Sulo Haltsonen: Muuan Karjalan tutkija.

Genos 4, 1942

Kirjoittanut Sulo Haltsonen.

Vanhan Suomen historia 1700-luvulla ei tiedä kertoa kovin monesta miehestä, jotka olisivat harrastaneet oman maakuntansa tutkimista. Siihen ovat olleet vaikuttamassa sivistyneistön vähälukuisuus ja vaikeat yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka Venäjän vallan alkuaikoina eivät luoneet suotuisaa ilmapiiriä maakunnalliselle tutkimukselle. Mutta olojen vähitellen tasaantuessa voidaan kuitenkin jo saman vuosisadan jälkipuoliskolla huomata ensimmäisiä merkkejä kotiseutuun kohdistuneesta harrastuksesta ja nimetä joitakuita sen edustajia. Eräs vanhimmista tutkijoista oli Samuel Alopaeus. Hänen elämänvaiheistaan on säilynyt valitettavasti vain muutamia hajanaisia tietoja.

¹Sukulaissuussuhteista vrt. A. R. Cederberg, Vanhan-Suomen ja muun Suomen välinen yhteys Uudenkaupungin rauhan jaikeen (SSV 1934), ss. 4—5.Samuel Alopaeus syntyi Pietarissa 9. 1. 1721. Hänen vanhempansa olivat Kupanitsan kirkkoherra Johan Alopaeus ja Anna Maria Maidelin, jonka isä toimi pappina Pietarissa¹. Harjoitettuaan opintoja v:sta 1739 Turun yliopistossa ja sittemmin Hallessa Samuel Alopaeus tuli Viipurin katedraalikoulun kieltenopettajaksi (kielimestariksi). V. 1751 hänet vihittiin papiksi Narvassa ja määrättiin seuraavana vuonna Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Tätä virkaa hän hoiti taidolla, ja erikoista huolta hän pani kirkonkirjoihin, joiden pito siihen asti oli ollut huonolla kannalla. Neljän vuoden kuluttua Alopaeus siirtyi Sortavalaan, missä innolla edisti paikkakuntansa koulutoimintaa, antoipa kouluhuoneistolle tilaa omasta pappilarakennuksestaan. Lisäksi hän toimi Viipurin konsistorin asessorina v:sta 1765 lähtien. Kontrahtirovastiksi hänet nimitettiin v. 1770.

Pappisvirkansa ohella Alopaeus harrasti uutterasti luonnontieteitä, jotka näihin aikoihin elivät vireätä nousukauttaan. Hänen tutkimuksensa kohdistuivat varsinkin mineralogiaan. Jo v. 1757 hän teki ensimmäisen matkan Petroskoihin pitääkseen siellä jumalanpalveluksia vaski- ja rautakaivoksissa työskenteleville työmiehille. Silloin hänellä oli tilaisuus tutustua näihin kaivoksiin ja tutkia seutukunnan eri vuori- ja kivilajeja. Seuraavina vuosina hän usein matkusteli eri puolilla Aunusta, ulottipa matkansa aina Vojatsun "kultaluolalle" asti, jonka oli löytänyt venäläinen talonpoika Taras Antonov. Näillä virkamatkoilla Alopaeuksella oli hyvä tilaisuus perehtyä tutkimaansa alaan.

V. 1764 hän kirjoitti maakunnastaan Karjalasta kuvauksen, jossa selosti maan luontoa, muinaisuutta ja talouselämää. Käsikirjoituksensa hän lähetti Pietariin eräälle senaatin virkamiehelle, jolta sai suuret kiitokset kotiseutuharrastuksestaan.

Kun elokuussa 1765 Pietarin keisarillisen taideakatemian retkikunta kierteli Viipurin läänissä etsimässä sopivia kivilajeja akatemian rakennusta varten, joutui Alopaeus antamaan tietoja retkikunnan jäsenille parin Laatokan saaren ja Ruskealan marmorialueista. Hän järjesti myös tällöin heille tulkkeja, jotka opastivat venäläisiä tarkastamaan näitä kivilajeja, ja huolehti siitä, että he saivat vietäväkseen Pietariin haluamiansa kivinäytteitä. Myöhemmin ryhdyttiin mainituilla paikoilla louhintatöihin, ja Alopaeus sai palkaksi avustustyöstä 300 ruplaa.

V. 1767 Alopaeus oli jälleen Petroskoissa ja täältä hän löysi harmaan ja punaisen marmorin, jotka hänen mielestään olivat aivan samankaltaisia kuin Ranskasta tuodut kivinäytteet. Suurella mielenkiinnolla hän jatkuvasti myös seurasi töitä Ruskealan marmorilouhoksella, josta nyt oli ryhdytty kuljettamaan kiveä Pietariin mm. Lisakin suurkirkon rakennustyömaalle. Monilla virkamatkoillaan eri puolilla Vanhaa Suomea hän niin ikään edelleen tutki innostuneesti eri vuorilajeja.

¹ Kirjoitelmasta on julkaistu ote aikakauskirjassa "Bergmänn. Journal", herausgegeben von A. W. Köhxer, 2. Jahrgang, 1. Band, Freyburg 1798, ss. 300—306 (A. Laitakari, Geologiselle Bibliographie Finnlands 1555—1933, s. 15).
^{2 2} Kreivi Friedrich von Anhalt, s. 1732, k. Pietarissa 1794, Venäjän palveluksessa oleva kenraaliluutnantti ja Venäjän kadettikoulun päällikkö.Mieliharrastuksissaan Alopaeus pääsi niin pitkälle, että v. 1787 julkaisi Pietarissa saksankielisen kuvauksen Venäjän Karjalan marmori- ja muista kivilouhimoista, vuorista ja kivilajeista "Kurze Beschreibung der in Russisch-Kaiserlichen Carelien befindlichen Marmor- und anderen Steinbrüche, Berg- und Stein-Arten"¹. Tämän teoksen hän toimitti samana vuonna myös venäjäksi (Kratkoe opisanie marmornyh i drugih kamennyh lomok, gor i kamennyh porod nahodjastsihsja v Rossijskoj Karelii). Kirja on ensimmäinen yhtenäinen esitys Vanhan Suomen ja Aunuksen kivilajeista ja tekijä omisti sen kenraaliluutnantti kreivi F. E. von Anhaltille², joka Karjalaan tekemällään matkalla oli tutustunut marmorikaivoksiin ja oli jonkin aikaa viipynyt Alopaeuksen luona.

* Karjalan ja Aunuksen eri marmorilajeja mainitsee I. G. Georgi tutkimuksessaan "Marmorum quorundam Imperii Rossici analysis chemica": Acta Acad. Imp. Se. Tom VI. P. 1 (Petropoli 1786), ss. 253—278.Teoksessa esitellään aluksi muutamin sanoin Vanhaa Suomea, mutta siirrytään sitten laajasti kuvailemaan marmorin löytämistä ja sen louhintayrityksiä Karjalassa. Kun Ruskealan louhimo pantiin käyntiin, tuotiin Italiasta sinne neljä työmiestä opettamaan muille uusia työtapoja. Toinen louhimo perustettiin eräälle Sortavalan lähellä olevalle saarelle, ja kolmas alkoi toimintansa Aunuksessa, Tiudessa, joka on 90 virstan päässä Petroskoista. Tarkasti kirjoittaja selostaa eri marmorilajien laatua* sekä kivien erilaisia kuljetusmenetelmiä. Muita Pietarin kaupungin rakennuksiin, kanavien kiveämistöihin ja siltojen tekoon tarvittavia kivilajeja hankittiin taas Viipurin tienoilla olevilta saarilta ja Kuorsalosta Haminan kaupungin vierestä. Graniittia oli kirjoittaja todennut esiintyvän Sortavalan luona Puutsalossa, Tulolassa ja Mäntyselässä. Impilahden Sumerian kylän lähettyviltä louhittiin graniittia etupäässä lisakin kirkon tarpeisiin.

* Th. SCHVINDT (Kaukomieli I, 1876, s. 41) mainitsee, että v:sta 1583 lähtien Käkisalmesta kuljetettiin Ruotsiin vuosittain puoli tai kokonainen tynnyri rubiineja, jotka olivat peräisin Kitelän vuorista. Linnan päälliköt kirjoittavat kirjeissään näistä "de Kexholmiska rubinerna".Sen jälkeen Alopaeus esittelee metallien esiintymistä Karjalassa. Hän mainitsee, että keväällä 1772 pietarilainen kauppias Pavel Posnikov oli ryhtynyt suorittamaan porauksia Impilahden Jalonvaarassa ja Laitisessa ja oli silloin löytänyt sieltä jonkin verran kuparia, mutta oli jättänyt kaivaustyönsä kesken. Rautamalmia oli löydetty soista eri puolilta maata. Talonpojat Valamon luostarissa käydessään pitivät tapanaan kerätä aaltojen rannoille tuomaa mustaa hiekkaa, jota sitten myytiin kaupoissa nauloittain kirjoitusmusteen kuivattamiseksi (sitä siroteltiin paperille tuoreen kirjoituksen päälle). Maakunnassa oli niin ikään mineraalipitoista punamultaa, joka tuleen heitettynä synnyttää voimakkaan rikin hajun; sitä oli varsinkin Jaakkimassa ja Ruskealassa, joka tästä mullan väristä oli saanut nimensäkin. — Helmenpyynti oh tunnettu myös Vanhassa Suomessa. Jaakkiman Ihalanjoesta oli pyydetty helmiä keisarinna Elisabet Petrovnalle. Samoin Tuokslahden kylän luona virtaavasta Kadesjoesta oli saatu kauniita helmiä. Sormuksiin upotettuja kiviä oli täälläkin koottu, muuan ruotsalainen kirjailija oli puhunut Kiteen rubiineista*. Akaatit, hiekkakivet, Imatran kosken erikoislaatuiset kivet sekä porsliini- ja fajanssitehtaissa käytetyt kivilajit tunnettiin jo silloin Karjalan puolessa, mainitseepa kirjoittaja n. s. ukonkivetkin, joita joskus oli löydetty peltojen kynnöksiltä (Alopaeus ei tietänyt niiden olevan muinaisesineitä). Lopuksi hän lausuu toivomuksenaan, että tietorikkaat ja oppineet henkilöt ottaisivat vaivakseen tarkemmin tutkia luonnon tarjoamia rikkauksia. Hän arvelee heidän voivan tehdä arvokkaita löytöjä. Tosin talonpojat eivät ole perin terävä-älyisiä eivätkä uudistuksetkaan kykene hevillä muuttamaan heidän luonnonlaatuaan. Mutta kun he näkevät alullepannut marmorin louhintapuuhat, niin he ajan mittaan kiinnittävät huomionsa kiviinkin ja näin saattavat löytää hyödyllisiä aineita.

V. 1765 oli Pietariin perustettu Vapaa Taloudellinen yhdistys, jonka tarkoituksena oli edistää Venäjän valtakunnan taloudellista elämää. Sen puheenjohtajana toimi arvovaltaisia miehiä, mm. aikaisemmin mainittu kreivi von Anhalt, joka oli puheenjohtajana v:sta 1788. Mahdollisesti juuri hänen ehdotuksestaan yhdistyksen jäseneksi v. 1789 valittiin Sortavalan kirkkoherra Alopaeus. Yhdistykseen kuuluivat muuten mm. suomalaissyntyinen tiedemies Erik Laxman ja v:sta 1779 turkulaiset professorit P. A. Gadd ja P. Kalm. Paitsi monipuolista julkaisutoimintaa, jota Venäjän silloisille oloille kuvaavasti harjoitettiin myös saksan kielellä, yhdistys tuki koko Venäjän maataloutta ja muita elinkeinoja. Jossain määrin sen toiminta ulottui Viipurin läänin alueellekin. Niinpä v. 1772 muutamat suomalaiset papit saivat siltä mitaleja palkintona siitä, että olivat "antaneet talonpojille maatalouden opetusta".

Yhdistyksen toimituksissa (Trudy XV, ss. 185—202) Alopaeus julkaisi v. 1792 venäjänkielisen kirjoituksen "Kuvaus Käkisalmen, myös Karjalaksi nimitetyn, maakunnan sijaitsemisesta" (Opisanie městopolozenija Keksgol'mskoi provintsii, inatše Karelieju nazyvaemoi). Esitys on melko kuivakiskoinen, mutta sisältää asiatietoja runsaanlaisesti. Maakunnan rajoja ja maanlaatua selostettuaan kirjoittaja pysähtyy kuvailemaan Käkisalmen linnan vaiheita ja omistaa huomiota Konevitsan ja Valamon luostarien esittelylle. Luotuaan pikakatsauksen maakunnan muihinkin alueisiin on Alopaeus tehnyt selkoa ilmastollisista suhteista. Sen sijaan asukkaista ei ole lainkaan mainintoja.

Samassa toimitusten osassa (ss. 342—349) on toinenkin Alopaeuksen kynästä lähtenyt vähäinen kirjoitelma "Katajan käytöstä" (O prigotovlenii možževelovago dereva), jossa on tähdennetty katajan merkitystä lääkeneuvona ja talouden käyttöaineena. Erikoisesti kirjoittaja selittää, miten katajanmarjoista Suomessa ja Karjalassa valmistetaan maukasta juomaa, jota Alopaeuskin oli nauttinut terveyttään hoitaessaan. Sen ajan käsitykset ja taloudelliset tarkoitusperät kuvastuvat kirjoituksesta omalaatuisen selvästi ja hauskastikin.

Seuraavana vuonna Alopaeus painatti vielä tutkielman "Kuvaus Karjalan vesistöistä" (Opisanie vod v Karelii) samaan julkaisusarjaan (Trudy XVIII, ss. 268—286). Siinä hän kuvaa Laatokkaa ja siihen laskevia vesiä, Suvantoa, Pyhäjärviä, Taipaleen kannasta, Simpelettä, Rautjärveä sekä muita kotimaakuntansa suurimpia järviä ja selostaa niiden merkitystä paikkakuntien talouselämässä. Tämäkin kirjoitelma on asiaatuntevan miehen laatima (kirjoittaja mainitsee 37 vuoden aikana tarkkailleensa Laatokan veden korkeutta), ja se henkii kotiseudun syvää rakkautta.

Ilmeiseltä näyttää, että Alopaeus miltei koko elämänsä Vanhassa Suomessa asuneena oli kiintynyt venäläiseen sivistykseen ja sen muotoihin. Vaikka hän oli luterilainen pappi, niin hän toimitti suomennoksen kreikkalaiskatolisesta katkismuksesta "Lyhykäinen Katekismus. Käännetty wenäjän kielestä suomexi, grekan uskon seurakunnan hyödytyxexi suomen maalla" (Pietari 1780). Jos kohta tämän kirjasen julkaisemista on pidetty omituisena tekona, on se kuitenkin todisteena siitä, että Alopaeus Sortavalan kirkkoherrana ollessaan on osannut hyvin sitä kieltä, jota hänen seurakuntalaisensa ovat puhuneet. Pietariin papiksi tullessaan hänen suomen taitoansa kuitenkin moitittiin vajavaiseksi

.

Alopaeus kuoli 14. 10. 1793. Kirjallisella toiminnallaan hän on laajentanut Etelä-Karjalan tuntemusta. Ja koska hän ensimmaisena on löytänyt Ruskealan marmorialueen, kuten muistitieto kertoo, ja sepittänyt ansiokkaita tutkielmia kotimaakuntansa luonnosta, on hän täysin ansainnut Vanhan Suomen merkkimiehen nimen.

Lähteitä: M. Akiander, Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift 11, Helsingfors 1869: E. G. Ehrström, Historisk Beskrifning öfver S:t Catharina och S:t Maria Församlingar I, Åbo 1829; G. G[ran]f[el]t, Alopaeus, Samuel (Finsk Biografisk Handbok I); U. Karttuxen, Sortavalan kaupungin historia, Sortavala 1932.

Referat. Förf. beskriver kyrkoherdens i Sordavala Samuel Alopaeus (1721—93) levnadslopp och skriftställarverksamhet; främst var A. en flitig forskare i karelsk geografi och geologi.