissa, yhdensuuntaisissa säröissä, jonkinlaisessa epäselvyydessä, värien jakautumisessa ja pienissä ilmarakoissa. Kivenhioja havaitsee myös eron, sillä keinotekoisella kivellä ei ole määrättyä kiteytymisakselia.

Rubiinia ja safiiria — ne ovatkin samaa alkuperää, väri vain eroittaa — voidaan valmistaa keinotekoisella tavalla, mutta timanttia ja smaragdia ei näin voi tehdä. On kyllä valmistettu mikroskoopisen pieniä timantteja, mutta ei ole toivoakaan, että suurempia voitaisiin valmistaa. Ainoatakaan keinotekoista smaragdia ei löydy.

Tästä seuraa, eitä ne ovat pysyneet jalompina, ylhäisempinä. Mutta kaikki timantit ja smaragdit eivät ole yhtä jaloja. Timantti on vesikirkas ja ainoastaan hyvin heikkoja sinisiä tai keltaisia vivahduksia suvaitaan. Keltainen vivahdus on hyvin vaarallinen kiven jaloudelle, jos se on liian vahva tai vähemmän kaunis, alenee kiven arvo melkoisesti. Eikä saa antaa timanttinimen johtaa yliarviointiin. "Mustat timantit" ovat romanttisia, mutta ne ovat hyvin halpa-arvoisia samoinkuin ruskeatkin.

Smaragdi on ylhäisin jäsen suuressa berylliperheessä ja sen kaunis, täyteläinen "smaragdinvihreä" väri tekee sen smaragdiksi. Jos tässä värissä on jotain vajavaisuutta, alenee sen arvo. Jos väri on ohut, vivahtaa meren vihreään tai siniseen, on sen nimenä akvamariini ja se muuttuu puolijalokiveksi. Jos se on keltainen, on sen nimenä vain berylli, värittömänä on se gosheniitti, punaisena morganiitti.

Jalokiviin luettiin ennen opaalikin. Sen vähäinen kovuus ja kestävyys vaikuttavat, että sitä nyt pidetään puolijalokivenä. Se on muuten kauneimpia koristekiviä. Ja sitä ei voi mitenkään jäljentää. Vääriä opaaleita ei löydy. Sitävastoin tehdään ero jalojen ja tavallisten opaalien välillä — edellisillä on erittäin kauniit värivivahdukset.

Se särkyy helposti kehykseen pantaessa. Mutta vielä arveuttavampaa on, että useimmilla opaaleilla on hyvin rajoitettu elinikä. Niiden väriloisto sammuu, ne ikäänkuin kuolevat. Se riippuu siitä, että vesi perin vitkallisesti kuivuu kivestä.

Topaasi oli aikoinaan jonkunlainen kaikkien keltaisten kivien yhteisnimi, eivätkä nytkään kaikki sitä nimeä kantavat ole topaaseja. Itämaiseksi topaasiksi sonotaan joskus keltaista safiiria. Savutopaasi on petollisempi nimi — se tuntuu arvokkaamman puolijalokiven muunnokselta, mutta on itse asiassa kvartsia.

Helpoimmin saadaan selko, onko kivi todellakin se, miksi sitä nimitetään, ominaispainon mittaamalla. Kehystetyille kiville käy tämä kylläkin vaikeaksi, mutta tärkeätä on suurennuslasilla tutkiminen, onko kivi naarmuinen ja kulunut syrjistään — arvokkaimmissa ja kovemmissa kivissä ei ole kulumisen merkkejä, ja onko pieniä siruja irtautunut kivestä sitä kehystettäessä. Lasikivet tunnetaan useimmiten tästä.

Turkoosia pidettiin ennen arvokkaana kivenä ja oli se suuresti suosittu. Nyt se ei ole muodissa ja sen taipumus muuttamaan värinsä vaikuttaa, ettei sitä enää pidetä niin arvokkaana. Se ei kestä auringonvaloa eikä liian suurta lämpöä. Hieno turkoosi on kirkkaan sininen ja sen arvo alenee, kun väri vaalenee tai muuttuu vihreäksi. Värinsä menettäneitä turkoosia uudistetaan pitämällä niitä pitkä aika sinivärikylvyssä — se parantaa niiden myyntimahdollisuuksia, mutta ei todellista arvoa.

Kvartsi on tavallinen ja tiesorassa vähäarvoinen kivi, mutta siinä tavataan monta sucsittua puolijalokiveä. Nimeltään hienoin on "Alaskan timantti", jolla on muitakin lisänimiä anastamaansa timantti-nimeen. Se on vain vuorikristalli samoinkuin ametysti, savutopaasi, citriini ja "kissan silmä". Kvartseihin kuuluvat vielä sellaiset kivet kuin karneoli, krysofras, heliotrooppi, onyks, jaspis ja muut agaatit. Niitä värjätään paljon keinotekoisesti ja tulevat siten kauniimmiksi.

Timantin nimellä kulkee myös eräs hyasintin läheinen heimolainen, väritön tai erityisellä tavalla värjätty zirkooni, kaunis kivi, jota ei oikealla nimellään pidetä suuressa arvossa. Kivien värjäämistä kuumentamalla tai radiumkäsittelyllä käytetään paljon kivien kauppa-arvon kohottamiseksi. Sitä ei juuri voi sanoa väärennykseksi, mutta saattaa huomauttaa, ettei menettely aina tuota kestävää tulosta, vanha väri palaa jonkun ajan kuluttua.

Meripihkasta sanotaan usein, että se muuttaa värinsä ja näkönsä vuosien kuluessa — kirkkaan, keltaisen Itämeren pihkan, succinitin sanotaan tulevan sekaiseksi ja ruskeahkoksi. Tavallisin vika on, ettei se milloinkaan ole ollut oikein kirkas ja ettei se olekaan succiniitti, vaan kotoisin etelämpää. Sama on helmienkin taudin ja kuoleman laita. Tosin kyllä helmiä tulee kantaa ja hoitaa huolellisesti, jotta eivät menettäisi hyviä ominaisuuksiansa, mutta useimmat helmikoristeet, joita sanotaan sairaiksi, ovat aina kituneet sitä tatuia, etteivät ole olleet ensiluokkaisia. Ne eivät ole vuosien varrella muuttuneet. Todella vahingoittuneita helmiä voidaan silottaa, jolloin ne menettävät painoansa, mutta luonnostaan huonoja helmiä ei voida parantaa. Ne jäävät huonoiksi.

Oikeat jalokivet, oikeat helmet — se kuulostaa niin komealta, mutta tällä nimellä usein nimitetään sellaisiakin, jotka eivät todellisen oikean nimeä ansaitse.

Ei kommentteja :