Maalarilehti 5, 1928
Usein kuulee puhuttavan, että niitä väriaineita, jotka nykyään ovat maalarinammatin käytettävinä, ei voida verrata kestävyydessä ennenaikaan käytettyihin.
Jokseenkin varmaan voidaan sanoa, että viime vuosina kauppaan tulleet tavarat ovat osaksi väärennettyjä, kuten esim. monet uudet tervaväriaineet. Ne ovat vapaina markkinoille tulleita ilman edelläkäypää perusteellista kokeilua, ottamatta huomioon niiden valonkestävyyttä, vahvuutta j. n. e. Mutta nykyinen väriteollisuus on kieltämättä, osaksi enemmän tieteellisen sovittelun nojalla ja osaksi läheisen yhteistyön kautta maalarinammatin käytännöllisten harjoittajain kanssa kyennyt keksimään tuotteita, jotka vievät voiton aikaisemmin tunnetuista, niin kestävyys kuin lujuuskin.
Lyijyvalkoisesta, patriarkasta kaikkien valkoisten väriaineiden joukossa, puhuttiin jo kuningas Salomonin aikana ja sitäkäytetään vielä jokseenkin paljon nykyään peittämiskykynsä ja kestävyytensä tähden huomioon otettuina etenkin ulkomaalaukseen.
Lyijy valkoinen jouduttaa suuremmassa määrässä kuin useimmat muut väriaineet öljyn tai sideaineen kuivamista. Koska lyijyvalkoinen on jokseenkin myrkyllinen, on viime aikoina noussut luja vastustus sen käyttöä vastaan maaliaineena ja useissa eurooppalaisissa maissa, niiden joukossa Ruotsi, on lakimääräyksillä kielletty lyijyvalkoisen ja lyijysulfaatin käyttö sisämaalaukseen.
Sinkkivalkoinen on väriaine jota meillä käytetään eniten. Siitä puhuivat jo vanhat roomalaiset, mutta sen käyttö väriaineena on peräisin paljon myöhemmältä ajalta. Sen esitti käytännön maalaukseen ranskalainen kemikko Courtois, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Mutta vasta paria vuotta myöhemmin, kun ranskalainen maalari Le Clair pani toimeen kokeita sen käytöstä öljyvärinä ja saavutti sen suhteen erittäin tyydyttäviä tuloksia, tuli sinkkivalkoinen yleisemmin tunnetuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti