Kotiwärjäyksestä.

Pellervo.  9, 1909

(Kts. edellisiä wihkoja).

Ruskeita wärejä woi saada:

1). Kuusenkäwyistä. Kuusenkäpyjä kuiwataan, hienonnetaan hiukan sekä keitetään useita tunteja paljossa wedessä eli niin kauan, etta liemi saa woimakkaan wärin. Sen annetaan selkiintyä seuraawaan päiwään saakka, jolloin sakka siiwilöidään pois ja kirkas wäriliemi kaadetaan uudelleen kattilaan, johon langat upotetaan ja keitetään puolituntia tai tunnin ajan. Jäähtyneinä nostetaan langat wäristä, kastetaan tuhkalipeään sekä senjälkeen kylmään weteen ja kuiwataan.

2). Kiwentiuroista eli kiwisammalista. (Lichen saxatilis). Nämä sammaleet kaswawat kaikkialla kiwien päällä. Paras on kerätä niitä sateen jälleen. Wärjäykseen kelpaawat ne sekä tuoreina että kuiwina. Sammalla asetetaan paksulta märjiksi kastettujen lankojen alle, wäliin ja päälle. Wettä lisätään niin paljon, että se hywin peittää sekä wäriaineet että wärjättäwät langat. Sitten annetaan wärjäyksen hiljalleen kiehua 2—3 tuntia sen mukaan, miten tummiksi langat tahdotaan saada. Hämmentämistä ei mitenkään pidä unohtaa. Langat jätetään wäriliemeen jäähtymään seuraawaan päiwään saakka, jolloin ne huuhdotaan ja kuiwataan. Tällä tawalla saadaan harwinaisen kauniita ja kestäwiä sekä waalean- että tummanruskeita wäriwiwahduksta.

3). Lepänkuorista. Kuoret kerätään kewätkesällä, kuiwataan ja hienonnetaan. Niitä käytetään noin puolta pienempi painomäärä kuin lankoja. Kuoret, langat ja wesi pannaan keittoastiaan samalla tawalla kuin edellisessäkin wärjäyksessä. Pata asetetaan tulelle ja keittämistä jatketaan siksi, kunnes langat owat ruskeita. Jäähdyttyä nostetaan ne liemestä ja kuiwataan. Elleiwät ne ole riittäwän tummia, kastellaan ne uudelleen ja keitetään neljänneksen tuntia wäriliemessä. Tällä tawalla saadaan wäri kauniimmaksi, kuin lankoja yhtämittaa wärissä keittämällä.

H. A.

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä...

Pellervo.  9, 1909

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä valmistetaan erään ruotsal. lehden mukaan seuraawalla tawalla: Sekotetaan 5 litraa maitoa ja ½ kg sementtiä jotain wäriä, esim. keltamultaa tai mitä kukin haluaa kulloinkin käyttää. Mutta kun sementti yhä pyrkii wajoamaan pohjaan, pitää syntynyttä wärisekotusta tämän tästäkin huolellisesti liikuttaa l. selottaa maalauksen kestäessä, joka tehdään tavallisella kalkkiharjalla tai pensselillä. Noin 6 tuntia siwelemisen perästä on maali jo siksi kuiwunutta, ettei sade sille enään haittaa tee. Kokemus on osottanut, että tämä maalaus, joka ei nouse tawallista kalkilla siwelemistä kalliimmaksi, on yhtä hyvä kuin öljymaalauskin ja että tällä värillä maalatuissa rakennuksissa ei 20-kaan vuoden perästä wielä ole nähtävissä pienintäkään lahoamisen merkkiä. Kuorimaton maito on tähän tarkotukseen parempaa kuin joko kuorittu, tai kirnumaito, ensinmainittu kun tekee sementin sitkeämmäksi ja joustavammaksi. Wesi ei kelpaa maidon sijasta käytettäväksi.

Coal Tar Colors

New International Encyclopedia, Dodd, Mead and Company 1922

Coloring matters artificially prepared from coal tar, chiefly from the hydrocarbons extracted from it. (See COAL TAR.) The first observation of a colored compound of this class was made by Runge in 1834; but the real beginning of the great modern color industry dates from 1856, when W. H. Perkin obtained a violet dyestuff by oxidizing impure aniline with chromic acid, took out a patent for it, and commenced manufacturing it in England. Many other dyes were subsequently obtained from aniline and the substances related to it, by A. W. Hofmann, Gries, Girard, Lauth, and many others. But the most sensational step was the preparation by Graebe and Liebermann (1868) of a natural dyestuff, viz. the coloring principle of madder root, from viz., anthracene of coal tar. In 1880 indigo was first prepared, not from coal-tar products, but by a purely synthetic method, and other natural colors have since been prepared in a similar manner; so that natural dyestuffs reproduced by artificial means need not necessarily originate from coal tar. The artificial indigo and alizarin are not mere substitutes for the natural indigo and madder; they are chemically identical with them and surpass them in purity, and their adaptability to special methods in dyeing and printing makes them even more desirable. The color industry was first developed in England and France, but the more thorough technical instruction at the German universities produced a body of skilled manufacturers and investigators who soon took the lead. At present, in addition to the great factories near Berlin, Frankfurt, Elberfeld, and Mannheim, and a host of smaller ones in various parts of Germany, German capital controls many of the establishments in France, Russia, and other countries. The United States possesses few independent factories, and the list of their products is rather limited; indeed, American dyers appear to call for a smaller range of dyestuffs than those of other countries. A peculiar modern development has been the extension of the methods of the dye industry to the production of artificial drugs, such as antipyrin,, antifebrin, etc., many of which are manufactured in the same establishments which control the dye patents.

Classification. Artificial colors were formerly classified merely according to the sources from which they were obtained. Thus, many of them, including magenta, "aniline blue," "aniline green," "aniline yellow," etc., were grouped together as aniline colors. At present somewhat different systems of classification are used by different authors, but all systems are based exclusively on the chemical constitution of the dyes.

Many attempts have been made to find a general answer to the question, What must be the chemical nature of a carbon compound in order that it may be a dye? An allembracing answer to this question has not yet been found. But experience has shown that the true dyestuffs exhibit peculiar groupings of the constituent atoms. Such "chromophore" groupings produce, however, only a tendency towards color, but not necessarily colors; indeed, many compounds containing them are perfectly colorless, and the majority of true dyes become colorless if deprived of the small amount of oxygen they contain, although their chromophore groups may not be in the least affected. If, however, a chromophore group is combined with certain other atomic groups known as auxochromes, the result is a dye. For example, the socalled are group (—N=N—) is chromophoric; the compound called azobenzene, C₆H₅—N=N-C₆H₃ although colored red and evidently containing the azo group, is not a dye; but it becomes one when the socalled amido group (NH₂) also is introduced into its molecule, the compound C₆H₅ — N=N - C₆H₄NH₂, called amidoazobenzene, being a true dye. If, instead of the amido group, a hydroxyl group (OH) is introduced, the result is again a dye (an orange one). Further, the tints of dyes are produced by variation in the "substituting" groups which replace hydrogen in the primitive molecule. Thus, the introduction of the methyl group (CH₃) generally increases the violet tendency; the phenyl group (C₆H₅) produces bluish tints; the naphthyl group (C₁₀H₇) a tendency towards brownred; etc. The relative position of the groups likewise plays a large part in the determination of color. But, as we have already observed, a definite and allembracing rule does not exist. Frequently compounds must enter into combination with a base or an acid before they will fix themselves upon the fibre, and then the tints are frequently affected by the different bases or acids to a varying degree. For example, alizarin dyes red with the hydroxide of aluminum, and black with the hydroxide of iron.

For the purpose of the present sketch the coal-tar colors may be grouped in five classes: viz., the azo colors; triphenylearbinol derivatives; quinone derivatives; diphenylarnine derivatives; and indigo dyes.


Azo Colors. The characteristic compound of this class is azobenzene, C₆H₅N = NC₆H₅, already mentioned above. We have seen that the introduction of either NH₂ or OH in place of a hydrogen atom produces a coloring matter — yellow in the former, orange in the latter instance. Replacing either or both of the phenyl groups (C₆H₅) by more complex hydrocarbon groups deepens the tone (with a tendency towards the redder tints), increases the affinity for fibres, and diminishes the liability to fade. The earlier dyes of this class, such as "aniline yellow," "Bismanic brown," chrysoidin, etc., were singularly brilliant, but were not fast; whereas the browns and the many reds, ranging from scarlet to purple, which are now produced under the names of ponceaux• or bordeaux, congos, quinoline red, etc., are exceedingly permanent. In manufacturing this class of dyes nitrous acid is allowed to act upon an icecold solution of the salt of any primary base (like aniline), and the "diazo salt" formed is allowed to act on another base or a phenol; an endless variety of combinations is thus possible.


Triphenylcarbinol Derivatives. These represent the first discoveries in the aniline dyes, and some of them are still produced on the largest possible scale. The fundamental compound of the class is triphenylcarbinol (C₆H₅)₃COH, and its derivatives are properly subdivided into rosanilines, rosolic acids, and phthateins.

In the rosaniline group two or three amido groups (NH₂) are introduced in place of hydrogen atoms of the phenyls (C₆H₅). The diamido compounds are green; the triamido compounds are red, violet, or blue. Strictly speaking, the compounds thus obtained are not themselves dyes, but are bases which, must first be combined with suitable acids and thus brought into a soluble form. Their salts are beautifully crystalline bodies in the solid condition, showing colors quite different from those of the solutions and having peculiar lustres like those of beetles' wings. The solutions have very intense colorations and stain animal fibres readily and permanently, although they do not fix themselves easily upon cotton or linen. They are the most brilliant and lively dyes, but are strongly affected by sunlight and are consequently less useful than some dyes of other classes. They are generally manufactured by oxidizing processes at a comparatively high temperature, whereby two or three simpler compounds are welded, as it were, into compounds of complex molecular structure. Thus, in the manufacture of the wellknown magenta dye (a triamido compound) approximately equal quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine are heated from 8 to 10 hours with arsenic oxide to 190°C. in large iron kettles. A very thick mass results, which can be extracted with hot water, and the compound thus obtained is found to be made up of molecular quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine, chemically combined.

Rosolic acid and its derivatives are made by the condensation of various phenols, three phenols being condensed into one compound of the rosolic acid group, just as three bases are condensed into one compound of the rosaniline group. The comparatively few dyes of this group give various shades of red. The hydroxyl groups, and hence the acid character of the phenols, remain unchanged in the products of condensation; the latter therefore combine with bases and then they readily go into solution.

The phthaleïns differ from the rosolic acids in so far as one of the three phenyls of the triphenylcarbinol is connected in them with a carboxyl group (COOH), the other two phenyls having one or more hydroxyls apiece, as in the rosolie acids. The phthalelns were discovered by Adolph Baeyer and are chiefly remarkable for the fluorescence of their alkali salts in solution. They are prepared by heating phenols with phthalic anhydride and a little sulphuric acid; when resorcin is taken as the phenol a very wellknown compound is obtained, which has been called fluoresceïn, while its sodium salt is known as uranin. Solutions of the latter are yellow, with a green fluorescence. This fluorescence is so intense that it is distinctly noticeable in extremely dilute solutions • so that this salt has been used to trace subterranean watercourses supposed to connect two neighboring bodies of water, the dye being thrown into one of these and fluorescence being subsequently noticed in the other. The potassium salt of a brominated fluoresceïn is eosin, C₂₀H₆O₅Br₄K₂, with a magnificent red and yellow fluorescence. The phenomenon of fluorescence is due to the action of light falling upon the solution. Some of the light rays, being reflected from the surface, carry one color to the eye; some are absorbed; some are emitted in the form of light waves with either a longer or shorter period than those which are absorbed, and thus produce a different color. fluoresceïn and eosin emit shortened light waves.


The Quinone Derivatives. characteristic nucleus -
[KUVA CTC1]
and are almost invariably colored, although they become suitable for dyes only when they also contain several hydroxyl groups. By far the most important substance of this class is alizarin (q.v.), which was already mentioned as identical with the active principle of madder, Anthracene (q.v.), a coal-tar hydrocarbon, is converted into anthraquinone by heating with potassium bichromate and sulphuric acid; the anthraquinone is acted upon by fuming sulphuric acid, and the resulting compound is melted with caustic soda, yielding a sodium salt of alizarin. This is soluble in water with a fine red color, but does not fasten upon any kind of fibre, If, however, cotton is previously impregnated with salts of aluminum, iron, or chromium, the alizarin will form insoluble salts ("lakes") with these metals; and as the precipitation occurs within the pores of the fibre, subsequent washing cannot remove it. Colors of this class of dyes are not suitable for silk and wool, but are very intense and permanent when properly applied to cotton.


The Diphenylamine Derivatives. These include many varieties of dyes, such as the indulins, indophenols, thia,zins etc. Their chemistry is too involved to be disposed of in a few words. It may, however, be. mentioned that their characteristic groups are similar to anthraquinone, excepting that the oxygen of the latter is replaced by sulphur, imido groups, etc. The more important dyes of this class include "methylene blue" and "aniline black."


Indigo Dyes. By far the most important of these is indigo itself, a vegetable dye obtained from a tropical plant cultivated in India since the earliest times. The sap of this plant, when fermented under conditions excluding oxygen, yields indigo white, a soluble material having the formula C₁₆H₁₂N₂O₂; if the fermentation proceeds in the open air, indigo blue, C₁₆H₁₀N₂O₂ is produced. This substance is a derivative of the base called indol, C₈H₇N which occurs ready formed, in small quantities, in many animal and vegetable secretions. It can be prepared artificially from aniline and chloraldehyde. When indigo was found to consist of two indol molecules joined together and oxidized, the clue for the production of artificial indigo was at hand. It has since been found that any benzene derivative having a nitrogenous group and a, twocarbon group in the "ortho" position may give rise to the formation of indigo. The first practical method, devised by Baeyer in 1880, involved the action of potassium hydroxide on orthonitropropiolic acid; but many other methods have been devised since then, ends as the action of melted potassium hydroxide on brosnacetanilid, the action of halogenated acetone on aniline, etc. Indigo is one of the most reliable dyestuffs, both as to brilliancy and permanency in either its natural or its artificial form. The latter, however, gives a brighter shade than the average vegetable dye, being of uniform composition and free from the impurities of the natural indigo. Until recently, the finished compound could, however, only be applied after reduction to the soluble indigo white, and this made its use in dyeing and printing somewhat cumbersome. It was necessary to set up a fermentation vat in which the reducing action was allowed to continue for several days before the solution was in a form suitable for dyeing. At present rapid reduction is brought about by the use of sodium hydrosulphite in an alkaline bath, or the indigo may be purchased already reduced and ready for immediate dyeing in an alkaline solution. Indigo is still called a vat color, and many new dyes of great permanency have been placed on the market recently, which, like indigo, are applied in the modern alkaline hydrosulphite vat and are grouped in this class. See INDIGO.


List of Colors. The following are some of the bestknown commercial coal-tar colors, their molecular formulas, and the principal methods employed in their manufacture.

Aldehyde Green. See Aniline Green below.

Alizarin, C₁₄H₈O₄ made artificially by successive treatments of anthracene with chromic acid and fuming sulphuric acid, and melting the product with potassium hydroxide. Among the dyes allied to alizarin are: Alizarin Black, C₁₀H₆O₄.NaHSO₃; Alizarin Blue, C₁₇H₉NO₄; Alizarin Orange, C₁₄H₇NO₆; and Alizarin Violet, or Galleïn, C₂₀H₁₀O₇.

Aniline Black, C₃₀H₂₅N₃, made by the oxidation of aniline with mineral salts.

Aniline Blue (triphenylrosaniline hydrochloride), C₃₈H₃₅N₃Cl, made by heating rosaniline, benzoic acid, and aniline, and subsequently adding hydrochloric acid.

Aniline Brown, Bismarck Brown, or Phenylene Brown (triamidoazobenzene), C₁₂H₁₃N₅, made by the action of nitrous acid on metaphenylenediamine.

Aniline Green, or Aldehyde Green, C₂₂H₂₇N₃S₂O, made by the action of ordinary aldehyde on an acid solution of rosaniline sulphate and the subsequent addition of sodium hyposulphite.

Aniline Orange. This name is applied to various compounds made by the action of amidoeulphonic acids on phenols. The name is often applied to the socalled Victoria Orange, C₇H₆N₂O₅.

Aniline Red. See Fuchsin below.

Aniline Scarlet, C₁₈H₁₅N₂O₄SNa, made by the action of diazoxylene on naphthosulplionic acid.

Aniline Violet. See Mauvein below.

Aniline Yellow (hydrochloride), C₁₂H₁₂N₃Cl, made by the action of nitrous acid on an excess of aniline.

Auramin (hydrochloride), C₁₇H₂₄N₃OCl, made by the successive action of phosgene gas (carbon oxychlorkle) and ammonia upon dimethylaniline.

Aurantia (ammonium salt of hexanitrodiphenylamine), C₁₂H₅N₇O₁₂.NH₄, made by the action of nitric acid on methyldiphenylansine.

Aurin, C₁₉H₁₄O₂, made by the action of oxalic and sulphuric acids on phenol.

Benzaldehyde Green. See Malachite Green below.

Benzidine Red. See Congo Red below.

Benzopurpurins, dyes of various scarlet shades. They are chemically allied to Congo Red (which see below) and are made by treating salts of toluidine (which is made from nitrotoluene, and is analogous to benzidine) with nitrous acid, and combining the resulting salts with α- and β-naphthylamine sulphuric acids.

Bismarck Brown. See Aniline Brown above.

Blackley Blue. See Indulin below.

Bordeaux. See Ponceaux below.

Chrysoïdin (hydrochloride), C₁₂H₁₈N₄Cl, made by the action of diazobenzene chloride on metaphenylene diamine in aqueous solution.

Congo Red, or Benzidine Red, C₃₂H₂₂N₆S₂O₆Na₂ made by the action of nitrous acid and then of sodium naphthionate on benzidine hydrochloride.

Eosin, C₂₉H₆O₅Br₄K₂ made by the action of bromine on fluoresceïn.

Erythrosin, C₂₀H₆O₅I₄Na₂, made by the action of iodine on fluoresceïn.

Fluoresceïn, C₂₀H₁₂O₆ made by the action of plithalic acid anhydride on resorcin.

Fuchsin, Rosaniline Hydrochloride, Magenta, or Aniline Red, C₂₀H₂₀N₃Cl, made by the oxidation of toluidine and aniline in the presence of acids.

Galleïn. See Alizarin above.

Helianthin. See Methyl Orange below.

Indigo. See text of the article above.

Indulin, or Blackley Blue, C₁₈H₁₅N₃, made by heating aniline salts with amidoazobenzene.

Magenta. See Fuchsin above.

Malachite Green, Benzaldehyde Green, or Victoria Green, 3C₂₈H₂₅N₂Cl.2ZnCl₂ + H₂O, made by the condensation of benzaldehyde with dimethylaniline, and the subsequent addition of hydro• ehloric acid and zinc chloride.

Martius' Yellow, C₁₉H₅N₂O₅SNa, made by the action of nitric acid on α-naphthol-monosulphonic acid.

Mauveïn (hydrochloride), or Aniline Violet, C₂₇H₂₅N₄Cl, made by the action of chromic acid on aniline containing some toluidine.

Methyl Orange, C₁₃H₁₂N₃SO₃Na, made by the successive action of nitrous acid and methylaniline upon paraämidobenzene-sulphonic acid; it is the sodium salt of helianthin.

Methyl Violet, C₂₄H₂₅N₃Cl, made by oxidizing dimethylaniline with metallic salts.

Methylene Blue, C₁₆H₁₈N₃SCl, made by heating amidodimethylaniline with sulphide of iron.

Naphthol Yellow, C₃₈H₃₄N₂O₈SK, made by the action of nitric acid on α-naphtholtrisulphonie acid.

Night Blue, C₃₈H₃₄N₃O (the hydrochloride of this is the commercial dye), made by heating pararosaniline with aniline and benzoic acid.

Nigrosin, C₁₈H₁₅N₃, made by heating aniline salts with nitrobenzene.

Pararosaniline (chloride), C₁₉H₁₃N₃Cl, made by oxidizing a mixture of paratoluidine and aniline with arsenic acid, or nitrobenzene.

Phenylene Brown, See Aniline Brown above.

Ponceaux, or Bordeaux. Various derivatives of azonaphthalene. "Ponceau 3R,” C₁₉H₁₅N₂O₇S₂Na₂ is made by combining diazocumene chloride with β-naphtholdisulphonic acid.

Primulin, C₁₄H₁₂N₂S (?), made by the action of sulphuric acid on thiotoluidine.

Resorcin Yellow, or Tropæolin, O, C₁₂H₁₆N₂O₅S, made by the action of diazobenzenesulphonic acid on resorcin.

Rhodamine (hydrochloride), C₂₈H₃₁N₂O₃Cl, made by the action of phosphorous trichloride on fluoresceïn, and treatment of the product with diethylamine.

Roccellin, C₂₀H₁₃N₂O₄SNa, made by the action of β-naphthol on the diazo compound of naphthionic acid.

Rosaniline. See Fuchsin above.

Rose Bengale, C₂₀H₄Cl₂I₂O₅K₂, made by the successive action of chlorine and iodine upon fluoresceïn.

Rosolic Acid, C₂₀H₁₆O₃, closely allied to aurin; neither aurin nor rosolic acid is specially valuable.

Safranin, C₂₁H₂₁N₄C1, made by the oxidation of a mixture of toluylenediamine and aniline or toluidine.

Tropæolin. This name is applied to various compounds made by the successive action of
nitrous acid and phenols upon amidobenzene sulphonie acids. See Resorcin Yellow above.

Uranin, C₂₀H₁₀O₅Na₂, the sodium salt of fluoresceïn (which see above).

Victoria Green, See Malachite Green above.

Victoria Orange. See Aniline Orange above.


Bibliography.
Schultz, Die Chemie des Steinkohlentheers (Brunswick, 1890)
Villon, Traité pratique des matières colorantes artificielles (Paris, 1890)
Cazeneuve, Répertoire analytique des matières colorantes (Lyons, 1893)
Schultz and Julius, Systematic Survey of the Organic Coloring Matters, trans. by Green (New York, 1894)
Hurst., Dictionary of the Coal-Tar Colors (London, 1896)
Lefevre, Traité des matières colorantes organiques artificielles (2 vols., Paris, 1896)
Seyewetz and Sisley, Chimie des matières colorantes artificielles (ib., 1897)
Benedikt, Chemistry of the Coal-Tar Colors, trans. by Knecht (London, 1900)
Nietzki, Chemistry of the Organic Dyestuffs, trans. by Collin and Richardson (ib., 1892; newer German ed., Berlin, 1901)
Fay, Chemistry of Coal-Tar Dyes (New York, 1911)
Weyl, Coal-Tar Colors, with Especial Reference to their injurious Qualities and the Restrictions of their Use, trans. by H. Leffma:n (Philadelphia, 1912)
Hesse, Coal-Tar Colors Used in Food Products, government. publication (Washington, 1912).

A journal devoted to the progress of the coal-tar industry has, since 1877, been published in Berlin by Friedlander, under the title Fortschritte der Theerfarben-Industrie and verwandter Industriezweige. The most important dyestuffs will be found described in some detail under their special names. See also DYEING: TEXTILE PRINTING.

Mustan värjäyksestä suomudalla.

Käsiteollisuus 1, 1919

Käsiteollisuuslehden viime marras—joulukuun numerossa olleesta kehoituksesta, "että kotiteollisuustarkastustoimistoon lähetettäisiin malleja suomudalla värjäämiskokeiluista", on jo yksi näyte saapunut sekä villasta että langasta, jota on suomudalla värjätty. Parhaiten ymmärrettänee värin hyvyys ja kauneus, jos sanotaan, että villa sekä lanka on timanttimustaa väriltään.

Näytteiden lähettäjä, Kotiteollisuusyhdistyksen sihteeri Ester Oksanen Jyväskylästä selittää väriaineiden saannin ja värjäysohjeen seuraavasti: Suomudalla värjääminen on jo yleisesti tunnettu ja pitemmän aikaa käytetty värjäystapa Keski-Suomessa, missä juuri on sellaisia soita, joiden n. k. ruostelähteistä saa värjäykseen sopivaa suomutaa eli "suomustasta", joksi sitä Keski-Suomessa nimitetään. Tällaisia soita tiedetään olevan Laukaassa, Petäjävedellä sekä Petäjäveden ja Jämsän rajoilla.

Värjäysohjeessa ei ole käytetty mitään punnituksia, vaan on väriaineita pantu mielin määrin runsaanlaisesti. — Ensin keitetään, noin 3—4 tunnin ajan, lepänkuoria, jotka yön ovat olleet liossa, niin runsas annos, että saadaan hyvin voimakas vesi. Kuoret siilataan pois ja tähän lepänkuoriveteen pannaan suomutaa, myöskin sitä runsas annos, ja annetaan seoksen kiehua jonkun aikaa. Tähän vellimäiseen aineeseen pannaan kosteat langat kiehumaan ja keitetään siksi, kunnes värjättävät näyttävät mustilta. Suomutaa voi lisätä, jos langat näyttävät harmailta. Sitte voi langat tai villat jättää väriliemeen jäähtymään, jonka jälkeen ne huuhdotaan useassa vedessä, että muta irtaantuu hyvin pois. Väri on kaunis ja kestävä.

Toivottavasti useammalla taholla tutkitaan soita, suomutaa voisi löytyä, jakokeillaan värjäystä punnitsemalla väriaineet sekä värjättävät, että niille sopiva suhde löydettäisiin. Mielenkiintoista olisi saada tietää, onko väri sopivaa myöskin pellavaan ja puuvillaan.

A. H.

Kotiteollisuus. (Samuli Paulaharju: Kuvauksia Hailuodosta.)

Luku kirjasta
Kuvauksia Hailuodosta.
Samuli Paulaharju.
Kansanvalistusseuran toimituksia 167
Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki 1914Puhettöitä tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään. Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai korjailivat verkkoja, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin. Samoin laitettiin useasti kaikki ajo- ja työkalut, re'et, kärryt ja karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä kinttaat suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysienvalmistus j. n. e.

Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin paittoon. Tehtiin juurisaaviin ohrajuuri ja hapatettiin. Suolaakin pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut, tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli nimenä penkkipaitto. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä nahkarauvassa siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.

Toinen paittomistapa oli alunapaitto. Alunaa liuvotettiin veteen ja siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.

Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen kera taikka ilman päällystä, paljaita turkkeja. Paljaita turkkeja varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin kliitulla. Jos tahdottiinoikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan pinta siniseksi tai joskus pruunehtavaksi.

Nahkojen parkitteminen toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja kalkkia ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi poroa. Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen, joskus koivunkin kuorta. Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". — Sitten oli jälellä räkkääminen, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. Räkkirauvalla ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. — Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. Juuriköyttä valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4—5,  jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso kela ja sen sekä värttänän avulla kelattiin ja kierrettiin 3—4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin vähinsä juuriköyttä valmistelee.

Pajuköyttä tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

Jouhiköysiä kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla — kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin — pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten peräkela, jonka ympärille säikeet pikkukeloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. — Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

Hamppuköyttä tehtiin samalla tavallakuin jouhiköyttä.

Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi jahnaista kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

Taulaa saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

Soopaa keittivät emännät. Laittoivat porosta ja kalkista lipeän, väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan luita sekä roskatalia, "suolten keskustoita " y. m. ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi. Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa:"Häksää kun soopankokki, eikä mittaa saa aikaan". — Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

Maltaat tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan nekyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2—3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään mallasriihen valvojaisia. Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. — Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.

Maltaista laittoivat emännät sahtia ja jouluolutta. Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja lavanteella liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli imellys paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten tappisaavi ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, aluspuut. Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista lyhe, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli maski ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin vierrettä eli pellonmaitua. Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin humalain kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" käyte. Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtusi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:
"aurinko on noussut,
kuu on noussut,
mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"
Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, uuksuumeihin taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta hanasta voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos. — Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

Kynttilöitä valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä kastettiin. Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin talikirnuun, johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin syämiä, neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin, puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, triikuja, joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin lehmänemättimeen, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin lampuksi.

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, kangasta, tehtiin sekä kaksi- että nelivartista, ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan tampattiin kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" veraksi. Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin liinoja, "10- 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin alasprostinaa. Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia villaraanuja, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös — noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti — kutomaan kauniita ruutuisia silmikoita sänkyjenpeitteiksi. Tiuhdoilla kudoskelivat naiset hameiden nostinnauhoja ja sormin nypläilivät sukkarihmoja. Leveitä turkkivöitä ja kaulahuiveja kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen Ukkolan äijä. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen värjäyskin toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

Mustaa värjättiin ojamustalla. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja lepänkuoria keitettiin ja pantiin sekaan kuparröökiä, samoin mustikoilla ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä vareksenmarjoilla ja vareksenmarjan varvuilla, vielä koivunkuorilla ynnä kuusenkuorilla, joita lipeässä keitettiin.

Kellertävää värjättiin aijaksen lupoilla taikka kivenlupoilla eli kiventiiroilla, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin löökinkuorilla taikka koivunleheillä. Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin lipeään, vuoroin kuparröökiveteen siksi, kunnes tuli paraiksi.

Pruunia painettiin priseleillä, joita ostettiin kaupungista, samoin kuin santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä ja punaista. Oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja reet raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

Puuseppiä, uikkareita, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät kiotolaisia huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.

Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.

Ilves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taasniitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pannaakin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia: tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka- ja kangaströijyjä, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut, sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut. — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

Turkkimaakarit, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti, joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.

Entisistä rangaistustavoista: Musta tuoli.

Kappale luvusta Entisistä rangaistustavoista.

Kuvauksia Hailuodosta.
Samuli Paulaharju.
Kansanvalistusseuran toimituksia 167
Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki 1914

---

1) Muuan ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle sijalle.Roiskimisen [ruoskiminen] jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Alttarin edessä kirkonperällä kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkkokäytävää. Musta tuoli oli "kuin soututuoli", korkeampi vain, jotta istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta, "kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle.¹ Siitä heti seurakuntakin
näki,kuinka suuri pahantekijä siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansas!" Niin oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.

Maaseudun talot harmaista wärikkäiksi ja siistityiksi. Ohjeita maalin keittämiseen.

Kainuun Sanomat 49, 6.5.1926

Maamme itsenäistymisen jälkeen tulee esille monta seikkaa, joista ennen joko ei wälitetty tai ei huomattu. Yksi welwollisuus on edistää maahamme suuntautuvaa matkailijaliikennettä, josta sanomalehdissä on paljonkin kirjoitettu ja moitittu matkailija-asuntojen puutteita. Maanteittemme ulkoasu myöskin antaa aihetta muistutuksiin. Wiime aikoina on joissakin lehdissä kiinnitetty laajan maaseutumme rakennusten yleistä rumuutta ja harmautta ja kartanoalueiden epäsiisteyttä sekä tehty ehdotuksia toimenpiteistä tässä suhteessa. Viimeksimainittu ehdotus kannattaisi todella, enemmänkin huomiota, sillä maaseudulla sangen harwoin tapaa wäritettyjä rakennuksia ja kartanoiden ulkonäkökin on suoraan sanoen masentawa. Kun maaseudun asuja saa rakennuksensa walmiiksi, jättää hän sen ainaiseksi siihen kuntoon ajattelemattakaan sitä koskaan sen enempää siistiä tai somistaa. Kunhan lämmin on taattu ja katto suunnilleen pitäwä, se on ainoa ajatus. Toisin on esim. jo Ruotsissa. Siellä maalainenkin odottaa talon walmistumista woidakseen sitten mielityönään ruweta kartanoaan siistimään ja maalaamaan.

Olisi keksittäwä ensin syyt moiseen maaseutumme epäkohtaan. Sitten olisi koetettawa ryhtyä wähitellen asiaa korjaamaan.

Tämän kirjoittaja on saanut sen luulon, että perussyyt rakennusten maalaamatta jättämiseen owat seuraawat:

Tärkein syy on siinä, että talon maalaamista pidetään jonkinlaisena rehentelemisenä, pröystäilemisenä. Talon maalaaminen on siis wanhojen pyhien perinnäistapojen wastaista. Ja ehkä ennen wanhaan talon maalaaminen olikin ollut hiukan epäiltäwää, sillä maalattu talo olisi enemmän pistänyt wainolaisten silmiin. Harmaja wäri on siis suojeluwäri.

Toinen syy on se, että maalaaminen tuottaa, niin luullaan, turhia lisämenoja, sillä ei tunneta sitä, että maalaaminen lujittaa hirren ulkoseinää etenkin jos wesiwärimaaliin sekoitetaan riittäwästi alunaa, mikä aine on wesiwärimaalissa aiwan wälttämätön. Sitäpaitsi ei osata maalaustaitoa eikä siihen ole perehdytty.

Kolmas syy lienee myöskin se, että suomalainen luonne on hidas uudistuksiin. Mutta tämä syy poistuu heti, jos saadaan selwitetyksi maalin lujittama waikutus.

Mutta miten olisi asiaan käytäwä käsiksi, siitä kannattaisi todella ruweta sanomalehdissäkin tekemään ehdotuksia ja wakiinnuttamaan yleistä mielipidettä maaseudun wäestössä. Kysymyksessä on todella kulttuurikysymys.

Parhaimmaksi tawaksi katsoisin, että talojen maalaamisesta maksettaisiin palkinto ja se yhdistettäisiin muihin maatalouskilpailuihin yhdeksi osaksi. Raha se paraiten waikuttaa, ainakin aluksi, kunnes käytäntö wakiintuu ja ajatuskanta muuttuu, maatalousneuwojille ja muille kiertäwille neuwojille olisi tässä kiitollinen ja hauska toimintamuoto. Talon maalaamisesta ja siistimisestä annettaisiin palkinto, mikä suunnilleen wastaisi maaliaineiden hintaa. Warmaa on, että rahalla aluksi on suurin waitutus.

Mutta jokaiseen taloon pitäisi samalla jättää selwä kirjallinen selitys, miten maali tehdään ja mitä otetettawa siinä huomioon. Painettuja ohjeita woitaisiin jakaa muutoinkin. Pitäisi siis saada selwät ja, hywät ohjeet.

Tässä yhteydessä pyydän saada esiintuoda omat kokemukseni asiassa. En woi taata niiden ehdotonta pätewyyttä, mutta esim. noin 15 wuotta sitten esittämälläni tawalla maalatut hirsirakennukset owat näihin saakka säilyttäneet wärinsä erinomaisen hywin. Menetelmä, on seuraawa


Maaliaineen keittäminen.

Edellyttämällä, että muuripata wetää noin sata litraa, walmistetaan maali seuraawasti: Pata täytetään wedellä ja wesi kuumennetaan, kunnes se rupeaa kiehumaan. Senjälkeen sekoitetaan weteen noin 3—5 kiloa kuparöökiä eli wihtrilliä ja weden annetaan kiehua kunnes kuparööki on sulanut. Tällä wälin on wesi muuttunut hywin tummaksi ja sekawaksi eli likaisen ruskeaksi. Kun kuparööki on sulanut pannaan pataan noin 4—6 kiloa walkoista alunaa (jota usein saa esim. nahkureiltakin ostaa). Odotetaan siksi kunnes aluna on sulanut ja silloin huomataan, että alunan waikutuksesta wesi on saanut takaisin kirkkaan wärinsä. Aluna nim. syö pois kuparöökin tummentawan ja maalin kauneutta pilaawan roska-aineen. Tämän jälkeen alkaa keittämisen tärkein osa, nim. maaliaineen tiiwistäminen. Se tapahtuu siten, että pataan wähitellen sekoitetaan hienoja ruisjauhoja ja tapahtuu sekoittaminen siten, että jauhot ensin sekoitetaan kylmään weteen (lämpimään, weteen sekoitettuna jää kokkareita) ja se sekoitetaan pataan. Sitten kiehutetaan wettä hiljalleen niin kauan kuin jauhot owat aiwan kypsiä, kuten ainakin kypsä ruiswelli. Tähän menee aikaa ainakin tunti kowallakin kiehumisella. Ja yleisesti tehdään suuri erehdys, että kun jauhot owat kypsyneet, maali on tarpeeksi kiehutettu niin silloin maali on walmis. Tämä onkin juuri pahin erehdys, mitä olen huomannut yleensä tehtäwän wesimärimaalin walmistuksessa. Asia on nimittäin niin, että wielä senjälkeen kuin jauhoi owat kypsyneet eli siis welli on kypsä sanan tawallisessa merkityksessä pitää welliä kiehuttaa lisää ainakin kaksi tuntia. Tämä sentähden, eitä wellin jauhoaine muuttuu liimamaiseksi ja siten tulee sitowaksi ja estää maalin lähtemisen seinästä. Kun siis welli on kiehunut yhteensä ainakin kolme tuntia (ei ole haitaksi kiehuttaa enemmänkin) katsotaan maaliaine niin walmiiksi, että se woidaan wärittää. Tämä on tehtäwä hywin warowasti, sillä punamulta waikuttaa sen, että pata tahtoo aiwan wäkisinkin kiehua yli laitojen. Punamulta on sekoitettawa wähitellen ja hywin warowasti. Kun punamulta on maa-ainetta, on luonnollista, ettei sitä tarwitse kauan kiehuttaa, ei enempää kuin sen werran, että punamulta täydellisesti sekaantuu welliin. Punamullan määrää tarkistetaan siten, että pataan kastellaan päreen tai puupalasen päätä ja milloin maali täydellisesti peittää puuaineen, on maaliin tullut tarpeellinen määrä punamultaa. Kun maali on walmis, annetaan sen jäähtyä joko itse padassa tai kaadetaan maali tiiwiisiin puuastioihin jäähtymään. On huomattawa, että lämpimällä maalilla ei woida seinää maalata, sillä seinä menee siltä kohdalla eriwäriseksi ja maali tulee huono.

Tällä tawalla tehty punamultamaali on niin hywää, että maalattu seinä ei wuorokauden kuluttua päästä lainkaan maalia, waikka seinää hankaisi esim. walkealla liinalla. Mutta ellei maalia keitetä jauhojen kypsymisen jälkeen paria tuntia, ei maalista tule sitowaa, waan seinät päästäwät aina maalia joka liukenee sadewedenkin waikuuksesta. Keitiämisaika on siis tärkein koko asiassa.

(Jatk.)

Lääkekasveja. Sianpuolukka

Emäntälehti 8, 1916

Sianpuolukka (Arctostaphylus uva ursi Sp.) on alati vihannoiva nuokkuva kasvi, pitkällä suikertelevalla ja haaraisella varrella. Sillä on kapean vastapuikeat pyöreäpäiset, ehytlaitaiset, kankeat, nahkamaiset, tummanvihreät, talvehtivat lehdet. Punertavat tai valkoiset munanmuotoiset kukat, joiden varret ovat lyhyet ja värilliset, muodostavat harvakukkaisia, yksipuolisia terttuja. Hedelmät ovat punaisia, jauhoisia marjoja. Kukkimisaika on tavallisesti touko-kesäkuussa. Sianpuolukkaa ei ole sekoitettava puolukkaan (Vaccinium Vitis Idaea), jonka lehdet ovat pitkulaisia, alaskääntyneillä, hienosti sahalaitaisilla reunoilla ja alapuoleltaan ruostepilkkuisia.

Sianpuolukka kasvaa koko maassa metsäkankailla pääasiallisesti vuoristoseuduissa sekä kuivilla hiekkakankailla ja harjuilla.

Lääketarköituksiin käytetään parkkihappopitoisia, makua kokoonpuristuvia (adstringoivia) lehtiä: Folia uvae ursi. Ne kerätään touko—heinäkuussa, puhdistetaan huolellisesti ja kuivataan ilmavassa, varjoisassa paikassa. Kuivatettaessa menettävät lehdet ¾ painostaan.

Sianpuolukkaa käytetään edullisesti myöskin värjäämiseen, jo saadaan siitä useita erivahvuisia keltaisia, harmaila, ruskeita ja vihreitä värivivahduksia. Värjäämistarkoiluksiin kerätään kasvia, kun se on nupullaan, valmiina puhkeamaan kukkaan, ja käytetään sitä sekä tuoreena että kuivattuna.

Sianpuolukkaa tavataan toisinaan viljellyllä koristekasvina kuivilla, paljailla paikoilla. Viljelykseen voidaan käyttää joko sianpuolukkaturpeita tai myöskin varsilonkeroita, jotka kuitenkin vasta kolmannen vuoden huhtikuussa istutetaan. Sitä voidaan myöskin kasvattaa siemenestä, joka kylvetään heti sen kypsyttyä elo- tai syyskuussa voimakkaaseen ja kuohkeaan, ei kovin kuivaan, hiekansekaiseen maahan, puolivarjokkaaseen paikkaan.

Ihmeellisiä sateita.

Iltalehti 222, 22.9.1928

Joskus kuulee kerrottavan, että johonkin paikkaan on satanut sammakonpoikasia, matoja tahi muita eläviä olentoja, jommoisia ei pilvissä asusta. Homeros antaa verisateiden virrata kreikkalaisten sankarien niskaan, seikka joka selitettiin monelle urhoolliselle miehelle kuolemanenteeksi, ja Plutarchos kertoo kiivaiden, etenkin kimbrien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen ilmaantuneista verisateista. Gregorius Toursilainen kertoo, että v. 582 satoi "verta" Pariisin ylle - "jolloin ihmisten vaatteet saivat siitä niin paljon tahroja, että he kauhistuneina riisuivat ne yltään" - ja maaliskuussa 1181 satoi Ranskassa ja Saksassa "verta" lakkaamatta kolmen vuorokauden ajan, samalla kun taivaalla nähtiin loistava risti. V. 1354 kohtasi Ruotsia sade, mikä jätti vaatteisiin punaisen ristin muotoisia merkkejä.

Tieteellisissä aikakirjoissa kerrotaan, että maaliskuun 17 päivänä 1669 useihin paikkoihin Chatillonin kaupunkiin laskeutui sateena punervaa nestettä, paksua, pahalle tuoksuvaa ja löyhkäävää, veren kaltaista. Nähtiin, kuinka tämä neste valui suurina pisaroina seinille, "mikä teki todennäköiseksi, että tämä sade oli saanut alkunsa paikallaan olevasta mutaisesta vedestä, minkä pyörretuuli on kohottanut jostakin läheisestä lammikosta."

Väriltään punaista sadetta - lausuu Flammarion - on huomattu siksi usein, ettei ilmiön olemassaolosta ole mitään epäilyä, vanhojen erehdys koskee ainoastaan nesteenlaatua, mikä antoi tapahtumalle ihmeen leiman. Beda (anglosaksilainen oppinut, joka eli 673—735), kertoo että "sade, joka oli tavallisia taajempi ja lämpöisempi, voi tulla punaiseksi kuin veri ja johtaa harhaan taitamattomia." Useat keskiajan oppineet, jotka kertovat, että yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla satoi punaista tuhkaa ja ainetta, joka muistutti maksoittunutta verta, olivat järkevän selityksen tiellä. Se mitä jokapäiväisessä kielessä sanotaan verisateeksi, on - sanoo G. Schott -, tavallisesti ainoastaan sinoberin tahi punaliidun värjäämää vettä.

Heinäkuun alussa 1608 kohtasi eräs tällainen luultu verisade Aixin esikaupunkeja Provencessa - ilmiö on esiintynyt paljoa useammin eteläisessä Europassa kuin pohjoisessa - ja eräät papit, jotka joko itse olivat erehtyneet tahi tahtovat käyttää ilmiötä uskonnollisiin tarkoituksiin, selittivät, että paholainen sillä tavalla ilmoitti tulosiansa. Onneksi oli olemassa valistunut Peiresc niminen mies, joka uutterasti tutki tätä ihmettä ja Jopuksi tuli siihen tulokseen, että punainen aine oli perhosten tähteitä.

Maaliskuun 14 p. 1813 kohtasi tällainen merkillinen punainen sade silloista Neapelin kuningaskuntaa, ja eräs Sementiani niminen oppinut antoi tiedeakatemialle siitä näin kuuluvan selityksen:

"Itäinen tuuli oli puhaltanut kaksi päivää, ja senjälkeen Geracan asujaimet näkivät pilven lähenevän mereltä. Kello kaksi iltapäivällä tuuli tyyntyi, mutta pilvi peitti jo läheiset vuoret ja alkoi pimentää auringonvalon. Pilven väri, joka alkujaan oli vaaleanpunainen, tuli sitten tulipunaiseksi. Kaupunki peittyi nyt paksuun pimeään, niin että kynttilät täytyi sytyttää jo kello neljä iltapäivällä. Ihmiset kauhistuneina pimeästä sekä pilven väristä riensivät kirkkoon rukoilemaan. Pimeys lisääntyi lisääntymistään, samalla kun taivas näytti aivan punahehkuiselta raudalta, ukkonen alkoi jyristä. Nyt alkoi maahan laskeutua suurina pisaroina punerva sade, mikä toisista näytti veripisaroilta ja toisista tulipisaroilta. Vihdoin iltapuoleen alkoi ilma kirkastua, ukkonen ja salamat lakkasivat ja ihmiset saivat tavallisen rauhansa."

Tämä sade jätti maahan kanelinpunaisen värin, ja suurennuslasin avulla huomattiin siinä pieniä kovia esineitä. Voimakkaassa kuumuudessa nämä esineet saivat ensiksi ruskean, sitten mustan ja lopuksi punahehkuisen värin. Paljaallakin silmällä voi huomata, sitten kun kuumuus on riittävästi vaikuttanut, loistavia katinkultaliuskoja. Joukossa oli kiisua, albuminia, kalkkia, rautaa ja kromia. Mutta mistä tämä tomu tuli? Selitys saatiin vasta 1846.

Tämän vuoden syksynä raivosi joukko myrskyjä. Sykloonit panivat Atlantin valtameren liikkeelle. Ranskassa nousi ankaroita myrskyjä ja Kiinan merellä raivosivat tyfonit. Myrskyt olivat kyliin ankaria temmatakseen irti maakerrostumia. Ja niinpä etevä saksalainen eläintieteilijä, jolle lähetettiin näyte ranskalaista sadelöytöä, totesi siinä olevan seitsemänkymmenläkolme orgaanista muotoa, joista muutamat kuuluivat yksinomaisesti Etelä-Amerikalle. Tämä tomu oli lähtenyt Amerikasta lokakuun 13 p. ja saapunut Ranskaan saman kuun 17 p., siis neljässä päivässä, liikkuen siis 17,15 m. nopeudella sekunnissa. "Verisateen" siis aiheutti tomu, mikä saattoi tulla varsin pitkien matkojen takaa.

Keltaisesta sateesta taas kertovat aikakirjat m. m., että toukok. 16 p. 1646 kohtasi Kööpenhaminaa erittäin runsas sade, mikä tulvi yli kaupungin ja sisälsi ainetta, mikä väriltään ja hajultaan muistutti rikkiä. Ja Norjassa satoi toukok. 19 p. 1665 kauhistavan myrskyn vallitessa ainetta, mikä oli aivan rikin kaltaista ja tuleen heitettynä antoi aivan rikin hajun sekä tärpättispriihin sekoitettuna muodosti nestettä, minkä haju muistutti rikkipalsamia. Islannin tulivuorten läheisyys selittää tämän ilmiön.

Vanhoissa kronikoissa kerrotaan muistakin ihmeellisistä sateista, jotka ovat liioiteltuja ja eri tavoin tulkittuja, niin että niille ei voi aivan helposti löytää selitystä.

Niinpä kerrotaan maitosateesta, elohopeasateesta, vieläpä lihasateestakin.

V. 270 kerrotaan Roomassa sataneen lihaa taivaasta suurempina tahi pienempinä palasina. Linnut eivät sitä nielleet, se ei levittänyt minkäänlaista hajua eikä myöskään muuttunut millään tavalla. Tämä viimeinen ominaisuus osoittaisi että tässä ei ollut ollenkaan kysymys todellisesta eläimenlihasta, koska liha ehdottomasti mätänee. Todennäköisesti on tapahtunut jonkinlainen laavasade, sillä vuosina 1824 ja 1828 nähtiin Persian seuduilla samanlainen sade niin rankkana, että se peitti maan monen sentin paksuudelta. Se oli jonkinlaista laavaa, mitä lampaat söivät ahneesti ja mikä kelpasi myöskin leivän valmistamiseen.

Kerran anasti pilviveto, mikä oli syntynyt merellä, satoja appelsiineja Pausilippan kärjestä, Napolin läheltä. Hetkistä myöhemmin eräs nuori tyttö, joka oli terassilla melko pitkän matkan päässä siitä, näki appelsiinisateen, mikä levisi hänen ympärillensä - todellakin paljoa miellyttävämpi kuin jokin sammakko - tahi konnasade, mutta paljoa hämmästyttävämpi, koska appelsiini kieltämättä on melkoista painavampi kuin ukkossateessa tavallisesti ilmenevät sammakot, kalat ja toukat.

Yöllä tammikuun 29 ja 30 päivän välillä 1869 raivosi Araehessa Ranskassa lumipyry, joka kesti puoli viidestä iltapäivällä seuraavaan päivään, ja huoneista tultua huomattiin lumella suuri joukko eläviä toukkia. Todettiin näiden kuuluvan Etelä-Ranskasta kotoisin oleviin yöperhoihin.

Vanhoilla on kerrottavinaan useita samanlaisia esimerkkejä. Philarcus kertoo nähneensä sammakkojen ja kalojen pudonneen suurissa määrissä taivaasta ja lisää: "Heraclid Lembus" kirjoittaa, että Jumala antoi sataa sammakoita Poenian ja Dardanian ympärille niin runsaasti, että talot ja seinät olivat niitä täynnä. Ovet suljettiin ja eläimiä surmattiin niin paljon, ettei saattanut astua askeltakaan tallaamatta niitä. Niiden mätäneminen tuotti sellaisen löyhkän, että koko seutu oli jätettävä. Se että pyörrepatsas voi vetää mukanaan sammakoita, konnia ja kaloja, on helposti selitettävissä, koska nämä eläimet eivät kuulu niihin, jotka piiloutuvat rajumyrskyn lähestyessä.

On myöskin kuultu puhuttavan heinäsirkkasateista. Ne tuottavat pahemman tuhon kuin sotajoukot, ja v. 1709 estivät sellaiset parvet Kaarlo XII:nnen paluun Pultavan tappion jälkeen. Armeija luuli joutuneensa raesateen keskelle, mutta silloin laskikin maahan äkkiä heinäsirkkapilvi. Ennen hyönteisten ilmaantumista on käynyt vinkuva tuuli, ja "niiden siipien suhina oli voittanut Mustan meren pauhun". Ne tuhosivat kaiken mikä hedelmää kantoi.

Sadetta voi siis tulla monenlaatuista, kun taivaan akkunat aukenevat ja myrkky mylvii.

Japanilainen lakkateollisuus.

Kotitaide 5,  1916

Japanista oli kerran lähetetty erääseen maailmannäyttelyyn muiden tavaroiden, mukana japanilaisesti lakattu pulpetti; takaisin palautettaessa ajautui laiva, millä tavarat kuljetettiin, rannalle ja tuli vettä täyteen. Kun mainittu pulpetti ongittiin kahdeksan kuukauden perästä merestä, ei lakka ollut lainkaan pilaantunut. Tässä mitä puhuvin todistus japanilaisen lakan erinomaisuudesta. Ja niinpä perustuikin japanilaisten talousesineiden ja huonekalujen kestävyys suurelta osalta japanilaisen lakan erinomaisuuteen.

Japanilainen lakka on lakkapuun (Rhus vernicifera) nestettä, jota saadaan nuoreen puuhun joko sen runkoon tai oksaan tehdystä haavasta, mistä lakka valuu harmaana väriltään ulos. Parhain lakkaneste saadaan puiden ollessa 14—15-vuotisia.

Saatava lakkaneste on kolmenlaista: paras näistä on n. s. ki-urushi, joka tippoina juoksee haavasta, mikä ulottuu ulkokuoren ja jältän väliin; toinen laji on n. s. seshine-urushi, joka saadaan puun oksista ja rungossa olevista oksakohdista; tämä on laadulleen edellistä huonompaa ja kovempaa, jonka vuoksi sitä käytetäänkin vain pohjustamiseen; vieläkin huonompaa on kolmas laji n. s. moku-yshi eli neste puun sisältä, johon sekoitetaan ensimäistä lajia, ennenkuin se lähetetään kauppaan.

Ennen lakkatehtailijan käsiin joutumistaan valmistellaan lakka suodattamalla ensin läpi villakankaan ja sitten hyvin ohuen paperin, jotta kuoripöly ja muut likaisuudet häviäisivät; tämän jälkeen se pannaan suureen puiseen astiaan ja hämmennetään sitä auringonpaisteessa. Tästä lakka saa tummanruskean värin, samalla kun siitä vesi haihtuu osin pois. Mutta jos tätä hämmentämistä jatketaan liiaksi, kuivuu lakkaa myöhemmin sangen vaikeasti.

Tämän jälkeen sekotetaan lakkaan n. s. ye-no-abura-öljyä noin 20%. Tämä öljy saadaan Perilla ocimoides’esta ja käytetään sitä muuten vettä läpäisemättömien kumipukujen valmistukseen. Pakan värittämiseksi otetaan punaväriä, indigoa, rautasuolaa j. n. e.; viimemainittu on joko rautasulfaattia tai rautaruostetta (japaniksi ohaguro).

Suodatettu tuore lakka on harmaa, hyvin sitkeä neste, jolla on oma suloinen hajunsa. Mikroskoopissa tarkastettuna huomaa sen olevan kahdenlaisia jyväsiä, suuremmat vaaleampia ja pienemmät tummempia ja nämät viimemainitut huomattavasti lukuisampia.

Suodatettu lakka, jonka ominaispaino on 1.0379, liuotetaan parhaiten puhtaalla lämmitetyllä alkkoholilla. Jälelle jäätällöin tummanruskea siirappimainen neste, joka on vedessä aivan liukenematon ja jota nimitetään urushiksi, acidlaccain-hapoksi; se sisältää hiiltä, vetyä ja happoa.

Lakassa on seuraavia aineita; laccain-happoa, vettä, kumia, typpimuodostumaa, erästä juoksevaa happoa sekä edellämainittua ye-no-aburaöljyä. Lakan laatu on riippuvainen laccainhapon ja veden määrästä ja on parhaimmassa lakassa enemmän happoa ja vähemmin vettä (80—85% laccain-happoa, 10% vettä). Tämän nojalla voi huonoa lakkaa parantaa hämmentämällä sitä auringonpaahteessa, jotta vesi siitä haihtuisi. Tällä on kumminkin rajansa, sillä lakka, joka ei alunpitäen ole hyvää, tulee tästä kovaksi. Toiselta puolen voi sen tehdä pehmeämmäksi lisäämällä siihen kuivaa öljyä. Hyvän lakan salaisuus on siis, että siinä on mahdollisimman vähän vettä tai öljyä, mutta on siitä huolimatta pehmeätä, s. o. että sillä on juokseva luonteensa.

Lakalla käsitellyt esineet pannaan, kun niille sivelty lakka tahdotaan saada kuivumaan, puulaatikkoon tai suljettuun pimeään huoneeseen, jotta kuivaminen tapahtuisi hyvin verkkaan, ilman ilmanvetoa ja päivänpaistetta. Sensijaan tarvitaan huomattava kosteusmäärä (80 %) ilmassa. Lakkaamistyölle soveliain vuodenaika on tämän vuoksi kevään ja kesän vaihdekausi. Jos ilma on kuiva, niin silloin ripustetaan kostutettu kangas huoneen seinälle sekä asetetaan huoneeseen vesiastioita. Talvikuukausia ei Japanissa käytetä lakkaustöissä juuri lainkaan. Lämpömäärä, joka on yli 36°:een, on vaarallinen lakan kuivumiselle, sopivin lämpömäärä on 20—27 astetta. Tässä muodostavat laccainhappo, typpi ja vesi kovettumiselle tärkeät alkuaineet, jolloin vesi liuottaa typen. Kumi sensijaan auttaa vain erilaisten aineiden yhdistymistä, typpi laccainhapon käymistä. Viimemainittuun ei imeydy lainkaan vettä kovetessa. Kun lakka kovettuu kosteassa hapessa toisen verran nopeammin kun kosteassa ilmassa, on todennäköistä, että lakan kovettuminen on muuan oksideerausmuoto. Edelleen huomattakoon että lakka ei kovetu sellaisessa ilmassa, mistä happi puuttuu, ja sitä voi säilyttää juoksevana 4 päivää hiilihapossa.

Vesi vaikuttaa lakkaan vahingollisesti siten, että se johtaa siinä löytyvän kumin paisumaan, ilmiö mikä on sen selvempi, minkä huonompaa lakka on, koska lajin huonotessa kumimäärä enenee lakassa. Toiselta puolen oksideerautuu lakassa löytyvä kumi vuosien kuluessa, niin että hyvään lakkaan 100 vuoden vanhana, vesi ei lainkaan enää vaikuta.

Lakkaa voidaan parantaa sitenkin, että siinä löytyvää kumi-määrää vähennetään ja laccain-hapon määrää enennetään. Sitä voidaan valmistaa keinotekoisesti, jolloin se sisältää melkein yksinomaan vain oksi-urushiehappoa (ainapa 90 %:iin). Se on läpinäkyvämpää, tasaisempaa ja veteen nähden kuten 100 vuotinen lakka.

Neste, joka nuorista puista saadaan, valmistetaan seuraaviksi lajeiksi, joiden japanilaiset nimet ovat: ro, nuritate, yo-hana, chuhana, ge-hana, naka-nuri ja seshine. Ro, muuan musta lakka, valmistetaan lisäämällä luonnonlakkaan erästä naisten käyttämää hampaiden värittämisainetta (n. s. raguro’a eli nestettä, jota saadaan kastamalla viilajauhoja etikkaan) ja panemalla sen noin kolmeksi päiväksi aurinkoon useasti sitä tällä ajalla hämmentäen. - Nuritate’a saadaan, kun hiomiskiveen käytettyä vettä ynnä hieman tärpättiä sekoitetaan luonnonlakan kanssa. Tätä lakkaa käytetään pohjustamiseen. - Yo-hana valmistetaan sekoittamalla silityskivivettä, tärpättiä ja hieman Ye-kasvista (Perilla ocymoides) saatavaa öljyä luonnonlakkaan, asettamalla tämä sekoitus päivänpaisteeseen ja hämmentämällä tätä kunnes se tulee mustaksi. — Jos öljymäärä otetaan runsaammaksi, saadaan chu-hana ja ge-hana-lakat. - Naka-nuri on luonnonlakkaa, mistä kaikki vesi on poistettu sekä senjälkeen auringonpaisteessa hämmennetty melkein mustaksi. - Seshine on sekoitus luonnonlakasta ja hiillytetystä puusta ynnä funorista, s. o. merilevistä valmistetusta kiilleaineesta (glasuurista). — Jos sekoitetaan seitsemän osaa puhdasta seshine-lakkaa kolmeen osaan eräitä muita aineita, saadaan n. s. makiye’a eli kultalakkaa.

Seshinelakan pääasiallisimmat käyttötavat ovat; 1) Pohjustusta varten pannaan lakka auringon paisteeseen tai tulen ääreen, jotta siitä haihtuisi vesi pois, jonka jälkeen siihen sekoitetaan benigara’a (rautaoksidia), asetetaan uudelleen auringon paisteeseen sekä suodatetaan ohuen paperin läpi. 2) Jos pohjustuksen tulee olla hyvin ohut, lisätään liuokseen hieman kamferia. 3) Paras tapa ensi sivellykseen käytettävän lakan valmistuksessa on sekoittaa ro-lakkaa seshinelakkaan. 4) Koroke- (reljefi-) lakkaukseen käytetään n. s. taka-mäkilakkaa, joka saadaan sekottamalla samat määrät ro- ja nuritate-lakkaa toisiinsa. Toinen puoli sekoituksesta keitetään ja hämmennetään, kun siihen on lisätty kamferia ja jauhoksi jauhettua puuhiiltä; sitten lisätään toinen puoli ja koko sekoitus suodatetaan ahkerasti nobe-lakka saadaan kamferista ja seshinelakasta; 6) None-lakka taas kamferista ja yoshino-lakasta. Kun kamferi pehmentää lakan, niin sitä käytetään parhaisiin taiteellisiin töihin vain hyvin varoten, tuskinpa lainkaan. 7) Sabi-ko-lakkaa käytetään reljefitöihin ja saadaan se seikoittamalla seshinelakkaan sama määrä hienoksijauhettua, poltettua Puari-vuoren savea.

Erilaatuisista lakeeraustyön kehityksen kulun aikana ilmenneistä muodoista mainittakoon:

1) Mitsuta-ye, jota käytetään erikoisemmin kukkajalustoissa ja seuraavasti: puuvillakangas liimataan puulle ja sen päälle vedetään mitsutalakkaa (tämä lakka on erikoinen laji luonnollista puulakkaa); sitten piirretään keltaisella lakalla lintuja, kukkia j. n. e.

2) Shunkei-nuri, keksitty 14-vuosisadalla, on siitä merkille pantava, että puun luonnollinen väri jää näkyväksi. Tekotapa on seuraava: Kun puu on huolellisesti silitetty, hierotaan sille alunakiille-ketto, täyttämään puun huokoset. Senjälkeen se väritetään joko itäintialaisella gamoija- kumillatai punasellarautaoksidilla, mihin onsekotettu taateliöljyä. Tätä hierotaan, kunnes pinta tulee sileäksi. Sitten sivellään kovalla harjalla puhdasta läpikuultavaa lakkaa yhdessä Perillä ocymoides’esta saadun öljyn kanssa.

3) Noshiro-nuri, nimitys siitä, että päävalmistus tapahtui 17-vuosisadalla Yamato’n piiriin kuuluvassa Noshirossa. Lakka on läpikuultavaa, vaaleankeltaista, jonka alta puun syyt näkyvät. Tämä laji on edellisen kanssa Japanin parhaita lakan käyttömuotoja. Alkujansa mentiin kauvas meren selälle kuivattamaan näitä lakkatöitä, jottei pöly pienimmässäkään muodossa olisi päässyt häiritsemään työn hienoutta. Esineet olivat seinäkannattimia, rasioita ja lautasia. Taitavin taiteilija tällä alalla on Ishioka Sho-ju-ro Noshirossa.

4) Wakasa-nuri, nimitys tälläkin valmistuspaikastaan Wakasasta, missä sen alku lasketaan vuodesta 1624. Lakka valmistettiin sekoittamalla punaista, vihreää, sinistä, keltaista ja mustaa - lakkaa toisiinsa; myöskin kultaa ja hopeaa käytettiin. Valmistusmenettely on seuraava; Ensin sivellään halutun värinen pohjalakka jasen vielä tuoreena ollessa puristetaan lehti, kukka j. n. e. mikä koristeeksi aijotaan käyttää, siihen, irroitetaan, jonka jälkeen työn annetaan kuivaa. Sitten levitetään kulta- ja hopealehti kautta koko pinnan ja annetaan uusi sivellys värillisellä lakalla. Sitten hangataan, kunnes kuvio tulee esille. Lopuksi pannaan viimeinen ketto läpinäkyvällä lakalla. Tällä tavalla käsitellään kirjatelineitä, pöytiä ja teerasioita, paperirullia y. m.

5) Zokoku-nuri on Tamakaji Zokoku’n v. 1624 keksimä ja käytetään sitä bambukorien lakkaamiseen punaisella tai mustalla lakalla ynnä niihin tekemällä kukkakoristeluja.

6) Sogan-nuri-lakkauksessa tehdään lintujen, kukkien, eläinten piirrokset kulta- tai hopealangoilla, ja tämän piirroksen päälle tulee musta lakka joka silitetään kunnes yllämainittu piirros tulee näkyviin. Tämä tyyli oli kukoistuksessaan 1804—1818.

7) Haritsu saiku, v. 1700 Haritsun ja hänen oppilaansa Mochizuki Hanzandn keksimä lakkatyö on sellainen, että lakkaan pannaan intarsian tavoin porsliinia, sarvea, tinaa ja norsunluuta.

Japanin lakkateollisuus on ikivanha. Jo keisari Koan’in hallitessa - hän nousi valtaistuimelle v. 392 - oli olemassa keisarillinen lakkateollisuusvirasto. 7-vuosisadalla otettiin lakkaesineitä verokappaleina vastaan. Tähän aikaan keksittiin punaisen lakan valmistus. Kahdeksannen vuosisadan ensi puoliskolla oli jo.viisi erilaista lakkaväriä käytännössä, samoin keksittiin noihin aikoihin perlemon käyttö intarsioissa ja kullan, hopean, kuparin janahkan lakkaaminen. - Lakkateollisuuden loistokausi alkoi kumminkin vuoden 1600 paikkeilla ja kestää yhä.

Hienon lakkatyön vaivaloisuudesta kuvan antaaksemme mainittakoon esimerkkinä, että lakkataiteilija Watanabe Tosen valmisti v. 1881 hallisijattarelleen tupakkarasian, joka oli 10 tuumaa pitkä, 6 syvä ja 8 korkea ja viipyi tässä työssä yhdeksän kuukautta. Hinta tästä oli 300 yen’iä = 1,548 Smk.

Ylläolevat tiedot Japanin lakkateollisuudesta perustuvat engl. "Transactions of the Asiatic Society of Japan" -nimisessä julkaisusarjassa O. Korschelfin ja H. Yoshidahr esittämään kirjoitukseen "The chemistry of Japanese Laccer".

Harmaita taloja maalaamaan! - Miten halpoja värejä valmistetaan.

Kouvolan Sanomat 71, 6.7.1926

Paljon on maassamme vielä "harmaita koteja" ulkonaisestikin. Ja värikkäistäkin löytää aina paikan ja toisen, jossa on korjauksen varaa. Kelirikon aikana saa "tekeväkin" monesti etsiä sopivaa hommaa. Kevät ja kevätkesä aina heinäaikaan asti on muutenkin sopiva aika maalaustöitten suoritukselle. Maalatkaamme harmaus pois kodeistamme! Hiukan vain huolta ja jokunen markka likoon, niin jo tuli lisää kauneutta ja ilon aihetta kotiimme. Mutta maalauksesta on myös hyötyä. Kauemminkin kestävät puiset rakennuksen osat, jos ne on maalilla ajan kammasta vastaan suojettu. Harvemmin syttyy pärekatto kipinöistä, jos sopiva maali estää sen sammaloitumasta. "Ei mikään niin kannata kuin talonkaupat ja punamultatynnörin käyttö" onkin sananpartena.

Höyläämättömän puupinnan maalaus vaatii vähimmän ammattitaitoa. Sehän suoritetaan joko kotona keitetyllä värillä, joka tulee halvimmaksi tai kaupoista saatavilla kivennäisväreillä. Monia keittovärin reseptejä on olemassa, mutta otettakoon tähän vain seuraava. Vedessä liuotetaan 1 kg. liimaa ja toisessa astiassa samoin 2 kg. vihtrilliä. Kahden tunnin liukenemisen jälkeen keitetään ne yhdessä lisäten 5 kg. ruisjauhoja sekä, jonkun aikaa keitettyä, 10 kiloa italianpunasta ja 6 litraa puutervaa. Jos haluaa vaalentaa väriä, voi sekoittaa liitujauhoa. Keitettäessä tehdään seos vettä lisäämällä sopivaksi sivellä. - Keltainen keittofäri tehdään keittämällä 2 kg. vihtrilliä, 2 kg. ruisjauhoja ja 1 litra suoloja sekä lisäämällä jonkun aikaa keitettyä 8 kg. keltamultaa ja liitujauhoa tai punamultaa sen mukaan miten tummaksi tai vaaleaksi väri halutaan. Keittoväri paranee mitä kauemmin sitä keittää. Seuraava keittämätön väri on myös kehuttu: 4 ltr. kuorittua maitoa, ¼ kg. sementtiä, 100 gr. maaliöljyä sekä tarpeen mukaan punamultaa sekoitetaan keskenään. -

Keittoväreistä on kestävin ja peittävin punainen väri. Se onkin kaunis väri luonnon keskellä, joskaan ei yhtä sopiva tiheissä asutusryhmissä. Jos pelätään liikaa punaisuutta sekä katon että seinien ollessa punaiset, niin voidaan pärekatto sivellä tervavedellä tai tervaöljyllä (saadaan 180 kg. tynnöreissä 3:— kg.), jonka sekaan voi sekoittaa keltamultaa, jolloin saadaan kaunis hopeaan vivahtava väri. Seinät voidaan tällöin maalata punaisiksi sekä listat ja nurkkavuorit valkoisiksi. Tai maalataan katto punaiseksi ja seinät keltaiseksi (tai ruskeiksi- keitto- tai tervavärillä.

Hyvin maalattuna on vähäpätöisin töllikin kaunis ja puoleensa vetävän näköinen, jotavastoin hyvästikin rakennettu talo näyttää yksitoikkoiselta ja ilottomalta maalaamattomana. Niinhän tuvan punainen seinä loistaa vihreän kasvillisuuden lomitse kuin kypsä mansikka aholla. Siveltimet siis heilumaan joka talossa ja "nurkat" uuteen uskoon. Iloisemmaksi siitä mielen saa ja elämänhalu kasvaa.

Värjäysohje mustille villalangoille.

Käsiteollisuus 5-8, 1920

1 kgr lankaa
40 litraa vettä
4 kgr lepänkuoria
15 litraa suomutaa.

Lepänkuoret keitetään 2—3 tuntia, siivilöidään ja tähän liemeen pannaan langat (kosteina) kiehumaan 1 tunniksi. Senjälkeen nostetaan langat padasta pois ja lepänkuori liemeen sekoitetaan suomuta, jota keitetään 10 minuuttia. Langat pannaan sitten uudelleen kosteina tähän seokseen ja keitetään 5 tuntia, jonka jälkeen ne pestään ja huuhdotaan monessa vedessä, että muta niistä irtaantuu pois.

Huom! Jos suomutaa säilytetään pitemmän aikaa, niin on se pidettävä lepänkuori vedessä (keitetyssä) ja varottava ettei se pääse jäätymään talvella.

Alli Kansanen.

Luonnonkirja, luku: Pohjoisen-palo eli Rewontulet.

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.

---

* Nykyjään on tullut tapauksia ilmiin, jotka, kerran perillensä tutkitut, lupaawat wahwistaa tässä osoitetun ja jo kauan aawistetun yhteyden elektriciteetin, magnetismin ja pohjoisen-palon wälillä.  - Herkkätuntoisien ja liiatenki wetotautisien ihmisten sanotaan näkewän, pimeässä suojassa, wäkewistä magneettiloista säteilewän likiperin pohjoisen-palon mukaista waloa.§. 176.

Pohjoisen-paloon, tähän komeaan ilmaukseen, näyttää maan magnetismi paljon waikuttawan, sillä hywin herkät magneettineulat tulewat rauhattomaan heilumiseen, kuin pohjoinen kowin wirkeästi palaa, ja itse rewon-tulet nähdään liehuwan aina maan magneettisen pohjoisnawan suunnalla.*) Tätä waloa on nähty etelänawallaki, mutta erinomattain on kuitenki tätä ilmausta tarkasteltu meitä likemmän pohjoisnawan paremmin tunnetuilla tienoilla.

Suurimmassa komeudessansa näkyy pohjoisenpalo tulisäteisenä kaarena, joka seisoo taiwaanrannan tienoilla niin, että se näyttää, kuin koskisiwat molemmat kaaren päät maahan. Se ihana wärimuutos ja säteiden aiwan sukkela leweneminen ja häwiäminen synnyttäwät tälle ilmaukselle ihmeellisen moninaisuuden. Se walaisee useasti ihan kirkkaiksi polari-maiden wiikkokautiset yöt, ja meidänki paikoilla wälkkyy useasti pohjois-puolesta taiwasta rewontulien kelta-punainen walo jotenki kirkkaana.

Täydessä kauniissa jaloudessansa nähdään rewontulet ainoastaan ylhäisemmissä polari-maissa, ja tämä kuwaus 94, jolla me päätämme physikilliset ilmaukset, kuwailee arwattawasti aiwan huonosti tätä ihanata pohjoisen-paloa.

Luonnonkirja, luku: Wesikaari

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.§. 148.

Wesikaari on wäriensä ihanuuden kautta niin merkillinen luonon ilmaus, että se enemmän kuin joku muu kehoittaa meitä sitä tarkastelemaan. Waikka kuki tietää, että sade ja päiwä-paiste owat yleiset eli järkiset syyt tähän ilmaukseen, niin ei kuitenkaan ole mahdollista tarkemmin selittää wesikaarta ainoastaan muutamilla sanoilla, siis annamme ainoastaan tärkeintä tietoa tästä ilmauksesta.

Että wesikaari syntyy walon taitteesta ja jakautumisesta, näkyy siitä, että ne särmiöllä eli prismalla esille saatetut wärit owat ihan samannäköiset ja seuraawat samassa järestyksessä kuin wesikaaressaki.

Usein on tilaisuutta nähdä ja tarkastella jotakuta ruohossa eli pensaassa riippuwata kasteen eli sateen pisarata, joka juoksuttaa silmään kirkkaan punaisen walosäteen. Kuin silmämme siaa eli kohtaa muuttelemme aina hiukan kerrallaan, niin wesi-pisareen wäri tästä muuttuu, ja me saamme nähdä saman pisareen ensin keltaisena sitte wiheriänä, sinisenä ja sini-punerwana, elikkä ihan wärittömänä. Tämä toteuttaa, että ne eräässä suunnassa wesi-pisaraan lankeawat säteet pisaralta taitetaan ja jaetaan wäri-säteisiin, joita silmä näkee, kuin se on niiden, ulosjuoksewien säteiden suunnassa. Me woimme siis ajatella tapahtuwaksi, että ne seitsemän särmiöllistä wäriä juoksewat silmäämme yht'aikaa seitsemästä eri pisarasta, kuin silmämme sattuu oleman tähän sopimassa paikassa. Hywin usein tapahtuu tämä weden roiskuessa wesi-puotteissa, höyry-laiwan siiwistä, ruiskukaiwoissa j. m., joissa auringon walo tapaa koko joukon putoawia wesi-pisaroita.

Ennen puolipäiwää näkyy wesikaari aina länteessä ja jälestä puolipäiwän idässä, niin että katsellessa wesikaarta on selkämme käännetty aurinkoa kohden ja edessämme seisoo sateen wesi kuin seinä. Synnyttääksensä wesitaarta, ei saa aurinko kuitenkaan olla kowin korkealla, ei todella 42 pykälätä eli gradia korkeammalla taiwaan rannasta. Sentähden nähdään tämä ilmaus tawallisesti aamulla elikkä iltapuolella päiwää, ja ainoastaan talwella, jolloin aurinko seisoo aiwan alaalla, näkyy se toisinaan myös puoltapäiwää läheisinä hetkinä. Oikeittain näyttää wesikaari erään mahdottoman suuren kehän, josta kuitenki se taiwaan rantaa eli horitsonttia alempana olewa osa ei ole meille näkywä. Toisinaan toki tapahtuu, että laiwan mastosta näkyy umpikehäisiäki wesikaaria. Kuin walosäteitä juoksee meidän silmäämme wesikaaren joka ainoasta kohdasta, niin silmämme on kuin kärki sellaisessa eräässä keilassa, jonka pohjapintana itse wesikaari on ja jonka akseliksi otetaan se suora linea eli wiiwa, joka wesikaaren keskipisteen läpi kulkee meidän silmäämme ja jonka linean pitennys tapaa myös selkämme takana auringon keskipistettä eli keskusta.

Tawallisesti näkyy wesikaaren wieressä wielä toinen niin kutsuttu Siwukaari, jouka wärit owat paljon waaleammat kuin ensimäisen. Tähän on syynä, että kuin ensimäisessä eli siinä oikeassa wesikaaressa walosäteet taitettuansa wiskataan takaisin ainoastaan yhden kerran, niin se toinen eli siwukaari syntyy sillä tawoin, että walosäteet ihan toisissa wesi-pisaroissa wiskauntuwat kahteen eri kertaan takaisin, josta syystä säteiden walo paljon heikkountuu. Myös on merkittäwä, että wiimeksi mainitussa kaaressa wärien juowat owat käännetyt järestänsä wastakkaisiksi pää-kaaren juowia suhteen, jossa aina punainen ou ulkomaisimpana ja suurimpana ja sini punerwa sisimpänä kehänä.

Luonnonkirja, luku: Wärit.

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.§ 146


Jos pienellä peilillä m (kuwa 84) joku walosäde, ikkunaluukun reiästä o, johdatetaan ihan pimiään suojaan, niin walosäde tekee wastakkaisella seinällä t walkoisen pyöreän pilkan g. Mutta jos reiän eteen pannaan kolmilahkoinen eli -särmeinen lasi, niin kutsuttu prisma eli särmiö, josta p kuwailee poikkileikkaamaa, niin walosäde ei ainoastaan taitu eli poikkea suunnastansa, waan seinällä ilmauntuu myös r:rän ja u:n wälillä pitkäläntä kauniskarwainen walo-kuwaus monella erinäisellä wärillä, joista alimmainen u on sinipunerwa (wiolett), sen perästä tulee mustan-sininen (indigo-sininen), sitte sininen, wiheriä (ruohonpäinen), keltainen, ruskean keltainen eli puna-kellerwa (orange) ja wiimeksi punainen juowa r. Nämät wärit tässä seuraawat toisiansa samassa järjestyksessä kuin wesikaaressa, ja ne kutsutaan sentähden särmiöllisiksi eli wesikaaren wäriksi.

Niinmuodoin auringon walkea walosäde ei ainoastaan taitu prisinassa eli särmiössä, mutta myös hajoaa eli jakautuu seitsemään loistawaan erinäköiseen säteesen. Tästä syystä me sanomme, että walkea säde on yhdistettyä eli sekoitettua waloa, koska se syntyy seitsemästä muusta eri säteestä. Mahdollisuus jakaa waloa tulee yleiseen siitä, että walon alkuperäiset osat owat eri määrässä taittuwaiset. Jos me katselemme wärikuwainta r - u (kuw. 84), niin me näemme, että punainen walo on, sitä walosäteen taittumatta syntynyttä, walkeaa kuwausta g likempänä kuin se sini punerwa. Edellinen on siis wähimmän, jälkinäinen enimmän täittuwa. Mutta tähän epätasaiseen taittumiseen on syy siinä, että eri säteiden walolaineilla on oma eri pituutensa, samate kuin jokaisen tuonin erinäisyys syntyy äänilaineiden eri pituudesta.

Jos ne seitsemän prismasta juoksewaa sädettä kootaan kokoilemalla tinsillä, niin ne taas yhdistywät sen poltekohdassa walkeaksi waloksi. Tämä kokemus woidaan tehdä silläki tawoin, että kiekon eli kiekuran pintaan pannaan yhtä-suuria paperileikkaleita, jotka niin paljo kuin mahdollista owat samawärisiä kuin särmiölliset wärit. Kuin kiekuraa sitte pyöritetään, niin wärien waikutukset silmässä sekautuwat, ja kiekon pinta näyttää walkealle.

Walkeat kappaleet owat siis sellaisia, jotka wiskaawat takaisin kaikki walosäteet alkuperäisessä sekoituksessansa, mutta mustat kappaleet sitä wastaan nielemät ne kaikki. Waan tuskin löytyy yhtäkään kappaletta, joka täydessä mitassa eli täydellisesti wiskaisi takaisin taikka nielisi kaikki sitä tapaamat walosäteet. Sentähden owat walkeat kappaleet oikeittain harmaita eli wähemmässä määrässä walkeoita aina mustaan saakka.

Wielä on sellaisiaki kappaleita, joiden atomit owat niin järjestetyt, että toisien walolaineiden wapajamiset tukkuuaan häwiäwät niiden pintaan, toisien taas wiskataan muuttumattomina takaisin. Punainen kappale esimerkiksi häwittää kaikki muut siihen lankeawan sekoitetun walon wärisäteet, ja ainoastaan se punainen säde wiskautuu takaisin. Samoin selitetään kaiket muutki kappaleiden wärit, niinkuin sininen, wiheriäs, keltainen j. n. e.


§ 147.

Muutamien kappaleiden wärit hawaitaan wasta silloin, kuin niitä katsellaan suuremmassa koossa eli tukussa. Tämä on laita esimerkiksi lasin ja jään kanssa, jotka hienoina eli ohuina lewyinä owat wärittömiä, mutta paksumpina palaisina näytäwät sinisille taikka ruohonpäisille. Koko atmospherin paksuisena läjänä on ilmallaki kaunis sininen wäri. Jos ilmaa ei ollenkaan olisi, niin taiwaan awaruus näkyisi mustalle. Taiwaan awara laki näyttääki todella, katsottuna korkeilta wuorilta, mustansiniselle sentähden, että awaruuden musta pimeys pilkoittaa sen wuoren yli olewan ohuwemman ja myös wähemmän tiheän ilma-kerran läwitse. Lakealla paikalla näyttää ilman sineys musteinmalle meidän päämme päällä kuin taiwaan rannassa siitä syystä, että me taiwaan rantaa katsomme paksumman ilmakerran läwitse, kuin joka meidän päämme yläpuolella on. Kaukaiset wuoret ja kukkulat saamat sineytensä siitä awarasta ilmakerrata joka on niiden ja meidän silmämme wälillä.

Taiwaan punainen ja keltainen wäri, joita sanotaan aamu- ja iltaruskoksi, tulee ilmassa olewasta wesihöyrystä, jolla juuri silloin kuin se sumutilastansa muuttu warsinaiseksi eli ilmalliseksi höyryksi, on omaisuus laskea ainoastaan sen punaisen ja keltaisen walon läwitsensä. Tämmöinen sumun muuttuminen tapahtuu juuri päiwän ilta- ja aamuaikoina.