Hevosten väri.

Maatalouden hevoshoitolehti 4, 1915

Aikakauslehdessä "Tidskrift for det norske landbruk" on eläinlääkäri J. Baashuus-Jessen kirjoittanut tutkimuksiinsa perustuvista mielipiteistänsä hevosten väristä. Hän pitää väri-kysymyksen oikeata ratkaisua ja oikeiden nimitysten käyttämistä hyvin tärkeänä kantakirjan pidolle koska hän tutkielmiensa kautta on tullut vakuutetuksi että hevosen väri ja värivivahdukset ovat tärkeänä osviittana sen polveutumisesta.

Ollen mainitussa suhteessa samaa mieltä ulkomaalaisen tutkijan kanssa, tahdon tässä selostaa väriasiata hänen kirjoituksensa mukaan.

Vaikka voisi edellyttää että tutkija lähinnä olisi tutkinut norjalaisia hevosia, perustuu hänen tekemä värien ryhmitys hevosrotuihin yleensä, ja on sillä siis yleinen merkitys niin yleis-hippoloogisessa suhteessa kuin meidänkin jalostustyöhön nähden. Alkuperäisten värien tutkimukseen on tekijälle tarjoutunut kotimaassaan parempi tilaisuus kuin monelle muulle, fjordi- eli vuonohevosten kautta.

Hippoloogisissa piireissä on ennestäänkin tunnettua, että alkuperäisten, jalostamattomien hevosien väri on yleensä epämääräinen, hallava, niinkuin lian-rautias ja hiirenkarva, milloin vaaleampi milloin tummempi, tummilla tai melkein mustilla juovilla tai rannuilla, kuten siimaselkä, rannukkaat etujalat ja rantuja sään kohdalla kun sitävastoin selvät tai puhtaat värit osottavat jalostettua rotua.

Tämän ottaa tutkielman tekijäkin lähtökohdaksi ja väittää ensiksikin, että harja- ja häntäjouhien oman-laatuisuus, joka taas on riippuva siitä onko värin laadussa juovikkuutta tai rantuja, on suurimmasta merkityksestä bioloogisessa suhteessa ja sukuperää arvosteltaessa. Hän erottaa sentähden ensiksi eri luokkaan "alkuperäiset" värit, joista luonteenomaisemmat ovat lian punanen (savakko) ja hiirakko (hiirenmusta), jotka esiintyvät joko vaaleampana tai tummempana ja joilla yleensä tavataan tummempia rantuja tai juovia jouhissa ja karvapeitossa. Enimmän ja selvimmin esiintyvät rannut tai juovat hevosten sukulaisissa seebrassa ja aasissa; hevosissa huomataan ne enimmäkseen "siimaselässä", joka juova usein huomataan tukasta alkaen häntäjouhien päähän, sekä rantuina etujalkojen takapuolissa ja sään kohdalla. Tällaiset merkit esiintyvät tekijänkin mielestä tyypillisempinä fjordi- eli vuonohevosissa. Tyypillisinä jalostamattomain hevosrotujen väreinä pitää tekijä sitäpaitsi kirjavia, kimoja ja sekakarvoja (päistärikköjä), mutta väittää näiden johtuneen risteyttämisestä.

Toiseen pääryhmään lukee tekijä värit, joissa ei esiinny juovikkuutta tai rantuja, siis selvät värit, kuten useimman kulttuuri-rodun värit ovat. Tähän kuuluvat hevosvärit ovat:
1) musta,
2) ruunikko,
3) punanen,
4) keltanen (voikko) valkeilla jouhilla,
5) kellertävä mustilla jouhilla (norjalainen "borket" ja tanskalainen "ulvegul", käännettynä "suden-värinen"),
6) muuttumatoin kimikarva,
7) harmaa, kimo, joka vanhentuessa tulee valkeammaksi,
8) "borket", jota voimme kutsua petrakoksi,
9) tiikerin veri ja
10) valkea, johon myös luetaan n. s. "albinos".

"Albinos muodostuksia" (sanoo tekijä), kuten sekakarva ja päistärikkö, valkeita merkkejä ja kirjavuus eivät esiinny alkuperäisissä puhtaissa roduissa, mutta sitävastoin kulttuurirotujen värissä. Myöskin "papumus" kuuluu viimeksi mainittuun ryhmään. Vaaleampi karvapeitto suun ja silmien ympärillä ynnä masmaloissa (n. k. "jauhoturpa") on tavallinen alkuperäisissä väreissä, mutta tavataan toisinaan toiseenkin ryhmään kuuluvissa ruunikoissa, kuten kirjoittaja sanoo "välimuotona".

"Mainittujen molempien pääryhmien välillä tavataan lukuisasti välimuotoja". Tekijä sanoo niistä seuraavaa: "Monen hevosen väriä ei voida lukea toiseen eikä toiseen mainituista pääryhmistä, sillä hevosen värissä voidaan huomata kumpasestakin ryhmästä tunnusmerkkiä. Mutta tämän ryhmityksen avulla on saavutettu perusta tai lähtökohta hevosen värin määräämisessä tai arvnstelemisessa. Se onkin vanha sääntö, joka näyttää toteutuvan, että eläimen (hevosen) väri antaa viittauksen sen polveutumisesta. Käyttämällä tätä järjestelmää hippoloogisissa tutkimuksissa, kantakirjanpitoon perustuvien sukutaulututkimusten yhteydessä, voidaan saada paljon uusia tietoja siitosopin alalta. Uusi (värien) jako tulee yhtäkkiä antamaan selvän käsityksen siitä minkätähden hevosten väri vaihtelee niin paljon ja miten eri värivivahdukset syntyvät."

"Sen sijaan että, parittelemalla aivan eri värisiä hevosia, ennen saatiin joukko eriäviä värivivahduksia ja yhtymiä, pidetään nykyään puhdassiitosta varmimpana menettelynä saman värin saavuttamiseksi rotuhevosissa. Vaihtelevat ja harvinaisemmat värivivahdukset löydämme nykyään säännöllisesti enimmäkseen sekasikiöissä.

Väri-välimuotoina mainitsee tekijä seuraavat, jotka hän jakaa kolmeen ryhmään:

a) Alkuperäisissä värimuodoissa "likasen-harmaan-kellertävä," jota hän kutsuu "musblak" "hiirakon savakko" ("hallava" siis).

b) Välimuodoista, jotka kuuluvat toiseen eli kulttuurirotujen väriryhmään, mainitaan: vaalean-harmaa, punasen-ruunikko, punasen-kellertävä, keltasen-savakko, keltasen-tummanharmaan-punasen-ja ruskean petrakko ("borket"), tumman punanen, mustan rautias ja kellertävä kimi.

c) Luonteenomaisina esimerkkeinä väri-välimuodoista, jotka esiintyvät kun alkuperäiset värit sekoitetaan kulttuuri värien kanssa, ovat ensiksikin ne, joilla on alkuperäinen väri valtavana, siis hallava tai savakko (blak) tai hiirakko, mutta ainoastaan osaksi alkuperäiseen väriin kuuluvia juovaa tai rantuja, mitkä sitäpaitsi esiintyvät vähemmän silmään pistävästi tai ainoastaan epäselvästi. Tummanruunin-savakko, tumma savakko ja keltanen savakko ovat myös väri-välimuotoja. Samoin valkea-savakko, savakko ja hiirenkarva, joissa esiintyy papumus tai albinosmerkkejä, kuten kimikarva, päistärkarvoja, valkeita merkkejä ja kirjavuus. Samanlaisia esimerkkejä väri välimuodoista ovat toiseksi ne, joilla on toisen pääväri-ryhmän väri valtavana, kuten keltanen, ruuni, punanen, petrakko, harmaa y. m., mutta joissa löydetään osaksi — ja vähemmän tai enemmän selviä —rantuja tai juovia merkkeinä.

Huomattava on siis, että a) ja b) kohdassa mainitut värivälimuodot ovat sellaisia, joille on annettu oma nimityksensä, kun sitävastoin c) kohdassa mainituilla on jommankumman ryhmän väri päävärinä mutta merkkejä toisesta väriryhmästä.

Varsinaiset värit ja merkit esiintyvät tutkijan mielestä itsenäisesti perinnöllisinä ominaisuuksina, kun sitävastoin sekavärit tai välimuodot ovat syntyneet värisekotuksista tai risteyttämisestä. Kun siis eläimet, joilla on sama väri, jättävät muun värisiä jälkeläisiä, on otaksuttava että ne kumpanenkin, tai ainakin toinen niistä, on värin suhteen ristisiitoksen tuote, johon Mendel'in teoria antaakin täydellisesti tukea.

Tekijä huomauttaa vielä, että eräät seka- eli kokoonpannut värit periintyvät helpommin kuin toiset.

Tämä väri-teoria, jos sitä tahtoo kutsua niin, näyttää allekirjoittaneesta olevan oikea ja luonnollinen. Suuresta merkityksestä olisi että meidän konsulentit tai kantakirjanpitäjät ottaisivat sen huomioon.

Ne, jotka ovat tarkemmin panneet merkille hevosissamme esiintyviä värejä ja merkkejä, tulevat edellä sanotusta huomaamaan miten äärettömän paljon väri-kombinationeja eli yhdistelmiä meikäläisissäkin hevosissa tavataan. Ja kun edellisestä myös huomataan mikä merkitys värillä, värivivahduksilla ja merkeillä voi olla sukuperätutkijoille ja jalostustyön johtajille, huomataan myös miten tärkeätä voi olla että hevosen väri on tullut oikein kantakirjaan merkityksi tai selostetuksi.

- Axel Alithan.