Väreistä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa.

Virittäjä 3, 1913

* Runositaatit tutkielmaani olen ottanut Kaarle Krohnin Kalevalan runojen historiasta, Kantelettaresta ja Kalevalasta sekä O. Relanderin arvokkaasta tutkimuksesta "Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa", joka on minulle ollut muutenkin suureksi avuksi."Kävin tietä pikkarainen,
Matkoa ani vähäsen,
Ojan porrasta punaista,
Maata maksan karvallista,
Siltoa sinikivistä,
Halki harjun, poikki polven
Löysin neitosen lehosta,
Sinisen salon sisästä,
Kahen korven kainalosta,
hienohelman heinikosta,
Sormet täynnä sormuksia,
Käet kultarenkahia,
Suori suortuvaisiansa,
harjasi hapeniansa".
(Vanha runo Lempaalasto. Krohn. Kalev run. Hist. siv. 75*).

Jos tahdomme ymmärtää sellaisin vanhan runon värikieltä kuin äsken mainitsemani, täytyy meidän poistaa mielestämme tavanmukaiset kuvat viheriästä metsästä, harmaakivisestä sillasta, ruskeasta maasta j. n. e. ja ajatella niin sanoakseni uus-impressionistisesti. Nuori Laulajapoika ei kerro runossa, miltä ojanporras, maa, silta näyttää tavallisessa valaistuksessa, vaan hän esittää nämä luonnonkohdat erikoisessa valohohteessa. Hän on lähtenyt iltamyöhällä liikkeelle, jolloin aurinko luo punaisia valoja ja jolloin varjot ovat sinisiä, ja kulkiessaan on hän kohdannut neidon, jonka korut ovat auringonlaskussa välkkyneet erittäin silmänpistävästi. Tuo tunnelma on pukeutunut hänellä runomuotoon, jossa tulevat esille sekä punaisena loistava ojanporras, väkevänruskeana esäntyvä maa, sinisenä paistava, harmaa silta ja siniseen varjoon peittyvä metsä, että myös nuori neito, joka on kenties saanutkin hänet muistamaan tuota iltahetkeä ja sen erikoista valaistusta.

Jo tästä runositaatista pääsemme hiukan tutustumaan suomalaisen laulajan värimaailmaan. Näemme kuinka hän ei esitä aina esineiden yleiskelpoisia paikallisvärejä, vaan usein näden erikoisissa tiloissa mieleen jääneitä väriominaisuuksia.

* impressionisti on (maalaus)taiteilija, joka kuvaa todellisuuden sellaisena, miltä se katselijasta (taiteilijasta) jonakin hetkenä näytti (eikä sellaisena kuin sen oikeastaan tiedämme olevan), niin ilmaisten siis vain todellisuuden herättämän pääasiallisen vaikutelman (ranskaksi impression).Tätä selitystapaa käyttäen tulee ymmärrettäväksi moni ennen hämäräksi jäänyt kohta vanhoissa runoissamme. Impressionistisessa* valaistuksessa ymmärrämme esim. sellaisen sanankäytön kuin "sininen silta", "sininen nurmi", "sininen seinä", "sininen kivi", "s. hiekka"; "punainen pursi", "punainen veneen laita", "punaperä pursi", "punapieli laiva", "punainen purje", "punainen porras", "musta metsä", "musta suo", "musta joki", "musta meri", "musta saari". — Kansanlaulaja ei ole suinkaan kulkenut värivaikutuksille sokeana tai vastaanottamattomana, niinkuin usein luullaan, vaan hän ollut päinvastoin nälle uudenaikaisen herkkä. Hän muistaa metsän useimmiten sinisenä, jommoisena se esäntyykin tunnelmallisena kesäiltapäivänä tai auringonlaskussa varjopaikoissa; usein hän muistaa yksityiset puutkin sinivärisinä. Sinisinä paistoivat kissankelloja kasvavat kesäiset nurmet kansanlaulajan mielessä yksinäisinä talviiltoina, kun hän hyreksi runojaan. Sinisen hohteen sai auringonlaskussa kesällä vanha harmaantunut  kylänsilta, jolle nuoriso kokoontui illoin tanssimaan; sellaisena se jäi myös elämään laulajan mieleen. Sinisiltä näyttivät kirkkaassa valaistuksessa taaton tuvan harmaat seinät varjopaikoissa; sinisiksi muuttuivat kesäiltoina varjopaikoissa rannan rakkaat hiekat. — Punaisena jäi taas merenkävijälle rakas vene mieleen kajastelemaan. Hän muisti sen heleässä iltaauringonpaisteessa, joka loi punaisen hohdon tervatun veneen perään, päivänpuoleiselle laidalle ja mastoon sekä purjeihin. Punaisessa iltavalossa muisti nuori nainen miehelässä ollessaan kotitalon rakkaat portaat, ja siksi hän merkitsee ne runossaan kaihoten "punaisiksi". — Mustina taas muistuivat mieleen synkkinä hetkinä laulajalle metsät ja korpivedet; hän muistaa ne silloin harmaassa syysvalaistuksessa tai illan ja yön pimeydessä, joka tuntuu luonnonihmisistä pelottavalta ja painostavalta, etenkin uskonnollisista syistä.

Kuinka rikasta ja kaunista vanhain laulajain impressionistinen värinnäkeminen saattaa olla, siitä saamme hyvän esimerkin eräästä Inkeriläisestä runosta, jossa kerrotaan tuimasta Turosta, sisarensa turmelijasta:
"Turo tuima poissikkainen,
Turo tuima, mies kavala,
Ajoi aine tietä myöten,
Matkusteli maata myöten.
 Näki neitosen tiellä;
 Kaikki maa valotteli
 Valkealta paialtahan,
 Kaikki maa sinerteli
 Siniseltä hameeltahan.
 Kaikki maa punerteli
 Punaiselta polluelta ..."
 (Krohn, Kalev. run. hist. s. 704).

Näissä säkeissä on esitetty kummallinen väri-ilmiö, joka sattuu usein, kun äkkiä näemme jonkun kirjavavärisen esineen edessämme: silloin voi ympäristö muutamiksi silmänräpäyksiksi saada tuon ilmestyneen esineen värit. Samantapainen värihuomio on eräässä inkeriläisessä fantasialaivan kuvauksessa, jonka Jumala laatii ja jonka "minun" viljo veljyeni kykenee viimein viemään vesille:
"Minun viljo veljyeni,
Nousi tuon laivan laskijaksi,
Venon viejäksi vetehen
---
Nosti purjehen punaisen
Pielille petäjäisille,
Toisen purjehen sinisen
Kaarille katajaisille,
Kolmannen aima aivinaisen
Tervanuorien nojalle,
Tervavanttien varalle.
Kukali punainen purje,
Sikäli meri punainen;
Kukali sininen purje,
Sikäli meri sininen ..."
(Krohn, Kalev. rum. hist. siv. 95).

Yrittääpä kansanlaulaja kuvata nätä kaikkein herkimpiä ja samalla loistavimpia värivaikutuksia, joita auringon ja kuun valo aikaansaa metsässä. Ilänen mieleensä ovat jääneet unohtumattomiksi  ne kultaiset ja hopeaiset välkähdykset, jotka syntyvät päivän- tai kuunpaisteessa puiden latvoihin ja oksiin, mihin metsämiehen katse on kiinnitetty — syntyvät ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä häviävät. Ei kenenkään maalarin sivellin voi kännittää nätä kankaalle ja tuskin kukaan runoniekka voi kyllin näden loistoa kuvata. Suomalainen kansanruno on ottanut avukseen kullat ja hopeat sekä muut metallit, vieläpä taivaan tähdetkin kuvatessaan värien leikkiä metsässä:
"Mun metsälle mentyäni,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Hopeana hongan oksat,
Oksat haavan haljakkoina,
Hopiat sisässä helkki.
Kullat reunalla kulisi
Mielusassa mehtolassa".

"Sielt oil kuuset kultavöissä,
Petäjät hopiavuissä,
Koivut kultahelpehissä,
Kullalle kukat kanervan,
Vaskelle hevosen varsat,
Hopialle hongan oksat."
(O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suom. kansanrunoudessa siv. 250).

* primitiivinen = kehityksen(sä) alkuasteella oleva.

** Jos luonnonihmisellä on ollut syy, joka on pakottanut hänet tekemään eroja ori vivahduksien välillä, on hän ollut hyvinkin tarkka värien merkitsemisessä. Eräällä neekeriheimolla on 80 lehmän eri värejä ilmottavaa sanaa, ja suomalaisilla on ollut hyvinkin tarkkoja hevosen väriä merkitseviä sanoja: halliharja, kaaro, puuro, hiirenkarvainen, olkinen, kuronkarva j. n. e. Värien köyhyys alkeellisessa runoudessa on verrattavissa primitiivisen maalauksen väriköyhyyteen. Useimmat luonnonkansat, jotka epäilemättä tunsivat ja tuntevat luonnon koko väririkkauden, käyttävät maalauksissaan vain muutamia värejä: punaista, keltaista, mustaa ja valkeaa enimmäkseen. (Sanotaan, että kreikkalainen maalaus Aleksanteri suuren aikoihin saakka muka myös tunsi ainoastaan nuo värit). Primit. maalauksen köyhävärisyys johtuu ensiksikin siitä käytännöllisestä syystä, että alemmilla asteilla tunnetaan vain harvoja väriaineita. Mutta epäilemättä on rinnalla vaikuttamassa esteettinenkin syy: luonnonihminen on tyytyväinen muutamän käsillä olevän väreihin, jotka täyttävät esteettisen tarkotuksenaa, tehden esitettävän asian elävämmäksi, kauniimmaksi hänen silmissään; hän ei tule ajatelleeksikaan, että väri ei ole "luonnonmukainen". Vasta arvostelutaidon kohotessa ja maun hienostuessa rupeaa ihminen kaipaaman luonnonmukaisempia ja hienompia vivahduksia, ja silloin hän pakottaa itsensä etsimään luonnosta myös tarvittavia uusia väriaineita.

*** Värin vahventaminen saattoi käydä usein kahteen suuntaan. Niinpä puhultaan "sinivillasta oravasta" ja "punaisesta oravasta". Oravan eri vuoden aikoina jonkun verran vaihteleva väri on antanut aihetta tämmöiseen vaihteluun.

**** Dekoratiivinen = (jonkin) koristelua tarkottava.Niin viettelevää kuin olisikin sovittaa impressionistista selitystapaa moneen muuhunkin kohtaan, täytyy meidän kuitenkin varoa menemästä liian pitkälle täliä tiellä, sillä erikoiset valaistushuomiot eivät yksin vaikuta primitiiviseen* värinkäytäntöön. Lapsen ja luonnonihmisen väritys on usein satunnaisesti liioteltua ja epätarkkaa. Esim. lapsi kyllä näkee värivaihtelut ja erottaa vivahdukset,mutta kuvatessaan maalauksissaan väreillä jotakin näkemäänsä hän on tyytyväinen sointuihin, jotka kutakuinkakin lähenevät todellisuutta (vrt. Corrado Ricci: L'arte dri Bambini). Miehen kasvot maalataan jollakin räikeällä punaisella, talot tehdään keltaisiksi, taivas tummansiniseksi j. n. e. Näin on asianlaita myös monessa vanhan ja keskiajan taiteessa ja niin myös runoudessa. Tunnettua on kuinka Homeeroksella ja vanhoissa uskonnollisissa kirjotuksissa on niin puutteelliset ja epätarkat värinmerkinnöt, että ne ovat antaneet aihetta pitkän väittelyihin. Homeeroksen värisanojen epätarkkuus vei aikoinaan Gladstone'n, Geiger'in, Hugo Magnus'in, Preyer'in ja monen muun kulttuurihistorioitsijan siihen johtopäätökseen, että ihminen saattoi noiden runoelmien syntymisen aikana erottaa selvästi toisistaan vain punaisen ja keltaisen värin, mutta sekotti sen sijaan enemmän tai vähemmän viheriän, sinisen ja violetin harmaaseen ja mustaan!**

Lapsen värinkäytön ja värisanaston ylimalkaisuuden ja luonnonihmisen rakkauden todellisuutta vahvempän värien kuvauksiin tapaamme myös vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa. Kenties monet Impressionistisiksi värinäyiksi ajattelemamme kohdat saavat kättää väriheleydestään tätä asiantilaa. siitä johtuu, että kansanrunoudessa puhutaan sinihanhista, vaikka tarkotetaan harmahtavaa metsähanhea, sinisistä silmäkolkista ja -luista, sinikulmasta, sinisestä ihosta, sinisestä savesta ja kivestä, sinivillasta oravasta, sinisestä uuhesta, siniselästä hauvista; siitä myös että puhutaan punasorkasta revosta ja punaisesta nahasta (jolla kenties tarkotetaan ruskeahkoa, parkittua nahkaa), punaisesta oluesta ja punaisesta vieryestä; edelleen että mainitaan keltakapio härkä, keltainen, kupukeräinen pyy, että ihaillaan valkopäätä (kellahtavatukkaista), valkeavartista, valkeakaulaista, aitovalkia-silmäistä neitoa ja pidetään rumana mustaa. Kaikissa näissä kohdissa väriä merkitsevä sana vain karkeasti ilmaisee paikallisvärin laadun.***

Aivan ilman syyttä ei laulaja kuitenkaan käytä runossa todellisuutta vahvempia värejä. Jos panemme rinnakkain sanankäytöt
 "harmaa hanhi" ja "sininen hanhi", "harmahtava kivi" ja "sininen kivi", "ruskeahko nahka" ja "punainen nahka", "vaaleaihoinen neito" ja "valko verinen neito", huomaamme, että jälkimmäiset sanankäytöt tuntuvat kauniimmilta, lämpimämmiltä, täyteläisemmiltä, edelliset taas kylmemmiltä, runottomammilta. - Ruskeahko olut tuntuu korvissamme jokseenkin laimealta, mutta punainen olut sen sijaan voimakkaalta, kuohuvalta.

 Täten olemme joutuneet primitiivisen värinkäytön dekoratiiviseen**** momenttiin. Edellisessä huomasimme, että toiset värit tuntuivat meistä lämpimiltä ja kähottavilta, toiset taas kylmiltä ja painostavilta. Edelleen näimme, että ihmisellä on runollisessa esityksessä taipumus käyttää juuri näitä lämpimämpiä ja kauniimmilta tuntuvia sointuja, jotka synnyttävät vastaanottajassa korkeamman elämäntunteen kuin lähellä olevat kylmät värit. Tästä johtuu helposti, että kauniita värejä yleisesti suositaan rumempien kustannuksella ja käytetään runoudessa ja maalauksessa sielläkin, mihin ne eivät oikeastaan kuulu.

 Tavanmukaisten kauneusvärien käyttö on suosittu etenkin primitiivisessä maalaustaiteessa. Lapset eivät tyydy vain sähen, että käyttävät todellisuutta räikeämpiä värejä, mutta usein he väri-ihanteittensa vaikutuksesta maalaavat esim. hevosen siniseksi, lehmän viheriäksi j. n. e. Aivan samanlaisen mielivaltaisen värienkäytön tapaamme monessa kehittyneessäkin vanhan ajan taiteessa (etruskien seinämaalauksissa on esim. sinisiä hevosia), ja varsinkin keskiajan miniatyyritaiteessa se oli yleinen. Suurin se lienee äriläisessä miniatyyritaiteessa, jossa esim. apostoliset symboli-eläimet maalataan sini- tai keltakavioisiksi — aivan niinkuin härät vanhoissa suomalaisissa runoissa.

On aivan luonnollista, että runojen eläessä polvesta polveen ja aina pohjoisempana satumaisemmiksi muuttuessa myöskin värinkäyttö nässä tulee yhä abstraktisemmaksi ja samalla ornamentaalisemmaksi. Suurin osa värisanoista suomalaisessa kansanrunoudessa on tätä laatua. Laulaja ei tällöin enää ajattele, onko hänen väri-esityksensä todellisuutta vastaavaa; hän tahtoo sanoa vain jotakin värillisesti kaunista, ja nänpä eräässä inkeriläisessä runossa neito laulaa:
"Neito vaston vastaeli;
Min' oon neito siltä maalta,
Millä maall' on puut punaiset,
Puut punaiset, maat siniset
Keltaiset petäjän kerkät,
Hopeaiset hongan latvat.
(Krohn, Kalev. run. hist, a. 704).

Dekoratiivisen luonteen ovat runoissa saaneet sellaiset sanatkuin "sininen puu", "sininen miekka", "sinisorkka härkä", "sinisaapas", "punakivi", "keltakapio härkä", "sinisarvi oinas", "valkea vaaher", "valkea ojanvarsi", "valkea hanhi" j. n. e. Dekoratiivisia ihmeei meitä ovat runoissa usein tavattavat "sinikerät", "punakerät" ja "keltaiset kerät" sekä samanväriset langat.

Kaksi kauneussääntöä, nim. alkusointu ja kerto 1. myötäsointu, on suuresti edistänyt dekoratiivista värinkäyttöä vanhassa runoudessamme. Alkusointu toivoo, että säkeessä ainakin kaksi sanaa sointuu yhteen s. o. alkaa yhtäläisillä äänteillä; ja siitä johtuu, että värisana usein valittän semmoinen, jonka alkuäänteet sointuvat yhteen pääsanan alkuäänteiden kanssa. Siksi Kullervo on juuri "sinisukka", siksi puhutaan "punapauloista" ja "keltakutreista", "sinisistä silmäluista", "punaisista poskipäistä". Kerto taas vaatii, että määrätyssä säeyhdistelmässä pääsäettä seuraavat säkeet sointuvat sisällykseltään yhteen pääsäkeen kanssa ollen joko sen toisintona, kehityksenä, rajotuksena tai vastakohtana j. n. e. Värisana tämänmukaisesti on joko sama kaikissa yhdistelmän silkeissä tai kussakin erilainen, aina sen mukaan, tahdottiinko korostaa värin yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Esim.
"Keitä keltainen munanen,
Keltaisessa kattilassa,
Keltaisen tulen kesessä..."
(O. Relander, Kuvakielestä s. 230.)

"Velloni venosen seppä,
Laivanseppä laklueni,
Laati purjehet punaiset,
Toisen purjehen sinisen,
Kolmannen koko rohosen..."
(Krohn, Kalev. run. hist. s. 93.)

"Kesälintu, kielilintu,
Päivälintu, pääskylintu
-----
Lensi rannalle merelle,
 Kannalle liki vetoa.
 Liki vettä valkeaista.
 Niin löysi kolme mätästä,
 Niin muni kolme munasta
 Kolmen mattahan nenähän.
 Yksi mätäs oli sininen,
 Toinen mätäs oli punainen,
 Kolmas kellankarvallinen.
 Mikä mätäs oli sininen,
 siihen sinisen munasen;
 Mikä mätäs oli punainen,
 siihen punaisen munasen,
 Mikä kellankarvallinen,
 siihen keltaisen munasen.
 (Krohn, Kalev. run. hist. s. 200.)

Varsin suuri on suomalaisessa kansanrunoudessa kullan ja hopean dekoratiivinen käyttö. Tunnettua on, kuinka vanhanaikainen maalaus rakastaa suuresti kultaa, käyttäen sitä taulujen taustoissa ja vaatteissa. Keskiaikainen maalaus tekee usein auringon kultaiseksi ja merkitsee pukujen valopaikat kultaviivoilla. Kaikki loistava on primitiivisen ihmisen mielestä usein identtinen kultaisen kanssa: ja kultaiseksi kuvaillaan kaikki se, mikä on rakasta, toivottavaa. Varsinkin pukee suomalainen kansanruno mieluisen sulhasen yltä päätä kultaan, antaen hänelle m. m. kultaisen hevosen, jota juotetaan kultaisesta soimesta, syötetään kultaisilla heinillä j. n. e. Samoin lapsuuden kotiaan kaihoava nuori aviovaimo näkee ison-kotinsa kultaisessa ja hopeaisessa valaistuksessa: siellä on huoneet kultaiset, tiet hopeaiset, tienvieret vaskiset j. n. e. Pientä Jeesus-lasta kutsutaan Kalevalassa "kultaiseksi omenaksi", "hopeaiseksi sauvaksi". — Koska kuitenkin tällä tavoin tahdottiin enemmän osottaa runon ainesten kalleutta ja ihmeellisyyttä kuin näden väririkkautta, jätän tässä kohden käsittelemättä kullan ja hopean y. m. metallien, kalläden vaatteiden ja ihmeellisten luiden käytön ja särryn sen sijaan suomalaisen kansanrunouden värisymboliikkaan.

Värien symbolinen käyttö on yhteydessä värien fysiologisen vaikutuksen kanssa, mutta siihen on liittynyt samalla idea-assosiatsioneja asioista, jotka ovat aina kulloinkin puheena olevan värin näköisiä. Niin esim. tummankeltaiseen väriin liittyy meillä pohjoismaalaisilla ajatus syksystä ja kellastuneista lehdistä, vaaleansiniseen ajatus taivaasta j. n. e. Nämä idea-assosiatsionit muuntavat useimmiten värien puhtaasti fysiologisen vaikutuksen nän, että värien sielullisesta merkityksestä ei saata mitään varmaa ja yleiskelpoista sanoa. Kun värin eri maissa yleisimmin tavattavat vivahdukset ja sikäli myös näden fysiologiset vaikutukset ovat erilaisia ja eri seuduissa erilaisten mielikuvien lisäksi värittämiä, on värisymboliikassakin suuria eroja huomattavissa riippuen ajoista ja paikoista. Niin esim. violetti, joka oli muutamia vuosia sitten meilläkin nuorien, elämäniloisten maalarien lempiväri, on Kiinassa suruväri.

* Keskiaikaisessa maalauksessa merkitsi sininen välistä surua. Cassiodorus mainitsee, että sininen väli oli cireensiläisissä leikeissä pilvisen talven väri — punainen sitä vastoin kesän väri.Siniseen väriin ei vanhoilla suomalaisilla näytä liittyneen mitään vanhaa symbolista merkitystä. Varmaa on kuitenkin, että sitä käytetään viileämmässä vivahduksessa kuin esim. punaista väriä. Sininen, kreikkalaisten jumalten-väri, germaanien uskollisuuden väri, on suomalaisilla ennen kaikkea kaukaisuuteen pyrkivän, äärettömyyden tunteita herättävän, siintävän metsän väri. Usein näytään tätä väriä käytetyn haaveellisissa runonkohdissa. Sinisinä kuvaili metsästäjä näkevänsä Tapiolan piiat, ja sininen oli se lanka, jonka avulla metsän emäntä ohjaili karjaansa. — Sivumennen voisi mainita, että erikoisesti haaveellinen sinivärin käytäntö oli ominaista esim. rokokoajan maalaukselle ja 1400-luvulla italialaiselle maalarille Lorenzo di Credille, jonka tunnepiiri oli raukean surunvoittoinen.* Muistettakoon vielä tässä yhteydessä Aleksis Kiven sinisen ihailu, Maeterlinckin "Sininen lintu", Eino Leinon Helkavirsien "Sininen risti" j. n. e.

Paljon varmempi symbolinen merkitys on punaisella. Sillä on suuri tunnetta-kähottava voima, josta jo Goethe on huomauttanut. Punainen vaate saattaa härät ja kalkkunat villiin raivoon; punainen on vallankumouksen, sosialismin, tarmokasten nousukaskausien väri onpa se antanut nimen eräälle taiteenhaarallekin, nim. miniatyyrimaalaukselle. Punainen on tulen ja auringon väri (useat primitiiviset kansat maalaavat tulen ja auringon punaisiksi), elämän, rakkauden ja intohimon väri (punaiset ruusut!). Israelilaisien ovenpihtipielet tuli sivuta punaisiksi merkiksi siitä, että kostoenkelin piti kulkea näden sivu (II Moos. 12: 7). Kun australialaiset villit valmistautuvat sotaan, maalaavat he ruumiinsa punaisiksi — siellä niinkuin vallankumouksen aikana on punainen väri vihan ja kiihkon ilmaisu. Cassiodorus mainitsee, että punainen oli circensiläisissä leikeissä kesän väri, ja Alcuinin mukaan punainen keskiajan kirkoissa tahtoo muistuttaa marttyyrien verestä.

Melkein kaikki nämä merkitykset ovat liittyneet suomalaiseen punavärin käytäntöön. Punainen merkitsee ensinnäkin samaa kuin veri, ja siinä merkityksessä sana vieläkin tunnetaan kansan keskuudessa. Punainen väri poskilla on terveyden ja nuoruuden merkki, ja siten "punaiset kosijat" merkitsevät samaa kuin nuoret, kiitettävät kosijat. Kevätkäki on elämäniloisen kevään kuuluttaja, ja siksi sitä kutsutaan "punakäköseksi". — Kun vierasta maata katsotaan "veripunaiseksi", tahdotaan sille antaa pelottava, kaamea väritys. Kukkoa kutsutaan joskus "punaiseksi" aivan niinkuin vanhassa germaanilaisessa runoudessa.

Keltaisesta väristä puhutaan vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa harvemmin kuin punaisesta. Kirkas keltainen on myös lämmin väri, ja sillä on Delacroix'n mukaan iloinen ja rikas vaikutus. Mielivärinä käytetään keltaista kuitenkin vain kaukaisessa idässä, jossa se — esim. silkin värinä — esäntyy kaikessa puhtaudessaan. Europassa on enemmän tai vähemmän sekotettuna esäntyvään keltaiseen liittynyt kaikenlaisia epämiellyttäviä idea-assosiatsioneja (keltatauti, keltavapsiaiset, keltaiset syyslehdet), niin että se on täällä tullut sairauden, intohimon ja vihan, kateuden symboliseksi väriksi.

Keltaista käytetään elämäniloisessa merkityksessä suomalaisessa runostossa vain harvoin, silloin kun puhutaan "keltaisista petäjän kerkistä" ja "kellahtavista kuusen kerkistä" (tarkotetaan viheriänkeltaisia kevätkerkkiä). Useimmiten on keltainen sanalla synkkä sointu; se on symbolisesti käytettynä taudin väri, ruskean korpiveden väri, syksyn keltaisten, lakastuvien lehtien väri.

* Homeeroksessa niinikään harvoin; sitä vastoin yleisesti venäläisissä lauluissa.Viheriää väriä tavataan suomalaisessa kansanrunoudessa harvoin.* Puhtaana ollessaan herättää tämä väri rauhan ja tyynen mukavuuden tunteen, ja siksi se ei ole omiaan pistämään erikoisesti silmään ja jäämään mieleen. Tätä vihreän passiivista vaikutusta, joka tekee sen sopivaksi silmille lamppujen varjostimissa, voi vastustaa, jopa sen kokonaan hävittääkkin idea-assositsioni viheriöivästä keväisestä luonnosta. Jo egyptiläisillä on viheriä sen vuoksi toivon ja onnistumisen sekä keväisen ilon väri, ja semmoisena sen tuntee myös Cassiodorus. Suomalaisessakin runoudessa käytetään viheriää ja vihantaa sekä näden sukuisia sanoja "kesänkarvaista" ja "heinänkarvaista" joskus nuoruuden ja kauneuden symbolisena värinä. — Mutta viheriään voi liittyä muitakin idea-assosiatsioneja, esim. viheriästä homeesta ja viheriöistä silmistä ja liskoista, ja niin saatetaan sitä symbolisesti käyttää myrkyllisen ja ilkeän merkityksessä. Niinpä suomalaisessakin runossa puhutaan joskus "Ruotsin" ruohonpäisistä silmistä, jolloin tahdotaan leimata ne ilkeästi välähteleviksi.

Valkea on kaikkialla maailmassa tahraamattoman puhtauden ja viattomuuden väri. Raamatun enkeleillä kuvailtiin olevan valkeat, loistavat vaatteet. Kun suomalainen runo tahtoo kuvailla Jumalan poikaa, se tekee sen seuraavilla säkeillä:
"Yks on kuin Jumalan poika:
Hän on syömättä lihava,
Valamatta valkeainen,
Pesemättä puhtikkainen."
(Krolin, Kalev. run. hist. siv. 55).

Suomalainen naisihanne on ollut vaaleahipiäinen, eli niinkuin Lemminkäinen tarkemmin kuvailee:
"Ei ole sääli Saaren maita,
Sääli on Saaren neitosia.
Saarrll' on hyväiset neiot,
Päät valot, pos(k)ot punaiset,
Silmut mustat siestarlaiset.
(Krohn, Kalev. run. hist. siv. 551.)

Usein puhutaan mielitiettyjen valkeasta varresta, kun tahdotaan heitä oikein ylistää, ja joskus kehutaan heidän silmiään "aito- valkiaisiksi". Puhtaudesta ja tahraamattomuudesta, jotka käsitykset liittyvät valkoiseen, johtuu viimein, että valkoista käytetään yleisesti runoudessamme kiitossanana ilmaisemaan iloista, kaunista, mieleistä.

Vielä on huomattava, että tuli merkitään runoudessamme useimmiten valkeaksi (esim. arabialaisissa miniatyyreissä se on punainen ja keltainen). Mutta tulihan saattaa leimahdella yhtä hyvin sinisenä, punaisena, keltaisena, ruskeana. Kansanrunoutemme tunteekin sen kaikissa noissa vivahduksissa, mikä on uusi todistus vanhojen laulajain impressionistisesta värin näkemisestä, mistä kirjotukseni alussa puhuin.

Kauneimmat vivahdukset on kenties valkea sana saanut nässä sananlaskun tapaisissa silkeissä, jotka Pohjan neiti lausuu Väinämöiselle:
"Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi!"
(Kalevala, 8, 71—72.)

* Vaaleahipiäisellä ihanne-ihmisellä sai toki olla mustat kulmat — silloin hän vasta olikin "korea"; lisäksi tummat silmät, vrt. Lemminkäisen Saaren neitojen ylistystä. — Sivumennnen mainittakoon, että useat primitiiviset maalaustaiteet kammovat mustan käyttöä ja ilmottavat pimeyden purppuravärillä (bysanttilainen, muinaismexikölainen, uuspersialainen taide). Siirtykäämme viimein mustan käytäntöön. Tuolla värillä ei semmoisenaan tarvitse olla niin kylmä ja kolkko vaikutus, mikä sille tavallisuudessa annetaan, mutta semmoisen luonteensa on musta saanut etupäässä idea-assosiaisionien kautta. Musta esim. puvun värinä voi meistä näyttää kauniillakin, mutta mielikuvitusmaailmassamme musta on ennen kaikkia yön ja pimeyden väri, ja siksi surun ja kuoleman väri. Kun europpalainen ihminen tahtoo osottaa suruaan, pukeutuu hän mustän vaatteisiin; ja kun hän ajattelee pahoja henkiä ja kammottavia tekoja, esiintyvät ne hänelle mustina. Varsin suuri on ollut vanhojen suomalaisten kammo yötä ja pimeyttä kohtaan — uskonnolliset käsitykset ovat tuota kammoa vielä lisänneet — ja siitä on johtunut se seikka, että musta väri on vanhoille suomalaisille saanut synkän symbolisen merkityksen.* Tuohon tunteeseen ovat vielä vaikuttaneet rotuantipatiat ja yleinen tosiasia, että ihminen tullessaan vanhemmaksi ja raihnaammaksi samalla tulee tummemmaksi kadottaen entisen, kirkkaan hipiänsä. Mustan huonoa tunneväritystä on lisännyt vielä se seikka, että jokin esine muuttuessaan mustemmaksi muuttuu usein myös likaisemmaksi. Kaikesta tästä johtuu, että musta suomalaisessa kansanrunoudessa on murheen ja halpuuden sekä rumuuden luonteenomainen väri. Kun ihminen tahtoo merkitä itsensä onnettomaksi, kutsuu hän itsensä mustaksi, ja mustaksi tuleminen merkitsee halvemmaksi tulemista. Nuorena ja valkeana ollessaan tuli ihmisen laulaa ja iloita:
"Ja jos en laula polvenani,
Kuulu kullan valkiana,
Ikä kuitenkin kuluvi
 Kasvo kaunis lankiavi,
 Muoto muualle menevi,
 Koko varsi vanhenevi ..."
 (Kanteletar 11, 2).

Eräässä Kantelettaren runossa asettaa tyttö mustan ja punaisen arvot rinnakkain:
"Niin on noita poikasia,
Kuin on mustia sikoja,
Talvitakku porsahia
Niin on noita neitosia,
Kuin on maalla mansikoita,
Punakukkia keolla!"
(Kanteletar 11, 19).

Manalassa on kaikki mustaa: joki, maat, asukkaat. Tuonelan matala neiti on musta.

Kun tahdottiin satumaisissa runoissa herättää salaperäinen, epämääräinen, kammottava tunnelma, käytettän silloin mustaa väriä yhtenä välikappaleena. Niinpä Ison härän runon inkeriläisessä toisinnossa sanotaan:
"Ei ole hällön tappajaista,
Sinisorkan suoltajaista,
Mullikin murentajaista.
Mies musta merestä nousi,
Mies musta, meren ikäinen,
Uros aallon aikahinen,
Kultaisen kurikan kanssa,
Hopeaisen nuian kanssa.
Löi hän hällöä hakahan..."
(Krohn, Kalev. run. hist. siv. 627).

— Näin olen käynyt läpi suomalaisen kansanrunouden tavallisimmat värisanat ja koettanut samalla valaista psykologisesti näden käytäntöä. Useita muitakin kuin. edellämainituita värisanoja tunnetaan niin esim. harmaa, ruskia, mullankarva, rauvankarva, maksankarva, temminkäinen, talven- ja talmankarva —, mutta kun näden käytäntö on enemmän satunnainen, jätän tässä syrjään näden tarkastamisen.

Yleinen vaikutus, jonka saa tarkastaessaan värin käyttöä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa, on se, että esi-isillämme on ollut varsin rikas tunne-elämä ja herkkä silmä huomaamaan värivivahduksia luonnossa. Olemme nähneet kuinka laulajat ovat impressionistisen maalarin lavoin tarkanneet, silmänräpäyksenkin kestäviä väri-ilmiöitä; olemme myös huomanneet, kuinka he ovat rohkealla dekoratiivisella taidolla esittäneet näkemänsä. Kaiken primitiivisen taiteen tavoin ovat he ornamentaalisesti tyylitelleet värinnäkemyksensä ja käyttäneet rakastamiaan värejä sielläkin, mihin ne ne monesti eivät luonnonmukaisesti kuulu. Niin on muodostunut se etupäässä sinisiä, punaisia, valkeita ja mustia, joskus myös keltaisia ja viheriöitä sointuja käyttävä, rikas värirunous, joka on merkillisimpiä puolia vanhassa suomalaisessa maailmassa.

Onni Okkonen.