Värien sopusointu näyteikkunoissa.

Liiketaito 1, 1928

Kirjoittanut toimittaja Viljo Niukkanen.

Näyteikkunaa järjestettäessä ei riitä yksinomaan se, että tavarat järjestetään mahdollisimman kauniisiin ryhmiin ja että ne muodostavat eheän arkkitehtoonisen kokonaisuuden. Värit ja niiden vaikutus ovat myös otettavat huomioon. Tätä seikkaa on hieman vaikeampi käsittää, ellei tee itselleen selväksi, mitä värit ovat ja kuinka ne keskenään suhtautuvat.

Valo-oppi nimittää kuusi väriä, ja ne ovat samat, jotka prisma valonsäteistä taittaa, siis punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja sinipunerva. Käytännön ihminen lisää näihin vielä neljä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea. Mutta kuinka tavattoman paljon eri vivahduksia noista spektrinväreistä saadaankaan, kun tiedetään, että tavallinenkin ihminen alaan hieman harjaannuttuaan voi eroittaa kokonaista 30.000 eri värivivahdusta.

Väri- ja taideteoria lähtee kuitenkin siitä, että löytyy ainoastaan kolme pääväriä: punainen, keltainen ja sininen. Niitä ei voida saada syntymään toisia värejä sekoittamalla, mutta niistä saadaan sekoittaen syntymään kaikki muut värit. Punaisen ja keltaisen sekoituksesta tulee oranssi, keltaisen ja sinisen sekoituksesta vihreä ja sinisen ja punaisen sekoituksesta sinipunainen.

Nuo mainitut spektrin kuusi väriä ovat sangen tärkeitä, sillä niiden kesken vallitsee määrättyjä lakeja, joiden tunteminen on värien oikean käytön ensimäinen ehto. Koetan seuraavassa mahdollisimman suppeasti esittää nuo värimaailman tärkeimmät lakipykälät:

Tarkastakaamme ensimäiseksi allaolevaa väriympyrää:


Jos nyt tahtoisimme sekoittaa eri värejä keskenään, huomaisimme, että punaisesta alkaaksemme, voimme sitä hyviä tuloksia saaden sekoittaa kaikkiin muihin väreihin paitsi siihen, joka on ympyrässä sitä vastapäätä, siis vihreään. Vihreää ja punaista sekoittamalla saamme likaisen yhdistelmän, joka ei oikeastaan ole minkään värinen. Samoin on laita kaikkien muiden ympyrässä olevien värien kanssa. Keltaisesta esim. saa kauniin sekoituksen minkä muun värin kanssa tahansa, paitsi ei sinipunaisen.

Niitä värejä, jotka väriympyrässä ovat toisiaan vastapäätä ja sekoitettaessa neutralisoivat toisensa, nimitetään toistensa vasta- eli komplementtiväreiksi.

Edellisestä johtuen saamme siis väriopin ensimäiseksi lakipykäläksi:

Komplementtivärejä ei koskaan saa sekoittaa toisiinsa.

Saadaksemme selville toisen pykälän, on meidän otettava avuksemme eri värisiä paperipalasia. Jos leikataan pieni, neliön muotoinen kappale punaista paperia ja asetetaan se kirkkaassa valaistuksessa harmaalle pohjalle, sekä katsotaan tuota paperia sitten jonkun aikaa hellittämättä, näkyy harmaalla pinnalla, jos punainen äkkiä poistetaan, samankokoinen vihreä läiskä. Siis punaisen komplementtiväri.

Tämä johtuu siitä, että silmä ikäänkuin väsyy johonkin väriin ja herkistyy sen vastavärille; se suorastaan kaipaa sitä. Kun me siis asetamme ihmissilmän katseltavaksi värejä, ovat nämä asetettavat siten, että silmä johonkin väriin väsyttyään ja siitä siirtyessään tapaa heti vierestä toisen, joka on sille mahdollisimman vastainen. Punaisen parhain vierustoveri on siis sen komplementtiväri vihreä.

(Jatkuu helmikuun numerossa.)

Viikon varrelta. (Osa; talojen maalaus)

Länsi-Savo 99, 28.8.1925

Elok. 28. pnä.

[---]

Kuningasvierailusta puhuessani tässä edellä, johtuu mieleen ihan kun itsestään kotoiset olomme ja samallaiset vastaavat olot muualla, varsinkin vieraittemme kotimaassa.

Meidän kaunis ma[a]seutumme kärsii värin puutetta. Se kärsii sitä kesälläkin, vaikka näemmekin siellä tosin kauniin, vihreän luonnon, ja kirkkaat, siniset järvien pinnat. Me olemme liian harmaita, ja tästä harmaudestamme ovat ulkomaalaisetkin meitä hieman moitiskelleet.

Harmaita kyliä on maa miltei täynnä. Hirsiset rakennukset on useimmissa tapauksissa jätetty vuoraamatta. Seinät ovat saaneet harmaan, tumman värin, pärekatto on niinikään harmaa, auhtunut, päreiden päät käprylläiän, harmaata nukkaa kasvavia, ehkäpä monin paikoin hienon sammaleen peitossa. Väriä on tuskin riittänyt akkunain ja ovien vuorilautoihin, joskus vain hiukan öljysivellys keltamullan keralla. Raskaana ja elottomana, ikäänkuin pää alas painuneena seisoo siinä koti, ilman selviä piirteitä ja ääriviivoja, epämääräisenä ja epätietoisena. Ulkohuonerakennukset ovat vieläkin harmammat ja ränstyneemimät. Tämä on yleinen kylätyyppi meidän maassamme. Ne, jotka ovat hieman maalla liikuskelleet tietävät näin olevan.

Ja harmaissa kylissä painuu mieli harmaaksi. Mutta minkä vuoksi ei sitten esim. savolainen maanviljelijä väritä taloaan? Onko se rahakysymys? Ehkäpä osaksi, mutta vain osaksi. Syvin syy on varmaankin se, että naapurikylässä ei ole tahdottu mennä toisen naapurin edelle. On tultu toimeen ilman väriäkin, ehkäpä tullaan toimeen vastakin. Tämä katsantotapa on kumminkin hyljättävä. Ja sen vuoksi on tämä värittämisasia tässä pantu vireille siinä toivossa, että meidän kyiille alettaisiin antaa runsaammin väriä kuin tähän asti. Sillä täällä pitää saada toiset tunnukset voimaan kuin on "harmajan maan harmaja kansa".

Pistäännytäänpä Ruotsissa tai Keski-Euroopan maissa. Siellä ovat talot toisen näköiset. Niissä on väriä; harmaa ei ole siellä päällimmäisenä ja ainoana katseltavana. Kylät näyttävät jo kauempaa katsottuna aivan toisen näköisiltä: iloisilta, elävämmiltä, vaikka niissä asuva kansa saattaa olla kuinkakin vakavaa mieleltään.

Mietipäs lukija vähän tätä seikkaa. Eiköhän kannattaisi tarttua punavärisutiin, ja pyyhkäistä mökin seinään vähän punaista. Se ei tee miestä talottomaksi.

[---]

Lippu, joka vasta vihittiin...

Länsi-Savo 99, 28.8.1925

Lippu, joka vasta vihittiin, vaaditaan käyttämättömänä pois käytännöstä.

Näin hullusti ovat asiat. Kuinkas luulette muuten sen siitä lutviutuvan?

Jotta kaikki pysyisivät ajan ja asian taialla selitämme sitä hieman lähemmin.

Kuten mahdollisesti muutamat ovax lukeniElla saaneet tietää, vihittiin asianomaisin edeskäymisin viime viikon tiistaina Tuusulassa, valtakunnan pään läsnäollessa, suojeluskuntain yleislippu, joka sivumennen sanoen tuntuu olevan aika aistikas vaate, eikä "rätti", kuten Sasu Punanen sanoo.

Hänen olisi muuten näistä asioista puhuessaan käytettävä hieman siivottua kieltä, vaikka onkin sosialisti. Seuraava lauseensa: "Sosialistin mielestä sopii suojeluskunnalle lipuksi rätti kuin rätti" haiskahtaa hieman. ummehtuneelle ja tuntuu typerähköltä.

Tästä ei sen enempää; mutta siirrytään toiseen osaan asiaa, nimittäin lipun väreihin, ottamalla huomioon, että lipulla on symboolinen merkitys.

Kuten lehtemme viime numerossa selostettiin on kyseessäolevassa lipussa pääväreinä sininen ja keltainen, siis Ruotsin värit.

Tuntuu siltä, kuin Uudenmaan eteläisen sk.-piirin lotat, jotka taitavat suurimmalta osalta ollakin "itä-ruotsalaisia", esiintyessään lipun tekijöinä ja lahjoittajina tahtoivat taas maksaa yhden osan "ikuisesta kiitollisuudenvelastamme emämaalle". Mutta kun tämän velan olemassaoloista ei vielä ole päästy yksimielisyyteen, on tämä suorituskin herättänyt vastalauseita.

Meitä on näet täällä Suomessa vielä sellaisiakin, suojeluskuntalaisia ja muuta rahvasta, joille kelpaa sinivalkoinen lippuväriksi etenkin sk.- järjestön yleislippuun ja joissa nämä värit herättävät tosi-isänmaallisia tunteita.

"Ilkka" on tulkinnut tämän mielipiteen seuraavasti:

"Suomella on omat värinsä: sininen ja valkoinen. Onko mitään luonnollisempaa kuin että suojeluskuntain yleislipussa, joka edustaa koko suojeluskuntalaitosta, vallitsisivat Suomen omat värit? Ne eivät ole nyt siihen kelvanneet. Halvat ovat olleet. Vieraat värit, vieraan kansan värit loistavat siitä nyt ei ainoastaan suomalaisen vaan täällä käyvän muukalaisenkin silmään. Vieras kansa päämiehineen voi tervehtiä sitä omanaan. Me emme voi. Suomen suomalainen kansa on taas pantu näkemään tuon niin monta kertaa näkemänsä katkeraa katkeramman totuuden: Pois suomalainen! Muukalaisuus kunniaan. Kuinka kireälle on jorsi jännitettävä, ennenkuin se katkeaa ja tekee tuhon?"

Jaa! Tämähän on pikkuasia, josta ei kannata tuollaista melua nostaa.

Niinkö luulette? - Me emme ole samaa mieltä. Sillä monta pientä, joita meillä jo on tarpeeksi, tekee yhteensä suuren. Eiköhän olisi syytä ryhtyä suunnittelemaan uutta lippua, yleislippua ja luovuttaa saatu museoon. Johtaahan se tosin muutamiin käytännöllisiin hankaluuksiin, presidentinkin esim. olisi muitten kiireellisten vierailujemsa lomassa pistäydyttävä anti-vihkiäisissä ja sitten taas vihkiäisissä, mutta asian tärkeys ei siedä muunlaista ratkaisua.

Harmillinen juttu. Tuli vihittyä väärä lippu. Lohduttautukaamme sillä, että uuden vihkiminen käy entistä tottuneemmin.

*

Mitä olemme kirjoittaneet, sen olemme kirjoittaneet. Emme sitä siis pyyhi pois vaikka olisi syytäkin, vaan, annamme sen ilmestyä huomautuksella: jos sk.-järjestön yleislippu olisi sellainen kuin viime numerossa kerroimme niin - - -

Kirjoitimme eilen tähden yläpuolella olevan pyhässä innostuksessa sinivalkoisten väriemme puolesta ja tänä aamuna saimme kylmää vettä niskaamme, niinkuin on tapana sanoa. Heittäjänä esiintyi Turun Sanomat, joka tiedoittaa:

"Turun Sanomain tiedustellessa eilen suojeluskuntain v.a. ylipäälliköltä, majuri P. Zilliacukselta muuatta asiaa, ilmoitti hän tällöin, että maalaisliittolaisten lehtien uutinen suojeluskuntain lipun väristä on virheellinen. Asianlaita on niin, että suojeluskuntain yleislipun pohja on sininen, reunat hopeaiset ja sinipohjalla keskellä on Suomen kullattu leijona, jotapaitsi nauhat ovat hopean värisiä. Lipussa siis ei ole mitään Ruotsin värejä. Suomen leijonan väri on tietysti, kuten vaakuna edellyttää, kultainen."

"Ilkka" on siis lähettänyt liikkeelle "ankan" ja laadultaan varsin ikävän, näin väittää T. S.

Me sanomme: mene, tiedä ja odotamme jutulle jatkoa.

Kumpi mahtaa olla värisokea "Ilkkako" vai majuri Zilliacus.

- Pöpö.

Väreistä. Mitä väreillä käsitetään.

Maalarien viesti 2, 1916

Axel Tallberg'in kirjasta Maalauksen ja värien kemia.

(Suomentanut Sv. Lehtonen.)

Sanalla väri on meidän kielessämme jokseenkin epäselvä merkitys, sillä se ei nimenomaan voi osoittaa onko kysymys jonkun esineen väristä, värivaikutuksesta, itse värijauheesta, tai värittämiseen eri maalaukseen valmistetusta väristä.

Kun valonsäde taittuu, kulkiessaan särmikkään, hiotun lasin eli prisman läpitse, joutuu se, kuten kaikki tiedämme, suuresti eriskummallisen muutoksen alaiseksi. Tällaiseen särmiöön eli prismaan menee se tavallisena värittömänä valona, mutta jättää sen loistavana väririkkaana sädenippuna, jossa varsin hyvin voidaan havaita ainakin seitsemän eri väriä, punaista, punakeltaista, keltaista, viheriää, sinistä, punasinistä ja sinipunaista eli violettia.

Me havaitsemme nämä värit ainoastaan sen vaikutuksen kautta mikä niillä on meidän silmäämme, joten voimme sanoa että tämä värihavainto, tavallaan, on aisteilla havaitsematon huomio (abstrakt sensation). Me voimme tosin nähdä värin, mutta me emme voi käsin tarttua siihen, koska sillä ei ole muotoa eikä kiinteää ainetta.

Kun me siis puhumme väristä, niin me teemme sen käsitteellisessä tarkotuksessa, saadaksemme muille havainnollisesti nähtäväksi meidän oman huomiomme värivaikutuksesta eli — havainnosta.

Kun me, toiselta puolen, puhumme esineiden väristä, tapahtuu se aisteilla havaittavassa tarkoituksessa.

Väritunnelmasta voidaan silloin keskustella ja verrata värivaikutuksen yksilöllistä huomiota siihen huomioon minkä sama värivaikutus on jättänyt muihin ihmisiin.

Meillä on tässä tapauksessa nimittäin jotain kiinteää, määrättyä, missä voimme pysytellä.

Ja vielä varmempaan todellisuuteen tulemme tässä suhteessa jos otamme hyppysellisen "väriä" sormiemme väliin. Me voimme silloin sekä nähdä sen että myös koskea siihen aineeseen joka saa aikaan värivaikutuksen.

On siis selvää että on huomattava erotus värillä ja värillä. Väri on käsitteellinen tunnelma. Väri on aisteilla havaittava, määrätty käsite ja väri on aine. Eikö totta?

Tästä siis seuraa että me emme yksinomaan sanalla väri voi lausua mitä me todella tarkoitamme sillä. Tarkoitus täytyy selvittää sen kautta missä yhteydessä sana esiintyy eli lausutaan.

Jotta me kuitenkin suuremmalla selvyydellä voisimme tämän käsitteen lausua, tulee meidän seuraavassa oppia tarkkaan erottamaan sanat väri ja värillisyys (kulööri). Me voimme silloin helposti tehdä itsemme ymmärrettäviksi toisillemme.

Sitä ainetta joka antaa värillisyyden värijauheelle kutsumme väriaineeksi (pigment), ja kun me olemme sekoittaneet jauheen jotta me voimme sillä maalata, kutsumme sitä väriksi.

Värillä on niinmuodoin vissi värillisyys eli kulööri, mutta sillä taasen moniaita sointuja ja vivahduksia.

Mutta värillä on myöskin laadullisia ominaisuuksia, jotka, kun siitä puhutaan, on otettava huomioon.

Näitä laadullisia ominaisuuksia ovat: väriaineen värillisyysvoima, eli tehoisuus (intensiteetti).

Värin peittämiskyky, sen sekoittumismahdollisuus (mixabiliteetti) toisten värien ja aineiden kanssa.

Sen hyvät, merkityksettömät tai vahingolliset vaikutukset muihin väreihin sekoitettaessa ja yhdistettäessä.

Ja lopullisesti: värillisyyden eli kulöörin kestävyyskyky.

Pääasiassa näitä, eri värien laadullisia ominaisuuksia, tulemme seuraavassa käsittelemään.

***

Perinpohjaisen selostuksen antaminen kaikista niistä väreistä ja väriyhdistelmistä, joita nykyään kaupassa esiintyy, olisi varmaan aivan toivoton tehtävä, ainakin tämänlaisessa teoksessa. Meidän täytyy siis tyytyä varsin lyhytsanaiseen tärkeämpien ja enimmän käytettyjen värien käsittelyyn.

Ottakaamme siis ensiksi

Valkoiset värit tarkastettaviksi.

Tärkein niistä on Lyijyvalkonen, puhtaammassa tilassaan myöskin kutsuttu Kremservalkoseksi, sekä Sinkkivalkonen ja Baryyttivalkonen (Permanenttivalkonen).

Lyijyvalkonen on väri, jonka käytäntö on hyvin vanha; sitä käytettiin todistettavasti jo noin viisisataa vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Ateenan edustalta on nimittäin maasta löydetty eräs savesta tehty rasia mainitulta ajalta, ja se on sisältänyt lyijyvalkosta ja liitua, joita otaksuttavasti, tässä tapauksessa, on käytetty kasvojen puuteroimiseen.

Tavallisin keino lyijyvalkosen valmistamiseksi on vielä tänään pääasiassa sama kuin se, jota monien vuosisatojen aikana on käytetty ja jota siitä asti kun sitä alettiin käyttämään on nimitetty Hollantilaiseksi valmistustavaksi.

Menettelytapa valmistuksessa on lyhyesti seuraava:

Asetetaan metallinen lyijy yhtaikaa etikkahapon, hiilihapon, atmosfäärisen eli ilmahapon ja vesihöyryn vaikutuksen alaiseksi. Täten muuttuu metalli lyijykarbonaatin ja lyijyhydraatin yhdistelmäksi. Edellistä tulee olla 70% ja jälkimäistä 30% siten muodostuneesta väriaineesta, jos se laadultaan on hyvää.

Lyijyvalkosta väärennetään usein suuremmilla tai pienemmillä kipsi-, posliinisavi- tai liitulisäyksillä sekä bariumi- ja lyijysulfaateilla. Sellaiset lisäykset voidaan kuitenkin yksinkertaisten keinojen avulla keksiä.

Lyijyvalkonen on erittäin tärkeä väri maalareille. Sillä on kuitenkin se epäedullinen ominaisuus, että se, varsinkin kosteissa huoneustoissa, on altis tulikivivedyn vaikutuksille, ajne, jota aina esiintyy esim. siellä missä paljon ihmisiä oleskelee.

¹ Tässä on huomautettava, että ammattimaalauksessa se ei aina käy päinsä. Permanenttivalkonen ei nimittäin ole niin hienoa jauhetta, että sitä voitaisiin käyttää hienompien pintojen valmiiksimaalaukseen. - Målarnes Facktidn. muist.Tulikivivety, kuten osa muitakin tulikiviyhdistyksiä, vaikuttaa että väri tummenee, mutta sen vaikutusta voidaan tässä tapauksessa kuitenkin huomattavasti heikontaa, jos maalattaessa sekotetaan lyijyvalkoseen noin kolmasosa permanenttivalkosta, väriaine, joka sisältää bariumisulfaattia ja on ehdottomasti vaslaanottamaton kaikille ilman vaikutuksille¹.

Lyijyvalkosen arvosta värinä voi tulla vakuutetuksi tutkimalla vanhoja maalauksia. Kun taulun väripinta toisin paikoin on halkeillut ja lohkeillut, on se yleensä edelleen, ainakin muihin paikkoihin verraten, eheä niistä paikoin, joihin on enemmän tai vähemmän käytetty lyijyvalkosta maalauksessa. Voidaanpa sanoa, että kaikkein valoisimmat kohdat useimmissa tapauksissa yhä edelleen ovat halkeilemattomat ja eheät.

Lyijyvalkonen tummenee kuitenkin, kuten sanottu vähitellen, joten väri aikaa myöten tulee yhä enempi läpikuultavaksi, kuten öljyjä käsittelevässä osassa on koetettu täysin selvittää.

Unikkoöljyyn sekotettu lyijyvalkonen on puhtaampaa valkosta kuin pellavaöljyyn sekotettu, mutta ensinmainittu kuivaa hitaammin.

Sinkkivalkonen on väriaine sinkkikarbonaatista, sinkkioksidista tai sinkkisulfaatista. Tätä väriainetta valmistettiin Ranskassa jo 1787, mutta ei tullut yleisemmin käytäntöön ennenkuin 1850-luvulla.

² Ammattimaalareilla tuskin on syytä moittia sinkkivalkosen kuivamiskykyä, ja kestävyyskin on sisämaalauksissa aivan tyydyttävä, jos vaan ei pohja ole kostea. - Suom. muist.Öljyvärissä kuivaa sinkkivalkonen huonosti ja sitäpaitsi se helposti halkeilee ja lohkeilee, joten tämän värin käytännöllistä arvoa ei ollenkaan voida verrata lyijyvalkoseen, joskin sillä toiselta puolen, jos se on valmistettu sinkkioksidista, on useita arvokkaita etuisuuksia, erittäinkin tempera- ja freskomaalauksissa, joissa se esiintyy käytännöllisenä ja ehdottomasti muuttumattomana värinä².

Sinkkivalkonen, valmistettu sinkkikarbonaatista, tai sinkkisulfaatista, on sitävastoin monesta syystä sopimatointa käytettäväksi, ja myöskin varsin vaarallista sen pilaavan vaikutuksen takia mikä sillä on eräisiin muihin väreihin.

Akvarelliväri kiinanvalkonen on tiiviimpi muoto sinkkivalkosta (oksiidia).

Permanenttivalkosta valmistetaan bariumsulfaatista. Tämä väri on yksistään vaikeasti käytettävää maalauksessa. Ilman vaikutukset eivät sitä vahingoita eikä se myöskään vahingoita niitä värejä joiden kanssa se tulee kosketukseen. Sekotettuna lyijyvalkoseen muuttuu se jossakin määrin, mutta ei kuitenkaan niin huomattavassa määrässä, että maalaus siitä kärsisi.

Meidän tulee panna merkille, että me tässä olemme puhuneet ainoastaan siitä lajista permanenttivalkosta, jota valmistetaan bariumsulfaatista; eräs toinen väri esiintyy nimittäin samalla nimellä, sekin tosin bariumvalmistetta, mutta johon ei ollenkaan voida luottaa. Tämä viimemainittu (arvattavasti tarkoittaa kirjoittaja "litoponia") tunnetaan helposti harmaammasta väristään ja huomattavasta ryynillisyydestään.

Moniaita muita värejä, enimmäkseen antimonvalmisteita, löytyy myös kaupassa, mutta ne ovat tässä mainittuja ehdottomasti ala-arvoisempia.

Nainen maalarina.

Maalarien viesti 2, 1916

Ruotsissa kuuluu olevan useampiakin naismaalareita, mutta enin huomiota ansaitseva lienee eräs rouva Ingeborg Bonnström Sundvallissa. Huolimatta 67 ikävuodestaan harjoittaa hän yhä vielä ammattiaan, johon hän 30 vuotta sitten ryhtyi. Kun maalaustöitä ei ole, ottaa hän tehdäkseen ompelua, mutta maalarinakin on häntä hyvin paljon käytetty ja ne talot Sundvallissa eivät ole niin harvat joissa hän on maalannut ja tapiseerannut pohjakerroksesta ylimpään kerrokseen asti.

Miten rouva Bonnström joutui tähän naisille niin harvinaiseen ammattiin? Se tapahtui siitä syystä että hänen miehensä ei, onnettomuutta tuottavien väkijuomien takia, voinut itse hoitaa tointaan kunnollisesti. Moni vaimo on ollut samassa asemassa mutta kaikki eivät ole voineet niin päättävästi kuin rouva Bonnström astua miehen tilalle. Kun hän näki, että puolisonsa ei, huolimatta hänen sanoistaan ja esityksistään, ollut parannettavissa, päätti hän opetella miehensä ammatin. Hän siis nousi aamulla aikaisin ylös, hoiti kotitehtävät ja laittoi ruan. Ja kun mestari miehineen lähti työhön seurasi hän mukana. Alussa oli se ymmärrettävästi vähän vaikeata, mutta sen täytyi onnistua. Tottumaton käsi vähitellen harjaantui, ja kauvan ei kulunut ennenkuin hän itse hoiti koko liikkeen, hankki kisällit, otti vastaan työtarjoukset, järjesti työt ja teki suuren osan työstä itse. Taloudenhoidon ja kaksi lastaan täytyi hänen osittain uskoa naispalvelijan huostaan.

Hänen tarkotuksensa alkujaan oli olla toverina miehensä rinnalla, tukea häntä ja lisätä hänen työhaluaan. Hän oppi maalarinammatin, mutta miehensä ei voinut parantaa itseään - joten se oli vaimo, jonka töytyi ruveta "paasiksi" verstaassa. Vielä tänään on hän hivutettu muistellessaan miten ihmiset alussa kummastelivat kun näkivät naisen maalaamassa: Seisottiin, ihmeteltiin ja katseltiin sisään ikkunoista. Milloinkaan ei oltu nähty mokomaa!

Vähitellen lisääntyi kisällien luku, ollen jo siinä oli paljon puuhaa sillä kisällit olivat siihen aikaan vielä mestarin ruassa ja saivat tältä asunnon. Rouva Bonnströmiltä meni paljon aikaa myös näissä taloustoimissa. Mutta hän ei voinut enää erota pensselistään enempää kuin lapsistaankaan ja hän hoiti huonekalujen maalausta verstaassa.

Usein täytyy hänen kuitenkin johtaa työtä myös rakennuksilla.

Hän ei myös välttänyt menemästä tikapuita ylös ulkoseinälle purkkineen ja pensselineen.

Vuodesta 1894 alkaen on rva Bonnström huolehtinut itsensä ja lapsiensa toimeentulosta yksinään, senjälkeen kun miehensä kuoli. Hän tekee yhä vielä maalarintyötä vaan ei enää käytä palkattua työväkeä. Viime kesänä esim. oli hän vielä maalannut m. m. erään verannan.

Hänen korkea ikänsä ei ole häntä kartoittanut ammatistaan, johon hän elämän kovan todellisuuden pakosta antautui ja jonka hän on oppinut niin perinpohjin ja kunnollisesti että hänen miehiset ammattitoverinsa ovat olleet pakotetut antamaan hänelle tunnustuksensa.

Koulutaulujen maalaus.

Maalarilehti 5, 1928

Maalari saa usein tehtäväkseen saattaa vanha koulutaulu kirjoituspätöiseen kuntoon. Maalari useinkaan ei tiedä, millaisen mustan taulun pinnan oikeastaan tulisi olla, että siihen olisi mukava ja miellyttävä kirjoittaa: Sen tulee olla hienopintaisen, mutta tasaisesti karkean, niin, että liitu siihen kevyesti vetäen tarttuu kiinni. Sillä varsin ilkeä on piirustaa tauluun, jonka pinnalla liitu liukuu, toisin paikoin tarttuen, toisin paikoin ei. Jossain määrin vielä kunnossa oleva taulu voidaan saada käyttökuntoon hiomalla se tasaisesti hiekkapaperilla. Tämmöinen apu ei kuitenkaan ole pitkäaikainen. Jos siis maalarin on autettava käyttökunnottomaksi mennyt taulu uuteenkuntoon, on sen pinta pohjustettava ja tasoitettava, jonka jälkeen pinta vielä tasoitetaan hienolla täytekitillä. Sen jälkeen pinta hiotaan tasaiseksi lasipaperilla. Sitten sivellään maalikaupasta valmiina ostettu koulutaulun lakkaväri. Väri on sekoitettava hyvin tasaiseksi, että pinta tulisi tasaisesti karkea. Ensimäisen sivelyn jälkeen pinnan kuivuttua kokeilette liidulla, mitenkä se siihen tarttuu. Jos pinta on vielä liian liukas, panette väriin hienoa hohkakivijauhoa, jonka jälkeen sivelette uudelleen. Mitään ei tee, jos sively tulee useampaan kertaan maalattuna paksuksi, sillä ohut pintaväri kuluu hyvin pian pois ja taulun pinta tulee helposti yhtä liukkaaksi kuin se oli ennen maalausta.

Hiukan värien historiaa.

Maalarilehti 5, 1928

Usein kuulee puhuttavan, että niitä väriaineita, jotka nykyään ovat maalarinammatin käytettävinä, ei voida verrata kestävyydessä ennenaikaan käytettyihin.

Jokseenkin varmaan voidaan sanoa, että viime vuosina kauppaan tulleet tavarat ovat osaksi väärennettyjä, kuten esim. monet uudet tervaväriaineet. Ne ovat vapaina markkinoille tulleita ilman edelläkäypää perusteellista kokeilua, ottamatta huomioon niiden valonkestävyyttä, vahvuutta j. n. e. Mutta nykyinen väriteollisuus on kieltämättä, osaksi enemmän tieteellisen sovittelun nojalla ja osaksi läheisen yhteistyön kautta maalarinammatin käytännöllisten harjoittajain kanssa kyennyt keksimään tuotteita, jotka vievät voiton aikaisemmin tunnetuista, niin kestävyys kuin lujuuskin.

Lyijyvalkoisesta, patriarkasta kaikkien valkoisten väriaineiden joukossa, puhuttiin jo kuningas Salomonin aikana ja sitäkäytetään vielä jokseenkin paljon nykyään peittämiskykynsä ja kestävyytensä tähden huomioon otettuina etenkin ulkomaalaukseen.

Lyijy valkoinen jouduttaa suuremmassa määrässä kuin useimmat muut väriaineet öljyn tai sideaineen kuivamista. Koska lyijyvalkoinen on jokseenkin myrkyllinen, on viime aikoina noussut luja vastustus sen käyttöä vastaan maaliaineena ja useissa eurooppalaisissa maissa, niiden joukossa Ruotsi, on lakimääräyksillä kielletty lyijyvalkoisen ja lyijysulfaatin käyttö sisämaalaukseen.

Sinkkivalkoinen on väriaine jota meillä käytetään eniten. Siitä puhuivat jo vanhat roomalaiset, mutta sen käyttö väriaineena on peräisin paljon myöhemmältä ajalta. Sen esitti käytännön maalaukseen ranskalainen kemikko Courtois, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Mutta vasta paria vuotta myöhemmin, kun ranskalainen maalari Le Clair pani toimeen kokeita sen käytöstä öljyvärinä ja saavutti sen suhteen erittäin tyydyttäviä tuloksia, tuli sinkkivalkoinen yleisemmin tunnetuksi.

Huonemaalausta.

Maalarilehti 5, 1928

(Austraalialaisesta maalarilehdestä)

Kerrotaan erään amerikkalaisen koulupojan aina puhuneen, että hän mielellään olisi elänyt kolmannella vuosisadalla ennen meidän ajanlaskuamme. Kysyttäessä, minkä tähden hän semmoisia ajatteli, hän selitti, että hän oli jossain kirjassa lukenut kertomuksen eräästä pojasta, joka oli elänyt silloin. Ja tälle pojalle hän olisi tahtonut antaa hiukan löylytystä.

Minulla on samanlaiset tunteet sitä miestä kohtaan joka on keksinyt huonemaalauksen. Luultavasti hän oli esihistoriallisina aikoina jokin vetelehtijä, joka loikoillessaan jonkin kallioseinän vierellä, punaliitupalasella sattui töhertämään seiniä, jota sitten naapuriluolan asukkaat tulivat katselemaan ja pitivät sitä hyvin kauniina. He etsivät värillisiä, tahrivia kiviä ja värittivät omat seinänsä saman keksinnön mukaisesti...

Aiheen, että minun olisi itse maalattava salihuoneemme keksi vaimoni. Rouva Walkerin mies oli maalannut heidän salinsa, enkä minä saanut olla sen huonompi ja tuhlata rahaa maalarille siinä, missä saattoi ansaita itse. Siinähän oli kysymyksessä vähintäin kaksituhatta markkaa, alhaisenkin laskun mukaan.

Minulla on aina ollut jonkinlaista varovaisuutta ja epäilyä kirvesmiehen ammatin suhteen, enkä ole koskaan ajatellutkaan ryhtyä sitä kokeilemaan. Mutta vaikka maalarintyöhön vaaditaan luontaisia taipumuksia, vaistoa, niinkuin ankanpojalle uimaan, niin olen luullut juuri itselläni niitä molempia olevan. Maalarien työ on minusta aina näyttänyt kevyeltä, kauniitten värien silittelemiseltä ja tasoittelemiselta sekä hiukan aina sivistyneeltä, joten päätin itse ryhtyä maalaamaan salihuonettani. Menin siis värikauppaan ja pyysin työvälineitä yhden hienomman huoneen maalaamista varten. Ajattelin, että kauppias ilman muuta voi antaa tarvittavat työkalut ja pohjatiedot. Kauppias kumosi otaksumani ja alkoi kysellä minulta, mitä kaikkea huoneen maalaukseen tarvitsin ja miten aijoin sen maalata. Kauppias kysyi, tarvittiinko lyijyvalkoista, keittämätöntä liinaöljyä, minkälaista kuiviketta, tahtoisinko tärpättiä ja serotiinia. Vaivauduin hänen kyselystään ja tiedustelin esim. kumpi oli parempaa kuivattamaan värejä, tärpätti vai serotiini. Kauppias levitti käsiään sanoen, että se riippui ammattimiesten mielen laadusta. Yhdet kehuivat tärpätin voivan kuivattaa värejä ja toiset taas, ettei tärpättiä väriin panna kuivattamistarkoituksessa, vaan että serotiinille se tehtävä kuuluu.

Kun ei kauppias näyttänyt alansa asioita tietävän mitään, joka kyllä oli hyvin omituista, ostin molempia, tärpättiä sekä serotiinia. Joitakin muita neuvoja kauppias kyllä minulle antoi, kuten värin sekoittamisesta ja sivellinten sitomisesta, mutta nekin unhoitin kotimatkalla.

Kotiin tultuani ryhdyin sekoittamaan värejä. Ensimäinen tulos ei ollut kovin ilahduttava. Väri oli kovin sitkeää ja tahmeaa. Se ei kulkenut ollenkaan niin liukkaasti kuten olin nähnyt maalareilta värin kulkevan. Aloin epäillä, että sekoituksessa oli jokin virhe. Jossain tapauksessa semmoisellakin aineella olisi ollut käyttönsä. Niinpä esim. sodassa, sillä jos sillä olisi vetänyt viivan vihollisten juoksuhautojen eteen, olisivat he kaikki tarttuneet maahan kiinni, eikäolisi tarvinnut muuta kuin ampua heidät siihen paikoilleen. Mutta salin seinämaaliksi se nyt oli melkoisen kelvoton. En saanut sitä edes ulos maalipöntöstä, päästäkseni sekoittamaan uutta väriä, vaan täytyi sitä tarkoitusta varten hankkia uusi pönttö.

Seuraava väri oli ohuempi ja sillä oli enemmän liikkuvaisuutta kuin edellisellä. Se juoksi melkein sukkelempana kuin minkä kykenin sitä valvomaan. Seinällä se juoksi alas suurina virtoina.

En ole koskaan nähnyt ammattimaalarin värin joutuneen tällaiseen liikkumisen raivoon. Se juoksi pitkin käsivarsia, sitä ennätti joka paikkaan vaatteisiin, hiuksiin, sitä oli silmäripsissä ja viimein korvissakin. Jos suu auki vähän ihmetteli sen nopeutta, niin sitä oli jo suussakin. En täydelleen voi kertoa mitä minulle ennätti tapahtua yhtenä iltapäivänä. Illan lähestyessä, kun tarkastin ympäristöäni, jossa olin puuhaillut, tuntui minusta kuin näkisin jotain futuristista unta. Huomasin että lusikallinen keltaväriä olisi riittänyt siihen, mihin nyt olin pannut kokonaista puoli tynnyriä. Seinän väri hohti, niin, että vesi kiertyi silmiini. Ympärilläni huonekaluissa näkyi kuin munankeltuaisella tahrittuja suuria läikkiä.

Vaimoni oli ollut ulkona koko tämän toimituksen ajan, mutta nyt hän juuri palasi. Hän katseli minua keltaisen värikirjavuuden keskeltä. Mutta hän sentään vaikeni. Mitään sanomatta hän poistui muihin huoneisiin. Hän on hiukan nopea ajatuksinen ja luulen, että hän jonkun verran tunsi tässä ihmeellisessä tapauksessa omaa osuuttaan.

Alkaneena yönä kertautuivat nämä tapaukset minulle uudelleen. Kaiken ohessa uneksuin, että eräs elokuvakuningas tarjosi minulle 10 milj. puntaa, jos tekisin kaiken uudelleen elokuvakoneen edessä. Tunsin, etten mistään hinnasta olisi enää jaksanut, en elokuville enkä omiinkaan tarpeisiini.

Ammatillista taikauskoa.

Maalarilehti 5, 1928

Taikausko on yhtä vanhakuin ihmiskunta ja on se eri aikakausina kehittänyt ihmeellisiä tuloksia, toisinaan hyvinkin naurettavia. Kummitusten ja noitien aika on jo melkein ohitse. Emme näe kummituksia enää useinkaan ja noitien polttoakin tapahtuu jokseenkin harvoin. Jossain muodossa taikausko henkiin ja noitiin on sentään kuin voimistuneena, sillä luemmehan lehdissä usein henkien loihtimisesta ja tilaamme tulevaisuuttamme näyttäviä horoskooppeja Rox RoyItä Hollannista tai pienemmiltä proofetoilta kotimaastamme.

Ei ole ihmettä jos taikausko on myöskin aina elänyt ammatillisten kysymysten alalla. Nykyään ei enää tehdä niin karkeita temppuja kuin neljä-, viisisataa vuotta sitten, että eläviä kissoja tai porsaita muurattaisiin rakennusten peruskiviin, jotta vältyttäisiin pahoilta hengiltä ja niiden kummittelemiselta. Taikausko ammatin alla on nykyään paljon lievempää lajia, mutta kuitenkin näemme naurettavia keinoja käytettävän määrättyjen tulosten saavuttamiseksi. Uskon, että tämmöisiä keinoja käytetään jokaisen ammatin alalla, mutta enemmän tunnen vain maalaajien taikauskoa. Jollain toisella sanalla voisimme sitä nimittää pyrkimykseksi mahdottomilla välineillä koettaa saavuttaa hyviä tuloksia. Mutta katsokaamme ensin maalarin taikauskoa hiukan aikaisemmalta ajalta. Noin sata vuotta sitten oltiin varmoja, ettei pellavaöljyn keitto onnistu, jos ei pataan panna siihen sekoitteeksi lyijykiillettä, hiukan lyijymönjää, hiukan umbraa ja pikkuisen jauhettua lampaanluuta. Ellei kaikkia näitä ollut saatavissa, esim. lampaan luuta, täytyi keittäminen jättää toistaiseksi. Jotkut uskalsivat nauraa, jos maalari jäi odottamaan kunnes naapurissa tapettiin lammas. Mutta useimmat sentään katsoivat naurajaan pelolla ja kauhistuksella.

Taikausko on nykypäiviin mennessä melkoisesti vähentynyt, mutta ei meillä sentään tapaa useaakaan maalaajaa, joka uskaltaisi sekoittaa puun suonituskuullotus-värin tipauttamatta siihen hiukan etikkaa, joka kuitenkin korkeintaan voi vahingoittaa väriä mutta ei hyödyttää.

Niin on myöskin maalaajia, jotka värikaupasta käyvät noutamassa määrättyjä aineita väriinsä, jolla aikovat sivellätuoreelle sementille, jonka noiden keksittyjen kuivikkeiden avulla luulevat sitten kuivuvan. Yhtä taikauskoista on luulla, että vettätihkuvassa seinässä liimaväri voi kuivua kuivaksi, jos siihen alle vedellään öljy- tai patenttiväri. Öljy ja munanvalkuaisväriin, jota nimitetään emulsioväriksi, maalarit usein pistävät tuota kaikkiin asioihin kelpaavaa etikkaa siltä varalta kai, ettei värin munanvalkuaisaineet mätänisi. Mutta sekin on pelkkää taikauskoa, sillä etikka vahingoittaa värin sitomisvoimaa, mutta ei tee värin ikää hetkistäkään pitemmäksi. Pikkuinen pisara alkoholia on siihen tarkoitukseen paljon parempi.

Monet maalarit ajattelevat ruostunutta rautaa maalatessaan, ettei ruostetta tarvitse raappia pois koska se siitä muka sekoittuu väriin väriaineeksi. Tämä on yksi kohtalokkaimpia erehdyksiä, sillä ruosteen vaikutus on aivan sama silloinkinkun se on öljyyn sekoitettuna.

Viulujen ja eräiden muiden soittokoneiden äänen luullaan riippuvan siitä lakasta, jolla ne ovat kiilloitetut. Mutta jos kysyy todelliselta soittokoneiden valmistajalta, selittää hän, että lakka on siinä kuten muissakin esineissä suojelemassa pintaa kosteuden ja kulumisen vahingollisilta vaikutuksilta.

Lukemattomat ovat keinot, joita maalarit tietävät kalkin sitomisvoiman vahvistamiseksi. Niihin kuuluvat m. m. olut, maito, liima, maaliöljy, aluna ja vihtrilli, suola, vesilasi, sprii ja ehkä lampaanluun jauhokin sekä kipsi ja sementti. Sinappia emme ole kuulleet kenenkään siihen suosittelevan, mutta ehkä sekin vastaisi tarkoitusta, jos maalarit sen huomaisivat. Kaikki tuo kuitenkin on taikauskoa, sillä kalkki on vahvinta silloin kun siihen ei sekoiteta mitään vieraita aineita. Mutta myöskin taloudellisella alalla esiintyy taikauskoa. Jos maalarimestari luulee, että hänen on ennätettävä joka paikkaan työmaalla ja hiukan vielä väliin tehtävä työtäkin apulaistensa rinnalla, vahingoittaa hän sillä vain toimintansa eheyttä. Taikauskoa on sekin, että pelätään, että maailma toivoo hintojen vain yhä halpenevan. Semmoisesta pelosta ei koidu mitään hyvää, mutta maalausammatti vain menee huimaavasti alaspäin. Vielä on harhaluuloa uskoa, että maalaustyönantajain järjestotvoisivat pysyä hyvissä voimissa, kun kerran niissä on paljon jäseniä ja jäsenmaksut maksetaan säännöllisesti, vaikkei sittenkokouksissa käytäisikään. Totuus on kuitenkin, että missä järjestössä ei aina pidetä vireillä uusia herätteitä, eikä yleensä ahkerasti käydä kokouksissa, siellä asiatmenevät taapäin. Sillä tämmöisten seikkojen totuus on, että milloin ne eivät mene eteenpäin, menevät ne taaksepäin. Mitään tasaista paikallaanoloa ei niiden suhteen ole olemassa.

Värien lajistamisesta (standardoimisesta).

Maalarilehti 5, 1928

Useilla teollisuuden aloilla on muotojen standardisoiminen tai niinkuin suomeksi voimme nimittää, laajistaminen, kehittynyt hyvin pitkälle ja ellei sitä olisi tapahtunut, kävisi hyvin vaikeaksi ostaa esim. polkupyörään uusia kumeja tai uutta kierrenaulaa. Yhden tehtaan valmistaessa yhtä lajia, toisen toista, täytyisi ostajan etsiä sellainen kumi tai kierrenaula, jonka on valmistanut se tehdas, joka on polkupyöränkin valmistanut. Tämmöisten suurten hankaluuksien välttämiseksi, tuotteiden hinnan helpottamiseksi, ovat tehtaat eri suunnilla maanpalloa pyrkineet etsimään samoja mittoja ja muotoja vastaaville esineille. Tuotannon yksinkertaistuttamiseksi ja hintojen saattamiseksi mahdollisimman halvoiksi on rakennusteollisuuden alallakin viime aikoina tapahtunut laajaa lajistamista. Esim. ovia ja akkunoita on suurissa määrin valmistettu samojen mittojen mukaisesti (Vaikkakaan tämä ei ole rakennusten kauneudelliselle puolelle eduksi).

Suurmaissa, kuten Englannissa, Amerikassa ja Saksassa on lajistamista koetettu sovittaa jo maalausammatinkin alalle. Ja meillä Suomessakin on muutamia vivahduksia siihen suuntaan. Esim. v. 1928 edustajakokouksessa Riihimäen osaston alustus ulkomaalausvärienlajien selvittelemisestä ja järjestämisestä viittasi siihen. Siinä nimittäin esitettiin kokeiluja määrättyjen yleisvärien valitsemiseksi, joita maalarit kautta maan saattaisivat samoilla ehdoilla ja takeilla tarjota tilaajille. Asia on melkoisen tärkeä katsottuna siihen, että väriehdotteluja, esim. julkisivumaalauksissa käytettäviksi, on yhtä monta, kuin on maalaria ja maalarin työn tarvitsijaa. Asianomaisten sovittelijoiden tietomäärästä riippuu, tuleeko kulloinkin sovittelusta molempia tyydyttävä vai molemmille vahingollinen. Ja mainita tuskin tarvitseekaan, kuinka paljon vaivaa usein maalarille tuottaa, jos tilaaja itsepäisesti pitää kiinni jostakin itse keksimästään väristä, jota vastaavia värejä maalarilla olisi varastossaan mahdollisesti parempia ja halvempia, kun sen sijaan tuo tilaajan määräämä väri saattaa jo olla yleisemmin käytännöstä pois joutunutta ja siis turhan tautta suuren homman takana kun sitä lähtee etsimään.

Kuten sanottu, on suurissa teollisuusmaissa maaliaineidenkin lajistaminen kulkenut melkoisen pitkälle. Englannissa esim. on jo noin 30 värisovitusta selvitetty lajistelun perustalle. Työn on toimittanut "brittiläinen stantardisoimis yhdistys" kaupunkivirastojen värikauppiaiden ja värinkäyttäjien yhteistoiminnan perustalla. Lajistetuista aineista nimitettäköön tässä esimerkkinä maaliöljy, tärpätti, paloviinalakka, sinkkivalkoinen, baryttivärit, punaiset värit, lyijy valkoinen, mönjä ja useita lakkojakin.

Esimerkkinä tällaisesta värinlajistamisesta mainitsemme tässä mönjän keskitetyt lajit:
1. Aineen täytyy olla puhdasta, vapaata kaikista muista aineista.
Sitä tulee olla kahta lajia A: mönjää tavallisiin maalaustöihin B: mönjää putkitöitä varten
2. Aineen täytyy sisältää vähintäin 99 % lyijyoxidia.

Selostus johtuu sitten käsittelemään kemiallisesti näitä kahta mönjää vieläkin tarkemmin, joihin emme tässä puutu. Mainitsemme tässä vain kolmannen pykälän joka määrää värin hienouden, niin että esim. lajiin ei saa jäädä kuin 0,5% jäljelle värin tultua seulotuksi 100-numeroisen seulan läpi. Lajiin B saa jäädä, seulottuna 200-numeroisen seulan läpi 1½% karkeampaa ainetta. Maaliaineen värinimemiskyky on tarkalleen määrätty samoin ominaispaino ja vielä kuinka paljon siinä saa olla vesipitoisia aineita.

Koemenetelmästä ja siihen käytettävistä kojeista ovat asianomaiset lajistamisen järjestäjät sopineet.

Amerikassa kulkee lajistaminen hiukan toiseen suuntaan. Siellä ei ole niin suuresti kohdistettu huomiota värin täyspitoisuuteen kuin yllä olevasta esimerkistä näemme, vaan on siellä ammatin käyttöä tahdottu yksinkertaistuttaa pyrkimällä muutamiin rajoitettuihin menetelmiin. Siten on jo väripönttöjen suuruutta alettu määrätä, jotteivät ne olisi kaikkea mahdollista mittaa ja kokoa. Edelleen on pyritty rajoittamaan värivivahduksia, joten on olemassa esim. 10 automobiiliväriä, 32 öljymaalausväriä ja 14 emaljiväriä.

Myöskin Austraaliassa on värien lajistaminen joutunut huomion alaiseksi. Esitämme tässä maaliöljyn lajimääräykset. öljyä sisämaalausta varten on seuraavaa lajia: 1) kovaksi kuivaava vaunumaalausöljyä; 2) kovaa kopaliöljyä; 3) tammiöljyä ja 4) tummaa tammiöljyä. Öljyjen tulee olla kirkkaita, vaaleita ja läpinäkyviä, öljyjen tulee kuivua pintakuivaksi 10 tunnissa ja läpikuivaksi 24 tunnissa. Pinnan tulee olla yhtenäisen ja kiiltävän. Sitkeyden tulee olla 25 C. lämmössä 1 8/10 ja korkeintaan 2 5/10 määrätyn mittayksikön mukaan, öljyn täytyy kestää määrätty kutistumattomuuskoe, josta nähdään, ettei se synnytä kuuman aiheuttamia katkeumia. Öljyssä täytyy olla 50 % juoksevaa ohennusainetta. Voimme ajatella austraalialaisen maaliöljyn olevan toisenlaista kuin meillä käytetyn, mutta ylläolevasta näemme, vaikka taulukko on vain pieni osa laajemmasta määritelmästä, että austraalialaiset jotakuinkin tarkkaan ovat lajittäneet yleispätöisesti käyttökuntoiset maaliöljyt. Kuten yllä jo viitattiin, ovat meillä hyvinkin tarpeelliset ylläolevan mukaiset lajistamiset vielä alkuvaiheissaan. Mutta selvyyden ja joustavuuden saamiseksi laajoille maalausaloillemme olisi näihin tehtäviin syytä kiinnittää tarkkaa huomiota.

(Mainos) Unica Öljylakkoja

Maalarilehti 5, 1928

Maailmansota kauppamarkkinoilla.

Maan Ääni 14, 4.8.1920

Ennen suurta sotaa oli maailman kauppamarkkinoiden valtaaminen kiihkeä. Sisälsipä se sytyttävät kipunat itse maailmansotaankin. Ja nyt, sodan jälkeen, on tilanne aivan sama. Tästä kirjoittaa Max Schippel "Sozialitische Monatshefte"essä seuraavasti:

Napoleonin aikoina Englannin ja Ranskan välisissä sodissa toimeenpannun mannermaan sulkemisen johdosta virisi kaikkialla Europan mantereella toiminta monilla muuten kannattamattomilla tuotantoaloilla. Samanlainen ilmiö on huomattavissa äskeisen maailmansodan johdosta. Edellisen ajan maailmantalouteen ja kauppakilpailuun verrattuna on sillä vain paljoa laajakantoisempi vaikutus. Ja kuten silloin niin nytkin rauhanteon jälkeen kaikkialla, missä tuotanto on sodan aikana kehittynyt itsenäisemmäksi, koetetaan vastustaa palautumista entiseen ulkomaisesta tuonnista riippuvaiseen asemaan. Sota-ajan erikoisia tarpeita tyydyttämään ja liikeyhteyden jatkuneen keskeytyksen tähden syntyneet tuotantolaitokset tahdotaan edelleen pitää käynnissä ja säilyttää niiden arvo, mikä luultavasti ei olisi mahdollista, jos kansainvälinen vapäa kilpailu jälleen pääsisi vaikuttamaan. Tällaisina aikoina on maaperä aina suotuisaa suojelustullipolitiikan ajatuksille, pyrkimyksille mahdollisimman tehokkaasti ja monipuolisesti1 kohottaa kotimaista tuotantoa.

Sata vuotta takaperin eri maiden pyrkimykset suojelustullien kautta päästä riippumattomiksi ulkomaista kohdistuivat ainakin periaatteessa Englantiin ja tämän maan monopoliin rauta-, kangas- ja koneteollisuuden ja melkeinpä kaikkien silloin kansainvälisessä kaupassa esiintyvien tarvikkeiden tuotannon alalla. Nyt taas yleisen poliittisen tilanteen ja mielialan mukaisesti näiden pyrkimysten tarkoituksena on kumota Saksan ylivalta tuotannon ja kaupan alalla. Lopullisesti on kyllä hyvinkin mahdollista, että valtamerentakaisten ja europpalaisten maiden toimenpiteet kotimaisen tuotannon kehittämiseksi ja turvaamiseksi kohdistuvat myöskin Englantiin. Mutta sodan aikana Englannin kanssa kuitenkin tehtiin kauppoja, kun taas Saksan tuotteet oli korvattava kotimaista teollisuutta kehittämällä ja parantamalla.

Paras esimerkki on kemiallinen teollisuus, etupäässä väri- ja lääkeaineiden tuotanto. Kun saksalaisia väriaineita, lääkkeitä ja sidetarpeita ei ollut saatavissa, oli Englannin ja Yhdysvaltain tavattomasti lisättävä niiden tuotantoa. Sodan aikaiset hinnat olivatkin yrittelijöille enemmän kuin riittävänä kiihokkeena. Ja vaikka liittoutuneet maat eivät vielä vuosikausiin kykenekään tuottamaan likikään omia tarpeitaan ja vaikka niiden kuten tunnettua täytyi rauhansopimusta tehtäessä käydä käsiksi Saksan nykyisiin varastoihin ja tuleviin tuotteisiin, niin ilmeisesti on niissä maissa järkkymätönnä tahto tulla toimeen omin voimin ja tunnuslauseena on: Englanti ja Yhdysvallat ensimmäiselle sijalle. Huolimatta siitä, että kaikki patentit ja liikelaitokset on otettu takavarikkoon, ei Amerikka kuitenkaan kykene tuottamaan hienoimpia ja mutkailisimpia värejä. Englanti ratkaisi asian ryhtymällä tuottamaan himmeitä sotavärejä, kuten khakia, mustaa ja ruskeaa, niin että sitä ei vielä tarvitse ottaa huomioon rauhanaikaista kirkkaiden ja helakoiden värien tarvetta tyydyttäessä. Mutta yhtä kaikki pyritään eteenpäin aloitettua tietä nojaantumaila valtion kannatukseen, esiintyköönpä se sitten välittömänä kannatuksena ja palkintoina tahi tuontikieltoina ja suojelustulleina.

Edelläoleva koskee suojelustoirtienpiteitä sellaisiin tavaroihin nähden, joita etupäässä kulutetaan tuotannossa, ammattitöissä ja maanviljelyksessä (kemialliset lannoitusaineet, kali). Henkilökohtaisten tarvikkeiden alalla on kuvaavimpia esimerkkejä leikkikalujen valmistaminen. Ihmeteltävän suuressa määrin Englannissa keskellä jännittävää sotaa kiinnitettiin huomiota tämän tuotannonhaaran kehittämiseen. Kauppa viraston tukemissa näyttelyissä v. 1918 olivat tulokset ilahduttavia nukkien ja nukenosien, liikkuvien lasisilmien, koneellisten lelujen, kuten junien, moottorivaunujen ja ajoneuvojen valmistuksen alalla. Entiset lentokonetehtaat tuottavat nykyisin melkein yksinomaan leikkikaluja. Vielä suuremmassa määrin ovat Yhdysvallat tässä suhteessa yrittäneet. 1913 oli siellä 71 leikkikalutehdasta, jotka tuottivat 30 miljoonan kultamarkan arvosta. 1918 oli 165 tehdasta ja tuotannon arvo 80 milj. Tätä ei luonnollisesti pidetä ohimenevänä, vaan jatkuvana, mahdollisesti valtion avustuksella pysyväksi saatettavana saavutuksena.

Kuten mainittua suuntautuvat näinä englantilaisten ja amerikkalaisten suojelustoimenpiteet etupäässä juuri nimenomaan Saksaa vastaan. Mutta nämä toimenpiteet kohtaavat myöskin muita Europan teollisuusmaita.

Vähemmän suopein silmin Englanti kuitenkin katselee laivanrakennuksen ja- laivaliikkeen lisääntymistä Yhdysvalloissa ja Japanissa, samalla kun kehitys tällä alalla on vähäisempää Australiassa ja Kanadassa, joiden voitoista Englanti emämaana olisi osallinen, jopa toistaiseksi pääosakas. Mutta vielä pitää Englanti Yhdysvaltoja liittolaisenaan ja senvuoksi se mieluummin näkee, että tämän valtakunnan voimat kasvavat kuin että Europan mantereelle muodostuisi taloudellisesti voimakas keskusvalta tahi luja valtayhtymä. Yhtä kaikki herättänee valtameriliikenteessä todennäköisesti tapahtuva siirtyminen katkeria sivutunteita Englannissa, jonka monopolina meret tähän asti ovat olleet. Vuoden 1919 toisella neljänneksellä oli yhdistyneissä kuningaskunnissa rakenteilla 782 kauppalaivaa, joiden yhteinen kantavuus oli 2,524,050 bruttotonnia. Verrattuna vastaavaan aikaan 1914 oli lisäys 805 laivaa ja 801,926 tonnia. Tämä lisäys on mitättömän pieni verrattuna muihin maihin. Vuoden 1919 luetteloista puuttuu Saksa, jonka tonnimäälarä 1914 oli 547,050. Suurin on lisäys Yhdysvalloissa, 1919 oli siellä 944 laivaa 3,874,143 tonnia, joten lisäys on 949 laivaa 3,725,626 tonnia. Laivaveistämöt, kuten Tyynen meren rannalla Seattlessa sijaitsevat Skinner ja Eddy-yhtiön, osoittautuvat todella aavistamattoman toimintakykyisiksi.

Viimeisessä tulo- ja menoarviossa on Englannissa säilytetty taskukellotulli. joka melkein yksinomaan kohdistuu Sweitsiin, filmitulli, joka painaa Amerikan ja Ranskan tuotantoa, ja auto- ja polkupöyrätulli, joka eniten kohdistuu Amerikkaan. Väriteolisuuden ja rypälesokerin valmistuksen alalla Englanti suojelee tehtaitaan sijoittamalla niihin valtion pääomaa ja myöntämällä niille valtion kannatusta. Palmunsydänteollisuutta koetetaan Englannissa tukea myöntämällä erikoisetuja raaka-aineisiin nähden. Englantilaisissa siirtomaissa myönnetään emämaalle etuoikeus muihin maihin verrattuna saantiin nähden ja varsinaisesti onkin kiistaa vain siitä, missä muodossa nämä rajoitukset on toteutettava. Samalla tavoin koettaa Englanti turvata itselleen käyttöoikeuden Intian nahkoihin ja turkiksiin. 15 % tekevästä vientitullista on palautettava 10 %, jos parkitseminen ja muu valmistus tapahtuu Englannissa tahi valtakunnan muissa osissa.

Vielä vaarallisempi suojelusmuoto on taistelu dumpingkauppaa vastaan, joka tietää sitä, että tuottajat joskus myyvät tuotteitaan ulkomaille halvalla, vieläpä halvemmalla kuin kotimaassa. Erikoisesti Sweitsissä ilmenee, miten voimakkaita dumpingkaupan vastustamispyrkimykset ovat. Siellä valittavat sähköteknillisen huonekalu-, paperi- ja koneteollisuuden harjoittajat, että he eivät kykene kilpailemaan saksalaisten maahan tuomien tavarain kanssa, sillä saksalaiset myyvät tuotteita puolella, jopa kolmannella osalla siitä hinnasta, mistä Sweitsin tehtaat voivat samoja tavaroita tuottaa. Vasta sodan aikana ovat Sweitsissä monet teollisuudenhaarat syntyneet tahi ainakin tavattomasti laajentuneet ja niiden tulevaisuus olisi muka turvattava suojelustoimenpiteillä, joko kieltämällä tuonti tahi sitä säännöstelemällä tahi sitten korottamalla tuontiulleja kurssieroavaisuutta vastaaviksi.

Englannin kauppaviraston puheenjohtajan marrask. 19 p:nä alahuoneelle jättämän lakiehdotuksen mukaan on perustettava Trade Regulation Committee (= kaupan järjestämiskomitea), jonka tehtävänä tulisi olemaan järjestää tavarain tuonti erikoisesti estäen dumpingmenettelyä ilmenevästä ja turvata kotimaisen teollisuuden, jota ulkomaisten hintojen matala taso saattaisi vahingoittaa. Tämän lakiehdotuksen mukaan voi kauppavirasto ennen julaistun asetuksen nojalla kieltää jonkun erityisen tavaralajin tuonnin, jos ulkomailla jonkun maan alhaisen rahakurssin johdosta huolimatta kysymyksessä olemassa maassa kohonneista tuotantokustannuksista Englantiin voidaan tuottaa tavaroita tästä maasta huomattavasti alhaisempaan hintaan kuin mistä niitä Englannissa voidaan valmistaa. Tämä merkitsee tavattoman laajakantoisia suojelusvaltuuksia, joiden käyttäminen sen lisäksi on byrokraattista ja itsevaltaista.

Englannin maailmanvallan taloudellisten voimien saattaminen kiinteämpään keskinäiseen yhteyteen edistyy tosin hitaasti, mutta jatkuvasti. Samoin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kulkee kehitys keskeytymättä edelleen ja voimat kasvavat. Mitä sen sijaan hajanainen, äärimmilleen heikontunut Europan manner voi panna vaakaan?

(Mainos) Me hankimme teille enemmän työtä ja enemmän ansiota

(Liite: Maalarilehti 5, 1936)

Suomen Käsityön Ystävien johtokunnan kokouksessa...

Naisten ääni 4, 1.2.1909

Suomen Käsityön Ystävien johtokunnan kokouksessa, joka pidettiin kuluvan helmikuun 1 p:nä käsiteltiin useampia Suomen Käsit. Ystävien toimintaa koskevia kysymyksiä. Ensi syksynä, noin syyskuun puolivälissä päätettiin panna toimeen näyttely jossakin maaseutukaupungissa. Ajateltiin Turkua vaan paikkakunnan lopullinen määrääminen jäi kuitenkin riippuvaksi huoneuston saannista y. m.

Kevätkesällä päätettiin panna toimeen "Kasvivärjäyskurssit" maaseudulla vanhan värjäystaidon elvyttämiseksi, joka päätös on ilolla tervehdittävä.

Sillä tunnettuahan on, että kasviväreillä värjätyt langat omaavat kauniin-pehmoisen värin ja kiillon, jota muilla aineilla värjätyt langat kaipaavat. Kasviväreillä värjätyt langat eivät myöskään auringon vaikutuksesta muutu niin kuin muut. Esimerkkinä mainittakoon, että Norjasta, jossa kasvivärjäystä on ruvettu paljonkin käyttämään, viedään täten värjättyä villalankaa sen korkeammasta hinnasta huolimatta ulkomaillekin m. m. Saksaan, jossa sitä käytetään taidekudoksiin.

Kokouksessa päätettiin myöskin kansan kaunoaistin kohottamiseksi entistä enemmän koettaa levittää taidekudontamalleja. Jotta myöskin vähempivaraiset tulisivat tilaisuuteen saamaan arvokkaita malleja päätettiin vuokrata sellaisia entistä halvemmasta vuokrasta. Näitä malleja lainataan nyt kahdeksi viikoksi 2:sta markasta korkeampiin hintoihin.

Tällainen tilaisuus olisi varsinkin Kutoma- jaEmäntäkoulujen sekä Kansanopisto-opettajien huomioon otettava, sillä täten saadaan kymmenien jopa yli sadankin markan arvoisia malleja 2—4 markasta. Näihin ryijy, kuvakudonta y. m. malleihin saadaan myöskin Suomen Käsityön Ystäviltä ostaa kasvivärillä värjättyjä villalankoja, mutta vuokraaja saa myöskin käyttää omia aineita.

Toisia malleja, joihin värien valinta on erittäin tärkeätä, vuokrataan ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen Käsityön Ystäviltä myöskin ostetaan niihin tarvittavat langat. Viime mainittujen mallien vuokra vaihtelee 2: sta markasta — 20:neen markkaan, ainoastaan muutamain erittäin arvokkaitten kuvakudosten vuokra on kalliimpi.

Vanadium in the arts.

Manufacturer and builder 5, 1882

Some years ago it was discovered that the salts of this metal were admirably adapted for the production of aniline blacks, and for many other operations of printing and dyeing. The objection to their use, however, resided in their high cost, in consequence of the rarity of the metal. Nevertheless, some of the French calico printers, more than fifteen years ago when vanadium compounds with 50 per cent of the metal were sold at nearly the price of gold, found it economical to employ them, because of their wonderful efficiency. The salt usually employed was the meta-vanadate of ammonium.

The growing demand for vanadium salts in the above mentioned branches of industry, caused the gradual cheapening of the price of its salts, by calling into play the ingenuity of chemists in improving the methods of their production, and in seeking for other and cheaper sources of supply.

Walz and others, some years ago, showed that vanadium was an almost constant accompaniment of iron ores; and it now appears that the compounds of thin metal may be cheaply obtained from lice slags which accumulate in quantity at all large iron works. In this way, aniline blacks have been praluced for some years, at one of the leading French establishments, from certain slags of the Creusot works, and with the most satisfactory results.

About the beginning of the present year, the announcement was made in France that great quantities of vanadium had been observed to exist in the silicates of the alkaline earths remaining from the manufacture of steel by the Thomas and Gilchrist process. The phosphoretted cast iron contains vanadium, which is oxidized on blowing in air, and remains in the slag. The slags contain, on an average, 1 per cent of metallic vanadium, and by selecting the slags. 2 par cent may be obtained. On treating the slags with muriatic acid, a solution of a vanadium salt is obtained, which, in spite of the presence of impurities may be used at once for printing. With 200 parts of muriatic acid at 32° Tw., 100 parts of ground and sifted slags may be perfectly extracted. The powder is stirred up in twice its weight of water, and the acid is added gradually, stirring constantly; a little adphuretted hydrogen escapes, and the silica separates out as soon as a temperature of 158° Fah. is reached. Then 600 parts are added. The solution is allowed to stand, filtered, and left to deposit a little more silica. The extract of 2 ounces of ground slag is said to be sufficient for 1.750 pints of color.

From the above, it appears that no far from being a rare substance, vanadium is comparatively common. When one considers the enormous masses of slag formal in the extensive operations of steel making, the fact that they contain as much as 1 per cent of vanadium, means that many tone of the metal could he profitably extracted from this source should there be a demand for such large quantities. We have here again confirmed, the fact that experience respecting supposedly rare substances is uniformly the game. The substance is rare so long as there are no uses for it; but so soon as it is found to possess useful or valuable properties; we are astonished to find how common it is. It is not much more than twenty years ago since paraffin was a chemical curiosity not to be found outside of the laboratory, and glycerine wax unknown in the arts.

E. Schoenberg: Ordning i färgernas brokiga värld.

Ur den utomordentligt rikhaltigalitteraturen över Ostwalds färglära må här nämnas två också i Helsingfors tillgängliga lättlästa böcker: Einführung in die Farbenlehre von Wilhelm Ostwald. Bücher der Naturwissenschaft. Leipzig. Verlag Ph. Reklam 1919. Die Harmonie der Farben von Wilhelm Ostwald. Leipzig. Verlag Unesma. 1921.Nya Argus 8, 16.4.1924

Wilhelm Ostwalds brokiga papper och färglådor ha nu funnit sin väg till Finland. Det var en finländsk konstnärinna, fru Venny Soldan-Brofelt, som vid ett besök i Tysklandfäste sig vid den Ostwaldska färglärans konstnärliga och pedagogiska betydelse och, sedan hon genomgått en specialkurs hos Ostwald, åtog sig den förtjänstfulla uppgiften att genom en utställning av konstnärliga utklipp med dessa papper och genom spridning av dem i skolor intressera allmänheten fördenya framstegen i färgtekniken. Det kan därför vara på sin plats att redogöra för den nya färgläran ur teoretisk synpunkt, så mycket mer som de nu i handeln tillgängliga papperen och lådorna icke åtföljas av någon förklaring eller vägledning beträffande det system, enligt vilket de äro ordnade och på vilket de bygga. Utställningens vackra framgång och papperens stora åtgång hos publiken bevisa att färgernas skönhet talat för sig själv, också utan insikt i teorien, men den skall för många ändå vara av intresse och nytta vid användningen.

Alla författare på färgteoriens område, begynnande med Goethe, beklaga livligt, att färgernas oändliga mångfald icke äger någon skala och ordning samt på grund därav icke någon klar, fullständig och allmängiltig terminologi. Visserligen har redan Goethe ordnat färgerna i en krets av sex färger: gult-orange-rött-violett-blått-grönt, och Schopenhauer såg i dem något liknande en tonskala, d. v. s. uppskattade indelningen som icke tillfällig utan matematiskt grundad. Men Newton iakttog i spektrum sju färger, och vi veta nu, att indelningen i båda fallen är godtycklig; såväl spektralfärgerna som naturens färger skifta i varandra i oändliga övergångar, och antalet av benämnda färger är väsentligen beroende av språkets ordförråd.



Också Ostwald ordnar färgerna i en krets; den innehåller åtta huvudfärger: gult-orange-rött-violett-ublått-isblått-sjögrönt-lövgrönt. Varje färg uppträder i kretsen i tre skiftningar, så att den i sin helhet innehåller 24 färger. Indelningenär icke godtycklig, den är grundad på tre principer: för det förstamåste på samma diameter i kretsen alltid ligga två motfärger, eller sådana som vid blandning med varandra ge vitteller grått; för det andra erhåller man varje färg i kretsen vid blandning avlika stora delar av de två angränsande; slutligen visar varje färg i färgkretsen vid betraktande genom ett spektroskop halva färgkretsen, vilken ligger symmetriskt omkring den betraktade färgen (spektrum av gult innehåller alla färger från sjögrönt till rött, o. s. v.). Ett undantagbildar purpurfärgen, som icke alls förefinnes i spektrum och vilken i spektroskopet visar en lucka i mitten men annars en halvkrets av färger. Luckan uppträder naturligtvis i spektrum också för alla angränsande färger till purpur.

Vidstående figur uppvisar spektrums utsträckning längs färgkretsen och våglängderna av ljuset i mikroner.

Här stöta vi redan på en av färglärans gordiska knutar, vilken erbjudit så många svårigheter för alla färgteorier och som lösts av Ostwald på ett glänsande sätt. Det är naturfärgernas förhållande till spektralfärgerna. Dilemmat uttryckes bäst i frågan: huru kan en färg ur färgkretsen, som till utseendet inte alls skiljer sig från en viss spektralfärg, innehålla hälften av spektralfärgerna: en liten bråkdel — hälften? Ostwalds svar lyder: färgförnimmelsen är ett komplicerat psykologiskt fenomen, för vars uppkomst omständigheterna vid iakttagandet äro av störstabetydelse. Om vi genom ett spektroskop betrakta ett färgat papper eller om vi se direkt på det, är för förnimmelsens resultat icke likgiltigt. Det är omöjligt för oss att här ingå på alla de fina försök,som fört Ostwald till uppdelande och radikalt avskiljande av de bundna och de obundna färgerna. Till de förra höra naturfärgerna, också färgkretsens färger; till de senare de färger som vi se utan omgivning, t. ex. genom ett spektroskop eller ett dunkelrör, bestående av en invändigt svärtad, för ögonhålan väl anpassad cylinder, som tillåter fixerande av en färg, med uteslutande av dess omgivning. Med undantag av regnbågen, som ju är ett spektrum projekterat på himlen, se vi i naturen endast färger, vilka äro bundna vid omgivningen. Naturens färger uppnå aldrigen sådan renhetsgrad som de "obundna" eller spektrala färgerna, därför får man vid blandning av konträrfärger alltid grått och icke vitt, som med lätthet erhålles med spektrala färger. Med andra ord: naturfärgerna innehålla alltid en tillblandning av svart. Att det oaktat intrycket av det gröna i färgkretsen och i spektrum kan synas identiskt är en psykologisk villaav samma art som t. ex. de olikartade förändringar, vilka man kan observera, om man betraktar samma färg i grannskapet av olika andra färger eller den, att månskivan, som man ser vid horisonten vid ändan av en gata, synes ha fantastiska dimensioner i jämförelse med dess storlek på himmeln. Färgförnimmelsen är icke allenast betingadav längden hos de ljusvågor, vilka träffa vårt öga, utan också och i högsta grad av omgivningen.

Vi lämna Ostwalds intressanta utredningar över detta problem och samtidigt över huvud de spektrala färgerna för att återvända till färgkretsen, den enda och verkliga tonskalan förnaturfärgerna. Färgkretsen skall framställa naturfärgerna i det renhetsideal, som praktiskt kan uppnås. Genom speciella undersökningar av svart- och vithalten hos olika pigment och framställningen av nya på kemisk väghar denberömdekemisten under mångårigt arbete uppnått en hög renhetsgrad hos sina färger. Visserligen var det omöjligt att alldeles befria dem från tillblandningar, men det bästa möjligahar uppnåtts,så att grånyansen vid blandning av kontrastfärger är obetydlig. Ändamålet var ju att skapa vissa färgnormer. Basen för dessa normer skulle vara färgkretsens färger, vilka sedan enligt vissa lagar kunde varieras efter svart- och vithalten. Det var därför viktigt att grundfärgerna skulle ha en i deal renhetsgrad. Urvalet innehåller likväl ett visst godtycke. Färgkretsens färger följa ju på varandra med märkbara steg i skiftningen, och mellanfärger äro tänkbara i godtycklig mängd, vilka man kunde få genom blandningav två grannfärger. Så kunde hela färgkretsen förskjutas i en viss riktning utan att de på dem ställda villkoren skulle rubbas. Men detsamma kan man ju också säga om tonskalan, och vem vill förneka den enorma betydelsen för musiksinnets utveckling av den bundenhet, som genom tonskalan ålagges tonernas oändliga mångfald. Frågar man sig, varför färgernas normering här låtit vänta på sig så många årtusenden efter målarkonstens praktiska utövning, och jämför man färgläran i detta avseende med tonläran, så ligger orsaken till den förstnämndas outvecklade stadium i färgernas större mångfald.

Tonernas mångfald bestämmes genom en enkel serie; ljudvågornas svängningstal bestämmer tonens läge i tonskalan och samtidigt dess möjliga harmoniska sammanställningar. Annorlunda är det med färgen. För att karakterisera den måste tre av varandra oberoende kännetecken angivas: färgtonen eller färgens läge i färgkretsen och dessutom färgens svart- och vithalt. Denna normering enligt svart- och vithalten skola vi i det följande behandla.

Först normerar Ostwald de grå färgerna eller fastställer skalan mellan vitt och svart. Denna norm, den s. k. gråskalan, är uppbyggd på den kända Weber—Fechnerska lagen, enligt vilken förnimmelsen fortskrider med samma steg, medan orsaken växer i samma proportion. Denna lag, som gäller för alla slag av förnimmelser, bekräftas lätt också vid tillblandningar av svart till en vit färg, varvid förnimmelse av grått uppstår. Det finnes i naturen överhuvud icke någon ren vit färg. Det vitaste papper vi känna innehåller 11% svart, ren snö 8%. Vi kalla alla dessa färger vita, och det första skimret av grått märker ögat om andelen svart är 20%. Vi kalla det förnimmelsens tröskel. Bäst bestämmes den genom en vridskiva, med vilken vi med stor hastighet vrida en vit krets med en svart sektor. Dess yta måste då redan vara betydande, 20% av kretsens, förrän vi märka gråskimret. Tager man åter en svart krets med en smal vit sektor, så märker man grånyansen redan vid 1%. Här är förnimmelsetröskeln mycket liten. Det är just följdenav den Fechnerska lagen. Om vi förstora den svarta sektorn över 20%, så måste vi enligt Fechner tillsätta 20% av vithalten 80, d. v. s. 16% svart för att märka en ny nyans, så att det andra förnimmelsestegetmotsvarar svarthalten 36, den tredje erhålla vi efter tillsättning av 20% av 64 d. v. s. 13% svart,alltså49, den fjärde vid 59 o. s. v. och skillnaden blir allt mindre.

Ostwalds gråskala börjar med 89% vitt, därför att 100% inte kan uppnås med papper eller färg. Den i handeln tillgängliga gråskalan, vilken bildar ett utdragur en annan, noggrannare uppdelad, är följande:

a	c	e	g	i	l	n	p
89	56	35	22	14	8.9	5.6	3.5	delar vitt
på 11	44	65	78	86	91.1	94.4	96.5	delar svart.

Då den Fechnerska lagen gäller lika för blandningar av en brokig färg med svart, så använder Ostwald samma procentuella tillblandningar som vid gråskalan för att få en med lika förnimmelseslag fortskridande skala för de svartbrutna färgerna. De bära också samma beteckningar, så att lhos de svartbrutna färgerna alltid betyder en tillblandningav 91.1 delar svart till 8.9 delar av den rena färgen.

De med vitt brutna, rena färgerna normeras av Ostwald på ett liknande sätt, endast med den skillnaden att renfärgen här står i stället för den svarta färgen i gråskalan. Beteckningenlbetyder för de vitbrutna färgerna 91.1 delar av renfärgen på 8.9 delar vitt. Denna regel sammanfattas i nedanstående tabell.

Gråskalan — andelen vitt.
Vitbrutna skalan — andelen vitt.
Svartbruna skalan — andelenrenfärg.

a—B9
c—56
e—3s
g—22
i—l4
1—8.9
n—5.6
p—3.5

Man ser härav att andelarna vitt och svart komplettera varandra till 100 för två färger av samma beteckninghos den vit- och den svartbrutna skalan. Det motsvarar den Fechnerska lagen att det erfordras mycket renfärg för att den skall göra sig gällande vid tillblandningen till rent vitt och litet renfärg för att bli kännbar vid tillblandningen till svart.

Det återstår att normera de grumliga färgerna eller blandningenav en renfärgmed såvälvitt som svart eller med grått. Genom de två skalorna av vit- och svartbrutna färger är denna normering redan fastslagen, om man med Ostwald uppställer den självklara fordringen att de tre andelarna i den grumliga färgen tillsammans måste ge 100%.

Vi skola beteckna andelarna av vitt och svart i en grumlig färg genom två bokstäver, som enligt den föregåendetabellen uttrycka deras andelar: sålunda, skall le betyda 8.9% vitt och 65% svart, varvid andelen renfärg är given genom ekvationen= 100-(65+8.9)=26.1. Det är klart att svart därvid alltid måste ha en mindre bokstav än vitt (den andra bokstaven står tidigare i alfabetet), annars förblir icke någon rest för renfärgen.

Sedan skola vi också beteckna skalorna för de vit- och svartbruna färgerna (se fig. 2.) med två bokstäver, vilket ju också motsvarar det verkliga sakförhållandet, då det icke finnes en renfärgutan tillblandningar; så betyder pa, pc i den svartbrutna raden, att renfärgen pa innehåller 3.5% vitt och 11% svart, renfärgen pc innehåller 3.5% vitt och 44% svart, o. s. v. i den vitbrutna skalan uppträder överallta som andra bokstav, vilket uttrycker att 11% svart ingår i alla blandningar av renfärg och vitt. Det är nu begripligt,att också gråskalan kan betecknas med dubbelbokstäver,men de uttrycka båda detsamma.

Nu ställa vi upp den vitbrutna skalan på en sida av en triangel, den svartbrutna på en annan sida, då stå i vinkelbenens ändpunkter vitt (aa) och svart (pp); vi i fylla den tredje sidan av triangeln genom gråskalan; de grumliga färgerna får man numekaniskt omman skriver parallellt till de båda förstnämnda sidorna av triangeln bokstavskombinationer med en oföränderlig bokstav, vilken är given genom att den uppträder i resp. ändpunkter av linjen. De parallellalinjer, som äro parallella till den vitbrutna skalan, innehålla samma andel svart, de som äro parallella till den svartbrutna skalan ha samma andel vitt. På det sättet uppstår den Ostwaldska färgtonlika triangeln, som innehåller alla blandningar av en renfärgmed vitt och svart. Sådana trianglar kan man konstruera för varje renfärg ur färgkretsen och får på det sättet 28x24=672 färger, till vilka ytterligare kommer gråskalan med 8 färger. Triangeln är bara ett åskådligt hjälpmedel, i verkligheten ordnar Ostwald samma 672 färger enligt en annan princip. Han konstruerar 28 färgkretsar, i vilka de 24 renfärgerna uppträda, alla i samma brytning med svart och vitt. Det hela kallar han då en färgorgel.

Dessa normerade färger har Ostwald på olika sätt spritt bland allmänheten, framför allt i tvenne Färgatlaser, den första med 680, den andra med 2,535 färger. Den sistnämnda innehåller en noggrannare indelning av de brutna färgerna, vilken är uppbyggd på femtonlediga vit- och svartbrutna skalor. Trianglarna innehålla därför 105 led och hela atlas 24x105-2,520 färger plus 15 i gråskalan.

Vidare sprider en av honom grundad fabrik färgade papper, vilka huvudsakligenäro avsedda för skolor. Man får dem i häften son» äro betecknade ined två bokstäver och innehålla 24 färger, d. v. s. hela färgkrotseii, vars brytningmed svart och vitt bokstäverna ange (se triangeln); också färglådor innehållande de åtta Ostwaldska renfärgerna ur färgkretsen i akvarell och dessutom vitt och svart, under beteckningen das Kleinchen, finna sina köparebland ungdomen tack vare färgernas ovanliga klarhet och renhet. Vad de större färglådorna beträffar, med en noggrannare indelning av färgkretsen, färgorglar, i akvarell, tempera och olja, vilkas tillverkningpåbörjats och vilka annonserats i Ostwalds böcker, är det mig obekant, huruvida do redan äro tillgängliga i handeln.



Efter systematiseringen skrider Ostwald till uppställningen av en harmonilära, vilken han själv tillskriver en enorm betydelse för framtiden. Genom studiet och användningen av denna skall den nuvarande, för den europeiska civilisationen barbariska okunnigheten på detta område övervinnas. i sin skaparentusiasm förutspården temperamentfulle forskaren en tid, i vilken färgföreningar likasom nu musikaliska föreningar skola sprida sig överhela världen, i vilka människorna skola sammanställa och njuta av nya färgsymfonier, som de nu för tiden äro okänsliga för.

Harmoniläran är utomordentligt enkel men tillåter oändligt många harmoniska kombinationer. Den är uppbyggd på rent geometriska konstruktioner av enklaste slag. Först är det motfärgerna, som ligga på samma diameter i färgkretsen och ge oss 12 de vackraste sammanställningar av två färger; de vackraste kombinationer av tre får man genom en liksidigtriangel,inskriven i färgkretsen — av 4 genom en kvadrat,o. s. v. Ur samma färgkrets få endast färger med samma vit- och svarthalt användas, men vid användningen av färgerna ur tre olika färgkretsar måste avståndet eller stegen mellan dem bli lika stort.

I hela verket känner man i gen den nu gamle forskarens oböjliga, starka personlighet. Det är samma stora systematiker, men också samma fanatiska bekämpareav allt irrationellt, allt metafysiskt, med sin ensidiga förståelse och lidelsefulla hängivenhet för klarhetens och systemets genomskinliga skönhet, sådan vi känna honom ur hans fyrtioåriga vetenskapliga och filosofiska verksamhet. Den skapande konstnären har väl för den nya harmoniläran endast ett ringaktande småleende, om icke förakt. För en solstråles skönhet i den mörk gröna skogen finnes väl ingen Ostwalds skönhetskategori, då ju steget där icke är i akttaget. Men det skall icke avhålla oss från att erkänna Ostwalds verk som en kulturbragd av första ordningen. Dess förtjänstligger först och främst i en fullständig och entydig nomenklatur föralla färgnyanser. Vad harmoniläran beträffar, så är det vid färgsinnets nuvarande ringa utveckling svårt att förutspå dess framtida betydelse. Om Ostwald kanske själv ser utvecklingen av sin lära i allt för ljusa färger, skaparens begripliga överskattning, så kan han redan nu för sig anföra betydande framsteg. Dekorationsmålare, matt- och sidenfabrikanter besöka hans kurser och använda hans färger och harmonier till förmån för sin konst. Barnen klippa och klistra med förtjusning figurer av olika papperur hans rikhaltiga och granna häften, och vem vet om icke i framtiden den skapande konstnärens motstånd mot användandet av den nya färgklaviaturen skall brytas.

- E. Schoenberg.

Värimiehen tietosanasto. Obermaier-Verfahren - Pelzfarben

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1912

(Jatkoa N:o 9:ään).

Obermaier-Verfahren.
Paljon käytetty koneellinen värjäystapa, joka säästää paljon työtä ja aikaa. Koje, jossa värjääminen tapahtuu, on varustettu sylinterillä, johon värjättävä kuituaines pannaan, astialla, jossa käytettyä värilientä säilytetään, pumpulla, joka panee liemen liikkeeseen, lingolla, joka pusertaa liemen kuiduista ulos ja ranalaitteella, jolla sylinteri siirretään linkoon ja sieltä pois. Obermaier-menettelytapaa käyttäen voidaan kuituaineet värjätä joko löysänä, lankana, kooppina, haahtuana j. n. e.

Orcein, (Orsin),
värjäävä osa orseillevärissä.

Orseille, orseille-väri;
kasviväriaine, jota käytettiin entiseen aikaan paljon villaa ja silkkiä värjättäessä. On hyvin kestämätöin.

Oxlate,
oksalihapon suolat.

Oxydation,
hapettaminen.

Oxydationsfarbstoffe,
hapettavat värit. Näitä on indigo ja anilinimusta.

Oxydationsmittel,
hapettavat aineet.

Palus,
ranskalainen nimitys krapille.

Paranitranilin,
käy diatsoteroituna kaupassa nimillä nitrosamin, azophor, nitrazol, benzonitrol, azogen j. n. e.
Paranitranilinrot, paranitranilinipuna.
Puuvillakuidulla paljon käytetty turkinpunaa jäljittelevä väri. Se syntyy siten, että puuvilla tuotetta ensin uutetaan betanaftolinatriumin liuokseen, annetaan tämän kuivua, jonka jälkeen tuote uutetaan diatsoteroidun paranitranilin liuokseen. Tällöin kehittyy punanen väri miltei silmänräpäyksessä.

Pariserblau,
puhtain muoto berlininsiniä.

Peachwood,
englantilainen nimi eräälle lajille punapuuta.

Pelzfarben, turkisvärit.
Nykyään vielä käytetään turkiksien värjäämiseen suurin määrin luonnosta saatavia eli n. s. kasvivärejä. Myöskin mineralivärit tulevat joskus kysymykseen. Aivan viime aikoina ovat erikoiset keinotekoiset väriaineet saaneet varsin suurta jalansijaa. Varsinaisia väriaineita eivät ne todellisuudessa ole, vaan kehittyvät hapettavilla aineilla ja metallisuoloilla niiksi. Kuulunpia näistä ovat väritehdas Meister Lucius & Brüning'in Nagovärit. Ennen värjäämistä parkitaan turkis joko alunalla, öljyllä, parkkiaineilla y. m.

(jatk.)

Värimiehen tietosanasto. Filzfabrikation-Indigosulfosäure

Kutoma- ja paperiteollisuus 1, 1912

(Jatkoa n:hin 10 ja 11.)

Filzfabrikation,
huopateollisuus. Raaka-aineena tällä teollisuusalalla käytetään jäniksen, koiran, kamelin, kaniinin, lehmän, vuohen, y. m. karvoja.

Fisetholz,
fisettipuu, nuorta keltapuuta. Siinä olevaa väriä nimitetään fisetiiniksi.

Flammgarn, laikkalanka,
villalankaa, joka on värjätty siten, että langat pystysuorassa asemassa pannaan laimeaan värihauteeseen. Tällöin värjäytyy hauteessa oleva osa ja väri imeytyy vähitellen värjäämättömään osaan, mutta melkoista vaaleampana. Nyt lasketaan värilientä hauteesta pois ja lisätään väriä. Tällöin, pistettynä osaksi hauteeseen, värjäytyy lanka tummemmaksi;mutta vaan siltä osalta joka on hauteessa. Täten menetellen saadaan lankaan vaaleampia ja tummempia sävyjä, vielä sellaisia eri värisinäkin, jos useampivärisiä värihauteita käytetään.

Flavin,
quercitronassa oleva väriaine. On hyvin huono kestämään valoa.

Flavopurpurin,
alitsarini värissä oleva sivuväri. Tekee turkinpunan kellertäväksi.

Fleche,
laikku, pilkku.

Flotte,
liemi värihauteessa.

Fluoreszenz,
fluoresenssi, vivahteleva väri, joka näyttää eri värejä sikäli kuin sitä eri suunnissa tarkastaa. Fluoresenssi sävyjä tekevät kuituaineilla eosini, rhodamini y. m. värit. Fluoresenssi vivahduksia käytetään paljon silkkikankaissa. Tavallisimmin ovat nämä tällöin viheriöitä väriltään, mutta vivahtelevat eri asennoissa tarkasteltuina punaisille.

Garanceux,
entisaikaan varsin suosittu krappi preparaatti.

Garoncine,
sama kuin edellinen.

Garnfärbebottich,
langanvärjäyspalju.

Garnkufe, Garnfärbebottich.

Garnpassiermaschine, langan puristuskone.
Sillä otetaan langoista puristamalla ylimääräinen liemi pois.

Garntrocken and Oxydiermaschine,
langan kuivaus ja hapetuskone.

Gärung, käyminen.

Gärungsküpen,
käymiskyypit, näitä käytetään indigoa villalle värjättäessä.

Gebrochcne küpe, keskeytynyt kyyppi.
Tällöin ei kyypin värinä ole sille ominainen keltainen väri, vaan likasen olivi. Syynä kyypin keskeytymiseen on pelkistävien aineiden puute ja alhainen lämpö.

Gebrochenes Bast seifenbad, hapan limasaippuahaude.
Sellaista käytetään silkkiä värjättäessä. Haude tehdään tällöin 1 osasta silkkilimasaippuaa (saatu keittämällä silkkiä saippualiuoksessa), 4 osasta vettä ja niin paljosta etikkaa tai rikkihappoa, kunnes liemellä on hapan luonne. Tällöisessä hauteessa värjättynä jää silkki tasaiseksi väriltään.

Gelbholz, keltapuu.
Brasiliassa, Meksikossa y. m. kasvava keltaista väriä sisältävä puulaji.

Gerbstoff, parkkiaine.

Glaubersalz, glaubersuola.
Esiintyy kaupassa ja käytännössä sekä kiteisenä, jossa on kidevettä, että jauheisena, joka pn vedetöntä. 2 osaa jauheista glaubersuolaa vastaa 25 osaa kiteistä.

Glukose, glykose (dextrose)
rypälesokeri laji, jota saadaan perunajauhoista rikkihapolla.

Glykosid,
sokerin ja väriaineiden yhdistys.

Glyzerin, glyseriini.
Rasvoja hajottaessa saatava alkoholilaji. Syntyy saippua ja steariniteollisuudessa sivutuloksena.

Gommelin = Dextrin.

Granilla,
huokea kosnille värilaji.

Griff, nirskuminen.
Tehdään puuvillalangalle hapoilla.

Grundfarben, perusvärit.
Näitä on punanen, sininen ja keltanen.

Grünemulsion,
turkinpunasta värjättäessä käytettävä öljyliemi.

Halbwollfärberei,
puolivillan värjääminen.

Hämatin,
sinipuun väriaine.

Hänge, riiputua.
Kankaan riiputtaminen hapettumaan.

Harzen (= teeren), hartsiitua.
Eritoten emäksisille väreille on ominaista muodostaa niitä liuoteltaessa hartsimaisia massoja. Tämä vältetään siten, että värit ensin sekotetaan vähään veteen puuroksi ja sitten vähin erin lisätään vettä, kunnes väri on liuennut.

Hauptfarben, päävärit.

Heterochrome Farbstoffe, lakkoja muodostavat väriaineet.

Hilfsmittel, apuaineet, haudeaineet.
Tällaisina käytetään boraksia, glaubersuolaa, keittosuolaa, potaskaa, soodaa, saippuaa j. n. e. silloin kuin puuvillaa värjätään. Villaa värjättäessä käytetään muuriaishappoa, etikkahappoa, glaubersuolaa, rikkihappoa, viinikivipreparatia j. n. e. Silkkiä värjättäessä käytetään:limasaippuaa, etikkaa, rikkihappoa, viinihappoa j. n. e.

Holzfarbenfärberei,
luonnonväreillä värjääminen.

Holzschawrz,
sinipuu musta.

Homochrome Farbstoffe,
peitatta värjäävät väriaineet.

Hydrosulfitküpe, Hydrosulfiti kyyppi.
Kyyppilaji, jossa pelkistävänä aineena käytetään hydrosulfitia. Tavallisin pelkistäjä-aine nykyaikaan.

Hygroskopisch, vettä itseensä imevä.
Sellaisia aineita ovat rikkihappo, glyseriini j. n. e.

Immedialfarben,
väritehdas Leopold Cassellan rikki värejä.

Indigo,
indigokasvista saatava kuulu sininen kyyppiväri.

Indigokarmin,
hienoin indigoväri.

Indigopräparate,
indigo värejä, kuten indigo karmini, indigo ekstrakti, indigotini j. n. e.

Indigorein,
keinotekoisesti tehty indigoväri.

Indigosulfosäure,
saatu liuottamalla indigoa väkevään rikkihappoon.

(Jatk.)

Värimiehen tietosanasto. Färben von Halbwolle - Filzen der Wolle

Kutoma- ja paperiteollisuus 10, 11.1.1911

(jatk. N:o 8)

Färben von Halbwolle, puolivillan värjääminen.
Käsite puolivilla on hyvin venyvä. Tuote, joka käy puolivillan nimellä, voi sisältää paljon villaa ja vähän puuvillaa ja päinvastoin. Sitäpaitsi voi villa olla siinä joko tavallista villaa tai n. s. keinovillaa, joka jo on ollut jalostamisen alaisena. Siinä syyt, miksi puolivilla on väriteknillisesti vaikeimpia tuotteita värjättäväksi.
Puolivillaa värjätään kaikenlaisessa muodossa: löysänä, lankana ja kankaana. Kahdellainen värjäystapa tulee tällöin kysymykseen, joko yhtä tai kahta haudetta käyttäen. Edellinen värjäystäpä vaatii tietenkin sellaisia värejä, jotka yhtaikaa voivat samassa hauteessa värjätä sekä villaa että puuvillaa. Tähän tarkoitukseen sopivat monet n. s. substantiviset eli peitatta värjäävät puuvillavärit. Näillä kun on ominaisuutena värjätä villaa kuumassa hauteessa, mutta puuvillaa alemmassa lämmössä. Järjestämällä lämmön hauteessa voi värjäri jakaa värin villan ja puuvillan kesken. Tavallisesti annetaan tällöin puuvillalle enemmän väriä kuin villalle.
Kaksihaudemenettelytavassa värjätään villa ensin joko happamilla tai emäksisilllä väreillä ja puuvilla eri hauteessa joko substantivisillä väreillä tai tannimisen jälkeen emäksisillä. Luonnollisesti voi haudeaineena puolivillaa värjättäessä käyttää vaan sellaisia aineita, jotka eivät ole lipeitä ja siis eivät vahingoita villaa.

Färben von Holz, puun värjääminen.
Puuaineen värjäämiseen käytetään tavallisesti emäksisiä värejä koska ne muita helpommin imeytyvät puuhun. Mutta muitakin värejä voi samaan tarkotukseen käyttää kun on kyseessä tehdä puulle valoa kestäviä värisävyjä. Tällöin valitaan värit joko happamien tai substantivisten värien joukosta

Färben von Jute, juten värjääminen.
Jute ei värjäänny muiden kasvikuitujen tapaan. Kun muut kasvikuidut kemiallisilta ominaisuuksiltaan ovat tehottomia, on jute osaksi hapan. Siinä syy, miksi se värjäytyy emäksisistä väreistä tanitun puuvillan tapaan. Sitä värjäävätkin emäksiset värit varsin helposti. Tietenkin voi sitä substantivisilläkin väreillä värjätä aivan kuin puuvillaa.

Färben von Kokosfaser, kokoskuitujen värjääminen.
Kokoskuidusta tehdään nykyään paljon mattoja. Tavallisimmin käytetään näihin tällöin ruskeita, viheriäisiä, punasia ja mustia värejä. Kokoskuidut värjäytyvät juten tapaan helposti emäksisillä
väreillä.

Färben von Leinen, pellavan värjääminen.
Pellava on monessa suhteessa puuvillan kaltainen väriteknillisesti. Se värjäytyy kuitenkin vaikeammin kuin tämä. Siihen on syynä se, ettei pellava ole niin puhdasta sellulosaa kuin puuvilla. Värjäytyäkseen on sitä käsiteltävä " voimakkaammin". Siis keitettävä enemmän ja yleensä käytettävä haudeaineita enemmän.

Färben von Papier in der Masse, paperin värjääminen massana.
Tämä tapahtuu hollanterissa.

Färben von Stroh, olkien värjääminen.
Tällöin on värien imeytymiseksi olkeen tämä tehtävä pehmeäksi. Se tapahtuu paraiten keittämällä olkia soodaliuoksessa. Vaaleita värisävyjä varten oljet joskus valkaistaankin ja käytetään valkaisuaineina tällöin joko rikkiä, vetysuperoksidia tai natriumisuperoksidia. Olkien värjäämiseen käytetään joko happamia, emäksisiä tai substantivisia värejä.

Färben von Wolle, villan värjääminen.
Villa on kemialliselta luonteeltaan sekä hapan että emäksinen aine. Siksipä sitä voidaan erikoisitta sideaineitta eli peitoitta sekä emäksisillä että happamilla väreillä värjätä. Myöskin jotkut substantiviset värit värjäävät villaa. Kestävimmin saadaan kuitenkin villa värjättyä n. s. peittaväreillä, jolloin värit erikoisilla metalliyhdistyksillä eli peitta-aineilla sidotaan villaan.

Färberei à ressort, uudelleen värjääminen.
Tällä ymmärretään sitä, että kankaat, harsot, pitsit, matot, käsineet y. m. värjäten tehdään uusien tuotteiden näköisiksi.

Farbholz, väripuu.
Näitä on sinipuu, keltapuu, punapuu, krappi, flavini, quercitrona j. n. e.

Farblack, väri lakka.
Tämä syntyy väriaineiden yhtymisestä joko metallisuoloihin tai toisiin väreihin. Värilakkoja käytetään kangaspainossa, maaleina, tapettien teossa, j. n. e. Useilla värilakoilla on valoa kestävät ominaisuudet. N. s. peittavärit muodostuvat värilakan kuiduissa olevien peittojen kanssa.

Farbstock, värikeppi,
jota värjäri käyttää apunaan lankoja y. m. värjättäessä.

Farbstoff, väriaine.

Ferment, käymisaine.

Fettblasen,
rasvalaikut, joita löytyy joskus villassa kun tämä ei ole kylliksi pestyä. Rasvaset kohdat eivät hevillä kostu ja siksi ne värjättäessä usein jäävät vaaleiksi.

Fettfarben, rasvavärit.

Fibrosin,
kemiallinen nimitys silkkiaineelle. Kuuluu munavalkuaisaineiden heimoon. On villa-aineen sukulaisaine.

Filzen der Wolle, villan vanuminen.
Kuitujen toisiinsa kiinnitarttumisesta saavat villatuotteet helposti pinnalleen vanun eli vilttimäisen peitteen. Kaikki nesteet vanuttavat villaa. Parhaiten vanuu villa kuitenkin saippualiuoksessa.

(Jatk.)

Värimiehen tietosanasto. Auflösungsmittel - Blauholzpräparate

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1911

(Jatk. N:o 12 v. 1910.)

Laatinut V. M. J. Viljanen.

Auflösungsmittel,
liuottaja, liuotus-aine.

Aufsats,
päällystäminen, toisella värillä värjääminen.

Aufsatzblau,
sininen väri, jolla toinen sininen väri päällystetään.

Aufschlagen,
keskeyttää, lopettaa. Termiä käytetään silloin kuin värjääminen värin tai peitän lisäämistä varten hauteeseen keskeytetään tai lopetetaan.

Auslaugen,
erottaa, liukevien aineen liukenemattomasta erottaminen.

Ausquetschmaschine,
puristuskone.

Avivage, avivieren,
värjätyn silkin käsitteleminen kylmillä tai lämpimillä laimeilla hapoilla. Happoina käytetään joko rikkihappoa (250 gr. rikkihappoa 100 litrassa vettä), etikkahappoa 6°B tai viinihappoa. Värjäys - eritoten puuvillan ja silkin - saa näistä tulisuutta ja niskuvan äänen kuin niitä puristelee.

Aviviermittel,
avivoimisaine.

Azofarbstoffe,
väriaineet, jotka syntyvät amiinista y. m. näitä diazoteroimalla ja parittamalla muilla aineilla kuten fenolila y. m.

Basen,
emäsaineet. Sellaisia ovat kalihydrati (hydroksidi) eli kalilive, natronhydrati eli natronlive, natriumi-superoksidi, kalkkimaita (vedestä ja poltetusta kalkista saatu), magnesiumi-, aluminiumi hydrati, kromihydrati j. n. e.

Basische Farbstoffe,
emäksiset väriaineet. Nämä värjäävät villaa tehottomassa tai heikosti happamassa liemessä. Silkkiä värjätäkseen tehdään haude happamaksi tai pannaan siihen silkin saippuauutosta. Puuvillaa eivät nämä värjää, vaan on se ensin tehtävä happamaksi parkkihapoilla ja sidotaan väri tähän metalli suoloilla (antimonisuoloilla kuten oksennusviinikivellä y. m.)

Bastardküpe kts. Waidküpe.

Bastseife,
silkkiuutos, saippualla silkistä saatava uutos, jota käytetään paljon silkin värjäyksessä. Sitä syntyy silkkiä saippualiuoksessa käsitellessä.

Baumwollküpen,
puuvillakyypit. Näitä on hydrosulfili, vihtrilli- ja sinkkikyypit.

Bauxit,
rautapitoinen savilaji.

Beizarten,
peitta-lajit. Väriä kuituhin sitovat aineet.

Beize,
peitta. Alkuperäinen merkityksensä on syövyttää, koska luultiin peita-aineiden avaavan väreille kuitujen huokoset. Toden teolla ei tätä tapahdu, vaan yhtyvät peität kemiallisesti kuitu-aineeseen ja väri liittyy näihin. Peität ovat kemiallisessa mielenä joko happamia tai emäksisiä. Edellisiä ovat parkkiaineet ja jotkut öljypeitat. Kummatkin sitovat happamen luonteensa vuoksi emäksisen värin kasvikuitu-aineisiin kuten puuvillaan y. m. Vettä kestäväksi tulee värjäys kuitenkin vasta silloin kuin peitta sidotaan puuvillaan metallisuoloilla. Emäksisiä peittoja ovat alumiumin, kromin, raudan, kuparin ja tinan oksidit, jotka syntyvät samojen aineiden suoloista kuitu-aineisiin.

Beizen Farbstoffe,
peittavärit. Näitä ovat muiden muassa n. s. alizarinivärit, jotka värjäävät sekä peitattua puuvillaa että villaa. Peitta-värjäykset ovat varsin pesoakestäviä ja useat myöskin varsin valoakestäviä.

Benzidinfarbstoffe,
subtantiviset värit, väriluokka, jolle on ominaista värjätä puuvillaa ilman peitta aineita. Jotta väri lähtee hauteesta pannaan sinne suoloja sellaisia kuin ruokasuolaa, glaubersuolaa, fosforihappoista natriumia j. n. e. Jos taasen väri hyvin helposti jättää liuoksensa ja tekee epätasaisen värin, pannaan hauteeseen lipeisiä aineita kuten soodaa, potaskaa j. n. e. Substantiviset värit käyvät kaupassa nimillä, joiden etusanana on joko benzo-, benzidini-, mikado-, oxamini-, dianil-, toloylen-, stilben-, j. n. e. Siis benzoblau, oxaminrot, dianilbraun j. n. e. Ensimäisinä alkoi näitä valmistaa väritehdas Fr. Bayer & C:o Elberfeldissä ja käytti etunimeä benzidini, siitä niiden yleiseen käytetty nimi. Useat substantiset värit ovat hyvin kestäviä sekä pesossa että valossa. Sopivin keino niiden kestävyyden parantamiseksi on joko kupari- tai kromisuoloja käyttäminen.

Benzin, bentsini,
hiilivety-aineiden sekotus. Kaupassa löytyy sitä petroleumi- ja kivihiilibentsininä. Jälkimäistä kutsutaan myöskin bentsoliksi. Kummatkin liuottavat helposti rasvoja, hartseja, vahaa j. n. e. ja ovat tämän tähden saaneet merkitystä puhdistusaineena. On hyvin tulen arka aine. Pesoa, joka tapahtuu bentsinillä, nimitetään kemialliseksi pesoksi.

Benzonitrol-Farbstoffe,
erikoinen luokka substantivisiä värejä, jotka käsittelemällä värjäyksen jälkeen diatsoteroidulla paranitranilinilla eli bentsonitrolilla tulevat pesoakestävimmiksi.

Beschwemngsmittel für Seide,
aineita, jotka tekevät silkin painavaksi:
Sellaisia ovat ammoniumifosfati, ammoniumi ja sinkkikloridi, parkkihapot, (tannini) sokeri ja siirappi y. m.

Bimasholz
eräs punapuu-laji.

Binäre Farben,
kahdesta tai kolmesta pääväristä sekotetut värit. Päävärejä ovat punanen, sininen ja keltanen.

Bisterbraun,
ruuni väri, joka syntyy puuvillalle manganisuoloilla.

Bixin,
orleonissa oleva lohenpunanen väri.

Blauerei,
huone, jossa sinistä värjätään. Kuului indigovärjäyksen sanastoon.

Blauholz, kampescheholz,
sinipuu. St. Domingossa, Jamaikassa, Martinik saarella y. m. kasvava puu, jossa löytyy sinistä hemateini-väriä. On peittaväri, jota käytettiin ennen varsin paljon puuvillaa, silkkiä ja villaa värjättäessä. Sinipuulla värjättiin sinistä ja mustaa.

Blauholzpräparate,
sinipuusta kupari-, rauta-, ja kromi suoloilla keittäen saatu väriaine, joka värjää peittaamattoman villan oksalihapon avulla mustaksi. Käy kaupassa nimellä direktschwarz, noir imperial, kaiserschwarz j. n. e.

(Jatk)