Tietäjä 4, 1917
[---]
Ajattelen Suomen lippua. Kaikki olemme nyt iloinneet siitä, että "leijonalippu" on liehunut katoillamme: punainen lippu ja kultainen leijona. Onhan se kaunis, - ja kuitenkin se muistuttaa niitä vanhoja aikoja, jolloin ihailtiin ruhtinaallista valtaa ja mahtavuutta. Mitä suomalaista siinä ihailussa on? Eihän leijonakaan ole suomalainen vertauskuva! Me suomalaiset emme ihaile ulkonaista loistoa, mahtavuutta ja valtaa. Me ihailemme, rakastamme ja kunnioitamme sydämestämme vain hengen herruutta, sanan mahtia, valon voimaa. Niin teemme, kun olemme itsellemme rehelliset, kun olemme omaa itseämme. Meidän sankarimme ovat tietäjiä, inhimillisesti yleviä mahtajia.
Leijonaa ei ole Kalevalassa. Kalevalassa on korkeintaan kotka. Mutta minkätähden kotkankaan tarvitsisi vaakunassamme ylpeillä? Onhan Kalevalassa toisia symboleja, jotka yhtä kauniisti ja ehkä vielä sattuvammin kuvaavat Suomen kansallista henkeä. Onhan kantele!
Miksei meidän vaakunassamme olisi kanteleen kuva? Kertoisihau se Suomen kansan uskosta kauneuden, taiteen, soiton, laulun, sanan, tiedon valtaan. Vaatimaton se olisi, mutta sisältörikas ja henkevä vertauskuva!
Entä värit! Eräässä kysymysillassa kysyttiin äsken: mitkä ovat Suomen värit? Vastasin siihen, että Suomen auran pohjaväri on sininen. Runollisessa intuitsionissaan Topelius aavisti oikein: sininen on Suomen väri. Se on kansallisen itsemme korkeampi ja syvempi väri. Sen niin sanoakseni personallinen väri on pohjaltaan viheriä ja pinnalta myös punainen. Sanoisin sentähden, että Suomen värit ovat sininen ja viheriä (valkoinen on tietysti syvimmällä kaikkien kansojen väreissä). Sininen ja viheriä yhdessä, sopivissa vivahduksissa, ovat silmälle sangen miellyttävät ja lepoisat.
Miksemme siis voisi ajatella sinivihreätä lippua, johon olisi kuvattu kultainen tai hopeinen (valkoinen) kantele. Ajatelkoot taiteilijamme tätä!
[---]
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti