Törnudd: Näkemisestä.

Stylus. (Piirustusopettajayhdistyksen julkaisu) 2, 1908

(Muutamia Prof. A. Heim'in ja H.Grothmann'in mietteitä.)

Näkeminen on kuvaamataidon perustus. Me emme kiinnitä huomiotamme luontoon kyllin tarkkaan, muuta kuin silloin kun tahdomme kuvata sitä. Kuvaantoharjoitukset pakottavat meitä tekemään tarkkoja havaintoja, toisinsanoen itsetietoisesti näkemään; - sentähden on kuvaanto-opetus näkemisen koulu." (Heim.) Piirustus- eli kuvaanto-opetuksen ensimäinen tarkoitus on kasvattaminen näkemiseen, oikeaan näkemiseen. Samalla kuin oppilaita on kasvatettava oikean muotohavainnon tekemiseen, on niitä myös herätettävä huomaamaan ensin väri- ja sitten valaistusilmiöitä. Prof. Heim sanoo näkemisestä: "Näkeminen on hyvin monimutkainen prosessi. Se ei riitä, että verkkokalvoon syntyy kuva, joka johtaa käsitteen aivoihin. Tämän lisäksi täytyy tulla käsitys ja selonteko kuvasta aivoissa.

Voimme sata kertaa nähdä esineen ja säilytämme ainoastaan osaksi kuvan siitä tiedossamme. Mutta löytyy yksinkertainen ja kerrassaan pätevä keino koetella kuinka  tietoisasti olemme nähneet, nim. muistista piirustaminen."

Jos tällä tavalla koetamme tarkastaa onko näkeminen ollut tiedotonta vai tietoisaa, tulemme useimmiten siihen johtopäätökseen, että olemme katsoneet esinettä eli luontoa niin tiedottomasti, etfemme sitä ensinkään tunne. "Muistista piirustaminen on siis (sanoo prof. Heim) huomioidenteon tarkistelu, ja piirustus suoraan luonnon mukaan on tietoisan näkemisen ja havaintojenteon koulu."

Usein kuulemme sanottavan, että toisella ihmisellä on taipumusta piirustukseen eli kuvaantoon, toisella ei. Tämä tosiasia ei liene muuta kuin että toisella on syntyperäisesti tahi kasvatuksesta riippuen suuremmassa määrässä tietoisaa näkemiskykyä kuin toisella.

On kuitenkin tultu siihen vakaumukseen, että raakalainen näkee itsetietoisammin kuin kulturi-ihminen, ja lapset pieninä itsetietoisammin kuin suurempina ja täysikäisinä, koska alkuperäinen olento antautuu koko mielenkiinnollaan havaintovaikutelmiensa valtaan, jota vastoin kulturi-ihmisen havainto useimmiten on hajallinen.

Kun varsinainen havainnonteon opetus alkaa, "on tärkeätä että viivoihin, pintoihin ja väreihin kiinnitetään huomio siinä järjestyksessä, kuin niillä on merkitystä luonteenomaiseen (karakteristiseen) kuvan kehittämiseen nähden.

Tällainen karakterististen muoto- ja väri-ilmiöiden tietoisa näkeminen syntyy arvostelukyvyn ja kaunoaistin kehityksen kautta, ja tätä näkemistä voisimme sanoa näkemiseksi henkisillä silmillä."

Tätä henkistä näkemistä tarvitsemme ennenkaikkea väriilmiöitä kuvatessamme ja kiinnittäessämme huomiomme valaistukseen ja varjoihin. Sanotaan että "sivistymätön henkilö on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä värisokea," - hän nimittäin ei voi huomata värivivahduksia ja heijastuksia varjoissa, hän ei voi keksiä värienvastakkaisuuksia, ei erottaa kylmiä ja lämpimiä värejä toisistaan, eikä ensinkään nähdä ja käsittää ilman vaikutusta väreihin ja etäisyys-suhteisiin.

Sanotaan "että nämät tosiasiat usein riippuvat organisestakin vajavaisuudesta näköelimissä, joka kuitenkin oikealla johdolla on autettavissa." Keinoja, joiden kautta tätä värien näkemisen kyvyttömyyttä voi parantaa, ovat esim. maalattujen kuvien (nimittäin taideteosten) katseleminen ja tutkisteleminen, joista oppilaat tulevat huomaamaan miten värit voivat voimakkaasti esiintuoda valo- ja varjoilmiöitä, sekä niiden muotoja että valöörejä, niin että kuva pitemmän matkan päästä vaikuttaa samoin näköelimiin kuin luonto itse.

Seikka josta kehittymättömällä silmällä kaikkein vähimmin on käsitystä, on ilman vaikutus luonnossa, sen vaikutus etenkin väreihin. "Valoilmiöitä kuvattaessa kiinnitetään sentähden oppilaan huomio siihen, kuinka perusväritys muuttuu valopuolella, varjoissa ja heijastuksissa, ovatko värit tunnultaan kylmät vai lämpöset, - vaikuttavatko ne taannuttavasi vaiko lähentävästi, onko niillä loistava vai himmeä sävy, - ovatko ne läpikuultavat vai tiiviit."  Havainnot ovat tehtävät erilaisista aineista valmistettujen esineitten avulla.

Oppilaan näkökyvyn ja huomion herättäminen tässä suhteessa pitäisi oleman a ja o  k uvaanto-opetuksessa, sillä tätä näkemiskykyä aina puuttuu harjaantumattomalta silmältä, ja sentähden onkin luonnon ja taiteen nauttimiskyky
yleensä niin vähäinen.

Jos näitä seikkoja otettaisiin opetuksessa yleisemmin huomioon, olisi ehkä toiveita saada suurta yleisöä vähitellen paremmin erottamaan todelliset taideteokset kaikellaisista
diletanttimaisista tekeleistä.

Toivottavasti tällaisen kasvatuksen edistämiseksi vähitellen saamme kouluihimme kokonaisen sarjan tähän kelpaavia opetusvälineitä, sellaisia kuin Rouva Soldan-Brofeldfin "kevättuulia".

Toinen keino heikosti värejä käsittävän silmän kasvattamiseksi on omat värittämiskokeilut, aluksi jakamalla vivahdukset rajoitettuihin pintoihin. Jos huonoa ja hyvää tulosta tässä suhteessa vertaillaan toisiinsa, niin oppilaat pian huomaavat miten väriarvot ilmenevät ja kohottavat muotoa.

Paljo on epäilty, voivatko yleensä vähempikin lahjaiset henkilöt oppia lausumaan ajatuksensa kuvaamataiteen avulla. (Tässä ei tietysti ole kysymys vain oppitunneilla harjoitettujen muotojen toistamisesta, sillä siinä tapauksessa ajatusten lausunto olisi niin rajoitettu etfei sillä olisi mitään merkitystä elävänä kielenä.)

Tähän kysymykseen H. Grothmann vastaa: "Jossain määrin tavallinen henkilö voi oppia kuvaamaan esineitä ja tapahtumia, jotka väikkyvät hänen henkisten silmäinsä edessä, mutta toiselta puolen hänellä tulee olla intuitionia eli henkistä näkemiskykyä edellytyksenä toiminnan onnistumiselle.

Käden harjaantumisella on tässä asiassa toisarvoinen merkitys.

Piirustus eli kuvaanto ollen puhuvana kielenä edellyttää intuitionia eli sisäistä havaintoa. Tällä ymmärretään yhden tahi useamman esineen käsittämistä yhdellä silmäyksellä vastakohtana asteittain kehittyvälle käsitteelle. Intuitioni asettaa kuvat kerrankaikkiaan valmiina henkisen silmämme eteen, jotavastoin järki asteittain sommittelee kuvat johdonmukaisien mietiskelyjen nojalla.

Taideteosten alkuperänä on intuitioni.

Intuitionin voimaa olemme tottuneet etsimään ainoastaan taiteilijassa, mutta sitä löytyy enemmän kuin luulisi tavallisillakin tervejärkisillä ihmisillä. Taiteilijakyky ei esiinny niin paljo intuitiivisessa luonnoksessa, vaan luonnoksen kehittämisessä täysin valmiiksi teokseksi.

Intuitiivinen näkeminen on riippumaton tietoisasta näkemisestä eikä sitä voi tiedollisilla keinoilla varsinaisesti kehittää, vaan kehittyy se henkisen tarkkaamisen kautta, jonka jälkeen huomiot muistista kuvataan.

Intuitiivinen kuvaaminen ei ole sama kuin struktiivinen muistipiirustus, jossa kuva johdonmukaisesti tuntemuksen nojalla kehitetään eli rakennellaan."

Taidekasvatuksessa on siis erittäin tärkeinä tekijöinä, joita ei millään ehdolla saa jättää syrjään, kohdistettava huomiota toiselta puolen väri-ilmiöihin (varsinkin ilman vaikutukseen väriasteikkoon nähden,) ja toiselta puolen tietoisaan näkemiseen ja mikäli mahdollista intuitiiviseen käsitykseen, joka on elävän itsetoiminnan perustuksena.

Lilli Törnudd.