§ 1. Vähän enemmän kuin sata vuotta sitten julkaisi Saksan suurin runoilija GOETHE värioppinsa, jota hän itse piti erittäin tärkeänä. Siihen aikaan oli kuitenkin väritiede niin kehittymättömänä, ett'ei väriharmonia- tehtävää vielä voitu tieteellistä tietä ratkaista. Paljon suurempia edellytyksiä näyttää mainitussa suhteessa olevan eräällä uudella väriopilla, jonka perustaja on maailmankuulu kemisti WILHELM OSTWALD. Koska uudelle väritieteelle avautunee suuri tulevaisuus myös käytännöllisellä alalla, julkaistaan tässä lyhyt selonteko tuosta mielenkiintoisesta aineesta. Mutta on huomautettava, että OSTWALDin värioppia ei ole helppo esittää ilman värillisiä kuvia, joita OSTWALD itse käyttää muutamissa kirjoissaan ja jotka suuresti valaisevat asiaa.
Ennenkuin ryhdymme varsinaista värioppia käsittelemään, annamme vähän elämäkerta-tietoja sen perustajasta. W. OSTWALD syntyi v. 1853, oli vuodesta 1881 kemian professorina Riian polyteknikumissa ja sitten v. 1887—1906 fysikaalisen kemian professorina Leipzigin yliopistossa. Hän on julkaissut suuren joukon tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoittanut paljon käytettyjä kemian oppikirjoja. V. 1887hän Van’t HOFFin kera perusti aikakauslehden "Zeitschrift für physikalische Chemie". Nobelin palkinnon sai OSTWALD v. 1909 erittäinkin katalyyttisten aineiden tutkimisesta. Jätettyhän v. 1906professorinvirkansa asettui OSTWALD asumaan Grossbotheniin lähellä Leipzigiä ja sinne hän on jäänyt tähän saakka.
Tutkijana ja ihmisenä esiintyy OSTWALD jyrkkänä energeetikkona. Omassa elämässään hän seuraa prinsiippiä: "Älä tuhlaa energiaa!" ja siitä johtuu hänen erinomainen tuottavaisuutensa. Hän käsittelee kaikkea tieteellisesti, niin onneakin, jolle hän on keksinyt kaavan O = T—V, onni = työ - vastustus. Se on OSTWALDia varsin kuvaava, hänen suurin onnensa on ahkera työ, joka sujuu ilman vastustusta.
OSTWALD asuu Grossbotliendssa suuressa talossa, melkein linnassa, jonka suurinta osaa kuitenkin käytetään laboratoriona. Hänen vaimonsa valitti kerran, että silityshuoneessakin kokeiltiin. OSTWALD elää yksinkertaisesti ja säännöllisesti, hän kävelee puistossaan kahdesti päivässä, aina täsmälleen samaan aikaan ilmasta huolimatta. Hänen työkykynsä on niin suuri, että hänen ystävillään on tapana sanoa hänen kirjoittavan yht’aikaa kaksi eri kirjoitusta, yhden kummallakin kädellä.
Suuren työkykynsä ohella on OSTWALD etevä organisaattori. Monesta omituisuudestaan huolimatta kelpaa hän jokaiselle esikuvaksi ehdottoman johdonmukaisuutensa tähden.
Väriopistaan tekee OSTWALD selkoa m. m. kirjasessa "Die Farbenfibel" (8 painos v. 1922, sis. 46 sivua) ja "Die Harmonie der Farben" -nimisessä vähän laajemmassa teoksessaan (2—3 p. 1921, 136 siv.). Edellinen on varustettu sievillä värikuvilla, jälkimmäiseen liittyy värikortteja sisältävä rasia. Sen ohella hän paraikaa julkaisee 5 nidosta käsittävää värioppia: I. "Mathetische Farbenlehre", II "Physikalische Farbenlehre", III. "Chemische Farbenlehre", IV. "Physiologische Farbenlehre" ja V. "Psychologische Farbenlehre". Mainitut kirjat ovat saatavissa kustannusosakeyhtiö "Unesma"lta Leipzigissä, samoin aikakauslehti "Die Farbe". Sitäpaitsi käsittelee OSTWALD värioppiaan lukuisissa eri kemiallisissa ja fysikaalisissa aikakauslehdissä olevissa kirjoituksissa.
OSTWALD sanoo oppiaan tieteelliseksi väriharmoniikaksi syystä, että hän siinä käyttää lukuja ja mittoja värien merkitsemiseksi. Tutustuminen värilakeihin on hänen mielestään taiteilijoille ja väriteknikoille yhtä tärkeää kuin musikaalisen harmoniaopin tunteminen säveltäjille. Ja tulee, samoin kuin tieteellinen perspektiivioppi kohotti piirustustaidon korkeammalle tasolle, uusi väritiedekin lisäämään tuotteiden taiteellista arvoa. On mielenkiintoista että OSTWALDin värioppia jo tutkitaan käytännössäkin. V. 1920 perustettiin Dresdeniin "Deutsche Werkstätte für Farbkunde", joka Sachsen'in hallituksen ja Dresdenin kaupungin avustamana kokeellisesti tutkii väriopin tieteellisiä perusteita ja niiden sovelluttamista käytännöstä.
§ 2. Lyhyt historiikki. Tieteellisen väriopin perustaja on ISAAC NEWTON, jonka ensimmäinen mainittua ainetta koskeva julkaisu on v:lta 1672. Käyttämällä prismaa hajoitti NEWTON auringonvalon eri väreiksi: punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi j. n. e. sekä tutki myös väriseoksia. Hän järjesti värit värirenkaaksi ja huomautti, että spektrin molemmat päät voidaan yhdistää punaista ja violettia sisältävän purppuran kautta. Hän puhuu sävelasteikon mukaisesti seitsemästä pääväristä.
Jotensakin samaan aikaan tutki BOYLE värejä kemialliselta näkökannalta, saavuttamatta kuitenkaan määrättyjä tuloksia. BRENNER sekä WALLER kokosivat siihen aikaan tunnetut värit ja järjestivät ne systeemiin. Ja vaskenpiirtäjät LE BLOND ja GAUTIER valmistivat 17:llä vuosisadalla kirjavia vaskipiirroksia käyttämällä ainoastaan 3 väriä, keltaista, punaista ja sinistä, joita OSTWALD sanoo maalarien perusväreiksi. Värejä tutkivat matemaattisesti T. MAYER ja J. H. LAMBERT, jälkimmäinen myös kokeellisesti. LAMBERTin väripyramiidia voidaan pitää värisystematiikan myöhemmän kehityksen perustana.
GOETHEn värioppia koskevat tutkimukset julkaistiin v. 1791 ja 1810. Hän jakoi m.m. värit fysiologisiin, fyysillisiin ja kemiallisiin, jota jakoa OSTWALD osaksi käyttää. Loogillis-matemaattista värioppia (OSTWALD käyttää siitä nimeä "mathetische Farbenlehre") ei kaunosielu GOETHE kaivannut.
Värioppia tutkivat myös saksalainen filosofi SCHOPENHAUER, ja maalari RUNGE, ranskalainen kemisti CHEVREUL, matemaatikko GRASSMANN, kuuluisat fyysikot HELMHOLTZ ja MAXWELL sekä fysioloogi HERING.
§ 3. Nyt siirrymme OSTWALDin värioppiin. Saadaksemme käsitteet selviksi, huomautamme ensin, että sanaa väri usein käytetään väärässä merkinnässä. Kaikki, mitä näemme on välittömästi värejä, jotka täyttävät suurempia tai pienempiä näköpiirimme osia. Kahden välialueen välillä on raja. Mutta aineita, joita värjäämiseen käytetään, emme sano väreiksi, vaan väriaineiksi. Energia, joka vaikuttaessaan silmäämme saa aikaan väriaistamisen, on taas valo.
Värit jaetaan
1. epäkirjaviin (unbunt): valkoinen, harmaa, musta ja kaikki niiden välillä olevat värit.
2. kirjaviin (bunt): keltainen, punainen, sininen, vihreä ja kaikki niiden välillä ja vieressä olevat värit.
Vaikkakin usein ainoastaan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pidetään todellisina väreinä, on sopivampi lukea myös edellinen ryhmä niihin, sillä ainoastaan silloin voidaan sanoa, että kaikki näköaistoksemme välittömästi ovat muodostetut väreistä.
V. 1914 oli KÖLNER-WERKBUND-AUSSTELLUNG'in suuri värinäyttely ja silloin huomattiin väriopin uudentaminen välttämättömäksi. Tuon tärkeän tehtävän ylin johto annettiin W. OSTWALDille. Kysymykseen, mitkä seikat ennen kaikkea tekivät uudenväriopin laadinnan tarpeelliseksi vastaa OSTWALD, että tiede ei aikaisemmin kyennyt ratkaisemaan järkiperäisen väriopin päätehtäviä, vaan että se oli monessa suhteessa puutteellinen. Mitä tarkoitetaan esim. käsitteillä kyllästetty väri, värin puhtaus, kirjavan värin valoisuus?
Kun on määriteltävä käsite kyllästetty väri, niin puhutaan tavallisesti sellaisten värähdysten väreistä, joilla on sama periodi, siis eristetyistä spektraaliväreistä. Mutta lähempi tutkimus osoittaa, että spektraalivärien ja kyllästettyjen värien yhtäläistäminen ei voi olla oikea. Otamme esimerkiksi keltaisen värin, joka on puhtaimpia, mitä tekniikassa voidaan valmistaa. Helposti huomataan, onko siihen lisätty muita värejä, ennen kaikkea mustaa tai harmaata. Ne tiedemiehet, jotka ovat tutkineet tuota kysymystä, vakuuttavat, ettäkeltainen väri on puhtaista tai kyllästetyistä väreistä valoisin. Tarkastaessamme spektriä huomaamme, että siinä puhtaasti keltainen alue on hyvin kapea, sen psykofyysillinen vaikutus on siis korkeintaan muutama prosentti koko spektrin vaikutuksesta. Jos kyllästetty keltainen olisi identtinen spektraalivärin kanssa, niin sen valoisuuden pitäisi olla vain joku prosentti puhtaasti valkoisen kappaleen valoisuudesta. Mutta se on paljon suurempi, ehkä noin 90 % siitä. Tuosta seuraa, että puhdas keltainen väri ei sisällä ainoastaan spektraalipuhtaita säteitä, ei edes hiukan leveämpää spektraalialuettakaan, esim. 580—590 µµ [1µµ = 10-6 mm), vaan että siinä on suuri joukko muitakin säteitä. Puhtaasti keltaisten liuosten analysoiminen osoittaa myös, että niissä on säteitä kaikista spektrin osista, punaisesta aina vihreänsiniseen asti.
Värin puhtausastetta ja sen mittaamista koskeva kysymys on koko väriopin tärkeimpiä. OSTWALD väittää mielihyväliä antaneensa tarkan värinpuhtauden määritelmän (vrt. § 10), joka perustuu siihen, että luvuilla ilmaistaan, kuinka paljon valkoista ja mustaa kysymyksessä olevassa kirjavassa värissä on.
Aikaisempaa värioppia hyvin kuvaava on kirjavien värien valoisuutta koskeva kysymys. Sen vaikeus seuraa siitäkin, että kuten valo-opista on tunnettua, eriväristen valolähteiden vertaileminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että monet etevät tiedemiehet ovat arvelleet sitä mahdottomaksi, tunnustaen siten, että värin valoisuutta ei voida ilmaista luvulla. Periaatteellisesti voidaan kuitenkin menetellä siten, että jokaiselle kirjavalle värille määrätään harmaa väri, joka psykoloogisesti näyttää yhtä valoisalta kuin itse väri. Siten saadaan sen valoisuusarvo.
Huomautettakoon lopuksi, ettei väriopin ole aikaisemmin onnistunut tyydyttävästi selittää, mistä syystä spektrissä ei saada ruskeita ja öljypuun-vihreitä värejä, vaihdeltakoon valoisuutta ja sekoitettakoan värejä miten hyvänsä.
Mainitusta seuraa, sanoo OSTWALD, että värioppi on alusta alkaen uudelleen rakennettava, jotta se voidaan liittää eksaktiseen tieteeseen. Erittäin tärkeä on asian käytännöllinen puoli. Ajattelemme ennen kaikkea laajaa väriaineiden teollisuutta, joka tähän asti ei ole voinut yksikäsitteisesti merkitä tuotteitaan luvuilla ja mitoilla. Kuinka tarkkaan ilmaistaan esim. fysiikassa lämpötila, sähköjännitys, tilavuus luvuilla ja yksiköillä! Tieteellisen väriopin päämäärä on sen liittäminen absoluuttiseen mittajärjestelmään. Näytämme seuraavassa miten OSTWALD koettaa toteuttaa suunnitelmiaan, puhuen ensin epäkirjavista väreistä.
§ 4. I. Epäkirjavat värit. Kun pianolla yhtaikaa painetaan useampia aivan mielivaltaisia koskettimia, syntyy tavallisesti vastenmielinen dissonanssi, harvoin miellyttävä konsonanssi. Kun samoin monta eri väriä yhdistetään mielivaltaisesti, tekevät ne yhteensä usein epämieluisan, parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyden vaikutuksen, ne vaikuttavat epäharmoonisesti. Luonnossa tapaamme sitävastoin usein miellyttäviä väriyhdistyksiä, samoin väritaiteellisesti lahjakkaiden henkilöiden töissä. Kun miellyttävässä väriharmoniiassa joku väri korvataan toisella mielivaltaisella, häviää usein miellyttävä tunne. Siitä päätämme, että väriyhdistelmät samoin kuin ääniharmoniat seuraavat määrättyjä lakeja, joiden rikkominen saa aikaan epämiellyttäviä tunteita. Ja kuten ääniopissa kaksi säveltä sointuu hyvin yhteen, jos niiden intervallina on yksinkertainen murtoluku, niin voimme OSTWALDin kanssa lausua väriharmoniikan päälauseen seuraavasti: harmoonisina eli yhteenkuuluvina voivat ainoastaan sellaiset värit esiintyä, joiden ominaisuudet ovat määrätyissä yksinkertaisissa suhteissa toisiinsa. Tulokset, joihin mainittu lause johtaa, osoittavat sen oikeaksi.
Alamme yksinkertaisimmalla tapauksella, valkoisella, mustalla ja niiden välillä olevilla harmailla väreillä. Ne muodostavat jatkuvan yksidimensionaalisen sarjan, jonka päätepisteet ovat valkoinen ja musta. Kun värejä ei ole monta, löytää tottumaton silmäkin sarjasta jokaisen värin aseman, sillä toinen väri on valoisampi, toinen tummempi kuin sen viereinen väri. Epäkirjavat värit eroavat siis toisistaan yhden ainoan ominaisuuden, nim. valoisuuden (Helligkeit) suhteen.
Harmaat värit syntyvät sekoittamalla valkoista ja mustaa, esim. värilevyllä. Olkoon valkoisen ja mustan osan summa (esim. koko värilevyn pinta) 1 ja merkitköön w valkoista, s mustaa osaa, niin w+s = 1. Kun annamme w:n muuttua jatkuvaisesti o:sta 1:een, muuttuu s jatkuvaisesti 1:stä 0:aan. s = 0 antaa raja-arvon w = 1, siis "täysin valkoista", w = 0 eli s = 1 sarjan toisen pään, "täysin mustaa". Käytännössä ei täysin valkoista ja täysin mustaa saada, ne ovat ihannekäsitteitä. Mikään valkoinen väri ei nim. heijasta kaikkea sitä kohdannutta valoa ja jokainen musta väri heijastaa jonkun verran valoa. Lähinnä valkoista rajaa on barytvalkea (bariumsulfaatti). Kun sen valkeus merkitään 100:11a, on sinkkivalkean 95, se heijastaa siis 95 % sitä kohdanneesta valosta. Liidun valoisuus on saman asteikon mukaan vain 80 ja se on sitäpaitsi kellertävää, kuten helposti huomaa vertaamalla sitä mainittuihin väreihin.
Kun kaksi väriä (esim. harmaata) eroaa vain hyvin vähän toisistaan, voi ainoastaan tottunut silmä eroittaa ne. Ja erotusaskel voidaan tehdä niin pieneksi, ettei mikään inhimillinen silmä sitä huomaa. Pienin vielä huomattava raja-askel (noin 1 % ero valkopitoisuudessa) on n. s. kynnys (Schwelle). Sen suuruus vaihtelee henkilöstä toiseen ja se riippuu sitäpaitsi havaitsijan hetkellisestä kyvystä. Harjoituksen ja tarkkaavaisuuden kautta vähenee tuo askel.
Täysin valkoinen on siis pinta, joka heijastaa kaiken valon, täysin musta pinta, joka ei heijasta mitään valoa. Harmaa on pinta, joka heijastaa osan sitä kohdanneesta valosta.
Täysin musta pinta saadaan, kun mustasta paperista valmistetaan kuutio (musta pinta sisäänpäin), jonka sivuun tehdään aukko. Viimemainittu on tummempi kuin mikään saatavana oleva musta väri, vieläpä tummempi kuin musta silkkisamettikin. Viimemainittu heijastaa siis vielä jonkun verran valoa.
§ 5. FECHNERin laki. Olkoon valkoinen väri 0.80 (joka siis heijastaa 80/100 sitä kohdanneesta valosta) ja musta väri 0.05 (joka heijastaa 5/100 valoa). Muodostamme aritmeettisen keskiarvon
0.80 + 0.05
----------- = 0.425.
2
(Kokeet voidaan 2 tehdä esim. välilevyllä). Saamme silloin värin, joka on paljon lähempänä asteikon valkoista kuin sen mustaa päätä, sillä se näyttää miltei valkoiselta. Tuo omituinen seikka riippuu n. s. WEBER—FECHNERin laista (1850), joka sovellettuna tähän tapaukseemme lausun, että harmaiden värien väliset intervallit näyttävät olevan yhtä suuria ainoastaan silloin, kun niiden valoisuudet muodostavat geometrisen ( ogaritmisen) sarjan. Saadaksemme valkoisen ja mustan keskivälillä olevan harmaan värin tulee meidän ottaa 0.20 eikä 0.425, sillä 0.80 : 0.20 = 0.20 : 0.05. Luvut 0.80, 0.20 ja 0.05 muodostavat geometrisen sarjan. Mutta kun äärimmäisestä valkoisesta äärimmäiseen mustaan kulkevat harmaat asteet voidaan järjestää geometriseen sarjaan äärettömän monella eri tavalla, jotka eroavat toisistaan suhdeluvun suuruuden kautta, valitsee OSTWALD niistä mukavuuden vuoksi yhden, jolla on se ominaisuus, että intervalliin 0.01—0.10 joutuu 10 termiä ja intervalliin 0.10—1.00 yhtä monta termiä. Luvut saadaan helposti lasketuksi siten, että määrätään logaritmien 0.900, 0.800 j. n. e. numeroarvot. Etsittyjä lukuja ei voi lausua tarkoin desimaaliluvuilla, mutta koska silmämme eivät ole aivan herkkiä värieroituksille, riittää seuraavassa taulukossa käytetty tarkkuus:1.00 0.79 0.63 0.50 0.40 0.32 0.25 0.20 0.16 0.13 0.100 0.079 0.063 0.050 0.040 0.032 0.025 0.020 0.016 0.013 0.010 j. n. e.
Tuolla lailla on siis harmaajono jaettu osiin, kappaleihin. Mutta tarvitsemme tarkoin määrättyjä pisteitä eikä välialueita. Otamme siitä syystä kahden viereisen luvun keskiarvon, jolloin saadaan seuraava sarja:
0.89 0.71 0.56 0.45 0.35 0.28 0.22 a b c d e f g 0.18 0.14 0.11 0.089 0.071 0.056 0.045 h i k l m n o 0.035 0.028 0.022 0.018 0.014 0.011 p q r s t u j. n. e.
Lyhyyden vuoksi merkitään luvut kirjaimilla. Ylläolevassa sarjassa ovat kuitenkin askeleet käytännössä liian pieniä, joka toisen voi jättää pois. Siten saatu käytännöllinen harmaasarja (Grauleiter) käsittää siis kirjaimet a, c, e, g, i, 1, n, p, r, t, joista p:tä alemmat arvot eivät toistaiseksi tule kysymykseen, niitä kun ei voida valmistaa sivelemällä. Jos tulevaisuudessa kehittyneempi väritekniikka sallii vielä tummempien värien valmistamisen, niin yllämainittu menettetytapa yksikäsitteisesti osottaa mitkä seuraavat asteet ovat. - Kirjaimiin liittyvät luvut ilmaisevat paljonko valkoista ja mustaa jokaisessa värissä on. Niinpä h;ssa on 18 % valkoista ja 82 % mustaa.
Harmaasarjamme on graafisesti esitettynä i;ssä kuv. Kuvassa 1 on vasemmalla puolella oleva viiva jaettu io:een yhtä suureen osaan. w edustaa sen valkoista, s sen mustaa päätä. Niiden välillä olevat jakopisteet vastaavat harmaita värejä 0.9, 0.8, 0.7, 0.6, 0.5, 0.4, 0.3, 0.2, 0.1; yhtä pitkän oikeanpuolisen viivan pisteet taas värejä a, c, e, g, i, 1, n, p. Näemme, että ensimmäiset askeleet ac ja ce ovat pitkiä, mutta seuraavat askeleet yhä lyhyempiä. p:tä seuraavia (äärettömän monia) pisteitä ei tilan ahtauden vuoksi voi selvästi merkitä kuvioon.
Kuv. 1 b:ssä on päinvastoin yhtä suuret aistimusasteet kuvattu yhtä pitkinä viivoina, ja silloin kasvavat vasemmanpuoliset viivat alaspäin.
Jako muistuttaa logaritmista laskupuikkoa, tuota kaikille teknikoille tuttua apukojetta. Mallisarjaa voi senjohdosta yhtä hyvin sanoa logaritmiseksi kuin geometriseksi.
Käytännössä menetellään yksinkertaisesti siten, että harmaa mallisarja asetetaan tutkittavalle väripinnalle ja määrätään mitä normaalivärejä pinnan värit lähinnä vastaavat.
Sekä yllämainitusta että käytännöllisistä, värilevyllä tehdyistä kokeista seuraa, että vähän mustaa lisättynä suureen määrään valkoista tekee sen vain vähän mustemmaksi, jotavastoin täysin musta levy, johon piirretään valkoinen viiva, pyöriessään näyttää selvästi harmaalta.
§ 6. Harmaat värisoinnut. Moni luulee, että kaikki epäkirjavat yhdistelmät ovat harmoonisia, kuten kaikki kissat ovat pimeässä harmaita. Mutta niin ei asianlaita ole. OSTWALD huomauttaa nimenomaan, että tuollaisten mielipiteiden olemassaolo selvästi todistaa, että väriharmonia-aisti tähän asti on vain vähän kehittynyt.
Kirjassaan "Die Harmonie der Farben" hän esittää kolme kuvaa, joissa jokaisessa on sama kolmesta harmaasta väristä tehty malli. Ensimmäisessä kuviossa ovat värit eeg, siis yhtä suuret kahden asteen välit, toisessa c g 1, siis myös yhtä suuret neljän asteen välit, kolmannessa c e n, jossa askel e n on suurempi kuin c e. Molemmat edelliset vaikuttavat silmäämme miellyttävästi, viimeinen epämielyttävästi. Jo siitä huomaamme, että järjestys vaikuttaa harmoonisesti.
Käyttämällä kombinatoriikin sääntöjä saadaan kolmella harmaa-asteikon värillä seuraavat väriharmoniiat:
1. Välinä kaksinkertainen askel:
1. a c e 3. e g i 5. i l n 2. c e g 4. g i l 6. l n p2. Välinä kaksi kaksinkertaista askelta:
7. a e i 9. e i n 8. c g l 10. g l p3. Välinä kolme kaksinkertaista askelta:
11. A g n 12. c i p
Siinä jo 12 eri harmoniaa. Mutta jokainen noista kolmesta kombinatiosta voi mallissa esiintyä eri tavalla. Kun tarkastamme yksinkertaisinta tapausta, jolloin mallissa on vain kolme eri kenttää, voidaan niihin sijoittaa kolme eri väriä kuudella eri tavalla: I II III, I III II, II III I, j. n. e. Kaikkiaan saadaan siis tässä tapauksessa 6 x 12 = 72 eri mahdollisuutta, jotka yleensä näyttävät hyvinkin erilaisilta. Niitä voi yksinkertaisissa tapauksissa tutkia käyttämällä värikortteja, jotka liittyvät "Die Harmonie..." kirjaan. - Samoin voidaan käyttää neljästä, jopa viidestäkin väristä muodostettuja yhdistelmiä. Kombinaatiomahdollisuudet kasvavat silloin hyvin suurilukuisiksi. Kaikissa noissa tapauksissa on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että mallien eriväriset pinnat ovat jotakuinkin yhtä suuria. Muuten, jos joku pinta on hyvin suuri, toinen hyvin pieni, on vaikutus silmäämme toinen, tehtävä mutkistuu ja vaatii ratkaistamisekseen erikoistutkimuksia. Joka tapauksessa voidaan sanoa OSTWALDin kanssa
Gesetzlichkeit = Harmonie, lainmukaisuus = harmonia.
§ 7. Harmoteekki. Väriharmoniain tutkimiseen suosittelee OSTWALD harmoniakokoelman, harmoteekin (Harmothek) hankkimista. Käytetään kortteja, joilla jokaisella on oma harmaa tai kirjava värinsä. Parasta on käyttää kaikkialla täsmälleen samaa kokoa. Sopivimpana suosittelee OSTWALD "maailmankokoa" VI, 80 X 113 mm. Hän ennustaa, että pian tulee kaikkialla syntymään väriyhdistyksiä, samoin kuin nyt on musiikkiyhdistyksiä. Väriyhdistyksien jäsenet tulevat kokouksissaan näyttämään toisilleen keksimiään väriharmonioita. Ja toisinaan pidetään suurempia kokouksia, värijuhlia, kuten nykyään musiikkijuhlia. Niissä esitetään erikoisesti miellyttäviä ja omituisia väriharmonioita.
Kysymme nyt miten harmoteekkiin kuuluvat värikortit ovat valmistettavat. Joko siten, että kortteihin kiinnitetään kumilla erivärisistä papereista leikattuja suorakaiteita tai sivelemällä (tünchen) kortit värillä. Edellinen menettelytapa on tietenkin yksinkertaisempi, kun vaan saadaan oikeavärisiä papereita. Mutta siinäpä vaikeus onkin! Tehtailija ei tiedä mitä värejä hänen tulee valmistaa, ja ostaja ei tiedä mitä hänen tulee vaatia. Mutta kun kerran harmaaasteikko ja muut kirjavat mallivärit tulevat yleisesti otetuksi käytäntöön, valmistavat tehtaat harmaat välit a c e g i l n p ja määrätyt kirj. värit ja ostajan tarvitsee vain mainita kirjain saadakseen oikean värin. OSTWALD on jo laskenut kauppaan normaalipapereita, jotka vaikkakaan ne toistaisesti eivät ole aivan moitteettomia, kuitenkin edustavat korkeampaa tuotantotasoa kuin aikaisemmin käytetyt väripaperit.
Sivelemiseen käytetään joko tusshia, parhaiten n. s. saksalaista, ei kiinalaista tusshia, neutralisoitua nigrosiinia y. m. Ne sekoitetaan vedellä kunnes saadaan asteikon välit a c .... OSTWALD käyttää nimityksiä "freie" und "eingestellte Tünchen" (sivellys), "Decktunchen", "Pulvertünchen" j. n. e. Pulverisively on erittäin mukavaa. Pulverit sekoitetaan nestemäiseen sideaineeseen (Bindemittel), esim. vaaleaan liimaan, joka on liuotettu veteen. Tarkempia käyttöohjeita saa OSTWALDin kirjasta "Die Harmonie . . ." s. 22—25. sekä "Beiträge zur Farbenlehre", Abh. d. math. phys. Klasse d. Kgl. Sächs. Ges. d. M iss. Bd. 34 Nr III 1917, e. k. viides kappale. Mainittuja väliaineita saa Kustannusyhtiö UNESMAIta Deipzigistä, Kantstrasse 17, joka myy ENERGIE-Werke G. m. b. H. Gross-Bothenissa Sachsen'issa olevain tehtaiden tuotteita.
Ennenkuin siirrymme puhumaan kirjavista väreistä, mainitsemme, että kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa valmistetaan harmaita pintoja siten, että valkoinen pinta peitetään hienoilla viivoilla tai pisteillä. Kun merkit ovat kyllin lähellä toisiaan, ei silmä erolta niitä toisistaan, vaan pinta näyttää harmaalta. Saadaksemme vaaleinta harmaata väriämme, nim. c, on meidän teoreettisesti otettava 0.56 osaa valkoista ja 0.44 osaa mustaa, mutta koska paperin valoisuus parhaimmassa tapauksessa on noin 0.85 ja hyvän painomustan 0.056 (siis ei aivan mustaa) ja puolet pintaa on peitetty, saadaan harmaa väri ½ .0.85 + ½ . 0.056 = 0.453. Kun mielimme saada 0.56, on siis otettava melkein 2/3 valkoista eli tarkemmin 0.64 koko pintaa. Tuolla tavoin voidaan joka erikoisessa tapauksessa suorittaa laskut. (Vrt. myös R. ENGELHARDT, Der Goldene Schnitt im Buchgewerbe, Leipzig 1919, Tafel 41).
Epäkirjavain väriharmoniain tunteminen on siis tärkeää ei ainoastaan taiteilijoille, vaan myös kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa työskenteleville. Vieläpä voivat naiset puvuissaan suurella menestyksellä käyttää harmaasarjan harmonioita. Luonnossa esiintyy epäkirjavia värejä harvoin. Ihastuttavan esimerkin tarjoaa meille västäräkki, jonka värit ovat a g n, siis samanvälinen kolmiharmonia. Epäilemättä tuo sievä lintu näyttäisi rumemmalta, jos väliasteet olisivat erisuuruisia.
§ 8. II. Kirjavat värit. Täysi väri (Vollfarbe) on väri, joka ilmaisee ainoastaan määrättyä värisävyä eikä sisällä epäkirjavia osia. Se on ihanneväri, jota todellisuudessa ei koskaan saada, koska kirjavat värit aina sisältävät jonkun verran valkoista ja mustaa.
Epäkirjavat värit eroavat toisistaan ainoastaan valoisuutensa kautta, ne muodostavat yksinkertaisen (yksidimensionaalisen) moninaisuuden. Sitä vastoin voidaan kirjavat värit muuttaa eri tavalla. Esim. voidaan
a) Punainen väri tehdä keltaisemmaksi tai sinisemmäksi, sininen punaisemmaksi ja vihreämmäksi, vihreä sinisemmäksi ja keltaisetiiniäksi. Sanomme sitä värisävyn muutokseksi.
b) Säilyttää värisävy ja lisätä yhä kasvavia määriä valkoista, jolloin väri tulee yhä valoisammaksi.
c) Lisätä yhä suurempia määriä mustaa.
d) Lisätä sekä valkoista että mustaa, siis harmaata. d) on siis b):n ja c);n yleisempi tapaus.
Jokainen väri voidaan mainitun mukaan pitää muodostuneena puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta määrätyissä suhteissa. Senvuoksi sanomme että kirjavat värit muodostavat kolmikertaisen (kolmidimensionaalisen) moninaisuuden.
Värisävynsä (Farbton) mukaan, siis sen ominaisuuden mukaan, joka merkitään nimellä keltainen, punainen, sininen, vihreä, . . . järjetyvät täysvärit suljettuun jonoon, sarjaan, joka tavallisesti esitetään ympyränä. Väriympyrässä, oikeammin värisävy-ympyrässä eroitamme kahdeksan luonnollista pääväriä, nim. keltainen, oranssi (OSTWALD käyttää nimitystä Kress), punainen, violetti (Veil), ultramariinisininen (Ublau), jäänsininen (Eisblau), merenvihreä (Seegriin) ja lehdenvihreä (Laubgriin). Koska niiden väliset asteet ovat liian suuria, jaetaan jokainen pääväri vielä kolmeen asteeseen, jotka saavat nimen ensimmäinen, toinen, kolmas, keltainen, oranssi, punainen, j.n. e. Ajattelemme väriympyrän kehän jaetuksi sataan yhtä suureen osaan. Mutta koska 3 x 8 = 24 ei sisälly tasaisesti sataan, korvataan murtoluvut lähimmällä kokonaisella luvulla. Saadaan siis seuraava jako:
Ensimmäinen Toinen Kolmas Keltainen 00 04 08 Oranssi 13 17 21 Punainen 25 29 33 Violetti 38 42 46 U-sininen 50 54 58 Jäänsininen 63 67 71 Merenvihreä 75 79 83 Lehdenvihreä 88 92 96
Noista 100:sta väristä muodostetaan väriympyrä siten, että sen yläosaan sijoitetaan valoisimmat värit, lehdenvihreä ja keltainen, oikealla puolella on oranssi ja punainen, vasemmalla merenvihreä ja jäänsininen. Väriympyrän alimmassa osassa ovat pimeimmät värit, violetti ja u-sininen. Tunnettujen kahdeksan päävärin edustajana voidaan pitää keskimmäistä riviä, siis keltaisten värin 04, oranssin 17, punaisen 29 j. n. e.
Väriympyrä tekee, sellaisena kuin OSTWALD sitä esittää "Farbenfibels"-kirjassaan hyvin miellyttävän vaikutuksen. Se jakaantuu kahteen osaan: lämpimiin ja kylmiin väreihin. Edelliseen kuuluvat lehdenvihreä, keltainen, oranssi ja punainen, toiseen violetti, u-sininen, jäänsininen ja merenvihreä. Jakopisteet ovat suunnilleen 88 ja 38. Koska värien intervallit sitäpaitsi ovat yhtä suuret, voidaan väriympyrän värejä käyttää värisävynormeina. Kahden viereisen värin ero on jo niin pieni, että se on lähellä kynnystä.
Sellaisia värejä, jotka optillisesti sekoitettuina muodostavat neutraali-harmaata, sanotaan vastaväreiksi (Gegenfarben). Sellaisia ovat
Keltainen ja u-sininen
oranssi " jäänsininen
punainen " merenvihreä
violetti " lehdenvihreä.
Väriympyrässä ne seisovat halkaisijain vastakkaisissa päissä. Keltainen, u-sininen, punainen ja merenvihreä saavat myös nimen alkuvärit. Aikaisempi otaksuma, että on 6 pääväriä ja 3 alkuväriä, on siis OSTWALDin mukaan väärä.
Luonnossa esiintyvät värit jäänsininen ja merenvihreä vain harvoin. Senvuoksi onkin vasta-alkajan vaikeampaa eroittaaniitätoisistaan kuin muita yleisempiä värejä, sillä hän ei ole niihin tottunut. Kukkien väritkään eivät saavuta korkeampia arvoja kuin kolmas usininen 58, lehtien värit alkavat vasta lehdenvihreällä 88. Perhosiltakin puuttuvat jäänsininen ja merenvihreä. Ne esiintyvät kuitenkin harvinaisen ja aran jäälinnun puvussa. - Muita väriympyrän värejä tapaa sitävastoin usein luonnossa, ja ne ovat meille sen johdosta hyvinkin tuttuja.
§9. III. Vaaleankirkkaat (hellklar) ja tummankirkkaat (dunkelklar) värisarjat syntyvät lisäämällä täysväriin valkoista tai mustaa. Edelliset, jotka eivät sisällä kuin hyvin vähän mustaa, merkitään samoilla kirjaimilla a c e g i l n p kuin epäkirjavan sarjan värit. Kuten epäkirjavassa sarjassakin merkitsee a täysin valkoista, c vaaleinta, siis enimmän valkoista sisältävää kirjavaa väriä, p tumminta paperille ilmestyvää väriä. Villalla, silkillä ja ennen kaikkea sameteilla saadaan kuitenkin vielä tummempia värejä. - Kun on 24 värisävymallia (Farbentonnorm), niin syntyy 24 täysin määrättyä vaaleankirkasta värisarjaa, jotka sopivasti merkitään sekä väsisävyn numerolla että kirjaimilla. Esim. u-sininen 54 antaa sarjan 54 c, 54 e, 54 g j. n. e. Mutta osoittaaksemme että ne ovat vaaleankirkkaita, siis mustasta melkein vapaita värejä, lisäämme niihin vielä kirjaimen a. Täydellinen merkitys on siis tässä tapauksessa 54 ca, 54 ea, 54 ga j. n. e.
Kun jokainen täysi väri siten antaa alun seitsemälle vaaleankirkkaalle välisarjalle, on vaaleankirkkaiden mallien koko luku 7 X 24 = 168.
Vaaleankirkkaat värit ovat taidemaalarille tuttuja, koska ne syntyvät sekoittamalla täysiväriin valkoista. Vesivärejä käytettäessä saadaan vaaleankirkkaita värejä peittämällä valkoista paperia yhä ohuemmilla värikerroksilla. Siinä tapauksessa muuttuu kuitenkin tavallisesti pigmentin värisävy. Niinpä oranssi tulee yhä keltaisemmaksi kuta ohuempi kerros on, punainen 25 sinisemmäksi, violetti sinisemmäksi, sininen vihreämmäksi j. n. e.
Tummankirkkaat värisävyt seuraavat samoja lakeja kuin vaaleankirkkaatkin, mutta edellisiä on vaikeampi valmistaa, kun ei ole mustia sivellyksiä, jotka eivät heijasta ainakin jonkun verran valkoista valoa. Sieviä tummankirkkaita värejä nähdään usein kirjavissa lasiakkunoissa ennen kaikkea vanhain kirkkojen akkunanruuduissa.
§10. IV. Himmeät värit.
Väri, joka täysvärin ohella sisältää yhtaikaa valkoista ja mustaa, on himmeä (trüb). Himmeät värit esitetään sopivasti samavärisävyisellä (farbtongleich) kolmiolla (kuva 2). v merkitsee siinä täysväriä, w valkoista, s mustaa. Vaaleankirkkaat värit, jotka täysvärin ohella sisältävät valkoista, järjestyvät pitkin kolmion sivua vw. Niiden yhtälö on v+w=l. w=0 antaa täysvärin, v=0 valkoisen värin. Tummankirkkaat värit ulottuvat taasen pitkin sivua vs. Niiden yhtälö on v+s=l. s=0 antaa täysvärin, v=0 puhtaan mustan. Mutta sen ohella voidaan v:stä vetää suoria mielivaltaiseen sivulle ws sijaitsevaan pisteeseen, siis täysiväriin lisätä harmaata. Yleinen yhtälö on siis v+w+s=1. Se osoittaa, että jokainen väri on muodostunut puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta. Vasta kun kaksi noista kolmesta suureesta on tunnettu, saadaan kolmas täysin määrätyksi. Värin puhtaus määritellään siis kaavalla v=i-w-s.
Mainittu seikka saadaan geometrisesti hyvin esille. Piirrämme tasasivuisessa kolmiossamme mielivaltaisesta pisteestä m yhdensuuntaisia ma, mb, mc kolmion sivuille. Summa ma+mb+mc = kolmion sivu. Kun sille annamme arvon 1, voidaan merkitä ma=v, mb=w ja mc=s, jolloin saadaan himmeiden värien yhtälö.
Erikoista huomiota ansaitsevat samavärisävykolmiossa sivut ja niille piirretyt yhdensuuntaiset suorat. On jo mainittu että vw edustaa vaaleankirkasta ja vs tummankirkasta värisarjaa. ws taas on jo aikaisemmin käsitelty harmaasarja. vw:n ja vs:n yhdensuuntaiset suorat antavat sarjoja, joiden värit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, koska edellisissä s, jälkimmäisissä w pysyy muuttumattomana. OSTWALD käyttää nimityksiä yhtä musta, yhtä valkoinen (Schwarzgleiche, Weissgleiche). Niiden lisäksi tulevat ws viivalle yhdensuuntaiset varjosarjat (Schattenreihen) , jotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne syntyvät luonnossa, kun samanvärisen kappaleen eri paikat tulevat eri kirkkaasti valaistuksi. Kun jonkun värin valkopitoisuus ja mustapitoisuus tunnetaan, saadaan sen asema systeemissä määrätyksi piirtämällä sen kautta yhdensuuntaiset viivat sivuille. Niinpä on F (kuv. 3) väri, jonka sävy olkoon esim. 56 ja joka sisältää 20 % valkoista ja 40 % mustaa.
Kuten aikaisemmin esitetyissä sarjoissa on samavärisävyisen kolmion pinta peitetty jatkuvaisesti muuttuvilla väreillä, joita voidaan eroittaa tuhansia. Järjestääksemme tuon moninaisuuden lähdemme ws sivulta ja jaamme sen sarjaan (vrt.kuv. 4) sekä vedämme jakopisteistä suoria yhdensuuntaisina wv ja sv sivuille. Kolmio tulee sen kautta jaetuksi 28 suunnikkaaseen, johon lisäksi tulee 8 kolmiota pitkin ws sivua. Pintaosat pienenevät s pistettä kohti. Jos tahdomme, että yhtä suuria tunneaskelia vastaa yhtä suuret pinnat, tulee meidän ikäänkuin venyttää kolmion pintaa kunnes välit kaikilla sivuilla ovat yhtä suuret. Silloin saamme kolmion, jossa kaikki ruudut ovat samankokoisia (kuva 5). Ne merkitään kahdellakirjaimella. Ensimmäinen kirjain antaa ruutua vastaavan värin valkopitoisuuden, toinen sen mustapitoisuuden. Kolmio sisältää siis kaikki ne mallinmukaiset sekoitusvärit, jotka saadaan täysiväristä aina valkopitoisuuteen p asti. Niinpä on 29 le toinen punainen väri, jonka valkopituisuus on 1 ja mustapitoisuus e. Värit tulevat siten yksikäsitteisesti määrätyiksi värimerkeillä. Viimemainituilla on väriopissa sama merkitys kuin nuoteilla sävelopissa.
Jokaiseen värisävyyn kuuluu tuollainen kolmio. Koska löytyy 24 mallivärisävyä, saadaan siis 24 samavärisäyvyistä kolmiota Jokaisessa kolmiossa on 28 kirjavaa mallia, siis kaikkiaan 24 X 28 =672, johon vielä tulee 8 epäkirjavaa värimallia, siis kaikkiaan 680.
Olemme tässä otaksuneet, että sarjamme loppuu pisteessä p. Jos tekniikan onnistuu valmistaa värejä, joissa on vielä vähemmän valkoista, kasvaa mallien luku nopeasti.
§ 11. V. Värikappale. On mainittu, että kaikki kysymykseen tulevat värisävyt esitetään väriympyrällä. Sen jälkeen on näytetty, miten jokainen täysväri voidaan muuttaa lisäämällä valkoista tai mustaa tai kumpaakin. Vastaavat värisävyt saadaan samavärisävyisistä kolmioista. Jokaiseen kolmioon kuuluu yksi ainoa täysväri. Kolmioita on kaikkiaan 24. Ne voidaan yhdistää kaksoiskartioksi (kuv. 6, 7), jonka akselin muodostaa epäkirjava sarja. Kaksoiskartion ylempi kärki on valkoinen, sen alempi kärki musta. Täysvärit peittävät sen kannan ympyrän kehän. Tuo kaksoiskartio (OSTWALDin FARBKÖRPER) antaatarkan kuvan koko värikunnasta.
Pääleikkaustasot. Hyvä käsitys välikappaleesta saadaan leikkaamalla se määrätynsuuntaisilla tasoilla. Asetamme ensin leikkaustason akselin kautta. Silloin saamme kaksi samavärisävyistä kolmiota, joiden täysvärit ovat toisensa vastavärejä. Täysväri on kolmion uloimmassa kärjessä, kuta lähempänä akselia värit sijaitsevat, sitä vähemmän puhtaita ne ovat. Yhtä valkoiset ja yhtä mustat viivat kulkevat ulkosivujen suuntaisesti, varjoviivat akselin suuntaisesti. Varjoviivat sisältävät värejä, jotka ovat yhtä puhtaita. Niitä sanotaan yhtä puhtaiksi (Reingleiche). Harmaansarjan puhtaus on tietenkin 0. Sitä seuraavien pystysuorain viivain puhtaudet merkitään roomalaisilla numeroilla. Täysvärin puhtaus on 1.
Kun leikkaustaso asetetaan kohtisuoraan kaksoiskartion akselia vastaan, syntyy ympyröitä, joista suurin on se, jonka kehässä täysvärit sijaitsevat. Kärkiä kohti vähenee ympyräin koko. Samassa ympyrässä on jokaisen värin valko- ja mustapitoisuus sama, koska kolmioiden vastaavilla ruuduilla on samat kirjaimet. OSTWALD antaa siitä syystä ympyröille nimen samanarvoinen (Wertgleich). Ne merkitään kahdella kirjaimella, esim. ca, ea, ga, j.n. e. ja niitä on kaikkiaan 28. Jokainen sisältää 24 väriä. Kirjavien värien koko lukumäärä on siis 24 x 28 = 672, kuten jo ennen on mainittu.
Mallivärit voidaan siis järjestää joko 24 samavärisävyisen kolmion tai 28 samanarvoisen ympyrän mukaisesti. Edellisessä tapauksessa on määräävänä tekijänä värisävyn yhtäläisyys, jälkimmäisessä sama valko- ja mustapitoisuus. Jokaisen ympyrän keskipiste sijaitsee kaksoiskartion akselissa, joka samalla kertaa muodostaa kolmioiden yhden sivun.
Värikappale tarjoaa siis kootun väriaineiston ja sillä on väriharmoniain tutkimisessa suuri merkitys.
§ 12. Epäkirjavain värien harmoniasta on jo aikaisemmin puhuttu. Mainittiin, että perussääntö kuuluu: harmonia = järjestys, ja se pitää paikkansa myös kirjavain värien suhteen.
Samanarvoisia (Wertgleich) harmonioita saadaan yhdistämällä väriympyrän jokaista väriä saman ympyrän muihin väreihin (paitsi aivan viereisiin). Tunnetuimpia väriyhdistelmiä ovat vastaparit. Kun tahdotaan yhdistää harmoonisesti kolme väriä, voidaan esim. jakaa ympyrän kehä kolmeen yhtä suureen osaan ja valita jakopisteiden värit. Siten saadaan miellyttäviä yhdistelmiä; käytännössä käytetään usein vääriä ja senjehdosta epämiellyttävästi vaikuttavia kolmikertaisia "väriharmonioita". Tietenkin voidaan samoin yhdistää 4,5 j. n. e. värejä. Harmoniani koko lukumäärä on äärettömän suuri ja ainoastaan pieni osa siitä tunnettu.
Samavärisävyisiä harmonioita. Samavärisävyisiä kolmioissa ei voi kuten ympyröissä yhdistää jokaista väriä mielivaltaiseen toiseen. Värisävymoninaisuus on nimittäin niissä jo niin komplisoitu, että on parasta rajoittua yksityisiin sarjoihin.
Sarjoista mainitsee OSTWALD ensi sijassa varjosarjat (§ 10), jotka antavat sävynsävy (Ton in Ton)-nimiset harmoniat.
Kun FECHNERin kolmiosta (kuva 5) määrätään varjosarjoihin kuuluvat kirjaimet, nähdään, että niissä, vastakohtana yhtä valkoisille ja yhtä mustille sarjoille, yksi kirjain ei pysy muuttumattomana, vaan molemmat muuttuvat. Varjosarjassa ca, ec, ge, ig, li, nl, pn on kirjaimien väli kaksinkertainen askel, varjosarjassa ga, ie, le, ng, pi kolmikertainen askel.
Kun määrätylle värille on haettava varjosarja, niin se kyllä saadaan kuvasta 5, mutta vielä yksinkertaisemmin käyttämällä n. s. varjopuikkoa (Schattenschieber) , kahta kirjaimilla a, c, e . . . varustettua kaitonkikaistaletta, joista toisen voi siirtää toista pitkin. Siirretään kunnes annetun värin molemmat kirjaimet ovat vierekkäin; muut kirjainparit ovat silloin varjovärien välimerkit.
Käyttämällä yhtaikaa harmonian erikoissääntöjä saadaan yhdistettyjä harmonioita, joiden luku on rajaton.
§ 13. Tilan ahtauden vuoksi tyydymme yllämainittuun selostukseen. Mutta ennenkuin lopetamme selostuksemme, annamme kuitenkin viittauksen siitä miten värisävyjä fysikaalisesti voidaan tutkia. OSTWALD omistaa tuolle seikalle fysikaalisessa väriopissaan kokonaisen luvun. Pyörivästä värilevystä on jo puhuttu. Voidaan myös käyttää LAMBERTin peiliä (1760), joka yksinkertaisemmassa muodossaan (kuva 8) on läpikuultava tasolevy, asetettuna kohtisuoraan alustaa vastaan. Sekoitettavat värit asetetaan symmetrisesti lasin eteen ja taakse. Toisen värin kuva sattuu silloin toiseen ja syntyy sekoitus. Vaikeuksia tuottaa se seikka, että heijastunut valomäärä on paljon pienempi kuin taittunut valomäärä.
Vielä mukavammin tutkitaan värisävyjä n. s. pomi’lla (Der Pomi), joka perustuu valon kaksoistaittumiseen. Muutamat kristallit, esim. kalkkisälpä, taittavat kuten tunnettua, valon siten että määrätystä esineestä syntyy kaksi kuvaa, jotka sijaitsevat jonkun matkan päässä toisistaan ja joiden säteet ovat polarisoidut kohtisuoraan toisiaan vastaan. Mukavasti saadaan kaksoistaittumista n. s. WOLLASTON-prismoilla.
Kun tuollaisen prisman läpi tarkastetaan väriympyrään kuuluvaa värikorttia, saadaan siis kaksi kuvaa, ja kun viereen pannaan sen vastavärikortti, siitä myös kaksi kuvaa. Helposti voidaan asettaa kortit siten, että vastavärit peittävät toisensa. Värit ovat yhtä puhtaita, jos ne sekoitettuina antavat neutraaliharmaata, muussa tapauksessa vallitsee puhtaampi väri. Mutta se voidaan heikentää käyttämällä n. s. NICOLin prismaa, joka sopivasti kiinnitetään WOLLASTON-prisman yläpuolelle. Siten syntyy koje, jolla voidaan sekoittaa värit mielivaltaisessa suhteessa.
Kuva 9 näyttää pomin yksinkertaisessa muodossaan. Nicoli N voidaan kiertää wollastonprisma W:n suhteen, kierroskulma määrätään asteikolla. Suhde, jossa edellinen heikentää jälkimmäisen synnyttämiä kuvia, riippuu nimittäin molempien kristallien tasojen keskinäisestä asemasta.
On olemassa muitakin väriensekoituskojeita, esim. HELMHOETZin, mutta niiden rakenne jääköön tässä selostamatta.
§ 14. Jälkikatsaus. Eri tutkijain harrastusten mukaisesti on värioppia käsitelty joko enemmän fysikaaliselta tai enemmän fysiologiselta kannalta. Tuollaisia vastakohtia ovat m. m. NEWTON ja GOETHE sekä HELMHOLTZ ja HERING. OSTWALD nojautuu kyllä HERINGin tutkimuksiin, mutta hänen kantansa on siitä huolimatta enemmän fysikaalinen kuin psykofyysillinen. HERING onkin uuden väriopin suhteen pysynyt jonkunverran varovalla kannalla.
On mainittu, että OSTWALD käsittelee värioppiaan monessa kirjassa ja aikakauslehtikirjoituksessa. Kulkien yksinkertaisemmasta vaikeampaan hän puhuu ensin valkoisesta, mustasta ja harmaista väreistä, vasta senjälkeen kirjavista. Elän tuo myös esille normaalivärejä. Kysymys on vain voidaanko ne tarkoin toistaa? Valkeisen ja mustan värin suhteen täytyy otaksua niin olevan, ne saadaan aina uudelleen samalla tarkkuudella. Ja kun kerran päätepisteet on määrätty, tunnetaan myös koko harmaasaija ja siten jokaisen värin valko- ja mustapiteisuus. Vaikeampi tehtävä on kirjavien värien reprodusciminen, on epäilttävä, antaako reseptin tarkka käyttäminen joka tapauksessa täsmälleen saman värisävyn? Tosin on OSTWALD määrännyt väriympyränsä 100 väriä vertaamalla ne spektraaliväreihin, jeieen aaltopituus on tunnettu. Mutta tuota keinoa ei voi käyttää purppuravärien suhteen, ja sen ohella voi epäillä eikö havaitsijan silmäin subjektiiviset ominaisuudet vaikuta tuloksiin. Siinä yksi uuden järjestelmän suurimpia vaikeuksia! Edeltäpäin on vaikeaa sanoa onko se täydellisesti voitettavissa.
Eri arvostelijat huomauttavat OSTWALDin väriopissa eri soikeista. Erinpä on W. KÖNIG (Thys. Zeitschr. 1919) tyytymätön kyllästettyjen värien määritelmään. 3:ssa pykälässä mainitsimme puhuessamme keltaisesta väristä, että värilliset pigmentit heijastavat leveitä spektraalialueita, esim. keltainen pigmentti äärimmäisen punaisen ja sen vihreänsinisen komplementtivärin välillä olevia säteitä. Keltaisella värillä tehdyt kokemukset sovelluttaa OSTWALD muihin väreihin väittäen että kyllästetty väri syntyy kaikkien kahden komplementtivärin välillä olevien aaltopituuksien yhteisvaikutuksesta, määritelmä, joka kyllä tuntuu omituiselta.
Kun aikaisemmin puhuttiin värin intensiteetistä tai valoisuudesta, puhuu OSTWALD sen harmaa- eli valko- ja mustapitoisuudesta. Väri on siis määrätty sävynsä, puhtautensa ja harmaapitoisuutensa kautta.
Ahkeralla työllään on OSTWALD lyhyessä ajassa melkoisesti laajentanut tärkeää värioppia koskevia tietojamme. Hän on saanut paljon kannatusta, mutta hän on muutamien tiedemiesten puolelta kohdannut suoranaista vastustustakin. Niinpä on K. W. FRITZ KOHLRAUSCH väittänyt (katso m. m. Fhysik. Zeitschr. 1920 ja 1922) ettei OSTWALDin värioppi ole tieteellisesti moitteeton sekä että HELMHOLTZin aikaisemmin perustettu värioppi yhtä hyvin sallii värisävyjen tarkkaa määrittelemistä ja merkitsemistä. Kuitenkin myöntää KOHLRAUSCHkin että OSTWALDin värioppi on yksinkertainen ja havainnollinen ja käytännössä riittävän tarkka. Käytännöllinen väritekniikka enkin nojautumalla siihen ottanut suuren askeleen eteenpäin, ennen kaikkea siten että on saatu joukko tarkoin määrättyjä värimalleja, joten ennen vallitseva epämääräisyys on hävinnyt. Standardisoiminenhan on nykyajan tunnussana. Kun OSTWALDin värioppi tulee tunnetuksi eri maissa, tietää tehtailija mitä hänen tulee valmistaa ja ostaja tietää mitä hänen tulee vaatia ja mitkä värit voidaan yheistää harmoniaksi. - Ja kuta enemmän avustajia OSTWALD saa eri maissa, sitä pikemmin tulee hänen oppinsa kehittymään.
Tämän kirjoituksen alussa lueteltiin muutamia OSTWALDin huomattavimpia värioppia koskevia kirjoituksia sekä mainittiin että ne voidaan tilata kustannusosakeyhtiö "UNESMAlta" Leipzigistä. UNESMAlta saa paitsi kirjallisuutta tilata mallivärejä, tusshia, väripapereita, väriliituja y. m. OSTWALD on laatinut värikokoelmia, jotka käyvät nimellä "Die grosse Farborgel A", "Die Pulverorgel B", "Die nasse Orgel C" sekä "Kleinchen". Edelliset ovat suuria ja verrattain kalliita, viimemainittu, kuten jo nimestä voi päättää, pieni.
Värikokoelmain tarpeellisuus seuraa jo siitäkin, että löytyy 8 epäkirjavaa, mutta 672 kirjavaa värimallia (§ 10, 11). On mainittu, että viimemainitut voidaan järjestää joko samavärisävyisten kolmioiden tai samanarvoisten ympyröiden mukaan. Kun siveltykset on järjestetty edellisellä tavalla, saadaan ilman vaikeuksia määrättyä värisävyä vastaava kolmio ja siitä sävyä, jotka sijaitsevat kolmion yhdelle sivulle yhdensuuntaisella suoralla.
Mutta kolmiojärjestys on yleensä epäkäytännöllinen, koska käytetään paljon enemmän erivärisävyisiä kuin samavärisävyisiä harmonioita. On senjehdosta tarkoituksenmukaisempi järjestää samanarvoiset värit (joissa on sama valko- ja mustapitoisuus) ryhmiin. Sitäpaitsi vaatii Kolmiojärjestys paljon enemmän tilaa, ja se on tärkeä seikka, kun on kysymys 672:sta väristä.
OSTWALD järjestää siis värit samanarvoisuuden mukaan. Saadaan 28 ryhmää, joissa jokaisessa on 24 väriä. Noita 24 väriä ei järjestetä ympyrään, vaan suorakaiteeseen siten että saadaan 4 vaakasuoraa riviä ja 6 väriä rivissä, siis seuraavasti:
00 04 08 13 17 21 25 29 33 38 42 46 50 54 58 63 67 71 75 79 83 88 92 96.Jokaisella värisävyllä on kaikissa levyissä sama asema. Levyt merkitään kahdella kirjaimella, jotka ilmaisevat värien valko- ja mustapitoisuuden, esim. ca, ec, ie, j. n. e. Jokainen levy muodostaa "väriurkujen" (Farborgel) "rekisterin".
Kun on määrättyä ne samasävyiset värit, joita tahdotaan käyttää määrätyssä mallissa, niin otetaan uruista kirjaimien määräämä rekisteri ja vastaavista paikoista ne samasävyuset värit, jotka tarvitaan mallia varten.
"Suuret väriurut A" (Fladen-Orgel) sisältävät vesisivellydesiä (Guaschfarben), jotka ympyröidenmuotoisesti peittävät 113 x 160 mm suuruisia pahvilevyjä. Ympyröiden halkaisijat ovat 22 mm. Värillisiä tauluja on kaikkiaan 21, jokainen sisältää samanarvoisen ympyrän 24 värisävyä. Ympyrät ovat ca, ea, ec, ga, gc, ge, ia, ie, ie ig, la, Ic, le, lg, li, na, ne, ne, Ug, ni, nl. Pisaksi tulee epäkirjavia värejä sisältävä taulu. Värejä on kaikkiaan 520.
Mainittu kokoelma on tarkoitettu sekä tieteellisiä tutkimuksia että ennen kaikkea harmoonisesti värjättyjen mallien käytännöllistä valmistamista varten.
"Pulveriurut B" sisältävät pienissä lasipulloissa värijauhetta. Käytettäessä sekoitetaan pulverit juoksevalla liimalla. 21 rasiaa sisältää kaikkiaan 508 kirjavaa väriä. Kokoelma on erittäinkin mallieiipiirtäjiä ja reklaamitaiteilijoita varten.
"Nestemäiset urut C" sisältävät lasipulloissa valmiita väriliuoksia. Ne ovat siis heti käyttökelpoisia ja antavat erittäin sieviä värejä. Myös yksityisiä värisävyjä saa tilata.
"Kleinchen" on vesivärejä (Aquarellfarben) sisältävä rasia, joka mahtuu liivintaskuun. Siinä on 12 loistavaa väriä, jotka ovat niin riittäviä, että niillä OSTWALDin mukaan voi peittää 10 neliömetriä ja enemmänkin.
OSTWALD käyttää kirjoituksissaan paljon ammattitermejä jotkut niistä ovat aivan uusia. Merkitsemme tähän muutamat termit sekä tässä käytetyt suomalaiset vastineet. Numerot viittaavat pykäliin, joissa asiasta on puhuttu.
Dunkelklar (tummankirkas) .... § 9
Farbkörper (värikappale) .... " 11
Farbtongleiches Dreieek (samavärisävyinen kolmio) .... " 10
Gegenfarbe (vastaväri) .... " 8
Grauleiter (harmaasarja) .... " 5
Hellklar (vaaleankirkas) .... " 9
Kress (oranssi) .... " 8
Mathetisch (matemaattis-loogillinen) .... " 2
Pomi (polarisatioväriensekoittaja) .... " 13
Reingleich (yhtä puhdas) .... " 11
Schattenreihe (varjosarja) .... " 10
Schattenschieber (varjopuikko) .... " 12
Sehwarzgleich (yhtä musta) .... " 10
Trüb (himmeä) .... " 10
Ublau (ultramariinisininen) .... " 8
Unbunt (epäkirjava) .... " 3 ,4
Veil (violetti) .... " 8
Weissgleieh (yhtä valkoinen) .... " 10
Wertgleich (samanarvoinen) .... " 11,12.
Helsingissä tammikuussa 1923.
Harald Lunelund.
