Suomen sosiaalidemokraatti 76, 17.3.1929
Uutisrakennuksia nykyjään maalattaessa on kaikki värien määrääminen jäänyt yksinomaan arkkitehtien monopooliksi, kun sensijaan ennen tämän ammatin suorittajat itse määräsivät ja asettelivat värit, asianomaisten huoneustojen omistajain kanssa neuvoteltuaan. Onkin luonnollista, että työn suorittaja, joka yhtenään on tekemisissä värien kanssa, kehittäen siten väriaistiaan käytännössä, pystyy paremmin asettelemaan sointuvia värejä kuin joku arkkitehti, viivapiirustaja, joka vain akvarelleilla jotakin joskus tuhertelee paperille, koskaan itse värittämättä mitään suurempia pintoja. Eräs wieniläinen arkkitehti kirjoittaa itse: ”Missä yhteydessä ylioppilaista, jotka polyteknikumissa 4 vuotta opiskelevat matematiikkaa, kuvaanto-oppia ja mittausoppia, sekä vähän lisäksi yhteiskuntaoppia ja oppia sementin ja tiilten aineista ja kaupasta - tulee niin yli kaiken tietäviä maalareita, puunveistajiä ja tapisoitsijoita?”
Sitä sopii todella kysyä. Muita ainakin Suomessa he esiintyvät niin etevinä värien tuntijoina, ettei muilla mitään sanomista. Ja minkälaisia värejä he sitten ihmisten huoneustoihin asettelevat? Joskus onnistuneitakin, mutta usein vallan kauheita. Eräässä uutisrakennuksessa, jossa tämän kirjoittaja työskenteli, maalattiin ovet kylmällä, sinisenharmaalla värillä, jommoista ei yksikään maalari olisi halunnut huoneensa oviin. Samassa rakennuksessa teki maalari - etevä ammattimies - rappukäytäviin värimallin, joka oli kaunis, ja osoitti hyvää värimakua. Mutta sitten tuli arkkitehti ja hylkäsi suoralta kädeltä tämän hyvän värinäytteen ja asetti tilalle likaisen savenharraaan värin, joka pilasi koko käytävät. Eräässä toisessa talossa onnistui arkkitehti saamaan rappukäytävien oviin verrattain hyvät värit, mutta sitten pisti hänelle päähän, että joitakin listoja ovissa oli maalattava heleänpunaiseksi. Seuraus oli, että tämä loistava punainen hävitti kokonaan sen hyvän värisoinnun, mikä ovissa ilman sitä olisi ollut. Näillä "värimestareilla" ei yleensä ole mitään varmaa värimakua, vaan hapuilevat he värivivahduksia etsiessään sinne ja tänne. Milloin he asettelevat sameita, hallanpanemia värejä, milloin taas aivan raakoja ja moukkamaisen räikeitä. Värin syntyminen on sattuman varassa. Värejä lie eivät tunne edes nimeltään, vielä vähemmän laadultaan. Ainoastaan umbra on heille tunnettua, mistä lienevätkin sen värin kaikki saaneet päähänsä. Sitä he sitten tahtovatkin sekottelemaan kaikkiin mahdollisiin väreihin, vaikka se on vain eräänlainen päävärien samea yhdistelmä, ja eri värivivahdtikset syntyvät yhtähyvin pääväreistä. Itse he eivät minkäänlaista värimallia voi aikaansaada, vaan täytyy siinä sittenkin olla mukana ammattimies, maalari, joka saa harmitella ja tuskailla, kun tuntimäärin täytyy tuhrata värimallin kanssa, jonka värimakua omaava ammattimies tekisi muutamassa minuutissa. Väriin pitää sakottaa ja sotkea kaikki mahdolliset värit, ja värispesialisti ei tiedä itsekään mitä hän oikein tahtoisi. Hän katsoo pää kallellaan, toinen silmä sirrissä seinään tai oveen lykättyjä väriläiskiä, ollen tärkeän näköinen, muttei saa itselleen selväksi minkälainen värin pitäisi olla. "Pannaan nyt vähän tuosta ja vähän tuosta", hän sanoo, osoittaen maalarin eri väripurkkeja, ja niin jatkuu tämä väreillä leikkiminen, kuten sanottu, tuntimäärin. Tuloksena on sitten joku samea sekotus, joka on olevinaan kehittyneen värimaun tuote. Ja suuri yleisö saa tyytyä näiden väridiktaattorien määräyksiin, vieläpä jotkut uskovat, etteivät muut värejä osaa asetellakaan kuin arkkitehdit. Taitavan, värimakua omaavan maalarin asettelemana kuitenkin syntyy paljon parempia värisointuja. Kaikilla maalareillakaan ei tosin ole hyvää värisilmää, mutta kaikki eivät värejä sekoittelekaan. Kaikki arkkitehdit kuitenkin tuppautuvat värejä asettelemaan, vaikka ovat aivan ulkopuolella sen ammatin, ja useassa tapauksessa värimakua vailla. Suuren yleisön tulisi irtautua tästä arkkitehtien diktatuurista, ja asetella värit huoneustoihinsa yhdessä maalaustyön suorittajan, ammattimiehen kanssa.
- Maalari
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti